Vanha kunnon jäävuorivertaus käy kaikkeen. Kas näin: kirjallisuudesta näkyy kauas vain sellainen huippu, jonka media on kasvattanut ja pinnalle nostanut. Eikä sitä huippua olisi, ellei syvyyksissä olisi kymmeniä kertoja enemmän näkymättömäksi jäävää.
Kirjallisuus rakentuu historiallisen genrensä jatkumoksi. Tämä selvä. Haen vertauksellani jotain muuta. Kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Piiloon ja julkaisematta jäävä, omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta.
Potentiaali nousee pinnan alta. Kirjallisuutta rakastavista ja lukevista ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan. Varsinaisesta kirjailijan ammatista hohto on kaukana, mutta siitä myöhemmin, tämäkään ei ole juttuni pointti.
Jutun yty löytyy kustannusmaailman murroksesta. Vanhan liiton rakenteet eivät enää natise, ne romahtavat ja pakka pistetään kokonaan uusiksi. Tämä ei tarkoita periteisten kustannustalojen katoa, mutta uusiutumista. Harmaa alue niiden ympärillä alkaa kirkastaa kuvaansa. Luin jostain lauseen, jota siteeraan ulkomuistista: ” Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia.”
Funtsin itsekin kuka lukee yhä kasvavan julkaistavien nimikkeiden määrän. Nyt ajattelen ettei se ole tärkeää. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehteä lukee joka viikko yli miljoona suomalaista.
Unkarilainen Sandor Márai julkaisi romaaninsa Kynttilät palavat loppuun 1942. Aikalaiset ohittivat teoksen, mutta 2000-luvun taiteessa se nousi kuolleista ja kipusi listamenestykseksi Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen 2001. Kirja on hienovireinen ja vaikuttava kokemus, suosittelen. Jalkautetaan hommaa tästä edelleen.
Karri Kokko julkaisi esikoiskokoelmansa 1982. Uno Boy sai kohtuulliset kritiikit ja lopulta runot vaipuivat horrokseen. Viimein nimiösivulle lyötiin leima: ”Poistettu luettelosta. Kaupunginkirjasto.” Vuoden 2005 jälkeen Kokko on julkaissut toistakymmentä teosta. Nyt, kolmenkymmen vuoden kuluttua Leevi Lehdon ntamo on julkaissut esikoisen näköispainoksena uudelleen.
Tärkeitä tekoja. Viittaan edellä kirjoittamaani. Myös siihen mitä en maininnut, mutta joka on assosioitavissa. Vähän siihen suuntaan, että lukija voisi joskus siirtää fokustaan ja katsoa hieman ohi. Kirjallisuus tarjoaa myös löytöretkeilijän iloa.
Nappasin originaalin Uno Boyn omasta hyllystä: hieman esikoisen omimman äänen hakua, mutta komeasti aikaa kestänyt kokoelma. Hienoa, että se on uuden sukupolven luettavissa: ”Näin kuuluu sääntö, kielioppi / että sanamme olisivat meille yhtä: / Muuttakaa sananne, muuttakaa mielenne!”
Lopuksi kaksi tekstiä sarjasta Lähtö 9. Niiltä riveiltä se ylösnousemuskin löytyy. Runot puhuvat toisinajattelun ja mielikuvituksen puolesta:
……………………………………………
Vaaka on merkittävämpi keksintö
kuin se mitä sillä voidaan tehdä.
Maailma jossa Lasarus nousee kuolleista
ja liittyy Sveitsin laivastoon
on takuulla mielenkiintoisempi
kuin kuu joka ei ole juusto.
Lyön vetoa että se on.
………………………………………..
Sen rinnalla mitä elämä on.
Kuolema on yhdentekevä
ja elämä kahden tekemä.
Siinä on mysteeri joka kannattaa.
Jota kannattaa miettiä sen
joka on päätynyt kohdun teho-osastolle.
……………………………………………..
Oma kappaleeni (poisto sekin, Tornion kaupunginkirjastosta, minkä poistohyllystä muutenkin löytyi paljon hyvää) Uno Boysta on vuodelta 1982!
Hienoa että Uno Boysta on otettu uusi painos. Siitä näkee hyvin, miten runoilija jo tuolloin oli sillä runopolulla millä on jatkanut.
Aivan oikein. Vuosiluku on nyt korjattu.
Ja hauska sattuma: tein tämän jutun pohjat jo sunnuntaina ja tuikkasin blogiin ennen kuin kuulin, että ntamon julkaisema Maria Matinmikon Valkoinen sai tänään Tanssivan Karhun.
Tuo Valkoinen Karhu, jonka Tanssiva sai, on todella hieno asia. Tanssiva Valkoinen. Öö. En oo vielä lukenut VALKOISTA mutta eiköhän puutokselle vielä tapahdu jotain.
Ai niin, itse kirjoitan jotenkin aina Mika Terhon 60-luvun kuvat ja Pekka Kejosen 90-luvun kuvat.
Vilahdan noista toisessa, eli tuoreemmassa.
Oli ne aikoja.
Kiitos huomaavaisuudesta. Sallinet vähän reflektiota. Suhde esikoiseeni on ”vaikea”. Toisaalta tunnistan sen kömpelyydet, toisaalta siinä ovat näkyvissä nykyisetkin kiinnostukseni kohteet. Ilmeisesti varhaisista vaikutteista ja vaikuttavista kokemuksista on hankala päästä. Jos on tarvettakaan. Pastisseja ja lainojahan tuo on täynnä, jopa löytörunoja, kuten lopun seinäkirjoitussitaatit osoittavat. Myös konseptualismi ja kirjoituksen konkretia ovat läsnä. Eroa on se, etten tuolloin juurikaan tiennyt, mitä olin tekemässä, enkä kyennyt liittämään toimintaani käsitteellisellä tai tietoisella tasolla mihinkään. Luotin intuitioon – tai kuten pätevästi sanot, olin toisinajattelun ja mielikuvituksen puolesta.
Moi,
luulen, että kaikkien esikoinen syntyy enemmän tai vähemmän intuitiolla. Ne, joille kirjoittamisesta tai kirjailijuudesta tulee ammatti, pohtivat tekemisiensä perusteita jatkossa ihan eri tavoin. Ehkä tuo paljon puhuttu ”toisen kirjan kynnys” on jo paljolti sitä.
Itse pidän pastisseista ja toimivista lainoista. Ne monesti laajentavat asiayhteyttä ja löytääpä lukija niistä oivaltamisen iloakin. Ne ovat ikään kuin tekijän ja lukijan yhteistä tarttumapintaa.
Olen aina ollut kovin kiinnostunut esikoisteoksista. Joillekin ne ovat jääneet uran parhaaksi, toisilla ominaislaatu on jo niin idulla, että jatko on valitun ”teeman” kehittämistä. Vähän kuin palikkatorni, seuraava teos aina entisen päälle. Näkyyhän se tulos sillä tavoin kauemmaksi…
Oh miten ihanan piristävä, kannustava kirjoitus. Kiitos tästä! Saa jatkamaan omaa kirjallista työtä ilolla 🙂