Päivän Perjantairuno napsauttaa yhteen kaksi edellistä postausta. Finlandian napanneen Riikka Pelon romaanin ytimessä ovat venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä Ariadna Efron, Alja.
Sitä edellinen teksti onnittelee 90 vuotta täyttänyttä Aila Meriluotoa. Tässä jutussa on siis syytä esitellä Tsvetajevan runo Aila Meriluodon suomennoksena.
Tsvetajeva (s.1892) oli Anna Ahmatovan ohella vuosisadan alun merkittävin naislyyrikko Venäjällä. Kirjailijana yksinäinen susi, jonka kontaktit aikalaiskollegoihin jäivät vähäisiksi. Varhaislapsuus ulkomailla, ”pako” Venäjältä, vuodet Saksassa, Tsekeissä ja Ranskassa. Lopulta unohduksen aika Neuvostoliitossa ja hirttäytyminen totalitaristisen järjestelmän jauhamana 1941.
Tsvetajeva julkaisi ensimmäiset runonsa omakustanteena 1910. Arviot olivat ylistäviä. Samoin toisen kokoelman kohdalla kaksi vuotta myöhemmin. Viimeiset tekstit ilmestyivät Pariisissa 1928. Tämän jälkeen hän ei saanut tekstejään julki. Kirjallinen ylösnousemus koitti 50-luvun lopulla.
Runoilijana Tsvetajeva on suorapuheinen imagisti, joka ei silti karta vahvojen tunteiden ilmaisua. Mitallisuuden ja puhekielen välillä kulkeva teksti on rytmisesti vahvaa. Näin kulkee Aila Meriluodon käännös tekstistä, jossa runoilija ennakoi oman kohtalonsa.
…………………………………………………………….
Rakkaus! Rakkaus! Kun kuolen, arkkuun joudun
vain, herkkä, viehätyn – vain syöksyn edelleen.
Oi sinä rakkaus! En haudan kinoksessa,
en poutapilvessäkään sua hyvästele.
En siksi siipiä ihania saanut,
vain jotta rinnoillani taakkaa kantaisin.
En liinaan käärittyjen laumaan säälittävään,
en silmätönten, äänetönten liity.
Ei, kädet auki tempaan, notkein jäsenin
pois käärinliinoistani humahdan,
Kuolema! – Virstoin tuhansin jo ympäriltä
on lumet sulaneet ja metsät poltetut.
Hartiat, siivet, polvet suppuun painuneina
jos silti annoin kirkkomaahan viedä –
vain siksi että katoavaa ilkun,
runona ylösnousen, ruusuks puhkean!
………………………………………………………..
Kuva: Marc Chagall, La Branche, Haarautuminen (detalji) 1976.