”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Blogi päivittää kevyesti ja hakee pohjaksi kesäkertauksen neljän vuoden takaa. Aihe otti kipinää, kun luin kollegan jutun sos-mediasta. Hän oli hakenut kirjastosta teosta Euroopan reuna. Kesätyöntekijä kysyi kirjailijaa. Saarikoski, vastasi asiakas. Etunimi? Pentti, asiakas vastasi. ”Etsä tunne?” ”En ole kyllä koskaan kuullut”, totesi kesätyöntekijä.

Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto.

Niin ne vaihtuu sukupolvet. Minut olisi helppo narauttaa jonkin nuorisoidolin nimellä. Vai kuuluuko Saarikoski kaikkien yleissivistykseen? No, nuorilla on aikaa hankkia sitäkin.

Ikonin asemaan noussut kirjailija ja kääntäjä Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Oselotti: www-tunturisusi.com

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966 

Pentti Saarikoski

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

…………………………………………….

Diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä

Vuoden viimeisenä päivänä 1917 Lenin allekirjoittaa Suomen itsenäisyysjulistuksen. Seitsemän vuotta myöhemmin tohtori Abrikosov avaa bolshevikkijohtajan kallon ja toteaa tämän kuolleen aivohalvaukseen. Hän kopauttaa pinseteillään kalkkeutunutta aivoverisuonta ja kuulee risahtavan, metallisen äänen.

Kiova 8.12.2013. Lehtikuva/AFP

Kahdeksankymmentäyhdeksän vuotta myöhemmin mielenosoittajat kiskovat Kiovassa Leninin patsaan jalustaltaan ja diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä. Itsenäisyyspäivänä Tampere-talon edustalla humalassa heiluneet tyhjäpäät päästetään putkasta.

Tampere 6.12.2013. Lehtikuva/Mika Kylmäniemi

Nekalassa tuntematon tyyppi maalaa mielipiteensä Ahlmanintien unohdettuun sähkökaappiin. Maailman metropoleissa Banksyn graffitit provosoivat ja muuttavat yhteiskuntakritiikin taiteeksi ja yhä suuremmiksi rahasummiksi.

Tampere 2013

Banksy, kuva Wikipedia

Vuonna 1969 Pentti Saarikoski ajatteli suopeasti sosialismia ja katseli runokokoelmassaan ”Stalinin pään yli ulos”. Kirjailija tuli myöhemmin uusiin ajatuksiin ja kirjoitti:

”Meidän on nukuttava limittäin / jalat koukussa / näitä sänkyjä ei ole tarkoitettu meidän kokoisillemme ihmisille / Puhelen harakoiden kanssa että kaikki / maailman ihmiset / ovat minun lapsiani ja sinä olet valo / kaunis kuin voikukka johdatat / minut pimeään / Olen syönyt hyvän ja pahan tiedon, taivas on pilvessä / filosofiat ja politiikat taittuvat kuin kuivat oksat”.

Banksy, kuva: Wikipedia

Leninin patsas: Lehtikuva/AFP • Kiakkovieraat: Lehtikuva/ Mika Kylmäniemi • Natsikuva: Juha Siro • Banksy, anonyyminä aloittanut brittiiläinen graffititaiteilija: kuvalähde Wikipedia • Pentti Saarikosken tekstilainaus: Hämärän tanssit (1983)

…………………………………………………….

En tunne kirjaa, joka loppuu yhtä upeasti

Ei pitäisi katsoa taakseen, kun on eteenpäin menossa. Perjantairuno kaivaa silti vielä yhden pointin edellisiin päivityksiin nousseelta Pentti Saarikoskelta. Hänen tuotantonsa on merkinnyt kirjoittamiselleni varsin vähän. Tiarnia-trilogian päätös, Hämärän tanssit (1983) on poikkeus.

Toisessa elämässä, liki parikymmentä vuotta sitten kirjoitin runoja kiihkeästi ja toivoin saavani jotain julki. Vein vaimon ja tenavat lomalle Tunisiaan. Ratsastettiin kamelikaravaanissa ja yövyttiin Saharan laidalla parakissa, jossa tuuli painoi hiekkaa sisään kynnyksen alta koko yön. Ajettiin bussilla suola-aavikon halki, ja ihmeteltiin kauppahallin verisiä kamelinpäitä. Ja koko reissun repussani kulki Hämärän tanssit, jota luin yhä uudelleen ja uudelleen.

Picasso: Girl helping Minotaur 1938.

Istuin yöllä hotellin parvekkeella ja väänsin säkeitä muistikirjaan. Ja lopulta niin kävi, että jokunen rivi päätyi esikoisteokseeni. Perjantairuno kaivaa kokoelmasta kaksi tekstiä. Jälkimmäisessä on kumarrus Saarikoskelle ja kuuden rivin lainaus. Runon ja otsikon väite pitää kutinsa yhä.

………………………..

Sanoa kaikki sopimukset irti, kasvaa

lapseksi jälleen. Kävellä pelkoa vastaan

ja hukata kompassin pohjoisneula.

Kuu nousee merien ylle (se säe minun on hylättävä)

tumma tyttö laulaa, vastapäisellä parvekkeella istuu

kädetön mies.

Uima-altaaseen laitetaan myrkkyä yöksi,

tähtitaivas on täällä sekaisin.

Ron Bacardi ei muuta maailmaa vaikka yrittää joka päivä.

Syntyy jätettä: tyhjiä tölkkejä ja pulloja,

lyttyyn menneitä ajatuksia.

Jos todellisuutta on, se on sama

riippumatta siitä mitä pääni sisällä tapahtuu.

………………………..

Aikansa pudottuaan     pysähtyy

kuin valon lyömänä.

Kun lukee runoa, lukee itsensä toisen sisään.

Istun terassilla ja selaan Hämärän tansseja. En tunne kirjaa,

joka loppuu yhtä upeasti.

Niin monta siementä sisäkkäin.

”Hän päättää tappaa tytön sillä hän pelkää kuolemaa”

Mies ja tyttö nousemassa vuorelle.

”Minotaurus nukkuu, tyttö sanoo

hän ottaa tätä kädestä

he kävelevät alas Teorian tietä

tulevat roskapöntön luokse

ja näkevät jälleen tähdet, taivaan kappaleet”

Tässä on se maailma, jota ei ollut ennen kuin avasin sivut.

………………………….

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Aino Mantsas ja Tauno Palo (Hilmanpäivät 1954)

Kun Armi Kuusela kruunattiin universumin kauneimmaksi 1952, lehdet kirjoittivat: ”Tuntui siltä kuin salotöllin tyttö olisi päässyt maailman huipulle ja vetänyt sinne mukanaan koko kansan.” Kymmenen vuotta myöhemmin Tauno Palo esiintyi Apulehden kansikuvassa kesäpuuhissaan. Kuvatekstin lakoninen nokkeluus oli vielä kaukana kohuista: ”Isä-Palo, poika-Palo ja savuavat ahvenet.”

Oselotti (tunturisusi.com)

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Pentti Saarikoski (Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto)

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966

Pentti Saarikoski

………………………………………………………

Saarikosken kuva: Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto. Tauno Palo ja Aino Mantsas elokuvassa Hilmanpäivät (1954) Elokuvauutiset.fi Oselotti sivuilta: www-tunturisusi.com

Kaiva siinä sitten helmet paskan seasta

Piru periköön Gutenberg, minkä teit! Sysäsit alkuun kehityksen, jolle ei loppua näy. Tuskin on viisisataa vuotta kulunut ja täällä on täysi helvetti. Kirkko ei vahdi mitä julkaistaan ja kaikenmaailman valopäät kiristävät tahtia vain. Itse pääpiru on keksinyt, että kuka tahansa voi ilmaista itseään ja painattaa vaivattomasti vaikka yhden kirjan. Tavaraa tulee saatana niin, ettei kukaan ehdi kaikkea lukea. Kaiva siinä sitten helmet paskan seasta.

Duomo Siena, lokakuu 2013.

Ja semmoinenkin laite on keksitty, johon voisi tilata kaikki maailman kirjat vaikka vessanpöntöllä istuisi. Mutta ne, joilla on valta ja rahat, pitävät vielä entisestä kiinni kynsin hampain. Kuten aina ja kaikkina aikoina.

Valokuvista, elokuvista ja taskuun mahtuvasta musiikista sinä et ymmärrä yhtään mitään. Niidenkin teossa tahti kiihtyy, mutta kukaan ei ole keksinyt ruveta rajoittamaan niiden tekoa ja vahtimaan, että vain ”hyvää” julkaistaan. On ainutlaatuista, miten täällä ”Gutenbergin galaksilla” keksintöäsi vieläkin vaalitaan.

Ja sitten on nämä perkeleen plagiaattikohut. Kirjaan painettuja kuvia varastetaan ja rahastetaan aivan muissa yhteyksissä. Se on väärin, niin minäkin ajattelen! Mutta on sekin, ettei osata lopettaa ja kopioita haetaan sieltäkin missä niitä ei enää ole. No, nykyään jokaisesta uutisesta nuollaan verta niin kauan, kun sitä vähänkin haistetaan.

Pentti Saarikoski, Punaiset liput (weilin+göös 1966)

Nappasin kirjahyllystäni yhden kappaleen vanhaa keksintöäsi. Siinä on vielä ”quattrocenton lyijyistä jälkimakua”, kuten runoilija sanoisi. Onhan teksti vuonna 1966 metallikirjakkeilla ladottua. Kirjoittaja oli aikanaan kuuluisa mies, joi hillittömästi viinaa ja esiintyi lehtikuvissa mustan pantterin kanssa. Tekstin lainaus tähän on silkkaa sattumaa. Ehkä se vain kieputtaa juttuni näkökulmaa hieman eri asentoon.

”Uudessa kuvalehdessä on Paavo Rintalaa syytetty plagioinnista. Jaakko Lintinen väittää ja perusteleekin väitteensä, että Rintala on romaanissaan Mummoni ja Mannerheim ottanut ainakin yhden kohdan melko suoraan Anna Kareninasta. Vaikka Lintisen esimerkistä käykin ilmi, että Rintala aivan ilmeisesti on käyttänyt Tolstoin tekstiä hyväkseen, minä en ole Lintisen mukana sitä mieltä, että tämä alentaisi Rintalan romaanin arvoa. Jos Tolstoi on kirjoittanut jonkin kohtauksen niin, ettei Rintala sitä sen paremmin pystyisi tekemään, Rintalan on tietysti parasta käyttää Tolstoin työtä hyväkseen, niin kuin tieteenkin alalla käytetään aikaisempia keksintöjä ja havaintoja.”

……………………………………..

Lainaus Pentti Saarikosken kirjasta Punaiset liput. Alaotsikkona MIELIPITEITÄ. (weilin+göös 1966) Palaan kirjaan vielä tuonnempana.

………………………………………

Runoilijan ”quattrocenton lyijyinen jälkimaku” löytyy täältä.

RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

Nuoren voiman liitto jakoi tunnustuspalkintonsa muutama päivä sitten. Symbolinen yksi euro ojennettiin kirjallisesta elämäntyöstä runoilija Sirkka Turkalle. Oikeaan osoitteeseen meni sekin euro.

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Noin äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan R u n o t  1 9 7 3 – 2 0 0 4. Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Sirkka Turkan runotuotantoa

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan lukijaa, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään.

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla. Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon. Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

(Kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999)