Julkinen teurastus: ”mielenkiinnottomia idioottihenkilöitä ja ikuisia mitättömyyksiä”

Siivoilin leikemappeja. Käsiini osui useita vuosia sitten tallennettu kritiikki, jota rankempaa ja ilkeämpää en ole sittemmin lukenut. Lainaan sen tähän. Se on julkaistu maan toiseksi suurimmassa päivälehdessä. Kirjan kustantaja on maamme suurin. Kirjailijaa en kerro sen paremmin kuin teosta tai kriitikon nimeä. Kirjailija julkaisee edelleen. Kriitikko on toivottavasti ”kasvanut ihmisenä ja arvostelijana”.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

En tunne monta ihmistä, joka lukee aktiivisesti kaikki kirjallisuuskritiikit useammasta lehdestä. Se antaa suhteellisuudentajua. Ihminen, joka lukee satunnaisesti yhden kritiikin saa helposti kokonaisuudesta vääristyneen kuvan. Olkoon tällä kertaa esipuhe lyhyt ja lainaus pitkä. Arvio on hyvä lukea jos kuvittelee jonkun saaneen työstään erityisen huonoa palautetta. Tässä kylmää kyytiä kustantajalle, kollegoille, kirjailijalle (ja kirjailijoille) plus kaikille lukijoille:

”En arvioi X:n teosta kustantajan, takakansitekstin tai sen perusteella miten lukutaidottomat sitä lukevat tai tulevat lukemaan. Näiden lähestymistapojen sijasta vedän jälkistrukturaaliset kumihansikkaat käsiini puristellakseni rumimpia finnejä (suomalaisuuksia) X:n teoksesta. Hoito voi tehdä kipeää mutta se saattaa myös auttaa ja kaunistaa.

Aloittakaamme kielestä, joka on runsaat sata vuotta vanhan eltaantuneen kuolan peitossa. Teosta voisi helposti luulla parodiaksi tai pastissiksi 1800-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden pahimmista paatoksellisista paiseista, mutta se ei ole edes sitä. X käyttää täysin vailla ironian ja automatisoitumisen tajua kieltä, joka uhmaa lahjakkaimpienkin ruumiinpesijöiden elvytysyrityksiä: ”hekuma”, ”syntisäkki”, ”olemus”, ”kirottu” jne.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

…Teos toistaa itseään eli siinä soi kriitikoidemme kansallishymni: ikävystyttävä monotonisuus, jota heillä on tapana kutsua eheydeksi. X:n tekstin voi määritellä myös skitsotekstin symmetriseksi vastakohdaksi, neuroottisen lukkiutuneeksi tekstiksi. Se on asetelmallista lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla. Yhden lukukerran jälkeen tekstiin ei ole mitään syytä palata. Teos kuuluu niihin, joihin perehtyessään pätevä kriitikko tulee kadehtineeksi tavallisen lukijan vapautta lopettaa lukeminen.

Pahinta on ehkä se, että stillkuvat on tungettu täyteen yhtä mahtipontista kuin jälkeenjäänyttäkin pohdiskelua, joka naiiviutensa puolesta sopisi ponitallikirjoihin. Yleissivistys olisi lääke näihinkin vaivoihin. Naurettavimpia ovat taiteeseen liittyvät ajatteluyritykset, joista tapaa aloittelevien taideopiskelijoiden, ikuisten mitättömyyksien ja moraalisten pseudovähemmistöjen koko sanavaraston: Taide! Elämä! Totuus! Pahuus! Jumaluus! Ooh!

Teoksen huvittavin tahaton ristiriita lienee siinä, että X:n teksti yrittää uskotella mielenkiinnottomien idioottihenkilöidensä olevan mm. poikkeavia lahjakkuuksia tai pahoja ihmisiä. Jos kirjallisuus on X:lle itselleen yhtä tärkeää kuin hänen päähenkilöilleen, suosittelen pitkäaikaista pidättäytymistä rakkaasta kirjoittamisharrastuksesta.

Piinallisimmillaan X on pinnistellessään peruskoulun yläasteen uskonnonkirjan ja XX:n uusimman kirjan tasoisessa oivalluskyvyttömässä diletanttibuddhalaisuudessa. Teokseen sisältyvistä huonosti valituista kirjallisuusviittauksista voi hyvällä tahdolla antaa arvosanan: kirjallisuuden historian puolitoista opintoviikkoa, tyydyttävät tiedot.

X:llä on siis kaikki mahdollisuudet nousta kriitikoiden suosikiksi, sillä hänen kirjoituskyvyttömyytensä on juuri oikeassa suhteessa kriitikoiden enemmistön lukutaidottomuuteen: matalaan tiedontasoon ja vuosisadan takaisen esteettiseen hahmotukseen.

Teos on niin kieleltään, muodoltaan kuin sisällykseltään pahinta kitschiä, mutta mitä siitä, täytyyhän XXX:n kaltaisilla olla teoksia, joita ylistää ja kiittää. Kokeellisuudesta vieläpä. Ehdotankin seuraavan esteettisiä ja älyllisiä syvyyksiä turhaan tavoittelevan X:n rillumareikirjan nimeksi Guinea Pig.”

……………………………………………..

Funtsin päivitystäni pitkään, paskaa on turha levittää. Lopputulos lienee kuitenkin se, että kriitikon oma pätemisen- ja alemmuudentunne on ennen kokemattoman syvä. Seuraavassa päivityksessä onkin sitten vuoro puhua oikeilla nimillä ja kehua eräs henkilö oikein kunnolla!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

2. Hirsipuussa vastustajat hiljenee

…………………………………………….

Palkitseeko Äärimmäisen onnen ministeriö 20 vuoden odotuksen?

Intialainen Arundhati Roy julkaisi esikoisromaaninsa Joutavuuksien jumala vuonna 1997. Teos palkittiin Bookerilla, kirja käännettiin kymmenille kielille ja siitä tuli kansanvälinen myyntimenestys. Roysta tuli yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan taisteleva kansalaisaktivisti, joka julkaisi artikkeleita ja esseitä. Uutta romaania odotettiin kiihkeästi 20 vuotta.

Arundhati Roy. Kuva: Sanjay Kak.

Joutavuuksien jumala kuuluu yhä omaan Top kymppiini. Eroineen ja yhtäläisyyksineen se on otettava pohjaksi arvioitaessa Royn tuoretta romaania Äärimmäisen onnen ministeriö. (Otava. Suom. Hanna Tarkka) Siinä missä Joutavuuksien jumala kertoo intialaisen suvun tragedian, uusi romaani laajenee koko yhteiskuntaa koskevaksi.

Äärimmäisen onnen ministeriön keskiössä on Intian, Pakistanin ja Kashmirin konflikti ja sen myötä muun muassa sota, ihmisoikeudet, vähemmistöt, etniset puhdistukset, kidutus, vapaustaistelut ja pakolaiset… Liki 500-sivuisessa tarinassa Roy nostaa esiin myös kaiken yhteiskuntaa hiertävän epäoikeudenmukaisuuden kasteista korruptioon ja politiikkaan.

Intia, Pakistan ja Kiina ovat jakaneet Kashmirin alueen, jonka levottomuudet kiihtyivät jo 1940-luvulla. Kaksisataatuhatta Kashmirin hindua pakeni 1990-luvulla pakolaisleireille Jammun tasangolle. Äärimuslimien ja äärihindujen kiistat jatkuvat yhä. ”Näinä päivinä Kashmirissa voi tulla tapetuksi siksi, että on jäänyt eloon”, Roy kirjoittaa.

Joutavuuksien jumala rakentaa selkeän, jo antiikin tragedioissa koetellun draaman kaaren. Äärimmäisen onnen ministeriö on lukijalle ”vaikeampi”, lukuisiin suuntiin rönsyävä tarinoiden rihmasto, joka vasta viimeisellä sadalla sivullaan kehii tarinansa rakennetta kokoon. Lukemista ei helpota Royn tapa mainita nimeltä jokainen mitättömässäkin osassa vilahtava henkilö, joista vieraan kulttuurin vuoksi on vaikea aluksi tunnistaa onko kysymyksessä mies vai nainen. Romaanin rakkaustarina (totta kai) kiertyy mukaan kuin vaivihkaa.

Entä vastaus otsikon kysymykseen. Äärimmäisen onnen ministeriö on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Yksinkertaisesti ilmaistuna tärkeä kirja, jolla on kirjallisuudessa selkeästi oma, profiloitunut paikkansa. Kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Roy ei olisi voinut kirjoittaa romaaniin mitään itseään toistavaa – näkökulman piti laajentua.

Royn esiin nostamat yhteiskunnan ongelmat ovat globaaleja, eivät ainoastaan hänen kulttuuritaustaansa koskevia. Romaani on nielaissut sisäänsä hengästyvän laajan tematiikan. Nostan tähän vain muutaman aiheen ja lyhyen lainauksen Royn tekstistä:

KASTIT: ”Mitä kastia olivat Jeesus ja Gautama Buddha? Mitä kastia oli Marx? Mitä kastia oli profeetta Muhammed? Vain hinduilla on, heidän pyhiin teksteihinsä kirjoitettu epätasa-arvo.”

SUKUPUOLINEN SORTO: ”Haluaisin olla mukana hautajaisissa /…/ Naisia ei päästetä haudan luo. Siellä voidaan käydä myöhemmin, kun muut ovat poistuneet. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Naisia ei päästetä. Suojeltiinko hautaa naisilta vai naisia haudalta?”

POLITIIKKA: ”Poliitikoiksi pyrkivät saivat uralleen lentävän lähdön filmaamalla itseään pitämässä vihantäyteisiä puheita tai hakkaamassa muslimeja ja lataamalla videot YouTubeen.”

KANSA: ”Intian mantereella tapahtuva tyhmistyminen vauhdittui ennen näkemätöntä tahtia, eikä siihen tarvittu edes sotilaallista miehitysoperaatiota.”

USKONTO: ”Ihmiset huomaavat kylän moskeijassa seisovan sotilaan, joka katselee heitä. Mies ei ole riisunut saappaitaan pyhällä paikalla. Alkaa huuto. Kiväärinpiippu kohoaa hitaasti ja tähtää. Ilma kutistuu ja kovenee.”

VAPAUSTAISTELU: ”Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita.”

Äärimmäisen onnen ministeriö päätyy varovaiseen toivoon, mutta sitä ennen, toiseksi viimeiselle sivulle Roy kirjoittaa ristiriitaisen ja lohduttoman kuvan: ”Hänet haudattaisiin niin kuin hän halusi – kasvottomana miehenä nimettömään hautaan. Häntä korvaamaan tulevat nuoremmat miehet olisivat kovapintaisempia ja ahdasmielisempiä eivätkä yhtä sovinnollisia. He olisivat todennäköisempiä voittajia, koska kuuluivat sukupolveen, joka ei ollut nähnyt muuta kuin sotaa.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Lahjaksi rynnäkkökivääri ja kranaatteja

2. MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

…………………………………………….

Tusinaproosan tunnusmerkki?

Otsikkoni provosoi ja vetää mutkat suoriksi. Tekstin kelvottomuuden tai kehut ratkaisee tiettyyn pisteeseen saakka instituutio tai henkilö, jolla on valtaa saada näkemyksensä yleiseen tietoisuuteen. Karkeina esimerkkeinä vaikkapa Ruotsin akatemian Nobel-komitea tai valtakunnallisen päivälehden kriitikko.

Faktiset suureet määritellään, punnitaan ja mitataan, vain makuasioista voidaan kiistellä. Ja vain lukija on oman todellisuutensa jumala ja tuomari, jolla on valta päättää mistä pitää.

Itse löydän proosaa lukiessa nopeasti pari asiaa, jotka saavat minut heittämään kirjan kesken. Lauseenvastikkeiden yletön käyttö tuo tekstiin väkisin väkerretyn sävyn. Tästä joskus enemmän. Nostan päivitykseen yleisemmän maneerin: johtolauseen, joka alleviivaa asiaansa turhaan ja teennäisesti.

Johtolause tarjoaa tulkinnan sitaatille. Lauseen subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjän ja verbinä on kommunikaatioverbi. Esimerkiksi: sanoa, kertoa, väittää, esittää, todeta…

Yliviritettyjä johtolauseita löytää yhtä hyvin taannoin Finlandia-palkitusta teoksesta kuin lentokenttäpokkareista. Kaivan esimerkkini Sujata Masseyn kansainvälisestä Rei Shimura -dekkarisarjasta. Olkoonkin, että teksti aavistuksen paranee edetessään, heitin lukemisen sikseen sivulla 188.

Useimmiten repliikin perään ei tarvita johtolausetta. Dialogissa riittää ilmaisu ”sanoi”. Minulle repliikin jälkeisten johtolauseiden korostus on tusinaproosan merkki: ”Hugh sanoi hilpeästi / rouva Chapman sopersi / nainen sanoi sydämellisellä äänensävyllä / herra Yamamoto kiljahti / Yuki visersi koulutytön englannillaan / Yuki tuhahti / Taro mutisi / hän lisäsi lujasti / minä käänsin urheasti / rouva Yamamoto pulputti innostuneesti…”

Selitys ja ylimääräinen osoittelu pilaa tekstin kuin tekstin. Jouko Tyyrin tiivistys sopii tähänkin hyvin: ”Salakuljeta huutomerkki tekstiin niin voit jättää sen pois”

Negaation jälkeen vastapainoa. Luvun alla on George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä). Omaperäisintä ja kiinnostavinta lyhytproosaa, jota olen aikoihin lukenut. The Wall Street Journalin kriitikon sanoin: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.”

Näin yksinkertaisesti Saunders käsittelee johtolauseita:

Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin, äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

…………………………………………………….

EKSTRALINKISSÄ

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Hymyilevä mies ja runoilija Myllylahti

Nostan blogiin pienen anekdootin. Se ei ole tärkeä. Asiayhteys on. Nyrkkeilijä Olli Mäen rakkaudesta kertova suomalaiselokuva Hymyilevä mies voitti viime viikonloppuna Cannesin elokuvafestivaalin kakkossarjan pääpalkinnon.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.
Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi taannoin, että hänellä oli aluksi vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa. Kun hän otti työhön parikseen Mikko Myllylahden, tarina alkoi avautua uudella tavalla ja palaset loksahtivat paikoilleen.

Mikko Myllylahti on ohjannut lyhytelokuvia ja julkaissut neljä runokirjaa: esikoiskokoelmansa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen vuonna 2003 Savukeitaan kustantamana.

Kirjoitin kokoelmasta tuoreeltaan kritiikin MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan. Muistin tekstin yllättäen, ja kyllä – arvion loppuun kiteytyi ”näyttämöllinen ennustus”, josta kolmentoista vuoden jälkeen on tullut täyttä totta.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.
Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti on kirjoittanut energisen esikoiskokoelman. Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen pidättelee sisällään vauhtiin kirjoitettuja säkeitä. Myllylahden tekstimaailma on kielen kuvilla ja kertautuvilla metaforilla kuorrutettu, rönsyilevä ja kuriton:

”Meri raivoaa ja sylkee päällemme, luun ja lentohiekan / hiertämä juna jatkaa matkaansa / ja kuljettaa rakastelumme kartat kohti etelää / kenties jossain pikkukaupungissa / väsynyt hyttisiivooja seisahtuu ovelle, repii lakanat / vuoteista tietämättä miten myrkyllistä ja katoavaa / on rakkaus.”

Kirjan kuvastossa liikutaan notkeasti mantereelta toiselle: kaupungit, meret, vuoret, valtatiet, junat, Glasgow, Meksikonlahti ja Santa Fe. Runon etappeja ovat yhtälailla suttuinen trattoria kuin kauppatorin bussi. Viskiä juodessa, matkalla Albuquerqueen, voi samalla miettiä askeleita Rauhankadulla. Ja kun mies potee pohjoisen koti-ikävää, runoon syntyy tiukka pysäytyskuva: ”Aurajoki on kuulas ja syväterävä, / minä likinäköinen, köyhä ja Lapista.”

Ja vaikka Myllylahti saattaa yllättäen sijoittaa säkeisiinsä haikumaisen runokuvan vuorista, lumesta ja kirsikoista, siihenkin tulvii preesensissä tapahtuvaa liikettä: ”Vuoret satavat lumen, kirsikat / paleltuvat rinteille.”  Liikkuvuudestaan ja materiaalin rikkaudesta huolimatta runoihin jää kokijan keskipiste, jota kaikki kokoelmaan kirjoitettu kiertää.

Myllylahti tekee havaintoja herkeämättä, maailma ja ihmiset virtaavat ohi: tapahtumat, esineet, assosiaatiot ja metaforiset kuvat. Johtopäätökset tai filosofiset kiteytykset eivät sovi hänen tyylilajiinsa. Ajoittaisesta omien tunteiden läsnäolosta huolimatta säkeet käyvät jatkuvaa dialogia runoksi muuttuvan ulkoisen todellisuuden kanssa: ”Motellit luutuvat aavikon kämmenille / Käärme nielee hiekasta hylsyn.”

Materiaalia Myllylahden kokoelmaan mahtuu kaaokseksi saakka. Välillä lyyrinen kieli saattaa kuljettaa miestä ajatuksen kustannuksella: ”Puinen tuuli kulkee laaksossa / ja hipaisee pilviä kuin alpaa, / kesän rikkoutuneita tunteja / me olemme vanhan vuoteen perilliset, marmorijalavat / bulevardien hiertyneillä käsivarsilla / aineet jotka polttavat kuun sikiön vatsaani kiinni.”

Myllylahden ansioita ovat ilmaisun voima ja intensiteetti. Omaperäiset, rationaalisuudesta piittaamattomat ja nopeat näkökulmien vaihdot. Kielellisen materiaalin ehtymättömyyden ja rikkauden tuntu. Rytmiikan notkeat vaihdot: hengästyttävän menon vastapainoksi saattaa joen uoma pakastua hitaaseen valoon. Kuluneiden ilmaisujen, kuten kultaisen meren kohdun vastapainoksi kirjoitetut, persoonallisesti kiteytetyt kuvat: ”Taksitolpat ja toimistot mätänevät kaupungin suuhun kuin juopon hampaat.”

Kun Myllylahti malttaa karsia runostaan liikaa runollisuutta, tekstillä on tilaa hengittää vapaammin ja hänen säkeensä jakavat elämyksellisyyden tunteen lukijan kanssa. Näin Myllylahti rakentaa runoonsa näyttämötilan ja kohtauksen, joka on yhtä aikaa intiimi ja mittaamattomia ulottuvuuksia sisältävä:

”Tänään olemme puhuneet liikaa, leikkaat leivän ja juuston, / minä istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani, en löytänyt korttipakkaa tai kirjaa, / sinä juot viinin janoosi ja syöt leivän / koska sinä olet kaksikymmentä vuotta ja nälkäinen / tupakat joita poltamme tulivat tänne laivalla meren yli / ja nyt puhallamme savun ikkunasta sateiselle / kadulle jossa tähden ja moottorin veri on tuoksunut koko yön.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä yksi maailmankaikkeuden parhaista leffoista: ”Rivejä neron päiväkirjasta” 

…………………………………………………..

Hermoviivaa ja optista illuusiota

Blogi nostaa päivitykseen tamperelaisen, nyttemmin helsinkiläistyneen Kirsti Tuokon (s.1943) näyttelyn Tampereen Galleria Saskiassa. Tasoltaan Tuokon näyttelykokonaisuus voisi olla esillä missä tahansa maailman museossa tai nimigalleriassa.

Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014
Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014

Kirsti Tuokko on tehnyt pitkä rupeaman myös kuvataideopettajana ja muissa taiteen opetustehtävissä. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samaisessa Saskiassa vuonna 1986, joten kolmenkymmenen vuoden kaari tavoittaa komeasti lähtöpisteensä.

Kirsti Tuokko: Saskia, 2016
Kirsti Tuokko: Saskia, 2016

Tuokko maalaa akryylipleksille. Aiemmin työt olivat väripinnoiltaan selkeämmin rajattuja. Vähin erin niihin on tullut lisää yksityiskohtia ja pintojen fragmentaarisuutta. Viime vuosina työt ovat tekniikaltaan ja herkkyydeltään nousseet aivan uudelle tasolle.

Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014
Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014

Saattaa olla, ettei kukaan käsittele tällä hetkellä pleksiä maalauspohjana yhtä omaleimaisesti kuin Tuokko. Kova muovi saa grafiikan elementtejä, kun ohut viiva uurretaan pleksin pintaan. Syntyy jotain mitä vuosikymmeniä sitten Unto Koistisen taiteessa kutsuttiin ”hermoviivaksi”.

Tuokko jatkaa työtä maalaamalla öljyvärillä pleksin kummallekin puolelle. Tuloksena syntyy kerroksellisuutta ja välittäjäaineen optinen illuusio. Vähän samaan tapaan kuin maailmaa ohuen vesikalvon läpi katsottaessa. Ympäröivän tilan heijastukset tuovat vielä oman vaihtuvan lisänsä teoksiin.

Kirsti Tuokko: Kevät, 2016
Kirsti Tuokko: Kevät, 2016

Aihevalikoimassa esiin nousevat ihmiset, yhtäältä muodin ja pukeutumisen kautta itseään rajaavat, toisaalta herkät lapsikuvat, joista muodostuu ikonisia, ”kenen tahansa” kuvia. Varsinkin jälkimmäiset tekevät yksityisestä yleistä ja tavoittavat jotain kaikkien katsojien yhteisistä mielikuvista ja tunteista.

Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015
Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015

Blogin kuvat eivät anna käsitystä mittasuhteista. Näyttelyn teokset vaihtelevat pienistä kasvokuvista luonnollisen kokoisiin kokovartalofiguureihin. Myös ripustus ja töiden rytmitys on paras aikoihin näkemäni kokonaisuus.

Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015
Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015

Näyttely ”Medeia ja hänen lapsensa” esillä 20.4. saakka. Tampereen Galleria Saskia Pirkankatu 6. Avoinna joka päivä klo 12 – 18, vapaa pääsy. (Medeia oli kreikkalaisen mytylogian ”noita”, jonka tarinaa myös useat kirjailijat, säveltäjät ja elokuvantekijät ovat tulkinneet.)

………………………………………..

Blogirihmaston ekstralinkissä: ”Maailman kaunein maalaus”

sekä parin vuoden takainen

Ellen Gallagherin näyttely ”AxME”

…………………………………………..

Miten luopua elämänsä merkittävimmistä asioista?

Päivälehdillä on tapana listata edellisvuoden merkittävimmät kulttuurielämykset. Mietin samaa, eikä tarvinnut pitkään pohtia. Oscar-jaossa juhlinut elokuva Birdman jätti muistijäljen, joka on yhä tuore ja elävä. Nostetaan se siis blogiin uudelleen vuoden ensimmäiseksi päivitykseksi. Ilokseni huomasin, että Aamulehden Markus Määttänen oli päätynyt samaan valintaan: ”Birdman-elokuva pesee mennen tullen niin James Bondin kuin Tähtien sodan uuden tulemisen.” Ekstralinkissä yllättää vaikutuksen tehnyt kirja.

……………………………………………………………………………..

Nyt on ystävät niin, että teidän, joilla on siihen mahdollisuus, kannattaisi käydä katsomassa meksikolaisohjaaja Alejandro Gonzáles Iñnaritun elokuva Birdman. Leffa keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja sai neljä: paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus ja paras kuvaus.

Birdman / Michael Keaton.
Birdman / Michael Keaton.

En vetoa palkintoihin pätkän vertaa, arvostetuimpien Oscareiden kerääjät ovat usein olleet imeliä megaspektaakkeleita ja keskivertomakuun laskelmoituja rahakoneita. Birdman kyseenalaistaa itsensä: elokuva on musta komedia, mutta pohjimmiltaan vakava, megaluokan juttu, joka vastapainoksi jumittaa Broadway-teatterin ahtailla käytävillä. Aiheeltaan ikiaikainen, mutta käsittelee tarinansa uudesta kulmasta musiikkia ja kuvausta myöten.

Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.
Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.

Pääosassa nähdään Michael Keaton, 63-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan parhaiten nimirooleistaan elokuvissa Batman (1989) ja Batmanin paluu (1992). Käsikirjoitus on hänelle räätälöity, mutta kärjistää ja kehii sisäänsä meitä kaikkia koskevan, perustavan kysymyksen: Miten elämänsä merkittävimmistä asioista voi luopua?

Toisille kysymys kulminoituu vähäisemmäksi, joidenkin kohdalla sen kanssa ei voi enää elää. Maineen maljasta maistaneet voivat kokea kuoleman parempana vaihtoehtona kuin kuuluisuuden katoamisen. Otan vain yhden läheisen esimerkin, jossa epätoivon kierre kuljetti tuhoon: Mika Myllylä.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

En puutu Birdmanin roolitukseen tai tarinaan tarkemmin. Tämä on suositus eikä juoniselostus – sellaisia löytyy verkosta riittämiin. Vedän paketin vieläkin tiukemmalle ja kiteytän tarinan viestin banaalisti kahteen sanaan. Elokuva kertoo monella eri tasolla mielikuvituksen voimasta.

Vielä yksi asia: Birdmanin kuvaaja Emmanuel Lubezki tekee tällä hetkellä maailman paras jälkeä. Oscar napsahti edellisestäkin elokuvasta Gravity (2013). Hän oli myös ehdolla kolmen vuoden takaisella työllä, The Tree of Life, johon myös ekstralinkki jutun lopussa.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Iñnaritu halusi, että elokuva näyttäisi yhdellä otolla kuvatulta. Lubezki toteutti idean ja kritiikit ovat arvioineet esikuvaksi Hitchcockin elokuvaa Köysi. Väitän, että tuoreempi innoittaja löytyy Michelangelo Antonionin elokuvasta Ammatti: reportteri, joka sai ensi-iltansa 1975. Se sisältää uutisfilmiltä napatun aidon teloituksen, mutta on jäänyt parhaiten mieleen yhdellä otolla kuvatusta seitsemän minuutin loppukohtauksestaan.

Vaikuttava elokuva on kulttuuristen viittausten rihmasto. Samoin kuin vaikuttava kirjallisuus, se kertoo jostain aivan muusta, kun antaa ensin ymmärtää.

……………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden vaikuttava kirja: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”

The Tree of Life

……………………………….

Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

Meillä on tarve järjestää asiat omiin lokeroihinsa ja iskeä nimilappu päälle. Kirjallisuus ei tee poikkeusta. Viihderomaanista lanseerattiin ensin ”lukuromaani”, nyt sekään ei riitä. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, palkittiin vastikään Pulizerilla. Takakannen kuvauksen  mukaan kirja on ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.” Tarinan tiivistys kuulostaa tusinaviihteeltä.

Kaikki se valo jota emme näe, (suom. Hanna Tarkka) kuljettaa toisen maailmansodan kulisseissa kahden henkilön tarinaa kohti vääjäämätöntä kohtaamista. Orpokodissa asuva Werner on tekniikan ihmelapsi, joka päätyy SS-yksikköön paikallistamaan vihollisen radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa Pariisissa ja pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin mukanaan mystinen timantti, jota Hitler jahtaa kokoelmaansa.

Doerr jakaa tarinan liki kahteensataan lyhyeen ja otsikoituun lukuun. Tempo on nopea kuin musiikkivideon leikkauksissa. Aikatasot ja fokukset vaihtuvat tiuhaan, mutta hämmästyttävää kyllä, juuri siksi tarina pysyy kasassa ja lukeminen luistaa.

Doerrin teoksessa pieni ei ole kaunista: tavallista suurempi formaatti, 544 sivua ja painoa liki kilo. Myynnit maailmalla miljoonaluokkaa ja elokuvasopimus tehtynä. Harva kritiikki kyseenalaistaa romaania, New York Times käyttää adjektiiveja ”lumoavan kaunis”. Jopa Hesari hämmästyttää säröttömällä suopeudellaan.

Asetelma on mielenkiintoinen ja aiheuttaa kysymyksiä. Vaikuttaako palkinto megamenestykseen, vai toisin päin? Miten määritellä kirjallista laatua? ”Suuri lukuromaani” on markkinamyönteinen ilmaus, mutta sisältää samalla ajatuksen, ettei sisältö ole taiteellisesti kunnianhimoisinta kamaa.

Mediaa ei perehtynyt kritiikki innosta, tähtikultti myy paremmin. Tuomas Nevanlinna sanoo tuoreen Kritiikin uutisten haastattelussa: ”Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko on vain yksi katsoja.” Hän pitää kuitenkin julkista kritiikkiä välttämättömänä, koska se on ”ainoa tapa jakaa teos.”

Blogi ottaa käyttöön yksinkertaistetun asteikon ja listaa Doerrin romaanin miinukset ja plussat ennen lopullista yhteenvetoa. Ensin miinukset:

Doerr rakentaa romaaninsa laskelmoituun kaavaan. Ratkaisu luo jännitettä, mutta lukijan odotukset eivät kyseenalaistu, kirjoittaja on päättänyt kaiken hänen puolestaan. Hyvikset ovat imeltyneen hyviä ja pahiksen rooli kliseisen korostettu ja yksioikoinen. Sanotaan, ettei kirjasta tule hyvää elokuvaa. Nyt näyttää kuin olisi käynyt toisin päin, lukemisesta tulee tunne, että tarina on tekstitettyä kuvaa maustettuna aistillisilla ilmauksilla. Kirjailijasta tulee urheiluselostaja, joka koettaa saada meidät eläytymään tapahtumien kulkuun.

Kuva: pinterest.com
Kuva: pinterest.com

Plussat: Kirjalliset työkalut ovat Doerrin hallussa hyvin. Hän kirjoittaa joutuisasti ja imevällä rytmillä, tiukat lauseet ja lyyriset kuvat vuorottelevat tarkoin harkitussa suhteessa. Kirjailija ei päästä fokusta hukkumaan, niin lausetason kuin rakenteenkin ratkaisut palvelevat tarinan tinkimätöntä kuljetusta. Ei turhia sivupolkuja. Persoonallinen ja uutta luova ote syntyy itse tarinakudelman ja tekstimassan suvereenista hallinnasta.

Plussien ja miinusten väliin sijoittuu Doerrin tyyli kuorruttaa tekstiään faktisilla detaljeilla. Tapa tuo mieleen Peter Høegin romaanit, kirjailijanlaadussa ja otteessa on samoja piirteitä. Doerr mainitsee kiitoksissaan Michel Tournierin romaanin Keijujen kuningas. Velka on ilmeinen, sillä Doerrin romaanin emotionaalisesti tehokkaimmat kohtaukset kuvaavat Hitler-Jugendin henkeä.

Summa summarum: Kaikki se valo on jota emme näe, on laskelmoinnistaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi kohtuullinen valinta riippukeinun kesäkirjaksi. Humanismismiin sekoittuu paatosta, mutta ei haittaa. Eikä sekään, jos maailmansodan kaluaminen ei kiinnosta. Tarina kulkee kulisseistaan huolimatta.

Lopuksi lainaus romaanista. Alku sopii päivän tilanteeseen ja toiveisiin yhteiskuntasopimuksesta. Viimeiset rivit kuvaavat informaatiosodankäynnin ensi askeleita. Kirjan motto lainaa Joseph Goebbelsia: Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.

”On ilta syksyllä 1936, Werner kantaa radion alakertaan ja laskee sen sivupöydälle, kun muut lapset liikehtivät levottomina ja odottavina /…/ kaiuttimista kuuluu lapsikuoron laulu, Me työtä toivomme, vain työtä, työtä, isänmaan hyväksi, työtä kunniakasta. Sitten alkaa valtion kustantama kuunnelma suoraan Berliinistä: tarina hyökkääjistä, jotka hiipivät yöllä maaseutukylään.”

…………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki suosittaa vastapainoa: Vastenmieliset ja vaikeat kirjat.

……………………………………………………………………

Teemu Hirvilammi on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.

Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.

Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:

Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.

Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”

Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.

………………………………..

Kaste on haihtunut.

Yhä selvempää on lyijyn painava vihreys,

ajatuksieni paino.

Silti on kesä – askeleittesi jäljet saunapolulla.

Hämähäkkien langat kiiltävät

kuin sinulta pudonneet hiukset.

Mitä pelkäät? Yksinäisyyttä,

vai sitä ettei peltojen sirinää enää kuule.

Lintujen leikkivä lento

on vain ruoan pyydystämistä poikasille.

Tuuli puhaltaa vastasyntyneestä kuolevan otsaan.

………………………………..

Ekstralinkissä Aro Melleri ja Frankenstein.

……………………………….

Miten käy kuolleen runoilijan?

Runoilija Hannu Helin kuoli 26.1.2015. Hän oli syntynyt Oulussa 1944. Miehen bibliografiaan ehti kertyä n. 25 runokokoelmaa, yksi romaani. Huomionosoituksiakin tuli, mutta suurelle yleisölle tekijä jäi tuntemattomaksi. Helinin kustantaja ”hylkäsi” runoilijansa 1980-luvun lopulla, ja teokset alkoivat ilmestyä hänen oman yrityksensä, Pulvis & Umbran kautta.

Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.
Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.

Kirjailijoiden ja runolle vihkiytyneiden lukijoiden piirissä Heliniä arvostettiin. Viimeisinä vuosinaan, varsinkin kuolemaan johtavan syöpädiagnoosin saatuaan kirjailija saattoi olla henkilökohtaisissa mielipiteissään varsin piikikäs. Runoilijana hän oli tinkimätön, haki alati uutta ja uhrasi koko elämänsä kirjoittamiselle.

Tunsin Heliniä henkilökohtaisesti vain vähän. Teimme yhdessä muinoin muutaman runoilijavierailun Lukuviikon puitteissa. Sivukirjastoon saapui viisi kuulijaa, kapakkaan jo enemmän. Kahden kesken keskustelimme Marina Tsvetajevasta, jonka runokäännökset hän oli julkaissut.

Aamulehden kriitikkoaikanani kirjoitin lyhyet arviot useasta Helinin kirjasta. Viimeisen vuonna 2005 kokoelmasta Linnumpi nyt. Päätin arvion virkkeeseen: ”Pohjimmiltaan Hannu Helin on puhdas romantikko, jonka kirjat ovat rakkaudentunnustuksia runon ja kielen alati uudistuviin mahdollisuuksiin.”

Kuultuani runoilijan kuolemasta, poimin kotihyllystä hänen ensimmäisen kirjansa, joka käteen sattui. Ennusmerkkien hakemista kirjoista kutsutaan bibliomantiaksi. Käänsin siis satunnaisen sivun 1993 ilmestyneestä kokoelmasta Tuulen tiedekunta. Välitän Hannu Helinin terveiset blogin lukijoille:

Yhtäkkiä huomaan: olen

palaamassa kotiin

takaisin pystymetsään

jokapäiväiseen nokeen ja tuhkaan

lihakseni sitkistyvät

hirvenlihaksi

kasvatan hirvensarvet

ja muutun hirveksi

enkä kuole

koskaan.

……………………………………

Ekstralinkki viiden vuoden takaa: jutussa kuolemaa ja kiroilevia koiria…

……………………………………..

Hyvän ja pahan taistelu

Pako viemäriremontin alta on päättynyt. Kotona vesi tulee ja menee, Pyynikin punatiilitehtaan työhuoneen oven avasin ensi kertaa kuukauden poissaolon jälkeen. Rästihommien hoidon ohella tarjoan blogiin luotauksen Italo Calvinon klassikkoromaanista Halkaistu varakreivi.

Jutun syy on selvä. Tammen Keltainen kirjasto täyttää 60 vuotta. Tähän mennessä sarjassa on julkaistu 453 käännöskirjaa, joista 28 tekijälle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Halkaistu varakreivi julkaistiin italiankielisenä laitoksena 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 96. Käännös Jorma Kaparin, julkaisuvuosi 1970.

Tein analyysin Calvinon kirjasta hieman laajempana muutamia vuosia sitten Kiiltomadon kesäklassikko -sarjaan. Aiheeseen sopii palata. Samoin Calvinon kirjoihin. Taidan nostaa myös Herra Palomarin kirjahyllystä yöpöydälle.

Italo Calvino (1923 - 1985)
Italo Calvino (1923 – 1985)

Yhden teeman variaatiot

Italo Calvino (1923 – 1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, onneen, moraaliin, hyvään ja pahaan…

Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkkinä Peter Høegin romaani Nainen ja apina, jossa  kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kipeää puuhun, eikä enää koskaan laskeudu alas.

Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla. Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Kirjailija on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä.

Calvinon proosa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena Tsehovilaisesta kerronnasta. Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”

Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu. Ajan hävittäminen. Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.

Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa

Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä:  ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”

Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, joita kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.

Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ” Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”

Lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.

Tunteiden täyteys ja tylsyys

Emotionaalinen paine kasvaa entisestään kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.

Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Hän ei olisi kyennyt myöskään kestämään suhdetta vain kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Varakreivi Menardosta oli tullut näennäisesti samanlainen kuin hän oli ollut ennen kuin hänet oli halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”

Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut  emotionaalinen pohdinta.

Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuoositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.