Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset?

Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.

Suuri ruorimies Mao ui Jangtsejoen yli 1956.

Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.

Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanisssa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”

Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.

Sosialistista realismia. Puhemies Mao kansan parissa.

Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”

Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on taas aivan ajan hermolla!

”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.

Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!

Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”

Tulevaisuuden maailmassa

Hävettää tunnustaa, että olen liikkeellä nykykreikan lyhyellä kurssilla. Hallitsen puhekielen kolme sanaa: kaliméra, kalispéra ja efharistó – hyvää päivää, iltaa ja kiitos. Olen päättänyt opetella aakkoset ensi kerraksi. Latinan luvuistani olisi hipsu hyötyä Italiassa, ei täällä.

Ateena, Syntagma, 21.11.2010

Ihmiset ovat kuitenkin äärettömän ystävällisiä, jos asia ei kaikkien kansa selviä, otetaan puhelu englannintaitoiselle ystävälle ja ojennetaan kännykkä kouraan. Päivän lenkit kulkevat enimmäkseen sivukujien kautta. No, arkeologinen museo saattaa olla vielä listalla.

Ateena 23.11.2010

Jos olisin valokuvaaja, tekisin dokumentin Ateenan graffiteista. Nyt käsikirjoitus jatkuu vihkoon, sillä kone saattaa jumittaa kesken kaiken ja hukata rivejä tallennusyrityksistä huolimatta.

Ateena, Plakan kirpputori 21.11.2010

Olen suositellut aiemminkin Kirsti Simon suuren kirjaa Akropolis. (Tammi 1999) Vaikka olisi kiiinostunut Kreikasta vain kesälomaviikon verran, tämä esseiden ja tietokirjallisuuden rajamailla liikkuva teos kannattaa lukea. Näinkin Simonsuuri kirjoittaa:

”Kreikassa kysymys alkuperästä on yksi keskeisiä väittelyjen ja teosten teemoja. Kreikka on pieni maa kuten Suomikin, Euroopan reunalla ja isompien puristuksessa.

Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään ”juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai ”henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.”

Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa

Kun vetäisen herneen nenään, tai hatuttaa hitosti, huomaan yksinkertaisen asian: haluaisin olla itse enemmän, mutta päädynkin vaatimaan sitä muilta. Silloin kannattaisi muistaa pari asiaa. Ensinnäkin: elämä on palvelutehtävä. Toiseen päästään pienen mutkan kautta ja nobelistin johdattelemana.

Joseph Brodsky, kuva Wikipedia.

Joseph Brodsky (1940-1996) on jälleen ajankohtainen. Ja koskapa ei olisi. Savukeitaalta on juuri julkaistu Jukka Mallisen kirja Seisahdus erämaassa: elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä. Leningradilaisrunoilija tuomittiin 60-luvulla pakkotyöhön viideksi vuodeksi. Syytös oli eläminen yhteiskunnassa tyhjäntoimittajana ja loisena. Runoilija selvisi takaisin kärsittyään 18 kuukautta Arkangelissa.

Vapaamielisemmän kulttuurikauden jälkeen vain neljä Brodskyn runoa julkaistiin Neuvostoliitossa. Totalitarismin kone jauhoi taiteilijansa ja neronsa armotta. Brodsky joutui muuttamaan kotimaastaan Yhdysvaltoihin vuonna 1972. Hän alkoi kirjoittaa englannin kielellä. Nobel napsahti kotimaansa menettäneen miehen kohdalle 1987.

Vaikka Brodsky oli yksi syvemmin sivistyneitä kirjailijoita, joita olen lukenut, hän ei kaihtanut arkisen ja rujon materiaalin yhdistämistä ylevään. Vähän samaan tapaan kuin Pablo Neruda epäpuhtaan runouden julistuksessaan. Brodskyn vastakkainen olemus kirkastuu vaikkapa hänen esseekokoelmasaan Keräilijän kappale. (Tammi 1997) Kirjasta löytyy muun muassa Kirje Horatiukselle, Kunnianosoitus Marcus Aureliukselle ja hieno teksti: Kuinka kirjaa on luettava.

Jukka Mallinen on valinnut tuoreen kirjansa teemarunoksi saman tekstin, jolla hän aloittaa viisitoista vuotta sitten suomentamansa Brodskyn runovalikoiman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Lainaan tekstin tähän.

”Astuin häkkiin villipedon sijaan, / poltin naulalla kakun ja liikanimen parakin seinään, / elin meren äärellä, pelasin rulettia, / söin lounasta frakissa piru tietää kenen kanssa. / Jäävuoren huipulta näin puoli maailmaa, / olin kolmasti hukkua, kahdesti lentää kappaleiksi. / Hylkäsin maan, joka minut ruokki. / Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin. / Maleksin aroilla, jotka muistavat hunnin ulvonnan, / puin ylleni sitä, mikä tulee uudestaan muotiin, / kylvin rukiin, katoin puimahuoneen mustalla / tervahuovalla ja imuroin kaikki paitsi kuivan veden. / Päästin uniini saattovartijan korpinsilmän, / järsin karkotuksen leipää kuorta nirsoilematta. / Sallin äänijänteilleni kaiken paitsi parkumisen; / siirryin kuiskaukseen. Nyt olen neljänkymmenen. / Mitä sanoisin elämästä? Se osoittautui pitkäksi. / Murheen kanssa yksin tunnen solidaarisuutta. / Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea, / siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.”

Palataan alkuun ja toiseen asiaan, josta minun on usein muistutettava itseäni. Vastaus löytyy Brodskyn runosta ja kiteytyy kahteen viimeiseen säkeeseen.

Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin

Savukeidas kustannus on julkaissut Ville Hytösen toimittaman kirjoituskokoelman Mitä Jussi Halla-Aho tarkoittaa? 229-sivuinen kirja sisältää useamman kirjoittajan mielipiteen Halla-Ahon yhden asian politiikasta: hän on maahanmuuton vastustaja.

Islamin ja kristinuskon profeetat...

En ole lukenut kirjaa vielä. En siis puutu siihen millään tavoin. Pointtini on Aamulehden kritiikki, jossa kirja esiteltiin 1.9. Siihen on nostettu kahden kirjoittajan sitaatit. Yhteydestään irrotettuna ne saattavat antaa turhan kärjistetyn kuvan. Voivat olla provosointiakin, mutta mielipide niiden takana on. J.Sakari Hankamäen mielestä ”monikulttuurisuus on väärä utopia.” Timo Hännikäinen ilmoittaa: ”Olen islamofobi.”

Ihmisellä on taipumus ajatella ensisijaisesti nykyhetkeä tai oman kokoemuksensa mittaista aikaa. MUTTA TEHDÄÄN NÄIN: muutetaan vähän katselukulmaa ja valitaan laajempi ajallinen perspektiivi. Vaikkapa vain 1000 vuotta. Onko monikulttuurisuus väärä utopia?

Onko ihmisen elo ollut aina yhtä uskontojen ja aatteiden ristiriitaa. Pitääkö muistella Pax Romanan aikoja, että ”sivistyneen” Euroopan historiasta löytyisi pidempi seesteinen jakso. Millä tuo kolmensadan vuoden ”rauha” saavutettiin? Väkivallalla tietenkin. Jotta valtakunnassa kaikki olisi hyvin, provinssien rajoilla käytiin jatkuvia kahakoita. ”Jos haluat rauhaa, hanki sotaa”, oli Rooman keisarien hallintomalli.

Antiikin aika on eurooppalaisen kulttuurin perusta. Sitä seurasi pimeä keskiaika. Vasta renessanssi löysi antiikin ihanteet ja yksilölliset nerot uudelleen. Näin meille on opetettu. Vasta viime vuosina keskiajan merkitystä eurooppalaisessa kehityksessä on alettu ymmärtää paremmin.

Keskiaika Euroopassa oli otaksuttua luovempaa aikaa, jonka ilmapiiriin arabialainen ja juutalainen kulttuuri antoivat merkittävän lisän. Andalusian alueella kolme uskontoa, islam, juutalaisuus ja kristinusko elivät sopusoinnussa keskenään. Samoin kirjalliset traditiot vaikuttivat toisiinsa vuosisatojen ajan.

Runoja kirjoitettiin arabiaksi 700-luvulta 1400-luvulle. Juutalaiset kirjailijat käyttivät espanjaa, hepreaa ja arabiaa rinnakkain. Kristityt kirjoittivat latinaksi ja espanjaksi sekä muilla niemimaan kansankielillä. Kulttuurit, kielet ja traditiot vaikuttivat hedelmällisesti toisiinsa. Kristittyjen luoma kirjallisuus sai voimaa arabian ja antiikin kulttuurista. Muslimirunoilijat saattoivat uskonnon rajoista riippumatta ylistää viinin ja rakkauden iloja.

Andalusia -lähteeni on Basam Booksin 1999 julkaisema antologia Runoja Andalusiasta. Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoittanut siihen muutaman sivun mittaiset, mielenkiintoiset jälkisanat.

Shemuel ha-Nagid kirjoitti Andalusiassa hepreankielisiä runoja, joissa on kaikuja myös vanhan testamentin kielikuvastosta. Hän kuoli vuonna 1056. Välillä valo pilkahtaa, mutta onko tuhannessa vuodessa mikään muuttunut? Tuskinpa. Se ei silti estä runoilijaa ymmärtämästä maailman menoa ja pitkää perspektiiviä:

”Johdin joukot yöksi kaupunkiin, / johon muinaiset päälliköt toivat tuhon. / Lepäsimme paikan suojissa, / allamme vanhat valtiaat.

Mieleni mietti: / Missä ovat ennen eläneet joukot ja kansat? / Missä rakentajat, hävittäjät, hallitsijat, / osattomat, orjat ja herrat? / Missä siittäjät, lapsettomat, isät, / pojat ja surevat sulhaset?

Kansat syntyivät toistensa perään, / päivät kuluivat vuosiksi. / Maanpäälliset majat / vaihtuivat sijaksi mullan alla: / palatseista tuli hautoja, / ihanista pihoista tomua.

Jos hautojen väki nostaa päänsä, astuu esiin, / he riistävät henkemme ja rikkautemme. / Tämä on totuus, sieluni: / huomenna joukkomme on heidänlaisensa!”

………………………………………………………….

”Aristoteles, Galeanos ja muut kreikkalaiset filosofit vaikuttivat vahvasti keskiajan länsimaiseen kristikuntaan ja arabialainen Espanja toimi heidän oppiensa välittäjänä.” J.M.Goetzee, romaanista Eizabeth Costello 2006.

…………………………………………………………

Suomenruotsalainen runous ja pitkät tauot lemmensanojen lomassa

Selailin viikonloppuna suomenruotsalaisten tekijöiden runoutta. Syy taitaa olla Jukka Kemppisen blogin, jonne hän on kirjoittanut kielikysymyksistä ja suomenruotsalaisuudesta viime viikolla. Kaivoin esiin mm. Tua Forströmin, Catharina Gripenbergin ja Henrika Ringbomin kokoelmia. Juttuni Rabbe Enckellistä kuuluu kuitenkin ehdottomasti sarjaan ”Unohdettujen runojen klinikka”.

Rabbe Enckell 1903–1974.

Rabbe Enckell (s. 1903) julkaisi kaksikymmenvuotiaana esikoiskokoelmansa Dikter. Viidenkymmenen vuoden kirjallinen ura tuotti 15 runokokoelmaa, puolenkymmentä runomuotoista lukudraamaa ja toistakymmentä teosta, jotka sisältävät novelleja, oman elämän suodattamaa proosaa, esseitä ja aforismeja. Hän kuului tärkeimpiin suomenruotsalaisiin modernistirunoilijoihin ja oli myös merkittävä taidemaalari.

Edith Södergranin alullepanema suomenruotsalaisen runouden murtautuminen modernismiin tapahtui jo 1920-luvulla. Suomenkielisessä lyriikassa se ajoittui vasta noin kolmekymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan.

Jos Rabbe Enckelliä voi pitää nerokkaana ja monilahjaisena taiteilijana, hänen luomiskautensa aikana kaikki eivät halunneet sitä hyväksyä. Arvostuksesta huolimatta hän joutui kirjallisen kahakoinnin kohteeksi, ja mm. Claes Andersson kirjoitti hänestä poliittisesti värittyneitä arvosteluja Hufvudstadsbladetiin. Paljon kokenut ja väkevästi elämän aistinut Enckell kirjoitti runoonsa: ”Minkä elät, sen seisot tuomioistuimen edessä.”

Leif Salmén on kirjoittanut kokemattomuuttaan naureskelleensa Enckellin edustamalle runomaailmalle: ”Meille se oli vieras, estetisoiva, porvarillinen, maailmasta pois kääntynyt. Naurumme oli sydämetöntä emmekä ymmärtäneet mitään.” Myöhemmissä merkinnöissään hän pitää Enckelliä ja Gunnar Björlingiä ”suurimpina modernisteina Skandinaviassa.”

Otava julkaisi v. 2004 valittujen runojen kokoelman Hiljaisuuden varjo. Tuomas Anhavan suomentama ja Helena ja Jaakko Anhavan toimittama teos sisältää runoja vuosilta 1923–1974. Jos kokoelman temaattinen kaari pitäisi mahduttaa muutamaan sanaan, sitä voisi luonnehtia matkaksi ylevästä ja ihanteellisesta arkiseen filosofiaan, juuri käsillä olevan hetken suodattamaan pohdintaan.

Loppua kohden kokoelmaan mahtuu pitkiä, liki kuvallista tajunnanvirtaa tavoittavia tekstejä. Niissä havainnot tiivistyvät runoksi ja avaavat kirjoittajan ja lukijan tavoittelemaan todellisuuden olemusta.

”Me teemme elämästä yhä enemmälti menettelytavan, / toimintakentän. / Kallisarvoisimmat ja herkimmät suuntimet / vei myrsky mennessään; / yhtä kaikki me yritämme selviytyä, luotamme silmäämme.”

Niukoissa jälkisanoissaan Helena Anhava pahoittelee suomennostyön jääneen kesken: ”Rabbe Enckellin tuotannon laajuutta ajatellen nyt suomeksi ilmestyvä kirja on vain kokonaisuuden osa, hiljaisuuden varjo”. Väistämättömästä sirpaleisuudesta huolimatta ensimmäinen laaja suomennosvalikoima valottaa merkittävästi Enckellin runoilijanlaatua.

Erityisen tarkasti kannattaa lukea hänen katsomuksellinen, pitkä runoelmansa Välisanat, pitkospuut, joka tiivistyy kirjan ytimeksi: ”Kun rakastaja pitää pitkät taukonsa / lemmensanojen lomassa – / tauot hetkessä levähtävät, kuin perho kuumalla kivellä, / himottomat, tarkoituksettomat, mitään vailla – / eivät silloin halut ulotu häneen, hän on / pelkkää vastaanottamista, jossa sielu levähtää auki. / Niin kuin aurinko rankkasateen jälkeen säteilee / väkevämmin kuin kirkkaana päivänä, / on elämämme väkevimmillään / kohta kun olemme vapautuneet / ja lakanneet pohtimasta tarkoitusta.”

Maitomaaottelu Suomen pienimmässä museossa

Juuri saamani lehdistötiedotteen mukaan Suomen pienin museo iskee kesän suurnäyttelyitä ja megajättitapahtumia vastaan teemalla Maitomaaottelu – Mjölkkamppen. Taitelija Jyrki Nisosen veistos on ottanut suvereenisti haltuun koko Maitolaiturimuseon. Ja vähän enemmänkin. Museo löytyy osoitteesta Velaatantie 550 (n. 50 km Tampereelta pohjoiseen vanhaa Teiskontietä 338).

Maitomaaottelu - Mjölkkamppen, Jyrki Nisonen 2010

Maitolaiturimuseon Yli-intendentti Timo Malmi kiteyttää tiedotteessaan: ”Lehmän tila on kansakunnan tila: keltaiset laput korvissa, oma nimi on numerosarja.” Näyttelyn idea lähti Malmin mukaan päämisterin maitoboikotista: ”Maitomaaottelu – Mjölkkampen -teos ottaa kantaa pääministerin käynnistämään keskusteluun oikeasta, juotavasta maidosta. Voiko Suomessa ostaa ja nauttia ruotsalaista maitoa, virolaista, venäläistä, somalilaista? Muuttuuko maidon maku ruotsalaisen apilan syönnin seurauksena? Onko lehmillä kansallistunne? Sallivatko kotimaiset lehmät, että ulkomaalaiset juovat heidän maitoaan? Tilateos Maitomaaottelu-Mjölkkampen  pohtii onko mahdollista yhdistää eri kansakuntien tuottamat elämän eliksiirit.

Pääministeri boikotoi ruotsalaista maitoa, vaikka ruotsalainen maito pelasti Suomen sotalapset. Vuosisatojen kuluessa Ruotsi on ollut Suomelle ikkuna Eurooppaan ja ensimmäinen askel kansainvälisyyden ja sivistyksen tiellä. Voisiko ajatella, että ruotsalaista maitoa juomalla suomalainen yhä viisastuisi ja vahvistuisi, luukato ja puute poistuisi.

Suomalainen lehmä on suomalaisen kulttuurin symboli. Kun vaeltavat esi-isämme vihdoin pysähtyivät, uusi tulevaisuus perustui lehmään ja maanviljelyyn. Suomalainen lehmä on Suomen suunnannäyttäjä. Sota-ajan suomalaiselle hevoselle on pystytetty patsas, mutta suomalainen lehmä on niin sodan kuin rauhan oloissa taannut vitamiinit ja muut vaikuttavat aineet kasvavan nuorison voimajuomaksi.”

…………………………………………………………………………………………………………

Annetaan viimeiset rivit runoilijalle. Vilja-Tuulia Huotarisen hieno kokoelma ILOISEN LEHMÄN RUNOT ilmestyi 2009. Huotarinen näyttää miten hallitusti runokirja voi olla kokonaisuus ja toteuttaa draaman kaarta. Valitsemani teksti on viimeisestä sikermästä jossa jo solmitaan lankoja ja tehdän teemojen synteesiä:

”Kuningattaren selkä oli valkoinen kuin ensilumi, / tähdet hehkuivat otsassa ja lavoissa. / Putoan polvilleni kaipuusta. / Se mikä minut nostaa on Kuningattaren käsky, / säälimätön ja siksi täynnä lohtua. / Kun Kuningatar antaa maitoa puhutaan elämänjanosta, / siitä mitä ei voi hallita:

ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi käskeä voi pyytää / ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi kätkeä / täytyy pyytää lisää, jaksaakseen

Kuningattaren ääni kaikuu tyhjässä navetassa / läpi aikojen ajetun kellokkaan kutsu, / minä menen vaikka seinien läpi / jos se on hyvä joka minua johtaa.”

Presidentin lyijykynät

Kiasman tiedotteessa kerrotaan, että Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely lähestyy presidentti Urho Kekkosen ajan Suomea mielenkiintoisen taidemaailman ilmiön kautta.” Lähestyn puolestani asiasta ”inspiroituneena” Kekkosen legendaa henkilökohtaisen muiston kautta.

Ilja Glazunov, Urho Kekkonen (osa) 1973

Iät ja ajat sitten suoritin asevelvollisuuttani Kaartintorin laidalla pääesikunnan erikoistehtäviin komennettuna. Itsenäisyyspäivänä jouduin ylimääräisiin talkoisiin. Toimin muutaman muun varusmiehen kanssa linnan juhlissa boolinsekoittajana sekä huolehtimassa tarjoilukannujen täytöstä. Tilaisuus oli ikimuistoinen ja ”juhlaväsymyksestä” huolimatta lähdimme seuraavana aamuna presidentinlinnaan siivoamaan juhlan jälkiä. Ennenpitkää astuin Kekkosen työhuoneeseen:

Osa matoista on rullattu juhlien ajaksi varastoon, kannan niitä kaverini kanssa takaisin ja levitän huoneiden lattioille. Presidentin työhuoneen kolmella seinällä on valkoiset, leikkauksin koristellut pariovet, käytävän puoleiset on jätetty auki. Astun sisään ja näen kuvani ikkunoiden väliin sijoitetusta suuresta peilistä. Harmaa haamu, lyhyeksi kynitty tukka, siniset silmät ja terävä nenä. Kumarrun lähemmäs ja sanon kuvalleni: ”Senkin laihakaula.” Mieleen tulee sekarotuinen rakki.

Vastapäisellä seinällä on takka ja jään tutkimaan sen yläpuolelle ripustettua taulua, satamakuvassa kaksi merimiestä nojaa iltapäivän auringossa purjelaivan partaaseen, keulaköydessä liehuu Tanskan lippu. Käännyn ja astelen presidentin työpöydän taakse. Sen mahonkipintaa peittävä lasilevy peilaa valoverhojen lävitse siilautuvan talvipäivän sinistä kajoa. Vihreän kirjoitusalustan yläreunassa on bakeliittinen kynäkaukalo ja siinä täytekynä, paperiveitsi ja kolme sinistä HB-lyijykynää.

Yksi kynistä osoittaa eri suuntaan. Käännän kaikkien terät ikkunaa kohti ja pyöräyttän ne lokerossaan niin, että jokaisen kullankiiltävä Faber-Castell -teksti jää täsmälleen samaan kohtaan.

Juhlat ovat jääneet ainoaksi, mutta kutsua odotellaan yhä.

Siperia opettaa – tai sitten ei

Aamulehden toimitus Tampereella hengittää keskustorin kupeessa, Siperiaksi nimetyssä kiinteistössä. Itälaidalla punatiilistä kaupungin sydäntä nuolevat kosken kuohut. Päätoimittaja Matti Apunen jättää rakennuksen tuota pikaa. Remmiin astuu Jouko Jokinen, joka on luotsannut Satakunnan Kansaa vuodesta 2001.

Salo-Somerkivi: Meidän lasten aapinen

Hesari kirjoittaa Tampereen asioista tätä nykyä liki yhtä paljon kuin Aamulehti. Ja kulttuurista enemmän. Lainaan siis olennaisen pointin 7.5. Hesarista, jossa Jokista haastatellaan: ”Aamulehden nykyisen päätoimittajan Matti Apusen aikana Aamulehti on lopettanut itsenäisen kulttuuriosastonsa, joka oli aikaisemmin yksi lehden arvostetuimpia osastoja. Jokinen ei ota kantaa Aamulehden kulttuurijournalismiin, mutta näkee, että kulttuurijournalismi voisi mennä enemmän verkkoon.”

Kyllä Jokisen pitää vielä kantansa ottaa. On pakko. Jos AL:n kulttuurisivut säilyvät mitäänsanomattomina kuin kastunut villatumppu, se on kannanotto. Jos osasto puhalletaan henkiin, se vasta kannanotto onkin. Huolimatta siitä siirretäänkö kulttuurin sisältöjä verkkoon.

SITTEN JOKISEN EVÄÄT. Ne voi syödä tai jättää silleen: Tilastokeskus ja opetusministeriö on kirjannut kulttuurialojen taloudellisen merkityksen Suomen kansantaloudessa. Jo vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja työllisistä 4,2 pros. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. KERTAAN: kulttuuri on isompi ala kuin maatalous tai paperiteollisuus. Kyllä tämän ilosanoman sisältöjä kelpaisi levittää! Ainakin samalla intensiteetillä kuin jääkiekko- tai pesäpallomatsien tuloksia.

Lopuksi lukemisen riemua. Olli Helen on kirjoittanut jutun Aamulehden palstanpään tilkkeeksi: Mikään ei ole hienompaa kuin lukemaan oppiminen. Kun osaa lukea, voi väläyttää vaikka silloin kun bussi 27 tulee Tampereen asematunnelista Hämeenkadun puolelle. ”Tampela!” huusi Irjalan päiväkodin eskarilainen ja osoitti tienviitaa. Hetken miettimisen jälkeen hän joutui kysymään: ”Mikä on Tampela?” Kaverilta löytyi tietoa: ”Yksi kala on ainakin kampela.”

Ps. Metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta harjoittanut Oy Tampella Ab aloitti vuonna 1856. Yhtiö ajautui Suomen pankin haltuun 1991. Pörssiyhtiö pilkottiin ja myytiin osina.

II Ps. Yksi Edellisen postauksen kommentti oli juuttunut roskapostihaaviin. Löysin ”Keken” vastauksen vasta tätä päivittäessä. Pahoittelut, nyt se on paikallaan.

Lääkettä depikseen ja uutta energiaa

Opetusministeriön asettama toimikunta on laatinut ehdotuksen eduskunnalle annettavaksi selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta: ”Kulttuuripolitiikan tulevaisuuden voimatekijöinä toimikunta näkee kestävän kulttuurin, kulttuurisen moninaisuuden ja luovuuden. Ne ovat edellytys ja perusta kulttuurin yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle, ihmisten hyvinvoinnille sekä kulttuuritoimialojen taloudelle.” Ja Pekka Himanen vaatii Kukoistuksen käsikirjassaan, että Suomi kehittää ”depression tehokkaan kokonaisvaltaisen hoitomuodon vuoteen 2020 mennessä.”

Kirsi Kunnas + tausta Christel Rönnsin uudesta kuvituksesta Kani Koipeliiniin.

Suuria sanoja ja täsmentymättömiä käsitteitä. Mitä kulttuurin yhteiskunnallinen vaikuttavuus hyvinvoinnille merkitsee käytännössä? Entä depression tehokas ja kokonaisvaltainen hoitomuoto? Miksi ”viralliset” selonteot haluavat hämärtää sanottavansa kliseillä ja abstraktioilla.

Provosoivaa… kyllä. Mutta miten asiansa voisi sanoa selkeästi? Katsotaanpa miten kirjailija ja akateemikko Kirsi Kunnas (85v.) tekee sen Aamulehden haastattelussa 21.3.2010. Viimeinen hänen viidestä teesistään käsittelee edellä mainittuja asioita. Kunnas uskoo, että ihminen saa lisää energiaa, jos hän käyttää sitä ahkerasti.

”En tiedä mitä Einstein sanoi energiasta, mutta minä sanon nyt, että jos käyttää energiaa, sitä tulee lisää. Koin sen itse nuoruusvuosinani, kun olin parantolassa kuukausikaupalla: tekemisen puute aiheutti lopulta sen, että sängyn petaaminen imi viimeisetkin voimat.

Osallistuminen kulttuuriin, vaikka vain pukeutuminen teatterissa tai konserteissa käynteihin, johtaa tehokkaaseen energian vaihtoon. Ihminen saa katsomossa uuden latauksen, ja hänen läsnäolonsa antaa uutta voimaa taiteilijoille: orkesteri soittaa ja näyttelijä näyttelee paremmin hyvän yleisön edessä. Taidetapahtumista lähtee paljon virkistyneitä ihmisiä kotiin.”

Otin jutun kuvamanipulaatioon taustan Christel Rönnsin uudelleen kuvittaman Kani Koipeliinin kuperkeikat -kirjan kannesta. Kunnas itse kertoo kirjasta ja ajatuksistaan Kirjastokanavan videolla. (Valitse oikea video sivupalkista.)

Seuraavaan juttuun jotain kevätlampaista ja kuhankeittäjistä…

Kulttuurin seinät vai sisältö?

Keskiviikkona 13.1. Hesarin kulttuurisivulla valaistaan Leif Jakobssonin persoonaa otsikolla ”Kahden valtikan taidekiho”. Ingressi kertoo miten Ruotsin television ex-pomo on noussut vaivihkaa Suomen taiteen superpäättäjäksi. Hänen olisi luotava raamit meidän tulevalle kulttuuripolitiikallemme ja ”uusittava maan keskeisin taiteen rahanjakokone”.

Italialainen ooppera, 1700-luku.

”Rahanjakokone” on toimittajan raflaava sanavalinta. Itse juttu on asiallinen ja antaa Jakobssonista erittäin myönteisen kuvan. Suomenruotsalaiselta ”mediabossilta” ja mm. Pro Artibus -säätiön toiminnanjohtajalta olisin saattanut odottaa enemmän elitismiltä maistuvia mielipiteitä ja toimintamalleja. Törmäsin siis omiin ennakkoluuloihini.

Jakobsson toimi viime vuonna hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan 30-henkisen toimikunnan puheenjohtajana. Selonteossa pohdittiin mm. kulttuurivientiä, taiteen itseisarvoja, taideaineiden määrää ja taideinstituutioiden roolia terveydenhuollossa. Tammikuun alussa kulttuuriministeri Stefan Wallin sitten tarjosi Jakobssonille koko vetovastuuta ja Taiteen keskustoimikunnan puhenjohtajuutta.

”En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota”, Jakobsson sanoo. ”Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön.” Mies myös lopettaisi uusien kulttuuripalatsien rakentamisen, sillä seiniin laitetut rahat ovat pois sisällöstä. ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.” Haastattelussa Jakobsson puhuu myös taiteentekijöiden verkostoitumisen puolesta, rajojen rikkomisen tärkeydestä, avoimuuden lisäämisestä ja monikulttuurisuudesta.

Taidepolitiikasta päästäänkin sitten varsinaiseen pointtiini. KUVITELKAA kulttuurin kiteytymä, joka on käyttäjilleen ilmainen ja siten kaikille tasa-arvoinen. Avoinna maanantaista lauantaihin ja vapaa käydä ja kulkea silloin kuin itselle sopii. Nämä paikat ovat useimmiten monikulttuurisia ja myös lapset huomioonottavia: kirjoja, lehtiä, musiikkia, vaihtuvia näyttelyitä, nettiyhteyksiä… Aivan oikein, suomalaisen yhteiskunnan tärkein ”kulttuuri-instituutio” on kirjastolaitos.

Tein pikatutkimuksen sähköpostitse. Esimerkkinä kotikaupunkini pääkirjasto Metso, jossa kulkee arkipäivisin 3500 – 4500 kävijää, lauantaisin yli 2000. Tampereella on reilut 211.000 asukasta. Teoreettisesti arkipäivän keskiarvolla laskettuna koko kaupungin asukasmäärä olisi virrannut YHDEN kirjaston kautta parin kuukauden kuluessa. Jutun viesti päättäjille kuuluu yksinkertaistettuna: pitäkää hyvää huolta kirjastoista ja niiden sisällöistä.

Kirjailija Kreeta Onkeli kirjoittaa Hesarin tämänpäiväisessä kolumnissaan: ”Jokaiselle Suomessa syntyvälle ja tänne muuttavalle on jaettavat selviytymispakkaus. Se sisältää hyvät jalkineet, ulkoiluasun ja kirjastokortin. Selviytymispakkaus ennaltaehkäisee ja parantaa. Se on arkinen ja halpa.”

Postauksien aiheita blogiin on jonoksi asti. Lupasin jutun Mirkka Rekolasta jo kauan sitten. Lienee aika kaivaa se pinon päällimmäiseksi.