Runoilija Hannu Helin kuoli 26.1.2015. Hän oli syntynyt Oulussa 1944. Miehen bibliografiaan ehti kertyä n. 25 runokokoelmaa, yksi romaani. Huomionosoituksiakin tuli, mutta suurelle yleisölle tekijä jäi tuntemattomaksi. Helinin kustantaja ”hylkäsi” runoilijansa 1980-luvun lopulla, ja teokset alkoivat ilmestyä hänen oman yrityksensä, Pulvis & Umbran kautta.
Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.
Kirjailijoiden ja runolle vihkiytyneiden lukijoiden piirissä Heliniä arvostettiin. Viimeisinä vuosinaan, varsinkin kuolemaan johtavan syöpädiagnoosin saatuaan kirjailija saattoi olla henkilökohtaisissa mielipiteissään varsin piikikäs. Runoilijana hän oli tinkimätön, haki alati uutta ja uhrasi koko elämänsä kirjoittamiselle.
Tunsin Heliniä henkilökohtaisesti vain vähän. Teimme yhdessä muinoin muutaman runoilijavierailun Lukuviikon puitteissa. Sivukirjastoon saapui viisi kuulijaa, kapakkaan jo enemmän. Kahden kesken keskustelimme Marina Tsvetajevasta, jonka runokäännökset hän oli julkaissut.
Aamulehden kriitikkoaikanani kirjoitin lyhyet arviot useasta Helinin kirjasta. Viimeisen vuonna 2005 kokoelmasta Linnumpi nyt. Päätin arvion virkkeeseen: ”Pohjimmiltaan Hannu Helin on puhdas romantikko, jonka kirjat ovat rakkaudentunnustuksia runon ja kielen alati uudistuviin mahdollisuuksiin.”
Kuultuani runoilijan kuolemasta, poimin kotihyllystä hänen ensimmäisen kirjansa, joka käteen sattui. Ennusmerkkien hakemista kirjoista kutsutaan bibliomantiaksi. Käänsin siis satunnaisen sivun 1993 ilmestyneestä kokoelmasta Tuulen tiedekunta. Välitän Hannu Helinin terveiset blogin lukijoille:
Yhtäkkiä huomaan: olen
palaamassa kotiin
takaisin pystymetsään
jokapäiväiseen nokeen ja tuhkaan
lihakseni sitkistyvät
hirvenlihaksi
kasvatan hirvensarvet
ja muutun hirveksi
enkä kuole
koskaan.
……………………………………
Ekstralinkki viiden vuoden takaa: jutussa kuolemaa ja kiroilevia koiria…
Pako viemäriremontin alta on päättynyt. Kotona vesi tulee ja menee, Pyynikin punatiilitehtaan työhuoneen oven avasin ensi kertaa kuukauden poissaolon jälkeen. Rästihommien hoidon ohella tarjoan blogiin luotauksen Italo Calvinon klassikkoromaanista Halkaistu varakreivi.
Jutun syy on selvä. Tammen Keltainen kirjasto täyttää 60 vuotta. Tähän mennessä sarjassa on julkaistu 453 käännöskirjaa, joista 28 tekijälle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Halkaistu varakreivijulkaistiinitaliankielisenä laitoksena 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 96. Käännös Jorma Kaparin, julkaisuvuosi 1970.
Tein analyysin Calvinon kirjasta hieman laajempana muutamia vuosia sitten Kiiltomadon kesäklassikko -sarjaan. Aiheeseen sopii palata. Samoin Calvinon kirjoihin. Taidan nostaa myös Herra Palomarin kirjahyllystä yöpöydälle.
Italo Calvino (1923 – 1985)
Yhden teeman variaatiot
Italo Calvino (1923 – 1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, onneen, moraaliin, hyvään ja pahaan…
Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkkinä Peter Høegin romaani Nainen ja apina, jossa kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kipeää puuhun, eikä enää koskaan laskeudu alas.
Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla. Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Kirjailija on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä.
Calvinon proosa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena Tsehovilaisesta kerronnasta. Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”
Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu. Ajan hävittäminen. Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.
Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa
Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä: ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”
Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, joita kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.
Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ” Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”
Lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.
Tunteiden täyteys ja tylsyys
Emotionaalinen paine kasvaa entisestään kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.
Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Hän ei olisi kyennyt myöskään kestämään suhdetta vain kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”
Varakreivi Menardosta oli tullut näennäisesti samanlainen kuin hän oli ollut ennen kuin hänet oli halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”
Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut emotionaalinen pohdinta.
Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuoositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.
Kriitikko Otso Kantokorpi ilmoitti lopettavansa ”päivälehtiin kirjoittamisen kokonaan – ainakin toistaiseksi”. Syy: ”Mediatalojen toimituksellinen aineisto tulee murskaamaan suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyden, ja tätä kehityskulkua en halua olla tukemassa.”
Hyvä ja suoraselkäinen päätös. Ja huono. Hyvä, koska se aiheutti kiivaan keskustelun, Hesarikin antaa tänään aiheelle kaksi sivua: Jaakko Lyytisen ”HS-analyysin” ja kahdeksan eri päivälehden kulttuurista vastaavan esimiehen mielipiteen.
Entä huono puoli? Tässä yksi, Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokisen kommentista napattu: ”Tähän asti valtakunnallista kritiikkiä on usein kirjoitettu maakuntalehdissä puolivillaisesti.” Kumman siis lukisit kaikesta keskittämisestä huolimatta, heppoisin eväin, vai asiantuntevasti laaditun kritiikin?
Otetaan toinen verrokki kirjallisuudesta, kulttuurikritiikki on koko taidekentän kysymys. Näin edesmennyt Jarkko Laine: ”Tässä maassa asiansa osaavat kirjallisuuskriitikot voi laskea sirkkelikäden sormilla.”
Mitä vaaditaan kriitikon pätevyyteen? Provosoiden sanottuna: olemattoman vähän. Kuvataiteen tai kirjallisuuden opiskelija kelpaa. Kuvaamataidon opettaja tai juuri esikoisteoksensa julkaissut kirjoittaja, joka kutsuu itseään kirjailijaksi.
Ja toisin päin: kun kymmenien vuosien ja satojen kritiikkien kokemus antaa varmuutta ja sana painaa kuin kilon punnus, ollaan toisessa ääripäässä. Kriitikosta on tullut ennakoitavien mielipiteidensä kivettynyt näköispatsas. Suomalaiset esimerkit löytyvät vuosikymmenten takaa, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jonne niin moni haikailee.
En väheksy kumpaakaan ääripäätä. Totuus, jos sellaista on, löytyy jostain tuolta väliltä. Itse tein vuosien 2003 – 2008 aikana Aamulehteen n. 150 runokritiikkiä. Mietin usein, että joku paljastaa minut ammattitaidottomaksi bluffariksi, jolta puuttuvat akateemiset kirjallisuudenopinnot.
Hesariin haastatellut päätoimittajat ovat yksimielisiä: ”Kulttuurijournalismi voi hyvin”. Entä jos se onkin totta? Jospa media tekee parhaansa niiden resurssien ja tilan puitteissa, joka sillä on käytettävissä. Missä on sellainen tasapaino, että taiteen tekijä kokee saavansa riittävästi oikeudenmukaista huomiota?
Päivän Hesari ottaa esimerkin: ”Tapaus Tuuri kuvastaa lehtikritiikin kaventumista”. Tuurin romaani Ameriikan raitti ilmestyi 1986. Sen arvioi lähes 90 suomalaista lehteä. Tuotteliaan tekijän Rauta-antura ilmestyi viime syksynä, kritiikkejä kertyi ”vain” 20. Luojan kiitos! Tuuri ei ole maailman napa, ei edes kotimaisen kirjallisuuden. Ehkä näin jäi tilaa myös niille tekijöille, joille arvostelu päivälehdessä ei ole automaatio.
Missä on kulttuurijournalismin tulevaisuus? Se ei löydy entisistä hyvistä ajoista, joista Suomen arvostelijain liittokin tuntuu pitävän kiinni (kyllä, olen jäsen) vaan tulevaisuudesta ja väistämättömästi kiihtyvästä muutoksesta.
Kulttuurijournalismi kehittyy lehtien ja nettiverkkojen yhteistyönä, viestintä ja mielipiteet kulkevat kahteen suuntaan. Monoliittiset mielipiteet murenevat, lehdet ovat aikoja sitten ymmärtäneet, että sisältö tehdään lukijan ehdoilla. Keskivertolukijan, ei kulttuuri-, urheilu-, eikä kissayhdistysihmisten.
Verkkopalveluiden keinoista meillä on vasta kalpea aavistus. Ehdin odotella jo vuosia Long Playn kaltaisen julkaisun syntymistä. Lukukeskuksen julkaisema Kiiltomato on hyvä esimerkki kritiikkifoorumista, jossa on rajattomasti tilaa jos vain resursseja riittää. Tein julkaisun ensimmäisen kritiikin jo vuonna 1999.
Vielä pari sanaa rahasta. Kriitikoiden palkkiot ovat niukat. Tiedän, että sopimusten ulkopuolella on joustoa, että joillekin maksetaan paremmin kuin toisille, että kiirelisää voi kiristää, että tiiliskiviromaanin arviosta on oikeutettua saada enemmän kuin runoläpyskästä.
Edellisestä huolimatta en voi ymmärtää, jos kritiikistä maksetaan sama palkkio, julkaistaan se sitten yhdessä lehdessä tai konsernin seitsemässä muussa. Ehkä tässäkin on osasyy ammattikriitikon protestiin. En tunne tarkkoja faktoja tänään.
…………………………………………………………..
Kuva: Gunnar Berndtson, Taiteentuntijoita Louvressa (1879) Serlachiuksen museon kokoelmat, Mänttä.
Pistän Perjantairunon paikalle kritiikin uunituoreesta Parnassosta. On siinä hyvään mieleen aihetta kerrakseen. Luin tuon Kristian Blombergin viimeisen virkkeen pariinkin kertaan: ”Se ei ole vain älykäs, se on myös viisas, ja tuossa viisaudessaan se esittää hienon puheenvuoron nykyrunon mahdollisuuksista.”
Kymmenen vuotta funtsittuani ja puolitoista kirjoitettuani tavoittelin Babeliin jotain uutta, sellaista, jota ei ole ennen tässä mitassa toteutettu. Tekstiä kokeilevan runon ja perinteisen estetiikan väliin: 365 runon rihmasto, jolla on draaman kaari. Teos, joka yhdistää paikan, tilan ja ajan. Näen, että pyrkimykseni on saanut vastakaikua.
Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluu liki 100 kustantajaa. Nämä julkaisevat vuodessa noin 4500 eri painettua nimikettä. Kaunokirjallisuudeksi laskettavia näistä noin 750. Lasten- ja nuortenkirjat tilastoidaan erikseen, noin 1250 nimikettä. Sarjakuvat, reilu 300. Tietokirjoja 1700. Loput oppikirjoja. Noin karkeasti jaoteltuna.
Olen kieltäytynyt sijoittamasta blogiin mainoksia, vaikka niistä tienaisi kahvirahat. En ole halunnut myöskään arvioida tänne tarjottuja kirjoja. Omat valinnat ovat asia erikseen – ja niiden tarkoitusperät toiset.
Poikkeus saa vahvistaa säännön, sillä kolmentoista kirjoittajan kovakantinen antologia herättää kysymyksen omakustanteista. Mihin tarvitaan kirjatulvan keskellä Paperilyhtyjä -julkaisun kaltaisia kirjoja? Eikö verkkomaailma ja digitaalisuus tässä tapauksessa riittäisi.
Vastaus on yksinkertainen, perustelut lyhyet. Kuvan antologia on harrastajakirjoittajien kokoama. Ammattimaisin kriteerein laadittu arvostelu ei tekisi sille oikeutta.
Sanalla ”terapiakirjoittaminen” on huono kaiku. Aivan suotta, niin tekee nobelistikin. Tuskin J.M. Coetzee voisi olla kirjoittamatta. Entä holokaustia kuvannut Imre Kertész? Joku saa työstään Nobelin, toinen kirjoittaa: ”Olen neljän lapsen äiti, kohtasin suruista suurimman: oman lapsen kuoleman.”
Paperilyhtyjen sivuilla on reilu annos patetiaa. Entä sitten, kyllä rämäpäisyyttäkin löytyy: ”Pankaa luovuudelle ja hulluudelle raja, niin minä ylitän sen!”, kirjoittaa venäjän- ja äidinkielen opettaja. Ja bittiavaruudesta huolimatta… kirja on edelleen vaikapa lahjaksi annettavaa konkretiaa.
Lainaan jälleen Ernst Billgrenin kirjaa Mitä on taide: ”Hyvä ja huono taide kutoutuvat toisiinsa kuin verkon langat, paljon hyvää kehkeytyy huonosta ja päinvastoin. Kun nypitte pois huonon taiteen, hyvä lysähtää kuin korttitalo. Rohkaiskaa kaikkea taidetta.” Toisaalla Billgren sanoutuu irti taiteen lokeroinnista ja arvottamisesta. Edellisen kappaleen viimeinen lause on siis tärkein.
Lopuksi kritiikki. Se kohdistuu Books on Demad -yrityksen markkinointisivuihin. Lupaukset kirjan näkyvyydestä, markkinoinnista ja ansaintalogiikasta ovat rankasti ylimitoitettuja. Realismia BoD:n sivuilla on vain slogan: ”Kirjani, oma menestystarinani.” Vaikka kirjallisen maailman kustannus- ja pelisäännöt ovat muuttuneet, oikoteitä kirjalliseen tai kaupalliseen menestykseen ei ole.
Päivä on silkka Sol, pilven hattaraa ei näy. Sombrassa plussaa 21 astetta. Kieliopinnot kangertaa vaikka opinkin muurin kupeesta juuri uuden lauseen: Prohibido fijar carteles. Julisteiden kiinnittäminen kielletty.
Iltaan voi valmistautua Malagan vanhimmassa tavernassa. Taberna antiqua casa de Guardia on tarjonnut Malagan viinejä suoraan tynnyristä jo vuodesta 1840. Lasillisen hinta kirjoitetaan liidulla tiskiin… ja toisenkin jos tarpeen on. Maksettaessa ne pyyhkäistään pois. Nerokasta.
Illan kohde on Regina´s Fuengirolan satamassa. Olen varannut pöydän, mutta myöhästymme parikymmentä minuuttia ja joudumme peränurkan sohvalle. Meille pitää seuraa tarjoilijan virallinen jazzkissa, josta hän pyytää pitämään hyvän huolen. Ei tarvitse. Vaikka jazz kajahtaa, se ei karvakasan unta häiritse.
Haluan tietää ketä kuuntelen. Tenoristi tuuppaa muistikirjani Trumpetistille, joka kirjaa Andalusian Swingbandin peruskokoonpanon: Pianossa Diego Suares, basso Jose Serrano, rummut Mister Javier, tenoristi Jorma Vuorentie, trumpetti Hannu Ruotsalainen, laulusolisti Silvio Bereamin.
Kokoonpano vaihtelee vierailevien muusikoiden myötä. Juuri nyt saapuu sohvalle viereemme Rehupiiklesissä soittava Heikki Viinamäki. Hän on saapunut Espanjaan vuorokausi sitten ja keikka iski heti.
Oma vetopasuuna on Suomessa, mutta käyttöön on hommattu alle sadan euron korvike. Setissä ei ollut soittimen luistiin tarvittavaa rasvaa, joten Heikki kertoo voidelleensa pasuunan aurinkoöljyllä. Suojakerroin kolmekymmentä. Jo kajahtaa Ice Cream, jonka sanat kertovat miten joku tykkää jätskistä, toisille kelpaa vain Cola. Rotukysymysten svengiä. Mustaa ja valkoista.
Neljä tuntia, kolme settiä. Esa Pethman vierailee parissa biisissä. Samoin hiton hienot naissolistit Kaya Ålander ja Elinsdotter Oscarsson. Vielä lasi punkkua. Hessu pakkailee pasuunaansa. Hänen tuoreen suhteensa tytär Ella on nukahtanut sohvalle. Virallinen jazzkissa alkaa heräillä ja venytellä.
Olipa kerran Koskenkorva-kirjallisuuspalkinto. Vuodesta 2001 lähtien Tiiliskivi-palkinto. Suomen painavin. Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden raati on valinnut tänä vuonna seuraavat palkintoehdokkaat:
Juha Siro: Linnun muotokuva, Janica Brander: Lihakuu, Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle, Jermu Koskinen: Niin kauas kuin vyötä riittää, Tero Tähtinen: Katmandun unet, Riikka Palander: Sininen punainen.
Palkinnon tavoitteena on nostaa esiin tuoretta kotimaista kirjallisuutta, joka on valtamediassa jäänyt arvoaan vähemmälle huomiolle.
Tässä ote Linnun muotokuvasta, sivu 127:
”Kun meille tuodaan ruokaa, mies sanoo painoa kertyneen aivan liikaa. Hän kertoo kuin anteeksipyydellen pitävänsä kovasti kaikesta syötävästä. Aivan kaikesta, ei ole mitään mikä ei maistuisi. Savolainen pulloposki, syöpi leivän puuron kanssa, niinhän sitä sanotaan, hän hekottaa. Kerron, etten suuremmin pidä syömisestä, eikä sillä ole mitään suhdetta lihomiseen tai laihtumiseen.
Hoitaja käy kertomassa, että toimenpidevuoroni on aamulla ensimmäisenä. Hän lupaa minulle herättyäni virtsakatetrin, tippapullon ja rauhoittavan esilääkityksen.
Ja isäkarhu jatkaa yhä tarinoitaan kunnes viimein nukahdan hänen ääneensä kuin iltasatuun. Eikä hän kerro mitään miesten juttuja: ei armeijaa, aseita, jalkapalloa tai jääkiekkoa, ei viinaa, naisia eikä formulaa… Hän sanoo, että La Strada on hienoin koskaan tehty elokuva, mutta syöminen on filmissä häntä aina ihmetyttänyt, luulisi maankiertäjillä olevan nälkä, mutta Zampanò ja Gelsomina syövät kulkiessaan kirpun annoksia, kaapivat pakista muutaman lusikallisen keittoa ja sekin vähä jää monesti Gelsominalta kesken, kun Zampanò tiuskii ja pistää hänet toimittamaan ties mitä asiaa, ja kun he saapuvat hullunkurisella moottoripyöränkotterollaan luostarin pihaan, saavat yösijan ja lautasellisen pastaa illalliseksi, vanha mustahuivinen eukko puuskahtaa: Tehän syötte seisaaltanne kuin hevoset.
Muistan elokuvasta vain haikean tunnusmelodian, trumpetin ja Gelsominan pyöreät klovnin kasvot, olen jo unien eteisessä ja hetkeä ennen kuin todellisuuden pohja pettää, tajuan miten paljon isäkarhu pelkää.”
………………………………..
Fellinin La Strada valmistui 1954. Pääosissa Anthony Quinn ja Giulietta Masina (kuvan Gelsomina).
Lupasin lyhyen yhteenvedon viimeistä edellisestä jutustani Rahaa jaossa! Kantaa ottavimmat kommentit sain sähköpostiini. Ymmärrettävää: ”Ei lasitalossa kannata kiviä heitellä.”
Lähdetään tästä: Hesarin Kuukausiliitteen juttu on provosoiva ja tarkoitushakuinen, jopa ”pahantahtoinen”. Totta. Juuri noin kaikki jutut tänä päivänä tehdään. Lukijat, jotka muutenkin karsastavat kulttuuritukia, ottavat kyseenalaiset tiedot mielellään ehdottomana totena. Kerran kylvettyä ei enää kitketyksi saa.
Entä raha, jota ilman moni kirjailija tulisi hyvin toimeen. Taas totuuksia, joihin minun on helppo yhtyä. Kirjailijan varallisuutta on vaikea, ellei mahdoton selvittää: palkkatulot, pääomatulot, royaltit, rahastosijoitukset, osakkeet, korot, vuokratuotot, kurssitappiot…
Ja vielä vaikeampaa: miten määritellä kirjallista laatua? Entä jos tylyt esikoisarviot saanut nuori valmistelee vallankumouksellista teosta. (en vedä tähän V. Linnaa, jutusta on niin kauan…) Ehkä vapaaksi kirjailijaksi uskaltautunut vanhempi tekijä on vailla muuta tuloa.
Valta ja arvostus keskittyy. Jos Hesari sanoo, että kirja on hyvä. Se on. Jos Hesari teilaa teoksen, ei auta vaikka arvostusta tulisi muualta. Myös apurahat ovat osaltaan kirjallisen arvostuksen mittareita. ”Ylenkatse lasta itkettää, vaan ei osan vähyys.”
Kuten arvelin, puolesta ja vastaan -leirit kaivavat mielellään omiin argumentteihinsa sopivat pointit toistensa väitteistä. Siilipuolustus ei johda mihinkään. On hyvin yksinkertaista tehdä pari kysymystä:
Onko kirjastoapurahojen jako parhaalla mahdollisella tolalla? Voisiko järjestelmästä saada avoimemman ja varsinaista tarkoitustaan paremmin palvelevan? Kyllä voisi, enkä ole väittänyt, että se on yksinkertaista. Viittaan jutun otsikkoon.
Mitä enemmän apurahoista puhutaan asiallisesti, sen parempi. Silkka julkinen keskustelu saattaa auttaa ongelmista merkittävimpään ja helpoimmin ratkaistavaan. ”Erittäin hyvin” toimeentulevat kirjailijat saattavat muistaa, että apurahan on tarkoitus turvata kirjallisen työskentelyn edellytyksiä. Ehkä he jopa kertaavat Kuukausiliitteen jutusta Riikka Pulkkisen liikuttavan rehelliset kommentit.
Tuore Hesarin Kuukausiliite teki jutun kirjastoapurahoista. Olen odottanut koska taideapurahojen jako nousee puheenaiheeksi laajemmin. Tein asiasta jutun tähän blogiin jo 18.9.2009.
Pointtini kiteytyy tämän kirjoituksen loppuun, mutta sitä ennen oikaisuja virheellisiin käsityksiin. Kuukausiliitteen artikkelista saa kohtalaisen käsityksen kirjastoapurahojen jaosta. Mutta ainoastaan siitä. Jos lukee vain tämän aamuisen jutun Hesarin pääkirjoitussivulta, on syytä hieman tarkentaa.
Kirjastokorvausapurahaa ei jaeta ”korvauksena tulonmenetyksestä, joka aiheutuu, kun teoksia lainataan ilmaiseksi kirjastoista.” Se ei siis ole korvausperuste. Lainauskorvaus on. Jaosta ei pitäisi olla erimielisyyttä, se on 3,5 senttiä per laina.
Kirjastoapuraha – hölmöstä nimestään huolimatta on aina työskentelyapuraha. Näin sen pitäisi olla myös verottajan käsittelyssä. Hakemus edellyttää tietoja tuotannosta, aiemmista apurahoista sekä suunnitelmaa tulevista hankkeista. Hyvässä apurahahakemuksessa on rahoitussuunnitelma, julkaisun tavoiteaikataulu ja työsuunnitelma, josta selviää myös miksi hanke on niin tähdellinen, että sitä kannattaa rahoittaa.
Mainitun rahan lisäksi Taiteen keskustoimikunta jakaa kirjailijoille 0,5 – 5 vuotisia työskentelyapurahoja samoin kriteerein. Myös alueelliset taidetoimikunnat, joiden summat ovat pieniä, mutta ainakin Pirkanmaalla on pyritty turvaamaan vuosittain yhdelle kirjailijalle kokovuotinen apuraha.
Kirjailijat voivat saada myös säätiöiden työskentelyapurahoja. Suurin jakaja on Suomen Kulttuurirahasto. Lisäksi esim. Kordelinin- ja Wihurin säätiöt. Kenttä on siis laaja ja ”yksityinen sektori” paikkaa, kun valtiolliset järjestelmät jakavat rahaa siihen tapaan kuin Kuukausiliitteen jutussa kerrotaan:
”Vanhemman polven kynäilijöillä ei tunnu olevan mitään moraalisia esteitä nostaa kirjastoapurahaa joka ikinen vuosi, viis siitä, syntyykö tekstiä tai ei”, lehti väittää. Ja todisteiden mukaan näin on. Viittaan siihen mitä juuri kirjoitin hyvästä apurahahakemuksesta. Jotkut jakajista eivät siis itse aina liene moraalisesti tehtäviensä tasalla.
Apurahajärjestelmä ei ole sidottu kirjailijan ansioihin. Oudoimmissakin päätöksissä siis säännöt täyttyvät, tarkoitus ei. Esimerkki 2.10. Aamulehdestä, jossa Jari Tervoa haastatellaan: ”Pari vuotta sitten 430.000 euron verotettavat vuositulot kerännyt Tervo ei pelkää lamaa…”
Ja vielä tieto saman artikkelin faktoista: ”Saanut eniten kirjastoapurahoja Suomessa 2004–2010. Nyt meneillään viisivuotinen valtion taiteilija-apuraha vuoteen 2014 asti.”
Tervo on älykäs mies ja erinomainen kirjailija. Se vain ei istu siihen, että apurahat on tarkoitettu ”kirjallisten työskentelyedellytysten turvaamiseen”. Kun edellisen kerran ihmettelin tätä, sain privaatisti tylyä palautetta. Ehkä avoimuuden aika alkaa olla nyt kypsä, kun kansanedustajien ilmaiset lounaatkin listataan.
Mervi Kantokorpi sanoo Kuukausiliitteen jutussa ehdottaneensa apurahanhakijoille tulorajaa ja saaneensa aina vastauksen ettei käy, koska se vaatisi lainmuutosta. ”No sitten sitä lakia on muutettava! Mä toivon, että Paavo Arhinmäki tarttuisi tähän.”
Lupasin loppuun pointin ja kiteytyksen:
Muutos on jo alkanut. Nyt ei kannata jämähtää puolustamaan vanhoja asemia vaan miettiä yhdessä miten asiat tehdään avoimemmin ja paremmin.
……………………………………………
Jutun kirjoittaja on Pirkanmaan taidetoimikunnan jäsen.
Kiehtovassa taiteessa on aina salaisuus. Jotain outoa ja hämmentävää. Ei koskaan vastausta vaan kysymys. Taide on kahdenvälinen sopimus, tekijän ja kokijan. Jos taiteilija selittää työnsä valmiiksi, hän aliarvioi kykyjään ja vastaanottajaa.
Soisin kirjan jatkuvan lukijan päässä viimeisen pisteen jälkeen. Jäävän vaivaamaan. Haluaisin kuvaa katsottuani jäädä setvimään sen salaisuutta. Vain siten jaksan palata uudelleen johonkin sellaiseen jota en koe kertakäyttöiseksi.
Belgialainen kuvataiteilija Michaël Borremans (s.1963) on kovassa nosteessa. Parhaillaan hänen taulujaan voi nähdä Helsingin Taidehallissa. Borremans ponnistaa kuvataiteen perinteestä ja tuo siihen selittävyyden sijaan kysymyksen elementin. Noin brutaalisti pelkistettynä.
Käytin allaolevan tekstin materiaaliin myös ajatuksia Borremansin näyttelykritiikeistä. Nopean kuvan taiteilijan intensiteetistä saa myös Googlen kuvahaulla, harmi vain että useimmat kuvat ovat resoluutioltaan onnettomia. Päivän säkeet siis tekeillä olevasta 365 tekstin kokoelmasta Babel.
Outous ei koostu yksittäisestä vaan kaikesta
muusta mikä sen ympärillä elää,
S. Freud käytti saksankielen sanaa unheimlich
kuvatakseen asioita, jotka voivat samanaikaisesti
olla tuttuja sekä outoja ja aiheuttaa
pelon ja epämukavuuden tunteita.
M. Borremansille riittää hienoinen aavistus:
taiteilija kuvaa maalaustensa mallit kuin unessa,
usein takaapäin ja ajatuksiinsa vaipuneina,
naiset ovat nostaneet hiuksensa ylös
ja paljastaneet niskansa
kuva näyttää kauhistuttavan avoimelta – ja sulkeutuneelta
