Ei mitään miesten juttuja

Olipa kerran Koskenkorva-kirjallisuuspalkinto. Vuodesta 2001 lähtien Tiiliskivi-palkinto. Suomen painavin. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden raati on valinnut tänä vuonna seuraavat palkintoehdokkaat:

Juha Siro: Linnun muotokuva, Janica Brander: Lihakuu, Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle, Jermu Koskinen: Niin kauas kuin vyötä riittää, Tero Tähtinen: Katmandun unet, Riikka Palander: Sininen punainen.

Palkinnon tavoitteena on nostaa esiin tuoretta kotimaista kirjallisuutta, joka on valtamediassa jäänyt arvoaan vähemmälle huomiolle.

Fellini: La Strada 1954. Kuvassa Gelsomina (Giulietta Masina).

Tässä ote Linnun muotokuvasta, sivu 127:

”Kun meille tuodaan ruokaa, mies sanoo painoa kertyneen aivan liikaa. Hän kertoo kuin anteeksipyydellen pitävänsä kovasti kaikesta syötävästä. Aivan kaikesta, ei ole mitään mikä ei maistuisi. Savolainen pulloposki, syöpi leivän puuron kanssa, niinhän sitä sanotaan, hän hekottaa. Kerron, etten suuremmin pidä syömisestä, eikä sillä ole mitään suhdetta lihomiseen tai laihtumiseen.

Hoitaja käy kertomassa, että toimenpidevuoroni on aamulla ensimmäisenä. Hän lupaa minulle herättyäni virtsakatetrin, tippapullon ja rauhoittavan esilääkityksen.

Ja isäkarhu jatkaa yhä tarinoitaan kunnes viimein nukahdan hänen ääneensä kuin iltasatuun. Eikä hän kerro mitään miesten juttuja: ei armeijaa, aseita, jalkapalloa tai jääkiekkoa, ei viinaa, naisia eikä formulaa… Hän sanoo, että La Strada on hienoin koskaan tehty elokuva, mutta syöminen on filmissä häntä aina ihmetyttänyt, luulisi maankiertäjillä olevan nälkä, mutta Zampanò ja Gelsomina syövät kulkiessaan kirpun annoksia, kaapivat pakista muutaman lusikallisen keittoa ja sekin vähä jää monesti Gelsominalta kesken, kun Zampanò tiuskii ja pistää hänet toimittamaan ties mitä asiaa, ja kun he saapuvat hullunkurisella moottoripyöränkotterollaan luostarin pihaan, saavat yösijan ja lautasellisen pastaa illalliseksi, vanha mustahuivinen eukko puuskahtaa: Tehän syötte seisaaltanne kuin hevoset.

Muistan elokuvasta vain haikean tunnusmelodian, trumpetin ja Gelsominan pyöreät klovnin kasvot, olen jo unien eteisessä ja hetkeä ennen kuin todellisuuden pohja pettää, tajuan miten paljon isäkarhu pelkää.”

………………………………..

Fellinin La Strada valmistui 1954. Pääosissa Anthony Quinn ja Giulietta Masina (kuvan Gelsomina).

Olin tipahtaa omaan ansaani

Vuosien varrella on tullut toimittua useammankin kirjoittajan ateljeekriitikkona, esikoisteoksia on viilattu kaiken kokenutta kustannustoimittajaa varten. Joskus yhteistyö on jatkunut ensimmäisen julkaisun jälkeenkin.

Olen välittänyt ahkerasti eteenpäin aikanaan Helena Sinervolta saamaani ohjetta: ”Lukeminen on paras kirjoittajakoulu.” Oma lisäni ohjeeseen on ollut: pitää lukea myös kirjoja joista ei pidä. Tai kuvittele pitävänsä.

Marilynne Robinson, Gilead.

Olen ihmetellyt varmuutta, jolla kriitikot kaipaavat suurimman huomion saavalle palkintoehdokaslistalle kirjoja, joita raati ei ole sinne valinnut. Se kuulostaa urautuneelta lukemattomuuden ylistykseltä. Ja siltä, että vain eniten julkisuutta saaneisiin teoksiin on tutustuttu. En jaksa uskoa, että he ovat lukeneet jokasyksyiset parisataa nimikettä fiktiota.

Sitten kävi näin: tarvitsin neljätoista lahjakirjaa ja suuntasin kohti Kirjatorin halpalaaria. Marilynne Robinsonin romaani Gilead tuntui hyvältä valinnalta. Tukeuduin takakansitekstiin ja tietoon, että Robinson palkittiin teoksestaan Pulizerilla 2005.

Kirjaa ei voi antaa toiselle tietämättä mitä lahjoittaa. Luettuani Gileadia 70 sivua päätin etten pidä siitä. Kirjeromaanin yksisuuntainen näkökulma, tapahtumattomuus ja yltiökristillinen asenne alkoivat puuduttaa. Mietin mihin tungen neljätoista kirjaa, joiden maailmankuva tuntui tuskastuttavan.

Olin hilkulla tipahtaa itse virittämääni ansaan.

Marilynne Robinson, kuva: London Evening Standard

Jatkoin lukemista seuraavana iltana ja laskin kirjan kädestäni vasta kolmelta yöllä. Tarinan jännite, joka haluaa mieluummin piiloutua kuin nousta näkyville ja hienosti viritetyt aavistukset saivat lukemaan kirjan loppuun. Kliseisesti ilmaistuna, koin päässeeni lähemmäs sellaisia sanoja kuin: luopuminen, anteeksianto, ymmärrys ja armo.

Tässä ei ole kritiikkiä, eikä juttu suosituksestakaan käy. Paavo Haavikon lause tähän saattaisi sopia: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.” Lopuksi lainaus Robinsonilta:

”Teologit puhuvat ennakoivasta armosta, joka edeltää itse armoa ja auttaa meitä ottamaan sen vastaan. Luulen että täytyy olla myös ennakoivaa rohkeutta, joka auttaa meitä olemaan rohkeita – siis myöntämään, että on enemmän kauneutta kuin silmämme sietävät, että käsiimme on annettu kallisarvoisia asioita ja että saamme aikaan suurta vahinkoa, jos emme osoita minkäänlaista arvostusta niitä kohtaan.”

……………………………………

Marilynne Robinson (s.1943 Yhdysvalloissa) julkaisi palkitun esikoisensa Talonhaltijat 1980. Kahden tietokirjan jälkeen ilmestyi odotettu romaani Gilead (suom. Laura Jänisniemi), jossa kuolemaa odottava vanha pastori, jolla on nuori vaimo, kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen.

Elämää suurempaa

Otsikkoni on viheliäinen klisee, kaksi kuoliaaksi kaluttua sanaa. Jokin voi silti perustellusti olla elämää suurempaa. Ikiaikainen, tuhansia vuosia sukupolvelta toiselle siirtynyt myytti: luomiskertomus, vedenpaisumus, jumaltarut, hirviöt tai demonit, Sisyfos, Kristoforos…

Robinson Crusoe ja Perjantai (alkuperäinen lähde: Life -lehti)

Valtameren saaren yksinäisen asukin tarinoita tunnetaan jo antiikin ajoilta. Vuonna 1719 Daniel Defoe kirjoitti Robinson Crusoen tarinan maailman ensimmäiseksi bestselleriksi. Romaanin suomennos ilmestyi meillä 1847 nimellä Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänwaiheet.

Ranskalainen Michel Tournier päivitti Robinsonin myytistä täysin omaehtoisen teoksen Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli vuonna 1967 ja vastaanotti esikoisteoksestaan Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.

Luin Eila Kostamon suomennoksen viitisentoista vuotta sitten. Ja juuri uudelleen. Kirjallisen arvostukseni kärkeen nousevat ”ikuisuutta varten” kirjoitetut teokset. Sellaiset romaanit kuin Tournierin Perjantai. Viittaan otsikon kliseeseen, jolle äärimmäisen harvoin löytyy katetta.

Tournierin romaanin voi lukea vastaväitöksenä Defoen Robinsonille, joka taisteli luonnonvoimia vastaan. Uudempi Robinson käy läpi kolme tiedon tasoa sellaisina kuin Spinoza on esittänyt ne Etiikassaan, jota kirjailija pitää merkittävimpänä teoksena sitten evankeliumien.

Romaanin voi nähdä myös laajennettuna kolonialismin kritiikkinä. Se saa ajankohtaisia sävyjä, kun laiton, paperiton ja kasvoton työvoima virtaa tänään Afrikasta Kreikkaan ja muualle Eurooppaan. Tournierin romaanissa asetelma kääntyy ja Robinsonilla on ”halveksittavalta” Perjantailta opittavaa.

Robinsonin saari, Speranza, muuttuu lopulta ”inhimilliseksi” luonnoksi, joka kykenee vuorovaikutteiseen symbioosiin ihmisen kanssa. Ennen muuta Tournierin Perjantai on matka ihmismielen tiedostamattomien prosessien syvimpiin vesiin. ”Normaalit” käyttäytymismallit kääntyvät nurin säkenöivän älykkäässä tekstissä.

Lukeminen on ajattelua ja kyse on siitä millaisten kysymysten kanssa haluamme askarrella. Hyvä kirja haastaa käsityskykyä ja asenteita, jokin siinä vaivaa eikä tahdo antautua. Toisaalta lukiessa vahvistuu koko ajan tietoisuus siitä, että tässä ollaan tekemisissä otsikossa mainittujen kahden sanan kanssa.

Lyhyestä jutustani ei ole arvioksi. Kehu ja suositus se voisi olla. Lopullinen pointtini on itsekäs, jopa perusteettomalla tavalla narsistinen. Luettuaan hyvän kirjan voi tuntea tiettyä ylemmyyttä, ajatella kokeneensa jotain rikastuttavaa. Olkoonkin, että kirjalla on miljoona muutakin lukijaa. Mutta silti. Ja joskus jopa sen vuoksi.

Liian vaikea kysymys vastattavaksi

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä 28.1.2011

Per Olov Enquist, kuva Maurice Haak.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijansa persoonaa.

Ja paradoksin valossa katsottuna: joskus egon muokkaamiseen kykenee huonokin kirja. Ja se, mikä joskus on tuntunut merkityksellistä, voi kadottaa gloriansa. Ihminen muuttuu.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa. Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

(kuva Enquistin haastattelusta: Maurice Haak)

Raha, Kristus ja ikuisuus

Tämän päivän Hesarista löytyy Booker-palkitun Hillary Mantelin haastattelu. Hän kertoo miten palkinto ja Susipalatsi -romaanin tuotot antoivat hänelle mahdollisuuden keskittyä elämään ja kirjoittamiseen.

”Pankkiirit pyörittävät maailmaa. Niin on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin. Taustalta löytyy aina se näkymätön käsi, joka pitelee lompakkoa. En halua olla kyynikko, mutta idealistienkin kannattaa miettiä, kuka heidän ideansa rahoittaa.”

Michelangelo: Pièta, Rooman Pietarinkirkko 1499.

Michelangelo (di Lodovico Buonarroti Simoni 1475–1564) kävi ikääntyessään ylpeäksi ja kieltäytyi ottamasta maksua Pietarinkirkon kupolin suunnittelusta. Lisäksi hänen runonsa paljastavat, että hän alkoi epäillä taiteen turhamaisuuden olevan syntiä.

Aiemmin renessanssin yleisneroa ja kaikkien aikojen merkittävintä kuvataiteilijaa olivat rahoittaneet katolisen kirkon paavit ja Medicien ruhtinas- ja pankkiirisuku. Mammonan vastineeksi Michelangelo loi kuolemattoman kristillisen maailmankuvan. Ensimmäinen ihminen herää eloon, kun Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamin sormea Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskossa.

Kun Rooman Pietarinkirkossa seisoo Michelangelon Pièta -veistoksen edessä, se vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Sama ihme kuin luomisen kuvassa toistuu silti. Kristuksen käsivarsi on hämmästyttävä. Kuollut, silti lihaa ja verta marmoriin veistettynä. Ja vaikka patsasta tarkastelisi kuinka kauan katse palaa aina saman kolmion jännitteeseen: Jeesuksen oikea käsi, Marian vasen käsi ja kasvot.

Pääsiäisen sekametelisoppa alkaa olla taiteita yhdistävää runoa vaille valmis. Gösta Ågrenin viimeksi julkaistu kokoelma Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä (wsoy 2006) koostuu Ludvig Wittgensteinin ja Martin Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista.  Valitsemani teksti kutistaa Mighelangelon tavoin viisisataa vuotta olemattomiin. Ja karkaa lopuksi jonnekin tulevaisuuteen.

Martin Heidegger kirjoittaa: ”Miksi sanomme, että aika kuluu emmekä samalla tapaa korosta, että se syntyy?” Tämän sitaatin Ågren purkaa runoksi, jonka nimi on HETKI

Aika on vain sana.

Kirjoittaessani tätä

mikään muu ei muutu.

Kuolleitten kangas lepää

nimiä ja kiviä täynnä.

Syntymättömien usvassa

kukaan ei ole nimetön,

koska kenelläkään ei ole nimeä.

Mennyt ja tuleva eivät ole

kellotauluja, vaan kasvoja,

jotka katsovat sinua. Säilytä

tämä lempeä hetki. Mitään

uhkaa ei ole olemassa. Kaikki

tulee tapahtumaan.

Runojen tulva ja Tanssiva karhu

Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.

Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Kuva: dailymail.co/uk

Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.

Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.

Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”

Helena Sinervo. Kuva: Suomen Kuvalehti/Kaisa Rautaheimo

Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.

”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”

Mitä lomalla luettaisiin?

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Lukemista rantalaiturille, kesä 2010

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.

Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

Kapkaupungissa 1940 syntynyt J.M.Coetzee tunnetaan rotuerottelun vastustajana. Hänen kirjansa pääsivät julkisuuteen Etelä-Afrikassa vasta, kun 1983 julkaistu Michael K:n elämä palkittiin Bookerilla. Häpeäpaalu toi toisen Bookerin 1999, ja Nobel napsahti kohdalle 2003. Coetzeen esikoinen, Hämärän maat julkaistiin 1974 ja suomennettiin pari vuotta sitten. Olen juuri lukenut kirjan.

Alkuperäisväestöä, Kalahari, Etelä-Afrikka

Parisataasivuinen Hämärän maat sisältää kaksi pienoisromaania ja kirjailijan jälkisanat. Vietnam-projekti kertoo miehestä, joka laatii raporttia USA:n psykologisen sodankäynnin yksikössä. Työn edetessä hänen oma mielensä alkaa murtua. Toinen osa, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa uudisraivaajien tutkimusretkeä Hyväntoivonniemellä 1760-luvulla.

Kummassakin tarinassa on kyse väkivallasta ja niistä psykologisista keinoista, joilla vihollisen mieli ja identiteetti murretaan. Vietnam-projekti on propagandaa paperilla, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa kauppakomppanian etuja tavoittelevan retkikunnan alkuperäisväestöön kohdistuvaa raakaa alistamista ja väkivaltaa.

Coetzee ei moralisoi eikä osoittele, jälkimmäistä tarinaa lukiessa mieleeni nousi Camus´n Sivullisen avainkohtaus, josta kirjoitin blogiin viime lokakuussa. Hämärän maat -romaanin julman ja raakalaismaisen kohtauksen kirjallinen estetiikka yltää uskomattomaan tehoon ja jää mieleen kiertämään vielä pitkään lukemisen jälkeen, kenties jollain tavoin koko loppuelämän ajaksi. Näin alkaa kirjan viimeinen luku:

”Hyökkäsimme heidän leiriinsä aamunkoitteessa, klassisten sotatieteilijöiden suosittelemana ajankohtana, sädekehänämme aamurusko joka enteili myrskyisää iltapäivää. Tyttö, sievä lapsi menossa joelle kalebassi pään päällä, oli ainoa sielu näkyvissä, vaikka ilma kantoikin toisten, näkymättömien ihmisten ääniä. Hän kuuli kavioiden kapseen, kohotti katseensa, parahti ja pani juoksuksi pidellen yhä kalebassia pään päällä, mikä oli merkittävä suoritus. Laukaus, sellainen mutkattoman asiallinen joita olen aina ihaillut, osui hänen lapaluittensa väliin ja paiskasi hänet maahan kuin hevosen potkusta. Tuo ensimmäinen selvä kuolema maankamaralla, sen vaatimaton kaiuttomuus, kierähtää aikanaan kovana ja puhtaana kuin marmorikuula ulos kuolevista aivoistani. Sinua en petä, kaunis kuolema, minä vannoin, ja nelistin kylään, missä ensimmäiset tyrmistyneet hahmot tuijottivat majojen oviaukoista. Kun siihen lisätään suoraan ilmaan kohoava aamusavu ja ensimmäisen ruumiin kimppuun kiitävät kärpäset, kuvaelma on valmis.”

Saat itkun ja naurun samassa paketissa

Ostin ystävän suosituksesta romaanin Valkoinen kuningas. Kirja on useille kielille käännetty ja palkittu unkarilaisen György Dragománin esikoisteos, joka julkaistiin meillä 2008. Outi Hassi palkittiin käännöksestä. Luin romaanin eilen loppuun ja hain kirjakaupan tarjouksesta kaikki jäljelläolevat: kuusi kirjaa yhteensä 30 eurolla – romaani postikortin hinnalla. Kirjan pudotus alekoriin käy kiihtyvällä vauhdilla.

György Dragomán: Valkoinen kuningas, The white king.

Valkoinen kuningas on vaikuttava kirja, metaromaaniksi kasvava traaginen kertomus totalitaarisesta valtiosta, jossa ihmisten kontrolli ja persoonan riistäminen ylettyy kaikkien arkeen. Tarinat kertoo yksitoistavuotias poika, jonka näkökulma antaa mahdollisuuden myös sysimustaan huumoriin. Romaanin rakenne koostuu novellimaisista katkelmista, nopeat leikkaukset ja episodimaisuus estävät rankkaa aihetta kääntymästä liian osoittelevaksi ja yksioikoiseksi.

Dragomán käyttää selkeää ja tarkkaa lausetta, mutta virkkeet saattavat kasvaa parin sivun mittaisiksi. Kun kielestä on riisuttu koukerot pois, tarina on silti nopealukuista ja tempaa hienosti imuunsa. Romaania on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Analogia ei toimi, Dragománin maailmassa jo olemassaoleva yhteiskunta on kieroutunut ja aikuiset ovat sitä ylläpitäviä pahiksia. Olennaisimpana erona on Dragománin kirjallinen hyperbola (liioittelu), joka saa absurdit mittasuhteet rikkomatta silti uskottavuuden illuusiota. Jos ideologiasta riisuttu kerronnallinen sukulainen pitäisi hakea, se olisi Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulajänkältä.

Valkoisen kuninkaan englanninkielisessä kannessa on maininta Sándor Márai -palkinnosta. Se ilahduttaa minua suuresti. Kävi nimittäin näin: Márai itse julkaisi teoksensa A gyertyák csonkig égnek vuonna 1948. Sosialismin aikainen kritiikki ei siitä pitänyt ja muuallakin romaani luokiteltiin välityöksi. Uinuttuaan viisikymmentä vuotta romaani nousi kuolleista ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena teki kulttuurityön julkaistesaan sen suomeksi 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Kirja on klassisen romaanitaiteen helmi. Sellaisia eivät vuodet himmennä.

LOPUKSI TARJOUS: kahdelle ensimmäiselle, jotka pistävät toimitusosoitteen sähköpostiini (juha@juhasiro.fi), lähtee Dragománin kirja. Kuittaan kommenttiosioon, kun ne on postitettu ja tarjous päättynyt.

Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan

Kirjallisuus on ikuinen paradoksi sille, joka lukee henkensä edestä. Sellaiselle, joka tajuaa, ettei selviäisi elämästä ilman kirjoja. Jokainen hyväksi ja avartavaksi koettu teos kasvattaa satakertaisesti sitä listaa, jonka vielä haluaisi lukea. Toisaalta on lohdullista, että etsivä löytää aina uusia maailmoja, joista turha on suodatettu pois. Lukija voi ammentaa kirjallisuuden loputtomasta kaivosta.

Michel Tournier ja pätkä Berliinin muurin "kuolemankaistaa".

Michel Tournier (1924) on kirjoitanut kuusitoista kirjaa. Olen muutama minuutti sitten lukenut loppuun Meteorit, joka ilmestyi 1975 ja Annikki Sunin suomennos 1985. Muu lukeminen on kyennyt sysäämään Tournierin syrjään, mutta eihän sellainen loputtomiin luonnistu. Tournier aloitti uransa 43-vuotiaana romaanilla Perjantai, jolla hän sai heti Ranskan Akatemian palkinnon. Luin kirjan 15 vuotta sitten, hämärä mielikuva on syytä uudistaa.

En halua laatia juttuhini ”juoniselostuksia”, kirjat itsessään ovat sitä varten. Lukijana minulla on oikeus hakea joku jyvä ja tekstin syvin ajatus, vähän kuin kiväärin liipasin, josta vetämällä ase laukeaa. Ja koska kirja syntyy aina uudelleen lukijan päässä, joku voi painottaa asiat toisin.

Meteorit on kertomus identtisistä kaksosista ja koko romaania leimaa vahva dualismi. Maailma jakautuu kaksosten kokemaan yhteyteen ja muihin ihmisiin, jotka on tuomittu toisistaan erillisiksi. Kirja on myös matka seksuaalisuuden syviin vesiin ja fetisseihin, jotka tuovat tyydytystä, mutta joita pitää kuumeisesti etsiä yhä uudelleen.

Toinen kaksosista, Jean, irtoaa symbioosista ja Paul päätyy häntä etsiessään elokuiseen Berliiniin vuonna 1961, jolloin kaupunkia aletaan pikkilankarajan sijaan jakaa muurilla. (jutun kuvamanipulaatiossa kirjailija ja pätkä rajalle rakennettua ”kuoleman kaistaa”) Tournier käsittelee yhteyden ja erottamisen ongelmaa myös symbolisella tasolla hengästyttävän monin tavoin. Viimeisen kolmanneksen alkaessa  tekstin intensiteetti hieman hiipuu, mutta lähtee loppua kohden taas upeaan lentoon. Myös aivan kirjaimellisesti.

Tiivistetty johtopäätökseni Meteoreista ja lukemisesta ylipäätään on naurettavan lyhyt. Käytän lisäksi sanaa  s i e l u, joka on niin abstrakti ja kliseinen, että harkitseva kirjoittaja välttää sitä viimeiseen asti. Jotain tällaista lukeminen kuitenkin antaa minulle: Vasta päästessään lähelle toisen sielua, voi ymmärtää jotain omastaan.

Tournier käsittelee samaa asiaa puhuessaan minän ja ulkopuolisen maailman suhteesta: ”Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan tajutakseeen ulkomaailman kokonaisuudessaan. Muut antavat hänelle kaukaisten asioiden mittasuhteet ja kertovat, että jokaisella esineellä on puoli, jota ei voi siinä kohdassa seisoessaan nähdä, mutta se on olemassa, sillä se näkyy hänestä kaukana katsoville todistajille. Kysymys ulottuu suorastaan koko ulkomaailman olemassaoloon, jonka takeena on vain naapureiden antama vahvistus.” Tournierin perusolemus kirjailijana on länsimaisia myyttejä ravisteleva älykkö.

SEURAAVASSA (tai sitä seuraavassa) jutussa kerron jotain kuoleman kanssa kaveeranneesta humoristista ja runoilijasta, joka onnistui välttämään hirttotuomion kahdesti.

LOPUKSI niille, joita saattaisi kiinostaa haastattelu YLE:n Radio Ykkösellä ensi sunnuntaina 21.2. klo 8.05. ”NADJAN HUONE. Suuret asiat unohtuvat, eivät mitättömät. Kirjailija Juha Siro Nadja Nowakin vieraana.”