Perjantairunossa pirulle myyty sielu ja Burroughsin tragedia

”Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle.” Lainaus on esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998) En tiedä vieläkö piru käy sieluilla kauppaa. Alkuperäisestä Faustin tarinastakin on traaginen versio sekä katumuksen ja jumalan armon kirkastama vaihtoehto.

Suuria tarinoita punnitessa olin väärässä. Antiikin tragediat solmivat tarinan tiukkaan pakettiin, jonka lopussa katarsiksen kyyneleet johtivat puhdistukseen ja elämänhalun palautumiseen. Nykyhetkeä kokoavaa suurta tarinaa kaipaillaan säännöllisin väliajoin.

William S. Burroughs

Tarina elää yhä, mutta kertomus on fragmentoitunut ja rihmastoitunut. Se on kaikkialla eikä missään. Informaatiovyöry itsessään on Suuri tarina tänään. Peilinsirpaleista voi koota näköiskuvia, mutta miten ilmaista kaaoksen kokonaisuutta.

Ensi tammikuussa ilmestyy kokoelmani Babel, jonka 365 tekstiä tekevät maailmasta päivityksen. Luomisesta lähtien. Yksi avainteksteistä on numero 63. Ei siinä esiintyvän William S. Burroughsin vuoksi, vaan hänen haastattelunsa. Teksti kurkottaa kuudenkymmenen vuoden taakse ja määrittää samalla tulevaisuutta.

William S. Burroughs

Burroughs itse (1914 – 1997) oli beat-sukupolven keskeisiä kirjailijahahmoja. Palikka, joka ei tahtonut sopia järjestäytyneen yhteiskunnan lokeroon. Hänestä ehkä myöhemmin lisää. Tänään Perjantairuno.

………………………………………………………………………………..

William Burroughs ampui vaimonsa, häntä kiehtoivat aseet

(ehkä se oli kylmän metallin kosketus, ylemmyydentunne)

vahinko sattui Meksikossa 1951, juovuksissa ja leikin varjolla.

Syyllisyys kuristi kirjailijaa kuolemaan asti eikä hän voinut

kuin kirjoittaa joka päivä säilyttääkseen järkensä.

Toimittaja kertoo miten oli tavannut Burroughsin 80-luvulla

tämän ainoaksi jääneellä Suomen-kiertueella:

”Junassa Helsingistä Tampereelle kysyin monia nykyajan

piirteitä kirjoissaan ennustaneelta Burroughsilta

myös cut-up, eli leikkaa ja liimaa -kirjoitusmetodista.

– Me elämme  c u t – u p i s s a.  Tuossa ikkunassa

maisema vaihtuu koko ajan. Samalla me keskustelemme tässä

ja kuulemme katkonaisesti mitä ihmiset vieressämme puhuvat.

Näemme mainoksia ja pohdimme ehkä, mitä söisimme tänään.

Sekalaiset informaatiot leikkaavat lakkaamatta ja

hallitsemattomasti toisiaan.”

……………………………………………………………………………………

Adolf Hitlerin aivot

Jukka Kemppinen käsitteli blogissaan taannoin aivotutkimuksen nykytilaa: ”Alan perusteet järkkyvät. Aivojen eri osissa on keskuksia, kuten puhetta tuottava lohko, mutta ne eivät toimi itsenäisinä osina, vaan suunnattomina verkkoina. Aivot eivät muistuta vähimmässäkään määrin tietokonetta. Ne ovat paljon monimutkaisemmat kuin kukaan olisi tohtinut kuvitella vielä muutamia vuosia sitten. Ne ovat myös täynnä yllätyksiä.”

Kun en asiaa tunne, voin väittää, että aivotutkimus tulee mullistamaan käsitykset ihmisen mahdollisuuksista. Olen ollut tutkimuksista kiinnostunut, mutta se on aivan eri stoori. Siihen kuitenkin liittyy, että Kemppisen kirjoitus sai minut kaivamaan työhuoneen hyllystä David H. Ingvarin kirjan Kymmenet aivot. (Like 2000)

Daily Record 2.5.1945

Ingvar lähestyy tutkimusta perinteisen lääketieteen keinoin ja pohtii miten aivojen sairaudet ovat muokanneet vaikutusvaltaisten ihmisten käytöstä. Jokainen luku on otsikoitu potilaan sairauden tai mahdollisen kuolinsyyn mukaan:

Aleksanteri Suuri ( 356-323 e.K.r.) Viininjuoja

Fjodor Dostojevski (1821-1881) Epilepsia, ”pyhä” sairaus

Friedrich Nietzsche (1844-1900) Aivokuppa

Woodrow Wilson (1856-1924) Aivohalvaukset

Vladimir Lenin (1870-1924) Aivohalvaukset

Winston Churchill (1874-1965) Lordi Moranin potilas

Adolf Hitler (1889-1945) Lääkkeiden väärinkäyttö

Mao Zedong (1893-1976) Sydänkohtauksia, ALS

Ernest Heminway (1899-1961) Vanhus ja viina

John F. Kennedy (1917-1963) Addisonin tauti

Luvut ovat lyhyitä, diagnostisia ja peilaavat potilaan suhdetta ympäristöönsä heidän käyttäytymisensä kautta. Taudeille tyypilliset oireet, käytös ja seuraukset nostetaan esiin. Näin Kappale Aleksanteri Suuren alkoholismista:

”Koko lyhyen aikuisen elämänsä Aleksanteri käytti runsaasti viiniä puuduttaakseen epävarmuutensa ja pelkonsa sekä vaimentaakseen epäilyt, joita hän tunsi ympäröivää maailmaa kohtaan. Kulutus lisääntyi ja viimeisinä vuosina huomio kiinnittyy kroonisille väärinkäyttäjille luonteenomaisille persoonallisuuden muutoksille. Niihin kuuluvat tunteiden epätasapaino, raivokohtaukset, aggressiivisuus, ennalta-arvaamattomuus ja raakuus.”

Kirjan luvuissa otetaan myös kantaa lääkäreiden etiikkaan ja moraaliin, miten ja millaisella vastuulla he hoitavat potilaitaan, joilta saattaa totaalisesti puuttua kyky empatiaan. Edellä mainitun arvion saavat sekä Mao että Lenin. Ingvarin mukaan ”Lenin oli kuitenkin huomattavasti älykkäämpi.”

Bundesarchiv Koblenz (10.4.1938)

Luku Hitleristä on psykoanalyyttinen: ”Harvan poliitikon elämäntarina, käytös ja kirjoitukset tarjoavat yhtä paljon klassisia herkkupaloja. Siitä löytyy kaikki, mikä voisi olla perustana läpi elämän kestäville neurooseille ja persoonallisuuden häiriöille. Mitä enemmän saamme tietää hänestä, sitä selvempänä tulee esiin valtava tragiikka siinä, että hän sai jatkaa niin kauan ja toteuttaa sairaita ideoitaan niin järjestelmällisesti, sai johtaa niin monen miljoonan ihmisen hävitystä ja viedä maansa tuhoon.”

Natsipropaganda esitti Hitlerin raittiina ja tupakoimattomana vegetaristina, lasten ja eläinten ystävänä, joka uhrautui maansa puolesta. USA:n tiedustelupalvelu huomasi aikaisessa vaiheessa Hitlerin sairaalloiset piirteet. Psykoanalyytikko Walter Langerin salainen raportti valmistui 1943, mutta julkaistiin vasta 30 vuotta myöhemmin. (The mind of Adolf Hitler)

Oppimaton Hitler epäili akateemisesti koulutettuja lääkäreitä ja kääntyi epäilyttävien puoskareiden puoleen. Esimerkkinä Theodor Morell, häikäilemätön pillerilääkäri, joka käytti Hitleriä koekaniinina ”ihmelääkkeilleen”.

Hitler sai keskushermoston piristeitä: kofeiinia, cardiazolia, coramiinia ja sympatolia. Hän käytti myös amfetamiinin sukuista pervitiniä suoraan suoneen ruiskutettuna. Lääkepalettiin kuului myös runsaita annoksia testosteronia ja toisen lääkärin määräämänä nenäsumuttimen kautta 10 prosenttista kokaiiniliuosta, joka johti ainakin kerran kuolemanvakavaan yliannostukseen.

Hitlerin lasketaan käyttäneen yli seitsemääkymmentä eri ”lääkettä”.  Hermojärjestelmä oli yhä myrkyttyneempi ja kuluneempi. 1940 alkoivat lisääntyä Parkinsonin taudin oireet. Hän muuttui aina vain sekavammaksi ja järjettömämmäksi.

On ihmeellistä, että hän kykeni säilyttämään asemansa loppuun saakka. Vastuu on jakautunut monelle, läheisille ja kenraalikunnalle. Samoin 3000 saksalaiselle lääkärille, jotka olivat SS:n aktiiveja. Heidän joukossaan täytyi monen huomata ja ymmärtää Hitlerin psyyken ja käytöksen sairaat piirteet.

Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä

Tein viikko sitten jutun Jean Genetistä, rikollisesta, joka kirjoitti itsensä vankilasta maailmankirjallisuuteen. Sain henk. koht. kysymyksen, jossa kysyttiin tunneko vastaavaa tapausta, jossa kirjailijana olisi ollut nainen. En saa heti mieleeni näin leimallista tapausta.

No, Hella Wuolijoki istui vuoden maanpetoksesta, mutta ei tässä ole siitä kyse. Eikä siitäkään, että L.Onerva kirjoitti viisi vuotta Nikkilän mielisairaalassa, josta hän viimein vapautui ystävien avulla.

Milena Jesenská (1896-1944)

Mieleeni tuli kirja, josta on pitänyt tehdä juttu jo aiemmin. Steve Sem-Sandbergin Ravensbrük. (Like 2004) Aivan oikein, ei naisen kirjoittama. Mutta kirja perustuu tsekkijournalisti Milena Jesenskán (1896-1944) aineistoon. Sem-Sandberg käyttää kirjeitä ja lehtileikkeitä. Dokumentti ja fiktio lomittuvat ja luovat tarinaan elokuvallisen otteen, jossa Jesenská on vahvasti läsnä.

Ravensbrük oli naisille tarkoitettu natsien keskitysleiri, jonka läpi kulki toisen maailmansodan aikana 130 000 naista. Noin 40 000 jäi henkiin. Sem-Sandbergin kertojanote on kiihkoton. Historiallinen tarina polveilee 1920-luvun Wienin ja Prahan arjesta ja taiteilijaelämästä keskitysleirin kuolemiin.

Romaani ei sovittele Jesenskálle pyhimyksen sädekehää. Nuori Milena varastaa elättääkseen vanhempaa rakastajaansa. Sivujuonne kertoo hänestä Kafkan kirjetoverina ja todennäköisenä rakastajana.

Sem-Sanbergin ajankuva ja sen ”totuus” on helppo ottaa vastaan. Sukulaisuus Reportaasille ja esseelle sekä vaihtuvat näkökulmat tuovat tekstiin dokumentaarista makua. Vertaus Genetin Varkaan päiväkirjaan ei ole ”rehellisyyden illuusiossaan” kaukaa haettu.

Tadeusz Borowski (1922-1951)

Jos joku kiinnostuisi lukemaan ”keskitysleiritrilogian” kolmen kertojan näkökulmasta, suosittelisin edellisen lisäksi puolalaisen Tadeusz Borowskin novellikokoelmaa Kotimme Auschwitz. Borowski  kuvaa keskitysleirin arkea kiihkottoman kliinisesti. Hän selviää leiriltä hengissä, mutta surmaa itsensä vuonna 1951. Kirjailijan tytär on tuolloin neljän päivän ikäinen.

Imre Kertész 1929-

Kolmanneksi ”kaunokirjallisin” teos, Imre Kertészin Kohtalottomuus. Unkarilainen nobelisti (2002) kirjoittaa 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Siinä on kehitysromaania kerrakseen.

Yhteistä mainitsemilleni kirjoille on pidättyvyys. Kauhua ei korosteta. Keskitysleirin tuhontäyteinen arki jatkuu päivästä toiseen. Murhaajat ja uhrit elävät keskenään makaaberissa todellisuudessa, jossa silloin tällöin leimahtaa kuolemanvakava huumori.

”Bookmarkki” kirjan julkistuksesta!

Uusi romaanini Linnun muotokuva julkistetaan Tampereen teatterikesän Tapahtumien yössä 4.8.2011. Tilaisuus Akateemisessa kirjakaupassa klo 23.00, haastattelijana Mari Hyrkkänen.

Kuva sivuilta Vanished Americana.

Pidempi lukunäyte löytyy kotisivujeni kautta. Tähän vain kaksi lyhyttä kappaletta:

”Bill katsoo tyttöä, eikä hän itsekään tajua miksi, mutta hän kaivaa lantit taskustaan ja solauttaa ne tytön kouraan. Ja joskus myöhemmin, kun hän tajuaa asioiden oikean laidan, hän ihmettelee miten tyhjästä tipahtaneeseen tyttöön voi rakastua ennen kuin nenästä valuva veri hyytyy.

Ja hitto soikoon, jukravit! punapaitaiselle pojalle taitaa käydä samoin, tyttö on hypnotisoinut hänetkin tai sitten häneen iskee hulluuden salama pilvettömältä taivaalta, sillä hän tutkii taskujaan ja kilauttaa omatkin kolikkonsa tytön kämmenelle. Lopulta kyse ei olekaan rahasta vaan siitä, että he kolme sinetöivät ystävyytensä niin mutkattomasti ja yksinkertaisesti. Niin se käy. Kaikki voi lähteä kasvamaan muutamasta kolikosta.”

Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

MISTÄ NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN TULEE?

Olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa tänne varsinaisesta rakkaudestani runoudesta. Vai meneekö jako sittenkään niin? Kenties sitä ei ole. Hyvä proosa on aina velkaa lyriikalle. Kari Hotakainen on kertonut saaneensa kirjallisen herätyksen luettuaan Sirkka Turkan runoutta. H e m m e t t i,  n o i n k i n  v o i  k i r j o i t t a a !

Kun pistän muistiin muutaman rivin runosta, väliin tunkee toinen idea lupaa kysymättä. Niin kuin nyt tämä Juhani Ahon (1861) romaani Juha (1911). Kääntelin klassikon viimeiset sivut sunnuntaina. Luin kirjan kahden keskeneräisen romaanin välissä, Philiph Rothin Haamukirjailija ja Virginia Woolfin Jaakobin huone saavat odottaa. Kesken olevia kirjoja lojuu yhtä hyvin työhuoneella kuin yöpöydällä.

Olen kartellut Ahon kirjoja. Syykin on selvä: Rautatietä pakkoluetettiin kouluaikoina. Peräkylän ukko ja akka ensimmäistä kertaa junassa… muistan pitkästyneeni liki hengettömäksi. Miksi tartuin nyt Juhaan? Vahingossa, kirjahyllyä kaivellessani. Juonen toki tunsin elokuvista, mutta sitten teksti vei. En ole oopperan harrastaja, mutta ne joita se kiinnostaa voivat katsoa Aarre Merikannon oopperan viimeisen kuusiminuuttisen täältä. Kirveshän siinä kohoaa, mutta lopussa käy huonosti sille, joka on sympatiat kerännyt.

Loppukohtaus Aarre Merikannon oopperasta Juha.

Romaanin luettuani tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Vertaus ei ole niin kaukaa haettu kuin äkkiä vaikuttaa. Sukulaisuus syntyy antiikin tragedian luonteesta ja tarinan katharsiksesta. Tragedian kaavoja ei ole monta, ne on sormista laskettavissa. Päähenkilöidensä sisäistä maailmaa Aho kuvaa hienosti ja sensitiivisesti. Vallankäyttö, alistaminen, vuoroin syttyvä ja sammuva halu ja toivo ovat alituisessa ja toisiaan peilaavassa liikkeessä.

Juhani Ahon kirjailijanvaistossa ja psyykessä on täytynyt olla tavallista suurempi annos naisen mieltä,  a n i m a a.  Jos nyt asioista mitään ymmärrän… hän kuvaa kolmiodraaman naisen, Marjan ajatuksia todenmukaisin tuntein: uskottavuuden illuusio kaikessa ristiriitaisuudessaan on poikkeuksellisen vahva ja monelta kantilta punnittu. Myös Juha on rooliinsa hienovireisesti personoitu ja motivoitu. Shemeikka jää tarinan suoraviivaiseksi toimijaksi, joka tehtävänä on pitää yllä romaanin näkökulmien vaihdoksia.

Voi miten paljon on maailmassa luettavaa, voi miten vähän kaikesta tiedän. Palaan runoon vielä, jossain kohden pitää puhua Mirkka Rekolasta, joka uudisti suomalaisen aforismin: ”Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.”