Bo Carpelan: ”Jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

Palaan vielä edellisen juttuni väitteeseen, että syttyisin harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai turhan minäkeskeisiin romaaneihin. Lauseissa oli pientä provosointia. Kuten Fernando Pessoa ilmaisee asian runokokoelmansa nimessä: ”En minä aina ole sama”.

Bo Carpelan. Vuoden lehtikuvat 2005. Vuoden henkilökuva, Katja Lösönen.

Eri ikäkausina luetut kirjat ruokkivat erilaisia kokemusmaailmoja. Bo Carpelanin Urwind, Alkutuuli, ilmestyi 1993 ja palkittiin Finlandialla. Romaani teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Juonitarinaa tekstistä ei löytynyt nimeksikään, mutta esseenomainen päiväkirjaromaani käytti kieltä, jota en ollut aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kokenut. Alkutuuli on velkaa Hermann Hesselle ja Robert Musilille, mutta vain hyvässä mielessä.

Carpelan oli prosaistinakin runoilija, kielen taikuri. Edesmenneen kirjailijan tuotantoa lävistää yksi suuri metafora: talo, oman itsen arkkityyppinen symboli. Alkutuulessa se on kerrostalo, purjehtiva ilmalaiva, jonka hissi voi vajota helvettiin saakka tai kohota katon läpi päin pilviä.

Toinen peruspiirre Carpelanin surrealistisessa maailmassa on hengen omaava materia. Kun toisen Finlandian kaapannut Kesän varjot ilmestyi 2005, pidin sitä sävyltään Alkutuulen toistona, mutta yhä minua viehätti sukukartanon vinttikomero, jonka rojulla ja remuavilla, kuhmuisilla kattiloilla oli oma elämänsä, sielu ja henki.

Kaikesta huolimatta tänään saattaisi käydä niin, etten jaksaisi kahlata mainittuja kirjoja loppuun romaanien ”tapahtumattomuuden”, vaikkakin kielellisen intensiteetin varassa. Joku maneerikin saattaisi pistää silmään: yhdeltä sivulta voi helposti löytyä kymmenen huutomerkkiä!

Yhtä kaikki, Carpelanin runo ja proosa on aikanaan jättänyt lähtemättömän jäljen. Kaivoin Alkutuulen esiin katsoakseni, millaisen kiteytyksen kirjailija itse oli valinnut romaanilleen. Alkulehdeltä löytyi Gunnar Björlingin runo kokoelmasta Solgrönt:

”Minä tahdon / että autot, rinnat särkevät itsensä / että talot seisovat katollaan ja maa leijuu ilmassa / että kaikki viivat, muodot viskautuvat ilmaan / kuin sikin sokin, / että värit kiljuvat kaleidoskooppisesti, / äänet särkyvät, että kosken jyminä saa harpunkielen / ja torvi halkeaa ukkosenjyrähdykseen, / että kaikki olisi kuin on / sisän ulkoa. Että me seisomme tasapainossa / avatun kadun kuilun seinillä / ja pidämme taloja ja silmiä koossa.”

Ja niin käy, että Carpelan käyttää 285 sivua muuntaakseen Björlingin runon romaaniksi. Kirjasto on Alkutuulessa tärkeä paikka. Lainaan lopuksi kaksi kolmannesta tekstiä sivulta 68. Sieltä se lukeminen ja uudet maailmat lähtevät, lainaston lastenosastolta. Ja se, ettemme ole aina samoja vaan alati muuttuvia:

”Joka päivä me lakaisemme kasaan tekstejä, jotka lapset ovat levittäneet pitkin lattiaa, savivelliä Mississipiltä, petoeläimiä Afrikasta, melua melukylästä, vilijonkkia ja kätkijöitä, raketteja ja haarniskoja, hopsis, kopsis, poksis, verta lukemattomista tappeluista, siilejä ja hevosia satamäärin! On tekstejä, jotka nämä lapset ovat nielaisseet, joita ei ikipäivinä saada takaisin! Ja mitä luulette löytyvän kortistokorttien välistä? Mitä kummallisimpia viestejä Pikku Myylle, Katto-Kassiselle, Tarzanille ja Julmia de Vilille! Ne elävät täällä jossain, salaa, ja niiden elämän rinnalla teidän kallisarvoinen Danielinne on pikku juttu! Lapset ahmivat kaikkea, kaivelevat kaikkea, elävät mukana kaikessa, juoksevat alas kirjarivien takana, niin ne tekevät, näin ne levittävät kätensä, rivit sortuvat, lapset heittäytyvät lattialle, kiipeilevät joka puolella kuin apinat, jäävät piiloon tänne kun me lähdemme, makaavat taskulamppuineen lukemassa yli puolen yön, sitten ne alkavat vollottaa, sitten niitten kyllä sopisi uneksia itsensä omaan sievään pikku sänkyynsä! Kirjallista sivistystä, kyllä kai! Alkutuulta, alkutuulta ne ovat koko konkkaronkka, jos saan luvan sanoa, jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

6 Replies to “Bo Carpelan: ”Jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!””

  1. ”Ja mitä luulette löytyvän kortistokorttien välistä?” Ihana kysymys :). Pidän Carpelanin kielestä, lyyrisyydestä, joka tulee läpi lastenkirjoissakin. Mutta pidän myös huumorista, jota löytyy Kleen taulun nimen joissakin runoissa. Minusta on käsittämätöntä ja erittäin ikävää, että Ruotsin Akatemia ei huomioinut omalla kielellään kirjoittavaa vaapurimaan hienoa kirjailijaa – niin kuin ei huomioinut Jaan Krossiakaan.

  2. Carpelan sai sentään Le Prix Europeén, merkittävän eroopplaisen kirjallisuuspalkinnon, joka pienenä lohtuna tulkoon muistetuksi.

    Kaivoin proosan sijaan esiin Carpelanin runoja. Kieli on kirjailijan keskeisin työkalu, ja pidin siitä, että Carpelan julkaisi koko uransa ajan sekä proosaa että lyriikkaa. Vuonna 2007 julkaistu Uudet runot jäi viimeiseksi kokoelmaksi. Lainaan tähän kirjan viimeisen runon:

    Korkea taivas

    Ei pimene
    syvenee
    valon läpäisemänä
    kaikki.
    Nyt huoneesi
    avautuu
    nyt näet sen
    minkä lapsi kerran näki
    ensimmäisen kerran:
    korkean taivaan.

  3. Jostain syystä minulta on Alkutuuli jäänyt väliin. Olen ehkä lukenut enemmän Carpelanin runoja. Niissä taas on miltei järkiään ollut jonkinlainen grafiikanlehtien visuaalisuus, valot ja varjot (vaihtelevat), puut, mutta kaupunki ja joskus kattojen tasalla.

    Kun siteerasit tuota kohtaa Alkutuulesta, niin ilahdutti sellainen mahdollisuus, että ehkä hän oli joskus pitänyt Richardinkadulla satutunteja lapsille. Hän taatusti olisi kyennyt siihen.

  4. Hei!

    Roskapostihaavi oli napannut Ripsan kommentin, mutta nyt se on paikallaan.
    Kyllähän Carpelanin teksti on aisteille kirjoitettua ja erityisen visuaalista. Taitaa olla ”sukuvika”, Anders Carpelan on erityisesti kirjan kansistaan palkittu graafikko, ja Bon harrastuksena oli kuvataide.

    Satutunneista en tiedä, mutta meillä Mansessa niitä piti toinen legendaarinen runoilija, Lamminpään kirjaston hoitaja Kari Aronpuro. Kari olisi ehtiessäni muutenkin juttulistallani. Ura on ollut komea… ja jatkuu. Eskoiskokoelmaan ei ole ajan hammas pystynyt: Peltiset enkelit on yhä modernia, tuoretta ja ”kokeellista” runoa.

  5. Aronpuro oli todella tarpeen Domuksen kirjastonhoitajana kun aloittelin kirjallisuustieteen opintoja Tampereen yliopiston Draamastudiolla (tai siis se oli vielä tuolloin Yhteiskunnallinen korkeakoulu, jota hesalaiset eivät olisi halunneet päästää Tampereelle, koska eihän Tampereelle ketään tutkijoita muuttaisi koskaan, sitten ne ruojat lopettivat kostoksi Draamastudion!). Kun hänelle kertoi että kirjallisuuden se tai tämä juttu ei vain ole yliopiston kirjastossa, niin hän etsi äkkiä jostain korvaavan kappaleen.

    No, luin hänen uusimpansa tässä jokin aika taaksepäin ja totesin että kirjastonhoitajasta on tullut ensyklopedistinen runoilija.

    Sinua pitää kiittää siitä, että kiinnitit huomioni Markku Pääskysen suomennokseen Odysseus Elytiksen (Elitis?) runoudesta, siis tuo opus Ylistetty olkoon! Se on niin täynnä tavaraa ja merkityksiä, että en osaa edes kirjoittaa siitä.

  6. Hei!
    ntamo julkaisi viime vuonna Karilta Vesa Haapalan kokoaman Retro -kokoelman jossa on tekstiä 1964-2008. Jos saisin suositella, lukisin kärkeen Karilta kokoelmat Pomo:n lumo (2000), Mikä tahansa (2003) ja Gathandu (2005). Siinä on tiukka trilogia. Karin semiotiikkaa, kollaasia ja intertekstuaalisuutta parhaimmillaan… mun mielestä : )

    Elytiksen suomennos Markun tekemänä on hieno. Rytminen ja soljuva. Sekin on ollut juttulistallani, mutta aina tulee muuta mieleen, kun yksi juttu johtaa toiseen. Seuraavana, kun ehdin, taitaa olla vuorossa Carver+Tess Gallagher ja jotain sanomatta jättämisen kauneudesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!