Kirjallisuus – Sivu 5 – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

Perjantairuno ja Babelin julkistus

8.2.2013

12:36

3 kommenttia artikkeliin Perjantairuno ja Babelin julkistus

Julkistuskutsu, Kirjallisuus, Kirjamessut, Perjantairuno

Babel - Tampereen runot, Elävän Kirjallisuuden Festivaali, Juha Siro, Kirsti Kuronen

Olen julkaissut neljä runokokoelmaa ja neljä romaania. Tuorein teos, Babel julkaistaan lauantaina 9.2.2013 Elävän kirjallisuuden festivaaleilla Tampereen Työväenmuseo Werstaalla.

Työväenmuseo Werstas

Päivä on monipuolista ohjelmaa täynnä (EKF-linkki) Oma osuuteni kirjailija Kirsti Kurosen kanssa alkaa Bertel-salissa klo 13.45. Meitä haastattelee kirjailija Maria Syvälä.

Babel päivittää maailmantilanteen, 365 tekstin rihmasto kietoo riveilleen kaiken: arkisen ja arvokkaan, pyhän ja banaalin. Vanhan testamentin Jumala sekoitti kielet, nyt saa puhua. Perjantairuno kuuntelee ja kommentoi.

Hieronymus Bosch (1460)

Maailmanselitykset eivät ole Jumalan yksioikeus.

”Kaikki on valhetta, ei ole ketään eikä mitään”, sanoo S. Beckett.

Mikään ei ole valhetta, maailmassa on vaikka mitä

ja kaikki on totta, vakuuttaa kirjailijan kollega C.E.Gadda,

joka maanisessa intohimossaan halusi kuvailla kaiken

vain joutuakseen luovuttamaan loputtoman edessä.

Hiuksenhieno muutos yhteenkin luonnonlakiin

hajottaa kaiken: ei synny tähtiä, ei raskaita alkuaineita

ei hiiliketjuja, jotka ovat elämän perusta.

S. Hawking pohtii yhä kvanttifysiikkaa ja

kosmologian kysymyksiä, tekee johtopäätöksiä

jotka johtavat universumista multiversumiin:

”Tämä maailma on lakeineen meitä varten. Ei-tietoinen

maailma on luonut meidät tarkkailemaan sitä.

Koska luonnonlait eivät voi olla ihmistä varten

universumeja on monia. Me elämme siinä maailmassa

jossa on meille sopivat luonnonlait.”

Multiversumin pohdinnnat eivät voi antaa

kokeellista tietoa. Epätieteellistä jos mikä.

Heijastumat toisesta todellisuudesta löytyvät toisaalta,

tuskin hillitsen uteliaisuuttani

ihmeellistä, miten ihmeellistä kaikki on!

………………………………………………………….

Kuva Werstaan työväenmuseon sivulta. Maalaus: Hieronymus Bosch (1460)

John Irvingin menestysresepti

by Juha Siro

12.12.2012

15:18

Leave a comment on John Irvingin menestysresepti

Kirjallisuus, Kirjoittajakoulutus, Lehtileikkeet

American Book Award, Garpin maailma, In One Person, John Irving

Kun kirja alkaa olla painokunnossa, on aika kerätä jälkeenjääneet paperit kansioon: muistivihkot, arkistojen aineistot, tulosteet, liput, laput ja lehtileikkeet. Käytetyt ja käyttämättä jääneet.

Yhdestä leikkeestä löytyi alleviivattu John Irvingin kirjojen menestysresepti. Selvä juttu, vaikka niin monen lukijan mielessä väikkyy kuva kirjailijantyöstä, jonka edellytyksenä on luovuuden, flown ja inspiraation taivaallinen tila.

John Irving, kuva Oliver Mark.

”Olen varmasti oppinut enemmän painiessani kuin luovan kirjoittamisen kursseilla. Hyvä kirjoittaminen tarkoittaa uudelleen kirjoittamista ja hyvä painiminen vaatii saman tekemistä yhä uudelleen – on välttämätöntä harjoitella jatkuvasti kunnes liikkeet sujuvat kuin itsestään.

En ole koskaan pitänyt itseäni ’synnynnäisenä’ kirjailijana – sen enempää kuin synnynnäisenä urheilijanakaan, enkä edes hyvänä. Minä olen hyvä uudelleenkirjoittaja; en koskaan tavoita asioita oikein ensimmäisellä kerralla – mutta minä tiedän miten kirjoittaa uudestaan ja uudestaan.”

Olen samaa- ja eri mieltä. Myös luovan kirjoittamisen kursseilla voi oppia kritiikin sietoa, periksiantamattomuutta, tekstin muovaamista ja hiomista yhä uudelleen ja uudelleen. Eivät kaikki – mutta ne, joista tulee kirjailijoita.

………………………………………………………………………………….

John Irvingin (s.1942) kirjallinen läpimurto kesti kymmenen vuotta. Neljäs romaani, Garpin maailma sai American Book Awardin 1980. Vielä suomentamaton, neljästoista romaani In One Person on julkaistu tänä vuonna.

Kuva: Oliver Mark.

”Insinööriproosaa” ja tuotesijoittelua

by Juha Siro

12.9.2012

15:31

5 kommenttia artikkeliin ”Insinööriproosaa” ja tuotesijoittelua

Kirjallisuus, Kirjallisuuspalkinnot, Kuvataiteilijat, Lukeminen, Romaanin kieli

Goncourt-palkinto 2010, Maasto ja kartta, Michael Houellebecq, Ranskan kirjallisuus, Ville Keynäs

Michel Houellebecqin nimi oli minulle tuttu kiittävistä kritiikeistä ja lukijoiden mairittelevista mielipiteistä. Kirjakaupan alessa oli helppo tarttua neljän eron niteeseen. Romaani Maasto ja kartta ( suom. Ville Keynäs) sai Goncourt-palkinnon 2010, vaikka takakansi sen vuotta vanhemmaksi väittääkin.

Kirjan liepeessä kerrotaan, että ”Michel Houellebecq on Ranskan nykykirjallisuuden palkittu ja parjattu ’paha poika’, kirjailija jota monet rakastavat pitkin hampain.” Maasto ja kartta ei tue kumpaakaan markkinointiväitettä, joten lisää on luettava. Ei varta vasten, mutta kohdalle sattuessa.

Michel Houllebecq, (s.1956) Maasto ja kartta.

Kun isken proosan kirveellä kahtia, toiseen puolikkaaseen jää runonsukuinen teksti, kielellisesti rehevä tai hienovireinen, elliptinen ja emotionaalinen. Vastapainona on ”insinööriproosa”, toimittajan kielen sukulainen. Se tekee myös korostetun tarkkoja havaintoja ja julistautuu usein jonkin ideologian, mielipiteen tai asenteen puolustajaksi.

Kummallakin asenteella tehdään hyvää proosaa. Houellebecqin romaanissa oli kuitenkin seikkoja, jotka saivat ärsyyntymään. Kun tekstiin haetaan uskottavuuden illuusiota, ylettömän tarkoista havainnoista alkaa kertyä tyhjä maneeri: ”Marylin kaivoi kassistaan kalenterin, joka oli kooltaan 21 x 29,7 cm, sekä kaksi paperinenäliinapakettia, ennen kuin jatkoi.”

Tekstiin ripotelluista havainnoista alkaa kasvaa myös piilomainontaa: ”Ulkolämpötila oli -3 °C, mutta ilmastointilaite toimi kuten pitää ja auton sisällä oli tasaisen lämmintä. Audit ovat tunnettuja poikkeuksellisen korkeasta viimeistelyn tasosta, jolle Auto-Journalin mukaan vain muutamat Lexusin mallit vetävät vertoja.”

Säännöllisesti toistuessaan tuotesijoittelun piikit alkavat törröttää tekstissä ikävästi: ”Minäpä kokeilen Dunhillia…” Hän imaisi muutaman henkosen. ”Tämäkin on hyvää, erilaista kuin Gitanes, mutta hyvää. En käsitä, miksi kaikki lakkasivat yhtäkkiä polttamasta.”

Houellebecq sijoittaa kirjaansa Houellebecq -nimisen kirjailijan, jonka kohtaloksi koituu raaka paloittelumurha. Ideatasolla ratkaisu on heppoinen, toteutuksesta kirjailija suoriutuu lähdetöidensä ansiosta uskottavammin ja juonne sulautuu ”luontevasti” osaksi tekstin rakennetta.

Jos Maaston ja kartan suuret linjat kiskaistaan kireälle, kerronnan motiiviksi jää kaksi sanaa: kapitalismi ja kuolema. Romaanin takakansitekstin mainitsema taide palvelee samoja teemoja. Mainitaan siellä rakkauskin, missäpä ei mainittaisi. Kerronnan emotionaalinen vire on kuitenkin niin kuivahtanut, ettei sanalle jää katetta.

Missä Houellebecq onnistuu? Taidemarkkinoiden mekanismi on useista näkökulmista pätevästi kuvattu. Samoin päähenkilön, Jed Martinin ura taitelijana ja hänen töidensä kuvaukset luovat uskottavuuden illuusion. Luomiskauden kolmessa vaiheessa ei ole kirjallista tyhjäkäyntiä, vaan hienosti loppuun saakka pohdittua ideapotentiaalia. Houellebecqin ansioksi jäävät myös romaanin rakenteelliset ratkaisut ja tuore tulokulma ”kliseisiin” teemoihin.

Minne matka – missä on ihminen perillä?

by Juha Siro

21.3.2012

13:50

1 kommentti artikkeliin Minne matka – missä on ihminen perillä?

Kirjallisuus, Kirjoittamisen ideat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

Mustumia & muistumia, Palladium Kirjat, Seppo Järvinen

Runokokoelma voi olla valikoima tekstejä – tai kokonaisuudeksi kirjoitettu teos. Tällä ei ole tekemistä tyylilajin kanssa. Hallittu ja keinoistaan tietoinen runoteos syntyy yhtälailla kokeilevaa ilmaisua hakevalta kuin kuvakeskeiseltä modernistilta.

Runokokoelmien arvioissa katsotaan usein rivejä niin läheltä ja kielen kautta, että rakenne jää sivuseikaksi. Tämä tuli taas mieleen kuin luin Seppo Järvisen kokoelman Mustumia & muistumia. (Palladium 2011)

Ystävät, oikealla kirjailija Seppo Järvinen.

Järvinen kirjoittaa kokoelmaansa elämänkaaren. Näin se tiivistettynä menee: matkaa tehdään koko ajan eteenpäin, mutta aina välillä vilkaistaan taakse. Lähtöpiste on lapsuudenaikaisessa valokuvassa: ”… en ole varma kuka kuvan otti mutta hänen täytyi olla sokean harjantekijän tytär työläisten korttelissa kukaan muu ei omistanut kameraa liikkumatta!”

Osaa tekstistä rytmittää vain säejako ilman välimerkkejä. Se tuo riveille vauhtiin kirjoitetun tunnun, kuin auton kiihdytyksen. Rakenteen kokonaisuuden Järvinen jaottelee kirjoittamalla pidempien proosarunojen lomaan lyhyempiä säerunoja. Kuin olan yli vilkaistuja pysäytyskuvia:

”Isän sotilasrepulla pyydystin kutuaikaan säyneitä Pasko-ojasta. / Hullut kiimaiset kalat uivat suoraan repun suusta sisään. / Myöhemmin ymmärsin että näin käy ihmisen.”

Järvisen poetiikka on selkeän kerronnallista ja riveille kertyy runsaasti aforistisia kiteytyksiä. Mustumia & muistumia toimii maailmankatsomuksen kuvana. Kulttuurisia viitteitä on runsaasti ja tekstien omistuksia löytyy yhtä hyvin Kari Aronpurolle kuin Stanislaw Lemille tai Susan Sontagille.

Kuva: Flickr, by Jackson Lee

Järvinen julkaisi kokoelmansa viime syksynä, mutta nostan tähän jo hakusanaksi Unohdettujen runojen klinikan. Näinhän ei ole. Runo elää, vaikka se saa valtamediassa yhä vähemmän huomiota. Jos asioiden merkittävyyttä mitattaisiin huomioarvolla, julkkisten puuhat olisivat enemmistön tärkeintä henkistä pääomaa. Näin saattaa jo ollakin?

Matka on ikiaikainen elämän metafora. Näin Järvinen pääsee perille runossaan Iloluontoisen Matkustamisen Opas.

”Miksi murehtia matkustamisen asiakirjoista, kuten / sormenjälkitunnisteista, veriryhmistä, silmien iriksen väreistä, / julkeista tullimiehistä. Pääasia on matka, minne tahansa. / Ihminen on vapaa kuin siipirikko lintu. / Paniikkikohtaus iskee nousukiidon jälkeen. Pureskelet pamia kuin lapsi tikkunekkua. Lennät hammastahnatuubissa. / Tuntemattomia matkailun harrastajia. / Naapuri katselee ikkunasta Himalajaa. O, Holiness! / Pistävä hien haju kuin ganjaa polttelisi Gangesin rannalla. / Aika lennetään taaksepäin. Elämä eletään syklisesti kuin / sukkulamadot poikisivat. / Matkasuunnitelmia on turha laatia. Perillä hotellihuoneessa / vuorokausi toisensa jälkeen menee hengittämiseen. / Katossa hiushalkeamia muistojen hiusverkossa. / Kääriydyt uneen & moskiittoverkkoon, / uuvahtaa valkoinen turilastoukka. / Paikkakunnalla ei ole nimeä. / Olet perillä.”

…………………………………………………………………….

Seppo Järvinen (1936) on julkaissut kuunnelmia, matkakirjoja ja viisi runoteosta. Hän on tehnyt näkyvän uran myös kirjallisuuskriitikkona.

Tästä se lähtee?

by Juha Siro

10.11.2011

20:02

”Ei lukemalla uimaan opi, veteen on mentävä.”

by Juha Siro

17.10.2011

19:44

7 kommenttia artikkeliin ”Ei lukemalla uimaan opi, veteen on mentävä.”

Apurahat, Journalismi, Kirjallisuus, Kritiikit, Kulttuuripolitiikka, Mielipidekirjoitukset

Hesari, Kirjastoapuraha, Kuukausiliite, Riikka Pulkkinen, YLE

Lupasin lyhyen yhteenvedon viimeistä edellisestä jutustani Rahaa jaossa! Kantaa ottavimmat kommentit sain sähköpostiini. Ymmärrettävää: ”Ei lasitalossa kannata kiviä heitellä.”

Lähdetään tästä: Hesarin Kuukausiliitteen juttu on provosoiva ja tarkoitushakuinen, jopa ”pahantahtoinen”. Totta. Juuri noin kaikki jutut tänä päivänä tehdään. Lukijat, jotka muutenkin karsastavat kulttuuritukia, ottavat kyseenalaiset tiedot mielellään ehdottomana totena. Kerran kylvettyä ei enää kitketyksi saa.

Aku Ankka pinteessä.

Entä raha, jota ilman moni kirjailija tulisi hyvin toimeen. Taas totuuksia, joihin minun on helppo yhtyä. Kirjailijan varallisuutta on vaikea, ellei mahdoton selvittää: palkkatulot, pääomatulot, royaltit, rahastosijoitukset, osakkeet, korot, vuokratuotot, kurssitappiot…

Ja vielä vaikeampaa: miten määritellä kirjallista laatua? Entä jos tylyt esikoisarviot saanut nuori valmistelee vallankumouksellista teosta. (en vedä tähän V. Linnaa, jutusta on niin kauan…) Ehkä vapaaksi kirjailijaksi uskaltautunut vanhempi tekijä on vailla muuta tuloa.

Valta ja arvostus keskittyy. Jos Hesari sanoo, että kirja on hyvä. Se on. Jos Hesari teilaa teoksen, ei auta vaikka arvostusta tulisi muualta. Myös apurahat ovat osaltaan kirjallisen arvostuksen mittareita. ”Ylenkatse lasta itkettää, vaan ei osan vähyys.”

Kuten arvelin, puolesta ja vastaan -leirit kaivavat mielellään omiin argumentteihinsa sopivat pointit toistensa väitteistä. Siilipuolustus ei johda mihinkään. On hyvin yksinkertaista tehdä pari kysymystä:

Onko kirjastoapurahojen jako parhaalla mahdollisella tolalla? Voisiko järjestelmästä saada avoimemman ja varsinaista tarkoitustaan paremmin palvelevan? Kyllä voisi, enkä ole väittänyt, että se on yksinkertaista. Viittaan jutun otsikkoon.

Mitä enemmän apurahoista puhutaan asiallisesti, sen parempi. Silkka julkinen keskustelu saattaa auttaa ongelmista merkittävimpään ja helpoimmin ratkaistavaan. ”Erittäin hyvin” toimeentulevat kirjailijat saattavat muistaa, että apurahan on tarkoitus turvata kirjallisen työskentelyn edellytyksiä. Ehkä he jopa kertaavat Kuukausiliitteen jutusta Riikka Pulkkisen liikuttavan rehelliset kommentit.

……………………………………………….

Tiivistelmä YLE:n haastattelusta:

http://www.yle.fi/alueet/tampere/2011/10/ahkeruus_ei_lihota_kirjailijan_tilipussia_2938381.html

………………………………………………

Loppuviikosta back to basic, eli Unohdettujen runojen klinikka.

………………………………………………

Sadan kirjan kirjava lista

by Juha Siro

28.1.2011

17:10

6 kommenttia artikkeliin Sadan kirjan kirjava lista

Kirjalliset listat, Kirjallisuus, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Suosikkikirjat

100 kirjaa

Olen lueskellut listoja, joihin on kerätty sata kirjaa, jotka olisi syytä lukea ennen kuolemaa. Saattaa kuitenkin olla, että taivaan portilla tenttikysymykset tehdään vain yhdestä. Se on minunkin listallani ensimmäisenä. Tosin en osannut silloin vielä lukea. Katselin vain kuvat. Mutta sehän on yksi ja sama asia. Ja koska pärjäsin muiden laatimilla listoilla kyseenalaisesti, tein oman. Voin vakuuttaa, että tulos on täydet 100%. On luettu muutakin kuin kansipaperit.

Robinson Crusoe, kuvitus N.C. Wyeth.

Listalla on vain fiktiota hienoisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Järjestys on liki kronologinen. Muuten olisi vaikea hyväksyä, että Pertsa ja Kilu kiilaavat maailmankirjallisuuden ohi. Olen monesti lukenut väärin valitun kirjan väärään aikaan. Nuoruuden into ei korvaa käsityskyvyn puutetta. Ensimmäiset 18 merkintää lapsuudesta sisältävät myös kuunneltua tekstiä ja sarjakuvia:

Dorén kuvaraamattu (v.1886 painos). Tuhannen ja yhden yön tarinat. H.C. Andersen: Pieni tulitikkutyttö, Pieni merenneito. Sarjakuvat. (Viidakko, Pecos Bill, Aku Ankka) Jalmari Sauli: Amiraali Spoofin rumpalipoika. Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut. Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina. Edgar Rice Burroughs: Tarzan, apinoiden kuningas. Pikkujättiläinen. (tietokirja) Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Ilmari Kianto: Punainen viiva. Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa. Alexandre Dumas: Kamelianainen. Irving Stone: Hän rakasti elämää. (Vincent van Goghin elämäkerta)

Sääntöä vahvistavaa poikkeusta lukuun ottamatta kultakin kirjailijalta on valittu vain yksi teos. Se ei kaikissa tapauksissa ole paras lukemani. Teoksen merkittävyys ei aina synny objektiivisin ja kirjallisin kriteerein. Jotkut kirjat ovat olleet aikanaan tärkeitä, mutta menettäneet sittemmin merkityksensä. Murrosiässä tuhat sivua Herman Hesseä jäi kevyemmäksi kuin hänen ohuin kirjansa. Listan teokset 19-37:

John Steinbeck: Helmi. Guareschi Giovanni: Isä Camillon kylä. Franz Kafka: Amerikka. Thomas Mann: Huijari Felix Krullin tunnustukset. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Niko Kazantzakis: Kerro Minulle Zorbas. Juhani Peltonen: Salomo ja Ursula. Albert Camus: Sivullinen. Pablo Neruda: Andien mainingit. D.J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Herman Hesse: Matka aamun maahan. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Viljo Kajava: Ruusuja lunta. Walt Whitman: Ruohoa. William Shakespeare: Julius Caesar. Jean-Paul Sartre: Inho. Federico Carcía Lorca: Mustalaisromansseja. Kari Aronpuro: Peltiset enkelit. Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.

Listaa kasatessa huomaa hirvittäviä aukkoja. Krossin kirja oli helppo valita, en ole häneltä muuta lukenut. Toisaalta, jos joku aikoo olla jotakin mieltä ”kokeellisesta” runoudesta, Ashberryn Vuokaaviota ei voi ohittaa. Seuraavat 38-57 teosta:

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä. Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille. Sirkka Turkka: Tule takaisin pikku Sheba. Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä. Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit. Jaan Kross: Vastatuulen laiva. Gabriel García Márguez: Rakkaudesta ja muista riivaajista. Cees Nooteboom: Seuraava tarina. Michel de Montaigne: Esseitä. Andrei Tarkovski: Martyrologia. Alain Bosquet: Jumalan piina. Carl-Gustav Lilius: Ei mikään kaikkeudessa, eräs maailmanselitys. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies sekä Herra Palomar. Tatjana Tolstaja: Tulta ja pölyä. Joseph Brodsky: Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. John Ashbery: Vuokaavio. Raakel Liehu: Reaydymade. Mirkka Rekola: Taivas päivystää. Octavio Paz: Kotka ja aurinko.

Jos makaa vuoteessa hengissä selvinneenä, ystävän tuoma kirjapino saa poikkeavan merkityksen. Jatkon ensimmäinen kirja paikantuu mielessäni aina sairaalaan. Numerot 58-80:

Peter Hoeg: Rajatapaukset. Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja. Rainer Maria Rilke: Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Jean Genet: Varkaan päiväkirja. Bo Carpelan: Alkutuuli. Helena Sinervo: Lukemattomiin. Anni Sumari: Mitta ja määrä. Raymond Carver: Rivi riviltä lyönti lyönniltä. Milan Kundera: Naurattavien rakkauksien kirja. Viktor Pelevin: Hyönteiselämää. Tomi Kontio: Tanssisalitaivaan alla. Alice Munro: Valkoinen tunkio. Carol Schields: Larryn juhlat. J.M. Goetzee: Barbaarit tulevat. Kazuo Ishiguro: Kovan päivän ilta. Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali. José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Bernhard Schlink: Lukija. Pirkko Saisio: Vastavalo. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko. Markku Paasonen: Voittokulku. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5. Juhani Aho: Juha.

Häntäpäässä on uudelleen selailtuja ja viimeksi luettuja. Varmasti kohta tulee mieleen peukaloida listaa, mutta tämä on varmasti yhtä hyvä kuin mikä muu järjestys tahansa. Loput 81-100:

Joseph Heller: Katso kuvaa. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Imre Kertéz: Kohtalottomuus. Steve Sem-Sandberg: Ravensbrück. Thomas Bernhard: Haaskio. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus. Michael Gunningham: Säkenöivät päivät. Michael Tournier: Meteorit. Torgny Lingren: Dorén raamattu. Ian McEwan: Lauantai. Lars Saabye Christensen: Velipuoli. Rai Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Annie Proulx: Lyhyt kantama. Ali Smith: Satunnainen. Jhumpa Lahiri: Kaima. Cormac McCarthy: Tie. György Dragomán: Valkoinen kuningas. Gaetan Soycy: Tulitikkutyttö. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri.

Hauet, herkkutatit ja Helvi Hämäläinen

by Juha Siro

4.10.2010

17:03

4 kommenttia artikkeliin Hauet, herkkutatit ja Helvi Hämäläinen

Finlandiapalkinnot, Kalastus, Kirjallisuus, Päiväkirjat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

Helvi Hämäläinen, Ritva Haavikko, Säädyllinen murhenäytelmä, Sukupolveni unta, Suomen kirjailijaliitto

Varkauden ja Savonlinnan välillä, liki Viljolahtea sijaitsee kinttupolun päässä pieni Heinäjärvi. Sen rannalla on kirjailija Helvi Hämäläisen mökki, jonka hän aikanaan testamenttasi Kirjailijaliitolle. Helvi nimesi kesäparatiisinsa ”Mansikkapaikaksi”.

Helvi Hämäläisen Mansikkapaikka (2010)

Muutama kesä sitten liitto rakennutti tontille toisen mökin, sillä Helvin keittiö ja kamari ovat lähes nukkekodin kokoa. Nyt saattaa saunoa, yöpymään mahtuu useampikin vierailija. Vietin Mansikkapaikassa syksyisen viikon. Uuden käsikirjoituksen kimpussa on vierähtänyt koko kevät ja helteinen kesä, joten muutaman päivän tauko oli paikallaan.

Järvi on antanut aiemmin kalaa, nyt saalis oli tiukassa. Samoin puolukat olivat kadonneet marjaakaan jättämättä. Sen sijaan herkkutatteja en ole koskaan löytänyt yhtä paljon. Kotiinkin kulki siistittyjä sieniä kolme ämpärillistä. Aamut olivat sumuisia, päivät aurinkoisia ja tyyniä, koivut varistelivat keltaisia lehtiä hiljakseen.

Hauki 1,1 kg, herkkutatit 3 kpl-

Helvi Hämäläisellä (1907–1998) oli tapana käyttää kirjoissaan henkilöitä, joilla oli tunnistettava esikuva. Vuonna 1941 julkaistu Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti ”kirjallisen skandaalin”. Kuusikymmenluvun lopulla kirjailija koki itsensä kaltoin kohdelluksi ja vaikeni parikymmentä vuotta. Runokokoelma Sukupolveni unta sai Finlandian 1987 ja nosti Hämäläisen uudelleen esille. Kirjailija itse koki menestyksen tulleen ”liian myöhään”.

Mökin hyllystä löytyivät Helvi Hämäläisen Päiväkirjat vuosilta 1955–1988 (toim. Ritva Haavikko, wsoy). Olen selannut kirjaa aiemminkin, mutta pintapuolisesti. Hämäläinen ehti julkaista uransa aikana mm. parikymmentä romaania ja 12 runokokoelmaa. Nyt bongailin päiväkirjoihin merkittyjä runoja ja valitsin kuvaan tekstin, joka lukiessani oli tasan 47 vuotta aiemmin kirjattu Pekingissä.

Runo Helvi Hämäläisen Päiväkirjoista 1955-1988.

Minulla on mukavia muistoja pyöräilystä Pekingin kaduilla ja Taivaallisen rauhan aukiolla, mutta se ei ollut tekstivalintani syy. Päiväkirjan runossa on yhtäaikaisen tapahtumisen tunne, joka on aina viehättänyt itseänikin. Miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän voin siitä aavistaa – miten aineen häviämättömyyden laki koskee myös henkeä. Helvi jätti kirjailijaliitolle hienon perinnön.

Leipää, rahaa ja sirkushuveja

by Juha Siro

10.8.2010

19:16

Leave a comment on Leipää, rahaa ja sirkushuveja

Finlandiapalkinnot, Kirjallisuus, Kustantajat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Lukeminen

Akseli Gallen-Kallela, Antti Hyry, Irina Björkman, Kalevala, Kiiltomato, Kullervon kirous, Sigfrid August Keinänen, Uuni

Kalevalan Kullervo myytiin seppä Ilmariselle, jonka vaimo leipoi paimeneen pistetyn pojan eväsleipään kiven: ”Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, / leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: / kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi.” Kullervon perintöpuukko katkesi kiveen ja hän kirosi sudet ja karhut tappamaan karjan ja pahan emännän. Eikä tahti siitä laantunut. Minne mies kulki, viattomia ja viallisia kuoli, kunnes Kullervo antoi miekkansa maistaa omaa vertaan.

A.Gallen-Kallela: Kullervon kirous 1899 ja S.August Keinänen: Kullervo paimenessa 1896.

Leipää on käytetty monen myytin ja vertauksen symbolina. Eikä ihme, onhan se ollut Euroopassa ”pääruokalaji” yli 3000 vuoden ajan. Näin mahtipontisella loikalla ponkaisen suoraan Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomadon pääkirjoitukseen. Siinä WSOY:ssä ja Tammessa kustannustoimittajana työskennellyt Irina Björkman purkaa tuntojaan:

”Kesäisten mediassa nähtyjen lausuntojen jälkeen eräs haastattelemani leipomonjohtaja tokaisi: On tuo kirja-alan johto aika erikoista. Ajattele, kun menisin sanomaan että joo, leipä on hyvää, mutta itse en syö, kartan hiilihydraatteja. Kustantamoissa hiilarikammo kohdistuu kirjaan, joka alkaa olla kaikkea muuta kuin lukuelämys.”

Björkmanin kirjoitus on mielenkiintoinen koska se tulee kustannusalan juuri jättäneeltä toimittajalta ilman ”sensuuria” tai pelkoa työpaikan katoamisesta. Kannattaa lukea. Ja silti ymmärrän, että purkaus on vain yksi puoli asiasta. Samat rahan ja markkinoinnin totuudet pätevät yhtä hyvin kustannusalaan kuin muuhunkin taloudelliseen toimintaan. Olen pitkään ihmetellyt yhtälöä, jossa nimikemäärät yhä vain kasvavat ja lukijoiden kirjoihin käyttämä raha vähenee. Se myös keskittyy, ja kirjojensa myyntituloilla elää Suomessa vain muutama kirjailija.

Björkman kirjoittaa: ”Kirja saatetaan jo ennen ilmestymistään määritellä teokseksi, joka on varmasti hieno, mutta ei taatusti myy. Sellaisen kirjan eteen ei myöskään tehdä helposti markkinointiponnistuksia, koska niistä ei katsota olevan hyötyä.” Valitettavasti asia on täsmälleen noin. Kirjaan, joka ei ole muuten lähdössä lentoon ei kustantajan kannata uhrata markkinointirahaa. Poikkeukset ovat enemmän kuin harvinaisia.

Tilanne näyttää siltä, että lukijoiden olisi joskus uskallettava ostaa sellainenkin kirja, jota ei puffata joka jumalan mediassa. Voisiko joululahjaksi kenties harkita jotain muutakin kuin Finlandia-voittajaa. Otetaan tähän karu esimerkki ”massojen” käyttäytymisen kumuloitumisesta. Viime vuonna ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistusta Antti Hyryn Uunia oli myyty 367 kappaletta. Ehdokkuuden aikana kirjan osti 588 lukijaa. Ja hetimiten voittajan julkistamisen jälkeen 16827.

Lopuksi huomio juttuni kuvista. Vasemman Kullervon kirouksen maalasi Akseli Gallen-Kallela 1899. Vanhemman, nimeltään Kullervo paimenessa, teki Sigfrid August Keinänen 1896. Minusta näyttää, että siinä Kullervolla on farkut ja poika näprää kännykkänsä kanssa. Ehkä korvessa ei ole oikein kenttää. Tai sitten hänellä on antenniongelmainen iPhone.

Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta…

by Juha Siro

24.7.2010

12:49

11 kommenttia artikkeliin Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta…

Elokuvat, Journalismi, Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuus, Kirjat, Lehtileikkeet, Lukeminen, Populismi

Aamulehti, Brändit, Jaques Eijkens, Jari Tervo, Jouni Hynynen, Julkkiskirjailijat, Mari Mörö, Pekka puupää, Sanoma Oy, Voltaire, WSOY

Eilisen Aamulehden (23.7.) kulttuurisivulta löytyy juttu otsikolla: ”Mari Mörö vastustaa kirjailijoiden brändäystä”. Tässä suora lainaus tekstin alusta: ”Kunhan on kiinnostava tyyppi, sisällöllä ei ole niinkään väliä! Julkkiskirjailijat jylläävät.” Siinä on kiteytettynä kirjailija Mari Mörön mukaan se, mitä WSOY:n uusi johto odottaa kirjallisuudelta. Mörön kanssa samaa mieltä on iso joukko kirjailijoita.”

Mainoskuva elokuvasta Pekka Puupää, 1953

Tämä selvä. En ole vielä kuullut, että kukaan kirjailija olisi brändäyksestä innostunut. Markkinoinnin perään on toki kyselty. Ammatikseen kirjoittava tuskin pahastuu lisäansioista. Siitäkin olen samaa mieltä, että Jacques Eijkensin lausunto siitä miten kirjojen kustannus on pieniä perunoita ja vain prosentin luokkaa Sanoman kokonaisbudjetista on harvinaisen typerä. Kääntäen ja provosoiden: henkirikoksia tehdään suhteessa väestöön niin vähän, ettei muutama murha tunnu missään.

Puupää-elokuvissa Pätkän vakirepliikki kuului: ”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta kysyn vaan…” Se mitä itse haluaisin kysyä on mitä Eijkens tarkkaan ottaen tarkoitti brandäyspuheillaan. Odotan jatkohaastattelua. Se on selvä, että ”julkkiksen” kirja saa näkyvyyttä ja saattaa myydäkin tuotoksen kirjallisesta tasosta huolimatta. Sitä taas on turha paheksua. Se mitä joku lukee ei ole minun asiani. Ostetaanhan iltalehtiäkin.

Pointti on siinä, että itse en ole vielä nähnyt näin pienessä maassa yhtään kustantajan brändäämää kirjailijaa. Vai tuleeko jonkun mieleen, että kustantaja on järjestänyt ja tunkenut Jari Tervon telkkaan. Pokkarilistan kärjessä on Jouni Hynysen Kesämies. Miksi? Siksi, että suosittu muusikko Hynynen on brändännyt itsestään kaljaakittaavan rocktursakkeen. Aivan itse. Kustantaja on älynnyt hyödyntää sitä, että mieheltä syntyy kuulemma tekstiäkin.

Mörö-jutun tekstissä toimittaja kiteyttää vielä: ”Mari Mörö on todella pettynyt siihen, että kirjailijan brändäys on tärkeintä ja samalla aliarvioidaan lukijaa. Syntyy vääränlainen mielikuva, että hyvä kirja on yhtä kuin se, mikä on esillä eniten.”

Tähän en voi sanoa muuta kuin sen, että lukija on aina oikeassa. Ei lukijaa voi aliarvioida. Ihmiset ovat aina lukeneet huonoa ja hyvää kirjallisuutta. Kummalla on isompi painoarvo: tuhannella viihdekirjan ahmijalla vai yhdellä klassikon lukeneella? Kirjallisesti kunniahimoisella kirjoittajalla on edelleen tasan yksi tehtävä: kirjoittaa niin hyvä kirja kuin kykenee. Kustantajalla on omat duuninsa. Jos kemiat eivät pelaa on hyvä ottaa etäisyyttä. Mörö on tehnyt näin. Hatunnoston paikka.

Mitäs tähän sanoisi valistusfilosofi Voltaire (1694-1778) joka kannatti valistunutta yksinvaltiutta. Tasavalta ja demokratia olivat hänen mielestään ”Massojen idiotismia”. Asiaa Voltairen valossa katsottaessa, lukevan yleisön mausta ei siis kannata liiemmin kantaa huolta.