Kategoria: Maailmankirjallisuus

Olen nostanut blogiin tänä syksynä julkaistua proosaa. Muun muassa. Yksi kriteereistäni on ollut teosten keskinäinen erilaisuus. Kielellinen tai rakenteellinen, mutta erityisesti se, mistä kulmasta teos ottaa haltuun käsittelemänsä aiheen.

Tähän juttuun liittyy myös ärsytyksen aihe, mutta jätetään se viimeiseksi ja unohdetaan tulevista teksteistä. Blogin fokus ei ole provosoitumisen pyörittelyssä. Tärkein siis ensin:

Pienkustantamo Iván Rotta & Co julkaisee kotimaisten tekijöiden lisäksi latinalaisamerikkalaista käännöskirjallisuutta. Syksyn tuore uutuus, Reinaldo Arenasin Matka Havannaan (suom. Samuli Arkko) on kieleltään ja rakenteeltaan yksi omaperäisimmistä lukemistani romaaneista.

Kirjan synkkänä pohjavirtana kulkee Kuuban diktatuuri, jonka castrokommunistinen järjestelmä painaa yksilönsä lihamyllyn lävitse. Vuonna 1943 syntynyt kirjailija istui 70-luvulla homoseksualismista tuomittuna kaksi vuotta El Morron vankilassa ja yritti paeta maasta useaan otteeseen.

Vuonna 1980 Arenas jätti kotimaansa 125.000 muun kuubalaisen kanssa, jotka pääsivät lähtemään El Marielin satamasta. Loppuelämänsä kirjailija asui pakolaisena New Yorkissa. Sairastuttuaan aidsiin hän tappoi itsensä vuonna 1990. Ikuinen totalitarismia vastustanut taistelija, pakolainen ja homoseksuaali – Arenasilla oli pohjaa ”outsiderin” näkökulmaansa.

Arenas on maailmanluokan kirjailija, jonka tusinan julkaisun tuotannosta on aiemmin suomennettu vain romaani Harhanäkyjen maailma (suom. Mirjaliisa Nuuttila 1989). Julian Schnabel teki vuonna 2000 hänen muistelmateokseensa perustuvan elokuvan Ennen yötä. Kirjailijaa näytellyt Javier Bardem nousi Oscar-ehdokkaaksi.

Matka Havannaan on kolmeen, tiukkaan osaan jaettu romaani. Jokainen on kirjoitettu omalakisella kielellään. Ensimmäistä voisi nimittää maagiseksi realismiksi, ellei se olisi vieläkin enemmän: silkkaa kirjallista surrealismia. Seuraava osa kuljettaa tarinaa arkisemmalla kielellä, itse tapahtumat ovat silti houreisen absurdeja: Leonardo da Vinci on herännyt eloon ja kulkee öisiä katuja muotoaan muuttavan transseksuaalina.

Romaanin viimeisessä matkassa pakolainen palaa Havannan epätodelliseen maailmaan, jossa kaikki on kielletty ja turistipassilla matkaava mies kuin eläintarhan kummajainen. Painostava tunnelma päättyy yllättävään loppukäänteeseen, joka enteilee kirjailijan kuolemaa.

Matka Havannaan ei ole iloinen kirja. Huumori – mustaa tai ei – on sekin karsittu olemattomiin. Jäljelle jää siis kirjailijan kielellinen virtuositeetti, etenkin tarinan ensimmäisessä osassa, sekä romaanin rakenne.

Vallankumouksen, diktatuurin ja tyrannian seuraukset Reinas paloittelee näennäisesti erilaisiksi matkojen kuvauksiksi. Kun kokonaisuus loksahtaa paikalleen tulos on kauhistuttavan tehokas. Näinkin voi tarinansa tehdä. Hesarin kriitikko kehuu kaksi ensimmäistä osaa ja lyttää viimeisen. Olen totaalisesti eri mieltä: ilman lopun tiukkaa näkökulman vaihdosta kokonaisuus ei toimisi kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Mistäkö tiedän kirjailijan tavoitteet? En tiedäkään. Lukekaa itse ja olkaa mieltä.

………………………………………..

Lopuksi lupaamani seikka joka kiristää kaalia. Useat käännöskirjojen kriitikot ovat ottaneet asiakseen poimia pinseteillä kirjoista ”käännösvirheitä”. Pientä priorisointia please! Kannattaako viisisataasivuisesta romaanista nostaa lehden niukassa tilassa mainittavaksi, että alkuperäistekstin sana ei tarkoita ”kenttävääpeliä”, vaan ihan tavallista ”vääpeliä”.

Esimerkki ei koskenut Reinasin kirjaa – mutta tämä koskee. Ensimmäisessä löytämässäni arviossa Matka Havannaan määritellään ”kolmen pienoisromaanin sikermäksi”. No, jollei tarina yhdisty omassa päässä, voihan aina lukaista mitä nimiölehdellä kerrotaan: ”Romaani kolmesta matkasta”.

Toinen lukemani arvio haluaa kyseenalaistaa koko romaanikäännöksen: ”Gioconda de Leonardo da Vincin kuuluisa, monen miljoonan arvoinen maalaus on jo puolestaan sellainen virhe, että luottamus järkkyy koko työhön: Cioconda ei ole osa Leonardon nimeä, vaan Mona Lisan italian- ja espanjankielinen nimi.”

Juuri näin on. Kun malttaa lukea tarinan tarkemmin, käy ilmi, että kirjailija (ja kääntäjä) käyttää väärää nimeä esimerkkinä roskalehtien sivistymättömyydestä ja rappiosta. Muutamaa sivua myöhemmin mainitaan miten ”La Cioconda on palannut taas tavanomaiseen paikkaansa.” Ja edelleen: ”Pienessä kyltissä, aivan kehyksen vieressä sanottiin, että taulun oli maalannut joku Leonardo da Vinci vuonna 1505.”

Kriitikoilla on usein tarve osoittaa arvioissa omaa erinomaisuuttaan. Juuri samoin kuin tein itse tässä. Mutta minä lupasin lopettaa.

…………………………………………..

Blogi on käsitellyt usein diktatuuria ja totalitarismia. Linkeissä tällä kertaa Joseph Brodsky sekä Hitler ja Etty Hillesum

……………………………………………..