Vampyyrileffat ja Poika nimeltä Kuukivi

Islantilainen kirjailija Sigurjón Birgir Sigurðsson julkaisee taiteilijanimellä Sjón. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 lyyrisellä romaanillaan Skugga-Baldur. Hänen pienoisromaaninsa Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei til, valittiin vuonna 2013 parhaaksi islannissa julkaistuksi kirjaksi. Oscar-ehdokkuus napsahti Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan musiikkisanoituksista vuonna 2001.

Viime vuonna palkitun pienoisromaanin on suomentanut Tuomas Kauko. Poika nimeltä Kuukivi on ehtinyt kerätä meillä yksimielisen kiittävät kritiikit. Itse kirja ei koolla pullistele, sen 152 sivua on asemoitu niin väljällä formaatilla, että normaalitaitossa sata sivua olisi tuskin täyttynyt.

Lukulistallani Sjónin teos ei yllä lähelle top-kymppiä, mutta hakee paikkaansa ja muistijälkeään vielä. Haastattelussaan kirjailija itse sanoo: ”Sivumääräisesti olen työstänyt kirjan ohueksi, mutta toivon, että kirja on kuin huokoinen sieni, joka turpoaa vedessä monta kertaa itseään isommaksi.” Ensimmäisestä lukukokemuksestani on kolme viikkoa. Kirja ansaitsi tulla myös kerratuksi, jotta avainkohdat kirkastuivat:

1. KIELI. Vahva runoilijan tausta näkyy. Sjón julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 16-vuotiaana. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän muuta kokoelmaa. Romaanin lauserakenne on lyhyeksi karsittua ja täsmällistä. Lyyrisimmillään se liukuu unennäköön verrattavaksi surrealismiksi: ”Pojan vasemman käden kynnet tekevät kasvupyrähdyksen ja muuttuvat silmänräpäyksessä sormenpituisiksi. Sormet ja käsi kolminkertaistuvat yhdessä rysäyksessä niin, että luut halkeilevat.”

2. TARINA. Historiallisesti kirja sijoittuu merkittävään kulminaatiopisteeseen: vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Joulukuun 1. päivänä Islannista tulee itsenäinen kuningaskunta Tanskan personaaliunionissa. 58 vuotta hiljaiseloa viettänyt tulivuori Katla purkautuu. Maailmalla n. 50 miljoonaa ihmistä surmannut espanjantautiepidemia leviää Islantiin.

Näin isojen asioiden keskeltä voisi kirjoittaa romaanijärkäleen. Sjónin menetelmä on päinvastainen. Hän hakee historian kehyksestä pienimmän mahdollisen raon ja tunkee ajatuksensa sinne. Päähenkilö on 16-vuotias homoseksuaali, joka hankkii rahaa prostituutiolla. Oikealta nimeltään Máni Steinn Karlsson, mutta kutsuu itseään Mánasteinniksi, Kuukiveksi.

Tarinalle aivan oleellista ovat myös mustavalkoiset mykkäfilmit, joihin poika on addiktoitunut. Ne toimivat kirjassa assosiaatioita linkittävänä, sekä vertauskuvallisena metatasona. Salaperäinen ja saavuttamaton Sóla Guðb on pojan mielessä vampyyrielokuvien sankarittaren kaksoisolento Musidora.

Louis Feuilladen anarkistinen elokuva Les Vampires edustaa kirjassa myös yhteiskunnasta irtisanoutumista ja rikollisessa marginaalissa elämistä aivan kuten homoseksuaaleilla 1900-luvun alussa. Teksti limittää kertomukseen myös lääkärin arvion: ”Olettamukseni on… varoituksen sanat… elokuvien tuijottaminen tekee alttiimmaksi homoseksuaalisuudelle.”

Kirjan päätös solmii lankoja löyhästi yhteen ja antaa tarinalle joitain valaisevia perusteita. Niidenkin ohessa ”sivuasia” nousee vielä tärkeään osaan: ”Tavoitteina olivat massapsykoanalyysi ja yhteiskunnan vapautus elokuvateattereiden avulla.” Viittaukset elokuvaan ja sen kehitykseen ovat romaanin mitalta sen tärkein sidosaine.

3. RAKENNE. Sjón rakentaa henkilökohtaisen ja hauraan kuvansa objektiivisen, kaikkitietävän kertojan avulla. ”Minää” ei päästetä kertaakaan kuljettamaan tarinaa. Romaani on liki kronologinen, mutta aukkoinen viittauksien rihmasto. Kirjailija antaa vain vihjeet, lukija rakentaa kokemuksensa ja näkemyksensä niiden varaan.

LOPUKSI romaanin suuri metafora ja kiteytys, joka pitää kaivaa esiin sivulta 100. Poika auttaa espanjantaudin uhreja ja kulkee päivästä toiseen kuoleman keskellä: ”Oli näky miten karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan. Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.”

………………………………………

Elokuvaotos: Les Vampires, Louis Feuillade, 1915.

Lisää elokuvasta: EKSTRALINKKI Tarkovski-arviooni viiden vuoden takaa.

”Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä”

Nappaan vielä kiinni viikontakaiseen lukusuositukseen, jonka tein Kurt Vonnegutin romaanista Äiti yö. Lehteilin kirjaa ennen kuin tuikkaisin sen takaisin hyllyyn. Minulla on tapana käännellä sivuille koirankorvia ja painaa peukalonkynnellä merkkejä mielenkiintoisiin kohtiin.

Jälkeen päin sopii ihmetellä, mikä lukuhetkellä on ollut huomion arvoista. Usein ajatuksesta saa kiinni. Ja yhtä usein innostava tekstiote on latistunut. Lainaan vielä muutaman rivin Äiti yöstä. Ajatus on kliseinen, mutta niissäkin on eroja. Vonnegut törmäyttää taitavasti yksityisen ja ikuisen perspektiivin.

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001.

Kirjan ajatus on kapea ja mahtipontinen, mutta kirjallisuus on kärjistämistä. Arjen sameasta mäskistä suodatetaan vain kirkkain esiin. Taitaa olla niin, että kaipasin työlleni vahvistusta. Olen hidas hioja, ja puurtanut uutta romaanikäsikirjoitusta kohta vuoden. Tiedän kokemuksesta, että väistämättä tulee hetkiä, jolloin kyselee kirjoittamisensa mielekkyyden perään. Näin Vonnegut elämän merkitystä määrittää.

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters.

– Hovard, hän sanoi minulle, tulevaisuuden kulttuurit – tätä paremmat – arvioivat kaikki ihmiset sen mukaan, missä määrin he ovat olleet taitelijoita. Sinut ja minut, jos joku tulevaisuuden arkeologi löytää teoksiamme ihmeen kaupalla säilyneinä jonkin kaupungin kaatopaikalta, meidät arvioidaan silloin luomustemme nojalla. Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä.

– Hmm, sanoin.

– Sinun täytyy ruveta taas kirjoittamaan, hän sanoi. Niin kuin kaunokit kukoistavat kaunokkeina ja ruusut ruusuina – sinunkin täytyy kukoistaa kirjailijana ja minun maalarina. Kaikki muu meissä on mielenkiinnotonta.

– Kuolleet miehet eivät yleensä kirjoita kovin hyvin, sanoin.

– Et sinä ole kuollut! hän sanoi. Olet ideoita täynnä. Pystyt puhumaan tuntikausia yhtä mittaa.

– Pelkää höpinää, sanoin.

……………………………………………

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. (Leffa täytti juuri 46 vuotta ja on edelleen ykkönen omalla listallani)

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Aino Mantsas ja Tauno Palo (Hilmanpäivät 1954)

Kun Armi Kuusela kruunattiin universumin kauneimmaksi 1952, lehdet kirjoittivat: ”Tuntui siltä kuin salotöllin tyttö olisi päässyt maailman huipulle ja vetänyt sinne mukanaan koko kansan.” Kymmenen vuotta myöhemmin Tauno Palo esiintyi Apulehden kansikuvassa kesäpuuhissaan. Kuvatekstin lakoninen nokkeluus oli vielä kaukana kohuista: ”Isä-Palo, poika-Palo ja savuavat ahvenet.”

Oselotti (tunturisusi.com)

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Pentti Saarikoski (Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto)

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966

Pentti Saarikoski

………………………………………………………

Saarikosken kuva: Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto. Tauno Palo ja Aino Mantsas elokuvassa Hilmanpäivät (1954) Elokuvauutiset.fi Oselotti sivuilta: www-tunturisusi.com

Telkka auki vai kirja käteen?

Yle Fem esitti viime viikon keskiviikkona 18.9. ensimmäisen osan norjalaisesta televisiosarjasta Halvbroren, Velipuoli. Kahdeksanosaisen sarjan jokainen jakso keräsi Norjassa noin miljoona katsojaa. Sarja on myyty jo kolmeentoista maahan.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Draama perustuu Lars Saabye Christensenin romaaniin Velipuoli. (suom. Katriina Savolainen) Yhdeksänsataasivuinen sukutarina palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2001. ”Velipuoli on pääteos, jota hahmottelin urani alussa ja kirjoitin kymmenen vuotta”, Christensen kertoo Hesarin haastattelussa.

Velipuoli, Yle Fem 18.9.2013

Christensen (s.1953) on yksi Norjan arvostetuimmista kirjailijoista, jonka bibliografiaan on kertynyt 15 runokokoelmaa sekä 25 romaania ja novellikokoelmaa. Velipuolen sukupolvisaaga liikkuu eri vuosikymmenillä. Tv-sarja starttaa Norjan vapautumisen päivästä 1945. Romaani hakee alkuvauhtia 1980-luvun Berliinin elokuvajuhlilta.

Kiertelin muutama vuosi sitten Kirjatorilla. Christensenin kirjaa kaupattiin viidellä eurolla. Velipuoli vaikutti mielenkiintoiselta joten ostin kaikki jaettavaksi ystäville, muistaakseni toistakymmentä kappaletta. Pokkareita myytiin myöhemmin kympillä kolme, pelastin jäljellä olevat. Tiiliskiviromaaneja postikortin hinnalla.

En analysoi tässä enempää Christensenin romaania, mutta suosittelen sitäkin jyrkemmin. Velipuolessa toteutuu harvinainen yhtälö, kriitikot ja yleisö tykkäävät yhtälailla. Velipuoli on mitä luistavin ja intensiivisin lukuromaani, jonka kirjallista arvoa ei käy kieltäminen. Ja vielä yksi asia: tekstin magiikka kietoo tragedian ja huumorin yhteen ainutlaatuisella tavalla. Tarinan ihmiskuvat on piirretty barokkimaisen runsaalla, mutta syvällä otteella.

Christensen: Velipuoli, Otava 2003

Televisiosarja on tehty isolla rahalla. Ensimmäisestä jaksosta päätellen myös visuaalinen toteutus on tinkimätön ja kaikin osin kohdallaan. Jälki on kelvannut myös USA:ssa, jossa tunnetusti luotetaan omaan osaamiseen.

Summa summarum: itselleni on mielenkiintoisinta katsoa miten kuvien virta eroaa telkkarin ruudulla niistä, joita mielikuvitus pyörittää omassa päässä kirjaa lukiessa. Taidan nostaa romaanin myös yöpöydälle ja kerrata sivun sieltä, toisen täältä. Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kummatkin – molempi parempi.

…………………………………………….

Velipuoli -romaanista on maininta myös listallani, jonka tein liki kolme vuotta sitten. Sata vaikutuksen tehnyttä kirjaa on listattu kronologisesti, ”arvojärjestystä” karttaen. Eri kirjat ovat tärkeitä eri elämänvaiheissa. (linkki)

Miksi ette tanssi?

Viime sunnuntaina 14.7. tuli jälleen todistettua miten vähin eväin voi syntyä hyvän leffan käsikirjoitus. Pieni ja kirkas idea riittää jos siinä on syvyyttä. Dan Rushin ohjaama Neighbor for Sale perustuu Raymond Carverin novelliin Miksi ette tanssi? Elämästä tempaistulla fragmentilla on mittaa reilut kuusi sivua.

Neighbor for Sale, ohjaus Dan Rush 2010.

Elokuva taustoittaa tarinaa enemmän, ja Will Ferrell tekee pääosassa vakuuttavan roolin. Alkuperäinen novelli leikkaa elämästä vain öylätin ohuen siivun, mutta juuri kipeimmästä kohtaa. Joku toinen kirjailija olisi tehnyt aiheesta romaanin, Carverille riitti muutama sivu, josta turhat selitykset on riisuttu.

Vaimo on jättänyt miehen, tämä kantaa tavarat ulos. Entisen elämän rojut ovat kaupan, eikä hinnalla ole väliä. Paikalle osuu nuoripari, joka alkaa naukkailla viskiä miehen kanssa. Kontrasti ottaa kipinää, mutta kuten Carverin teksteissä aina, vasta viimeiset lauseet etäännyttävät tarinalle sen syvyyden.

Miksi ette tanssi? löytyy Keltaisessa kirjastossa 1998 julkaistusta kokoelmasta Vielä yksi asia. Vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu kahdeksantoista toinen toistaan tiukempaa novellia. Suosittelen.

Kirjoitin tänne keväällä muutaman rivin Arto Lapin ja Juha Raution tuoreesta Carverin valikoitujen runojen käännöksestä Sateisten päivien jälkeen. Julkaisu on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle. Turun Sanomissa oli arvio, jonka kanssa en ole kaikesta samaa mieltä (linkki).

Lehden kritiikki toistaa kaavaa, jota käytettiin jo Carverin eläessä. Kaikkia tekstejä ei pidetty runoina lainkaan, vaan säkeisiin pätkittynä proosana. Uudesta suomennoksesta löytyy lyhyt juttuni tästä linkistä. Postauksesta löytyy myös lisälinkki niille, jotka haluavat syventää asiaa hieman enemmän.

Seuraavaksi jotain aivan muuta. Lupaan olla kirjoittamatta tänne Carverista enää.

Perjantairunon boheemi ja Frankenstein

Perjantain teksti tulee suoraan unohdettujen runojen klinikalta. Arto Melleri (1956–2005) oli monipuolinen kirjailija, jonka tuotannosta valtaosa käsitti näytelmiä ja runoja. Hän debytoi Kontakti-sarjan kertomuksella Meno-paluu, ensimmäinen runokokoelma Schlaageriseppele ilmestyi 1978.

Mellerin kokoelma Elävien kirjoissa, voitti viimeisen runoille jaetun Finlandian. Vuoden 1991 jälkeen palkinto on suotu vain romaaneille. Liikenneonnettomuudessa saatu aivovamma varjosti kirjailijan viimeisiä vuosia. Kun hän kuoli 48 vuotta täytettyään, monen mielestä suomalaisten taiteilijoiden riveistä poistui viimeinen aito boheemi.

Elokuva Frankenstein/Boris Karloff

Päivän runo tulee 1979 julkaistusta kokoelmasta ZOO. Mellerin tekstissä on vastakohtainen rinnastus. Antiikin maailmassa oli aluksi vain keskinäisiä välejään selvitteleviä jumalia. Sitten titaani Prometheus loi heidän harmikseen ihmisen ja varasti tulen heidän käyttöönsä. Aistikkaan yksityiskohdan mukaan hän toimitti sen maan päälle ontossa fenkolin varressa.

Päivän teksti antaa myös mahdollisuuden mielenkiintoiseen kuvavalintaan. Brittinäyttelijä Boris Karloff (1887–1969) esiintyi yli 150 elokuvassa, sarjaelokuvat mukaan lukien liki kahdessasadassa. Vuonna 1931 filmatun Frankensteinin hirviörooli nosti hänet kuolemattomien ikonien kerhoon.

BORIS KARLOFF

Maisema nitraattifilmille kuvattu.

Eilen umpeenluodulle haudalle

varisee oksista nuorta lunta.

Olin kerran uusi Prometheus,

tänä aamuna tohtori Frankensteinin

keskeneräinen luomus: vain naula päässä on sama.

Ohitseni, aina ohitseni vaeltaa

huppupäisiä miehiä Boschin tauluista,

naisia, noitina poltettuja:

tie on tuhkaluukku, ja harmaa lumi

siivilöi keltaista valoa.

Olen jonnekin menossa, tuulen täyttämä

takkini pullistuu mustalla tiellä,

junan huuto vetää käheän valovanan maisemaan.

Olin kerran… nyt paikat hampaissa

murenevat, kieli tarttuu kylmään

rautaan – nokisen taivaan alle

vain männyt mahtuvat

kyyristymättä.

…………………………………………………………..
Frankensteinin filmatisointi perustuu Mary Shelleyn Lontoossa 1818 julkaisemaan romaaniin. Elokuvassa ja romaanin tarinassa on eroavaisuuksia. Nimi viittaa hirviön luoneeseen Victor Frankensteiniin.

RAKKAUS

Ei miljoonabudjettia, ei erikoistehosteita, ei mykistäviä maisemia, ei vauhtia, ei fantasiaa, ei osoittelua, ei kannanottoja, ei lavasteita, ei glamouria, ei kohunäyttelijöitä, ei mitään ylimääräistä.

”Olen onnellinen, että onnistuin tekemään jotain näin yksinkertaista”, sanoo Michael Haneke elokuvastaan RAKKAUS. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi juuri itävaltalaisohjaajan työn parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla.

Michael Haneke: Rakkaus (2012)

Olin vähällä kirjoittaa aloituslistaani: ei kauniita näyttelijöitä. Se olisi ollut silkka vääryys. Toisessa pääosassa näyttelevä 86-vuotias Emmanuelle Riva hehkuu tyyntä kauneutta ja sisäistä valoa ennen lopullista luhistumistaan.

”En koskaan tee elokuvia väittääkseni tai osoittaakseni jotain, eikä tämäkään tarina kerro yhteiskunnallisista epäkohdista vaan kahdesta ihmisestä. Kaikki olennainen tapahtuu heidän kodissaan.”

Vauhdikkain kohtaus syntyy, kun valokuilun ikkunasta lennähtää kyyhkynen sisään toistamiseen. Kömpelösti liikkuva Jean-Louis Trintignant koettaa vangita linnun huovan sisään. Huomatkaa myös alun upea otos: väki kerääntyy saliin odottamaan konsertin alkua – elokuvayleisö tuijottaa yleisöä valkokankaalla. Kuva ei koskaan leikkaa konserttilavalle.

Haneke täyttää maaliskuussa 71 vuotta. Väitän, että tämän elokuvan teko ei olisi nuoremman sukupolven ohjaajalta luonnistunut. Ei sen katsominenkaan kaikilta onnistu. Muutama katsoja poistui sunnuntai-illan näytöksestä kesken elokuvan.

Rankasta aiheestaan huolimatta elokuva välttää sentimentaalisuuden ja patetian. Se vain tapahtuu, puhdas ja kipeä viilto katsojan mieleen. Koin pimeässä salissa silkkaa ahdistusta. Jokainen kuitenkin katsoo elokuvan oman henkilöhistoriansa läpi. Suosittelen lämpimästi. Saattaa nimittäin tovi vierähtää ennen kuin on tilaisuus nähdä yhtä tinkimättömällä otteella tehty elokuva.

Ajattele Alienia, kuvittele Kummisetä ja Hannibal Lecter…

Kiireen keskellä pistetään päivän postaus ja Perjantairuno samaan pakettiin. Loppuviikosta en ehdi sorvin ääreen. Samuli Parosen aforismin mukaan ”maailma on sana.” Pohdittuani asiaa voin todeta, että maailma ei enää ole sana vaan linkki.

Taide on aina ollut linkki. Ristiinnaulitun kuvaan kiteytyy olennainen osa länsimaista kulttuuria: uskonnollista, poliittista sekä kaupallista kirkkoruhtinaineen, mesenaatteineen kaikkineen, jotka taidetta tilasivat ja rahoittivat. Kaikki yhden linkin kautta.

Kuvat filmeistä Kummisetä ja Alien.

Ajatuksemme kulkevat linkistä toiseen. Verinen hevosenpää vuoteessa merkitsee Kummisetä -elokuvaa. Hannibal Lecterin katse symboloi kokonaista elokuvagenreä. Putinin ilmeettömät kasvot ovat ristiriitainen linkki, jonka takaa löytyy autoritaarista valtaa ja Pussy Riot.

Anthony Hopkins alias Hannibal Lecter elokuvassa Uhrilampaat.

Juttuni pointti löytyy tieteestä, joka yrittää linkittää ajatuksista sähköisiä sormenjälkiä, joita ajatuskypärä voisi siirtää toisen ihmisen aivoihin: ”Jos liikeaivokuoren alueella on varmuuskopio siitä, miltä kuviteltu sana kuulostaa ääneen lausuttuna, sen sähköinen sormenjälki voidaan muuttaa sanoiksi tulevaisuudessa.”

Osapuilleen yllämainittujen ideoiden myötä ajatukseni kulki, kun tein kaksi tekstiä tulevaan kokoelmaani Babel, joka päivittää universumin tilanteen tammikuussa 2013. Kuvat tähän juttuun hain vasta jälkeenpäin, eli tänä aamuna. Niiden kopiot olivat jo aivoissani valmiina.

………………………………………………………………………………………………………………………………

Valheenpaljastusmenetelmät eivät tiedä totuudesta mitään. Elektrodit etsivät tunnereaktioita kuin meediot, jotka lukevat eleitäsi, ilmeitäsi ja käytöstäsi kuin kirjaa, harhauttavat aistejasi ja aivojasi. Kuvittele Vladimir P. ja hänen totiset kasvonsa, robotin tai kloonin kauhistuttava ilmeettömyys. Ajattele murhaajaa, ajattele suihkuverhoa ja veistä, elokuvan veristä hevosenpäätä vuoteessasi, ei mitään reikäistä omenaa jonka sisällä toukka tiskaa, ajattele Rosemaryn painajaista, Frankensteinin morsianta ja Hannibal Lecterin katsetta, ajattele veristä ja lihaisaa Alienia purskahtamassa sisältäsi. Sykkeesi saattaa nousta, kämmenten hienoista hikoilua tuskin tuntee, mutta ihosi sähkönjohtavuutta voidaan mitata. Oletko tuntenut mustasukkaisuutta, saatatko hillitä sitä?

Claude Monet, Misty Morning on the Arm of the Seine at Giverny, 1887.

Älä huoli, ajatuksiasi ei voida lukea, kyse on vain ajatuskypärästä, joka viestii ääneti taistelijoiden kesken. Tutkijat ja sotilaat uskovat, että järjestelmä on mahdollista valmistaa. Jos liikeaivokuoren alueella on varmuuskopio siitä, miltä kuviteltu sana kuulostaa ääneen lausuttuna, sen sähköinen sormenjälki voidaan muuttaa sanoiksi tulevaisuudessa. Ehkä sadan miljardin aivosolun ja niiden yhteyksien sähköisen toiminnan seasta on mahdollista seuloa sanoja – kuin runon ja lukijan yhteneväinen ajatusketju. Tai jotain samankaltaista kuin Monetin maalaus, kaunis kokonaisuus udun ja ilmakerrosten verhoamia todellisuuksia.

……………………………………………………………………………………………………………………………….

Ja vielä bonuslinkki, jossa kolme ikonia kulkee käsi kädessä.

Marilyn, muisti ja identiteetti

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta viisikymmentä vuotta sitten. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn tuli väistämättä tekstiin mukaan. Kirjan teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Kirjailija Max Frischin mukaan: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Marilyn Monroe, kuva Richard Avedon.

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija.

Marilynin merkkipäivä innosti kaivamaan tähän pari tekstinpätkää. Ja toki suosittelen myös koko kirjaa. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009. Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys:

Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?

Marilyn Monroe + Truman Capote.

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa.

Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

…………………………………………………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”

Adolf Hitler ja Etty Hillesum

Eilen tuli telkasta Oliver Hirschbiegelin elokuva Perikato, jossa Bruno Gantz tekee Hitlerinä käsittämättömän hienon näyttelijäsuorituksen. Hän kykenee kaivamaan sisältään toisen persoonan. Uusilla katselukerroilla nyansseja löytyy aina lisää. Koko elokuva on millintarkkaa historiallista ja psykologista draamaa.

Eräs hyvä haltija antoi minulle kirjavinkin. Etty Hillesumin Päiväkirja 1941- 1943 löytyi nettidivarista. Kirja on muutama päivä sitten luettu ja koirankorville käännelty. Sattumalta syntynyt ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Nyt elokuva peilaa kirjaa – ja päinvastoin.

Der Untergang, Perikato. Ensi-ilta Suomessa 2005.

Elokuva fokusoi Natsi-Saksan viimeiset päivät Berliiniin ja Hitlerin bunkkeriin. Hillesumin Päiväkirja kääntää katseen yhden sivistyneen juutalaisperheen tyttären ajatuksiin.

Filmissä Goebbelsin perhe tekee itsemurhan.  Äiti Magda myrkyttää ensin omat lapsensa koska: ”Maailmassa, jossa ei ole kansallissosialismia, ei kannata enää elää.” Fanaatikot eivät kykene irtautumaan sokeasta uskostaan. On parempi kuolla kuin myöntää olevansa väärässä.

Hillesumin kirja kertoo vääjäämättömästä muutoksesta ja kasvusta kuoleman hyväksymiseen: ”Hyvä, minä hyväksyn tämän uuden varmuuden siitä, että he todella haluavat hävittää meidät täydellisesti. Tiedän sen nyt varmasti ja hyväksyn sen. Mutta en aio vaivata toisia peloillani. En aio katkeroitua, jos muut eivät käsitä mitä meille juutalaisille tapahtuu.”

Etty Hillesum Päiväkirja 1941 -1943. Otava 1984.

Hillesum käyttää sellaisia sanoja kuin Jumala ja sielu. Silti hän ei kaunistele, vaan tuo esiin myös omat heikkoutensa. Kliseisesti tiivistettynä jälkeenjäänyt Päiväkirja on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Sekä ihmisen sisällä, että ulkopuolella:

”Voimakas viha saksalaisia kohtaa myrkyttää mielen. /…/ Kunnes yhtäkkiä muutamia viikkoja sitten tuli mieleeni vapauttava ajatus, joka pisti esiin rikkaruohoerämaasta kuin epäröivä pieni ruohonkorsi: jos olisi edes yksi kunnollinen saksalainen, hän olisi sen arvoinen, että häntä suojeltaisiin kokonaista barbaarijoukkiota vastaan, ja sen yhden kunnollisen ansiosta ei pitäisi vihaa kohdistaa koko kansaan.”

Hillesum kärjistää, mutta ymmärtää aikaan kiteytyneen kauhistuksen ja katkeruuden. Silti hän kirjoittaa: ”Erittelemätön viha on pahinta. Se on oman sielun sairautta.”

Päiväkirjan sivuilta löytyy jotain outoa voimaa, jota minun on vaikea selittää. Hillesum kasvoi Amsterdamissa, josta juutalaiset koottiin Westerborkin leirille, viimeiselle pysäkille ennen Aushwitzia. Etty Hillesum ei yrittänyt piiloutua vaan meni leirille vapaaehtoisesti. Sitäkään en saata ymmärtää.

”Kärsimys ja ilo… lukemattomat julmuudet, kaikki tämä sulautuu minussa voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Hyväksyn tuon yhteyden ja alan yhä paremmin ymmärtää kaikkea, vaikka en osaisi selittää sitä vielä kenellekään. /…/ Siksi minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”