Lupasin kirjoittaa Eino Leinosta jotain ennen juhannusta. Henkilökohtaisesti hänen runonsa eivät ole olleet minulle merkittäviä, historiallisesti kylläkin. Tiukkaan tiivistetty kertaus suomenkielisen modernin runouden perusteista tulee siis tässä: kesällä 1863 Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II vieraili maassamme. Senaattori J.V. Snellman katsoi tilaisuutensa tulleen ja esitti hallitsijan allekirjoitettavaksi reskriptin, jolla Suomen kieli haluttiin määrätä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana korotettavaksi virallisena kielenä Ruotsin kielen rinnalle. Kului kaksinkertainen aika. Vasta 1900-luvun alkupuolella Suomen kieli kelpasi virastoissa käytettäväksi.
Kun Lönnrot (s.1802) työskenteli Kalevalan ja Kantelettaren parissa ja loi suomalaisille runollista menneisyyttä, hän pohti samalla myös suomenkielisen runouden tulevaisuutta. Nuo vuosikymmenet loivat suomalaisen runouden pohjan, eikä silloin nerouden kentillä tungosta ollut. ”Kansallisrunoilija” Runeberg syntyi 1804, Aleksis Kivi 1834 ja Eino Leino 1878.
Toivo Haapanen kirjoittaa tutkimuksessaan Suomalaisista runomittateorioista 1800-luvulla, miten vuosisadan puolivälin kirjallisessa taiderunoudessa taisteltiin erilaisten runomittojen käytöstä. Kyse ei ollut tekstin sisällöstä, vaan muodosta. Tuohon aikaan, ja vielä pitkälti sen jälkeen runomittateoriat kahlitsivat sanankäyttöä – teoria ohjasi käytäntöä.
Eino Leinon kaksiosainen runoteos Sata ja yksi laulua julkaistiin 1898. Sen ensimmäisen osaston muodosti runoelma nimeltään Hymni, joka puolestaan jakautui kolmeen ”lauluun”: Höyhensaaret, Laulu metsästä sekä Hymyilevä Apollo. Kirja oli uskomaton suoritus kaksikymmenvuotiaalta kirjailijalta, joka oli jo aiemmin julkaissut kolme kokoelmallista runoja. Ennen julkaisua hän oli jo kääntänyt Runebergin tekstejä suomeksi. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajan, jota hän myös toimitti.
Millaisen vastaanoton nuoren neron kokoelma sai aikalaiskriitikoilta? Nimimerkki R. R. (Reinhold Roine) kirjoitti Uudessa Suomettaressa löytäneensä Leinon kokoelmasta ”semmoisia runoja, joita lukiessa ei voi muuta kuin makeasti nauraa, semmoisia kömpelyyksiä ja typeryyksiä niissä tapaa…”
Ehdoton runoilijan tielle antautuminen ja käsitys sen kaikenkattavasta voimasta on Leinolta lähtöisin. Hymyilevässä Apollossa Leino ylistää elämää ja universaalia rakkautta. Puhtaita tunteita, mutta myös ehdotonta ja itsetietoista antautumista runoilijankohtalon edessä: ”Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvin, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin.”
Leino sulatti suomalaisen kansanrunouden osaksi taiderunoutta ja vaikutti suomenkielen kehitykseen runouden kielenä. Hänen tuotantonsa kieliasu on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Leinon luoma ilmaisu oli valtava hyppäys kohti moderniksi runoudeksi kutsuttua kieltä.
Kirjailija Hannu Mäkelä on kirjoittanut Hymyilevän Apollon uusintapainokseen (Otava 2003) muutaman sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän toteaa: ”Paras runous saattaa surutta kulkea lähellä banaalia, tavanomaista, sillä tärkeintä on, että runo on hyvin kirjoitettu. Silloin runo kestää melkein mitkä tahansa yleistykset ja muuttaa ne elämää ylläpitäväksi voimaksi.”
Olis huomattavasti mielenkiintoisempaa, jos Leinosta kaivettaisiin esiin jotain muitakin piirteitä kuin tämä Hymyilevä Apollo ja Hannu Mäkelän nyyhkyromantisointi. Leinon yhteiskuntakriittiset, poliittiset, parodiset, satiiriset ja fantastiset kyvyt jäävät usein tuon (hiukan ylitulkitun) jälkiromanttisen taiteilijuusmyytin taakse. Leino oli ennenkaikkea hyvin epäsuomalainen runoilija, ja kansallisromantiikkaa pitäisikin pitää ensimmäisenä suomalaisena avantgardena; monet sen parissa toimineista runoilijoista, esimerkiksi, olivat huomattavasti kosmopoliittisempia kuin vaikkapa 1950-luvun modernistinen sukupolvi, joka umpioitui hyvin pian yhden tyylin dogmatiikkaansa. Myös käsitys siitä, että ”runomittateoriat” kahlitsevat kirjoittamista on 1950-lukulaisen anhavalaisen katsannon historiallinen vääristymä. Eivät ne mitään kahlinneet, vaan mahdollistivat ja vapauttivat aivan hurjiin kokeiluihin, joiden tuloksena luotiin toinen suomalainen kirjallisuuden kieli Agricolan alkuperäisen jälkeen. Kiven, Mannisen, Leinon ja Onervan ansiot tällä saralla ovat kiistattomia.
Toivottavasti tuo ei vaikuta turhan kiivaalta sävyltään. 🙂
Moi,
ehdin nyt vasta kommentoimaan näkökulmaa. Ja totta vie, totta puhut. Lähtökohtani on se yleisin ja luutunut. Mutta se on juuri se, josta keskustelu aina alkaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, etteivät ”ymmärrä” nykyrunoa… ja miten ei ole Leinon yli käynyttä. Tuosta lähteestähän H.Mäkelä ammentaa, mutta oma lehmä siinä on ojassa.
Sitten on tämä paradoksaalinen puoli: klassikoksi kiteydytään laajoilla ansioilla, mutta jälkipolvien kuva kaventuu ja siitä muodostuu yksiulotteisen kliseinen. Näin näkyy väistämättä käyvän. Jos tuhon haluasi myös ”elävän legendan” kommentin, voisi vaikka kysyä Kirsi Kunnakselta.
Leinon runoilijanlaadun epäsuomalaisuudesta ollaan aivan yhtä mieltä (kaikesta Kalevalakuvastosta ja Helkavirsistä huolimatta). Uusromantikkona hän kuitenkin haki virikkeensä eurooppalaisesta symbolismista. Runomittateorioista ollaan yhtä mieltä vain puoliksi : ) Kyllä aikalaiskritiikki oli joskus kovaa. Leino toi mitalliseen runoon ensimmäisenä säkeenylitykset, ja siitähän kriitikot riemastuivat, aivan väärin kirjoitettu! Mutta uudenlaisen rytminhän Leino sillä tavoitti.
1950-luvun modernistit on mielenkiintoinen aihe. Mulle ainakin ruotsinsuomalaisen oppositionsa tähden. Heidän ja ”suomalaisten jälkijunassa” kirjoittaneiden runoilijoiden välillä oli aikanaan kovat kiistat, mm. Claes Andersson hyökkäsi etunenässä heitä vastaan. Gunnar Björling teki hienoa jälkeä, mutta taidan silti tuntea paremmin Rabbe Enckelin. Taidankin tehdä hänestä oman postauksen ennen joulua… Tähän on tullut viimeaikoina kovasti runoa, seuraavaksi tekisi mieli puhua vähän proosasta. Luettuja on kertynyt ja lupasin aikaan kommentit ainakin loistokritiikit saaneesta Niccolo Ammanitista, josta olen hiukan eri mieltä.
Mutta runous näkyy nostavan kommentteja, hienoo kuin mikä!
ANTOISAA VALON JUHLAA JA JUHANNUSTA KAIKILLE!