Hermoviivaa ja optista illuusiota

Blogi nostaa päivitykseen tamperelaisen, nyttemmin helsinkiläistyneen Kirsti Tuokon (s.1943) näyttelyn Tampereen Galleria Saskiassa. Tasoltaan Tuokon näyttelykokonaisuus voisi olla esillä missä tahansa maailman museossa tai nimigalleriassa.

Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014
Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014

Kirsti Tuokko on tehnyt pitkä rupeaman myös kuvataideopettajana ja muissa taiteen opetustehtävissä. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samaisessa Saskiassa vuonna 1986, joten kolmenkymmenen vuoden kaari tavoittaa komeasti lähtöpisteensä.

Kirsti Tuokko: Saskia, 2016
Kirsti Tuokko: Saskia, 2016

Tuokko maalaa akryylipleksille. Aiemmin työt olivat väripinnoiltaan selkeämmin rajattuja. Vähin erin niihin on tullut lisää yksityiskohtia ja pintojen fragmentaarisuutta. Viime vuosina työt ovat tekniikaltaan ja herkkyydeltään nousseet aivan uudelle tasolle.

Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014
Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014

Saattaa olla, ettei kukaan käsittele tällä hetkellä pleksiä maalauspohjana yhtä omaleimaisesti kuin Tuokko. Kova muovi saa grafiikan elementtejä, kun ohut viiva uurretaan pleksin pintaan. Syntyy jotain mitä vuosikymmeniä sitten Unto Koistisen taiteessa kutsuttiin ”hermoviivaksi”.

Tuokko jatkaa työtä maalaamalla öljyvärillä pleksin kummallekin puolelle. Tuloksena syntyy kerroksellisuutta ja välittäjäaineen optinen illuusio. Vähän samaan tapaan kuin maailmaa ohuen vesikalvon läpi katsottaessa. Ympäröivän tilan heijastukset tuovat vielä oman vaihtuvan lisänsä teoksiin.

Kirsti Tuokko: Kevät, 2016
Kirsti Tuokko: Kevät, 2016

Aihevalikoimassa esiin nousevat ihmiset, yhtäältä muodin ja pukeutumisen kautta itseään rajaavat, toisaalta herkät lapsikuvat, joista muodostuu ikonisia, ”kenen tahansa” kuvia. Varsinkin jälkimmäiset tekevät yksityisestä yleistä ja tavoittavat jotain kaikkien katsojien yhteisistä mielikuvista ja tunteista.

Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015
Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015

Blogin kuvat eivät anna käsitystä mittasuhteista. Näyttelyn teokset vaihtelevat pienistä kasvokuvista luonnollisen kokoisiin kokovartalofiguureihin. Myös ripustus ja töiden rytmitys on paras aikoihin näkemäni kokonaisuus.

Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015
Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015

Näyttely ”Medeia ja hänen lapsensa” esillä 20.4. saakka. Tampereen Galleria Saskia Pirkankatu 6. Avoinna joka päivä klo 12 – 18, vapaa pääsy. (Medeia oli kreikkalaisen mytylogian ”noita”, jonka tarinaa myös useat kirjailijat, säveltäjät ja elokuvantekijät ovat tulkinneet.)

………………………………………..

Blogirihmaston ekstralinkissä: ”Maailman kaunein maalaus”

sekä parin vuoden takainen

Ellen Gallagherin näyttely ”AxME”

…………………………………………..

Miten luopua elämänsä merkittävimmistä asioista?

Päivälehdillä on tapana listata edellisvuoden merkittävimmät kulttuurielämykset. Mietin samaa, eikä tarvinnut pitkään pohtia. Oscar-jaossa juhlinut elokuva Birdman jätti muistijäljen, joka on yhä tuore ja elävä. Nostetaan se siis blogiin uudelleen vuoden ensimmäiseksi päivitykseksi. Ilokseni huomasin, että Aamulehden Markus Määttänen oli päätynyt samaan valintaan: ”Birdman-elokuva pesee mennen tullen niin James Bondin kuin Tähtien sodan uuden tulemisen.” Ekstralinkissä yllättää vaikutuksen tehnyt kirja.

……………………………………………………………………………..

Nyt on ystävät niin, että teidän, joilla on siihen mahdollisuus, kannattaisi käydä katsomassa meksikolaisohjaaja Alejandro Gonzáles Iñnaritun elokuva Birdman. Leffa keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja sai neljä: paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus ja paras kuvaus.

Birdman / Michael Keaton.
Birdman / Michael Keaton.

En vetoa palkintoihin pätkän vertaa, arvostetuimpien Oscareiden kerääjät ovat usein olleet imeliä megaspektaakkeleita ja keskivertomakuun laskelmoituja rahakoneita. Birdman kyseenalaistaa itsensä: elokuva on musta komedia, mutta pohjimmiltaan vakava, megaluokan juttu, joka vastapainoksi jumittaa Broadway-teatterin ahtailla käytävillä. Aiheeltaan ikiaikainen, mutta käsittelee tarinansa uudesta kulmasta musiikkia ja kuvausta myöten.

Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.
Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.

Pääosassa nähdään Michael Keaton, 63-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan parhaiten nimirooleistaan elokuvissa Batman (1989) ja Batmanin paluu (1992). Käsikirjoitus on hänelle räätälöity, mutta kärjistää ja kehii sisäänsä meitä kaikkia koskevan, perustavan kysymyksen: Miten elämänsä merkittävimmistä asioista voi luopua?

Toisille kysymys kulminoituu vähäisemmäksi, joidenkin kohdalla sen kanssa ei voi enää elää. Maineen maljasta maistaneet voivat kokea kuoleman parempana vaihtoehtona kuin kuuluisuuden katoamisen. Otan vain yhden läheisen esimerkin, jossa epätoivon kierre kuljetti tuhoon: Mika Myllylä.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

En puutu Birdmanin roolitukseen tai tarinaan tarkemmin. Tämä on suositus eikä juoniselostus – sellaisia löytyy verkosta riittämiin. Vedän paketin vieläkin tiukemmalle ja kiteytän tarinan viestin banaalisti kahteen sanaan. Elokuva kertoo monella eri tasolla mielikuvituksen voimasta.

Vielä yksi asia: Birdmanin kuvaaja Emmanuel Lubezki tekee tällä hetkellä maailman paras jälkeä. Oscar napsahti edellisestäkin elokuvasta Gravity (2013). Hän oli myös ehdolla kolmen vuoden takaisella työllä, The Tree of Life, johon myös ekstralinkki jutun lopussa.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Iñnaritu halusi, että elokuva näyttäisi yhdellä otolla kuvatulta. Lubezki toteutti idean ja kritiikit ovat arvioineet esikuvaksi Hitchcockin elokuvaa Köysi. Väitän, että tuoreempi innoittaja löytyy Michelangelo Antonionin elokuvasta Ammatti: reportteri, joka sai ensi-iltansa 1975. Se sisältää uutisfilmiltä napatun aidon teloituksen, mutta on jäänyt parhaiten mieleen yhdellä otolla kuvatusta seitsemän minuutin loppukohtauksestaan.

Vaikuttava elokuva on kulttuuristen viittausten rihmasto. Samoin kuin vaikuttava kirjallisuus, se kertoo jostain aivan muusta, kun antaa ensin ymmärtää.

……………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden vaikuttava kirja: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”

The Tree of Life

……………………………….

Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

Meillä on tarve järjestää asiat omiin lokeroihinsa ja iskeä nimilappu päälle. Kirjallisuus ei tee poikkeusta. Viihderomaanista lanseerattiin ensin ”lukuromaani”, nyt sekään ei riitä. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, palkittiin vastikään Pulizerilla. Takakannen kuvauksen  mukaan kirja on ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.” Tarinan tiivistys kuulostaa tusinaviihteeltä.

Kaikki se valo jota emme näe, (suom. Hanna Tarkka) kuljettaa toisen maailmansodan kulisseissa kahden henkilön tarinaa kohti vääjäämätöntä kohtaamista. Orpokodissa asuva Werner on tekniikan ihmelapsi, joka päätyy SS-yksikköön paikallistamaan vihollisen radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa Pariisissa ja pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin mukanaan mystinen timantti, jota Hitler jahtaa kokoelmaansa.

Doerr jakaa tarinan liki kahteensataan lyhyeen ja otsikoituun lukuun. Tempo on nopea kuin musiikkivideon leikkauksissa. Aikatasot ja fokukset vaihtuvat tiuhaan, mutta hämmästyttävää kyllä, juuri siksi tarina pysyy kasassa ja lukeminen luistaa.

Doerrin teoksessa pieni ei ole kaunista: tavallista suurempi formaatti, 544 sivua ja painoa liki kilo. Myynnit maailmalla miljoonaluokkaa ja elokuvasopimus tehtynä. Harva kritiikki kyseenalaistaa romaania, New York Times käyttää adjektiiveja ”lumoavan kaunis”. Jopa Hesari hämmästyttää säröttömällä suopeudellaan. (linkki)

Asetelma on mielenkiintoinen ja aiheuttaa kysymyksiä. Vaikuttaako palkinto megamenestykseen, vai toisin päin? Miten määritellä kirjallista laatua? ”Suuri lukuromaani” on markkinamyönteinen ilmaus, mutta sisältää samalla ajatuksen, ettei sisältö ole taiteellisesti kunnianhimoisinta kamaa.

Mediaa ei perehtynyt kritiikki innosta, tähtikultti myy paremmin. Tuomas Nevanlinna sanoo tuoreen Kritiikin uutisten haastattelussa: ”Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko on vain yksi katsoja.” Hän pitää kuitenkin julkista kritiikkiä välttämättömänä, koska se on ”ainoa tapa jakaa teos.”

Blogi ottaa käyttöön yksinkertaistetun asteikon ja listaa Doerrin romaanin miinukset ja plussat ennen lopullista yhteenvetoa. Ensin miinukset:

Doerr rakentaa romaaninsa laskelmoituun kaavaan. Ratkaisu luo jännitettä, mutta lukijan odotukset eivät kyseenalaistu, kirjoittaja on päättänyt kaiken hänen puolestaan. Hyvikset ovat imeltyneen hyviä ja pahiksen rooli kliseisen korostettu ja yksioikoinen. Sanotaan, ettei kirjasta tule hyvää elokuvaa. Nyt näyttää kuin olisi käynyt toisin päin, lukemisesta tulee tunne, että tarina on tekstitettyä kuvaa maustettuna aistillisilla ilmauksilla. Kirjailijasta tulee urheiluselostaja, joka koettaa saada meidät eläytymään tapahtumien kulkuun.

Kuva: pinterest.com
Kuva: pinterest.com

Plussat: Kirjalliset työkalut ovat Doerrin hallussa hyvin. Hän kirjoittaa joutuisasti ja imevällä rytmillä, tiukat lauseet ja lyyriset kuvat vuorottelevat tarkoin harkitussa suhteessa. Kirjailija ei päästä fokusta hukkumaan, niin lausetason kuin rakenteenkin ratkaisut palvelevat tarinan tinkimätöntä kuljetusta. Ei turhia sivupolkuja. Persoonallinen ja uutta luova ote syntyy itse tarinakudelman ja tekstimassan suvereenista hallinnasta.

Plussien ja miinusten väliin sijoittuu Doerrin tyyli kuorruttaa tekstiään faktisilla detaljeilla. Tapa tuo mieleen Peter Høegin romaanit, kirjailijanlaadussa ja otteessa on samoja piirteitä. Doerr mainitsee kiitoksissaan Michel Tournierin romaanin Keijujen kuningas. Velka on ilmeinen, sillä Doerrin romaanin emotionaalisesti tehokkaimmat kohtaukset kuvaavat Hitler-Jugendin henkeä.

Summa summarum: Kaikki se valo on jota emme näe, on laskelmoinnistaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi kohtuullinen valinta riippukeinun kesäkirjaksi. Humanismismiin sekoittuu paatosta, mutta ei haittaa. Eikä sekään, jos maailmansodan kaluaminen ei kiinnosta. Tarina kulkee kulisseistaan huolimatta.

Lopuksi lainaus romaanista. Alku sopii päivän tilanteeseen ja toiveisiin yhteiskuntasopimuksesta. Viimeiset rivit kuvaavat informaatiosodankäynnin ensi askeleita. Kirjan motto lainaa Joseph Goebbelsia: Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.

”On ilta syksyllä 1936, Werner kantaa radion alakertaan ja laskee sen sivupöydälle, kun muut lapset liikehtivät levottomina ja odottavina /…/ kaiuttimista kuuluu lapsikuoron laulu, Me työtä toivomme, vain työtä, työtä, isänmaan hyväksi, työtä kunniakasta. Sitten alkaa valtion kustantama kuunnelma suoraan Berliinistä: tarina hyökkääjistä, jotka hiipivät yöllä maaseutukylään.”

…………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki suosittaa vastapainoa: Vastenmieliset ja vaikeat kirjat.

……………………………………………………………………

Teemu Hirvilammi on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.

Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.

Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:

Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.

Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”

Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.

………………………………..

Kaste on haihtunut.

Yhä selvempää on lyijyn painava vihreys,

ajatuksieni paino.

Silti on kesä – askeleittesi jäljet saunapolulla.

Hämähäkkien langat kiiltävät

kuin sinulta pudonneet hiukset.

Mitä pelkäät? Yksinäisyyttä,

vai sitä ettei peltojen sirinää enää kuule.

Lintujen leikkivä lento

on vain ruoan pyydystämistä poikasille.

Tuuli puhaltaa vastasyntyneestä kuolevan otsaan.

………………………………..

Ekstralinkissä Aro Melleri ja Frankenstein.

……………………………….

Miten käy kuolleen runoilijan?

Runoilija Hannu Helin kuoli 26.1.2015. Hän oli syntynyt Oulussa 1944. Miehen bibliografiaan ehti kertyä n. 25 runokokoelmaa, yksi romaani. Huomionosoituksiakin tuli, mutta suurelle yleisölle tekijä jäi tuntemattomaksi. Helinin kustantaja ”hylkäsi” runoilijansa 1980-luvun lopulla, ja teokset alkoivat ilmestyä hänen oman yrityksensä, Pulvis & Umbran kautta.

Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.
Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.

Kirjailijoiden ja runolle vihkiytyneiden lukijoiden piirissä Heliniä arvostettiin. Viimeisinä vuosinaan, varsinkin kuolemaan johtavan syöpädiagnoosin saatuaan kirjailija saattoi olla henkilökohtaisissa mielipiteissään varsin piikikäs. Runoilijana hän oli tinkimätön, haki alati uutta ja uhrasi koko elämänsä kirjoittamiselle.

Tunsin Heliniä henkilökohtaisesti vain vähän. Teimme yhdessä muinoin muutaman runoilijavierailun Lukuviikon puitteissa. Sivukirjastoon saapui viisi kuulijaa, kapakkaan jo enemmän. Kahden kesken keskustelimme Marina Tsvetajevasta, jonka runokäännökset hän oli julkaissut.

Aamulehden kriitikkoaikanani kirjoitin lyhyet arviot useasta Helinin kirjasta. Viimeisen vuonna 2005 kokoelmasta Linnumpi nyt. Päätin arvion virkkeeseen: ”Pohjimmiltaan Hannu Helin on puhdas romantikko, jonka kirjat ovat rakkaudentunnustuksia runon ja kielen alati uudistuviin mahdollisuuksiin.”

Kuultuani runoilijan kuolemasta, poimin kotihyllystä hänen ensimmäisen kirjansa, joka käteen sattui. Ennusmerkkien hakemista kirjoista kutsutaan bibliomantiaksi. Käänsin siis satunnaisen sivun 1993 ilmestyneestä kokoelmasta Tuulen tiedekunta. Välitän Hannu Helinin terveiset blogin lukijoille:

Yhtäkkiä huomaan: olen

palaamassa kotiin

takaisin pystymetsään

jokapäiväiseen nokeen ja tuhkaan

lihakseni sitkistyvät

hirvenlihaksi

kasvatan hirvensarvet

ja muutun hirveksi

enkä kuole

koskaan.

……………………………………

Ekstralinkki viiden vuoden takaa: jutussa kuolemaa ja kiroilevia koiria…

……………………………………..

Hyvän ja pahan taistelu

Pako viemäriremontin alta on päättynyt. Kotona vesi tulee ja menee, Pyynikin punatiilitehtaan työhuoneen oven avasin ensi kertaa kuukauden poissaolon jälkeen. Rästihommien hoidon ohella tarjoan blogiin luotauksen Italo Calvinon klassikkoromaanista Halkaistu varakreivi.

Jutun syy on selvä. Tammen Keltainen kirjasto täyttää 60 vuotta. Tähän mennessä sarjassa on julkaistu 453 käännöskirjaa, joista 28 tekijälle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Halkaistu varakreivi julkaistiin italiankielisenä laitoksena 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 96. Käännös Jorma Kaparin, julkaisuvuosi 1970.

Tein analyysin Calvinon kirjasta hieman laajempana muutamia vuosia sitten Kiiltomadon kesäklassikko -sarjaan. Aiheeseen sopii palata. Samoin Calvinon kirjoihin. Taidan nostaa myös Herra Palomarin kirjahyllystä yöpöydälle.

Italo Calvino (1923 - 1985)
Italo Calvino (1923 – 1985)

Yhden teeman variaatiot

Italo Calvino (1923 – 1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, onneen, moraaliin, hyvään ja pahaan…

Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkkinä Peter Høegin romaani Nainen ja apina, jossa  kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kipeää puuhun, eikä enää koskaan laskeudu alas.

Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla. Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Kirjailija on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä.

Calvinon proosa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena Tsehovilaisesta kerronnasta. Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”

Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu. Ajan hävittäminen. Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.

Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa

Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä:  ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”

Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, joita kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.

Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ” Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”

Lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.

Tunteiden täyteys ja tylsyys

Emotionaalinen paine kasvaa entisestään kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.

Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Hän ei olisi kyennyt myöskään kestämään suhdetta vain kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Varakreivi Menardosta oli tullut näennäisesti samanlainen kuin hän oli ollut ennen kuin hänet oli halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”

Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut  emotionaalinen pohdinta.

Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuoositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.

Otson valinta

Kriitikko Otso Kantokorpi ilmoitti lopettavansa ”päivälehtiin kirjoittamisen kokonaan – ainakin toistaiseksi”. Syy: ”Mediatalojen toimituksellinen aineisto tulee murskaamaan suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyden, ja tätä kehityskulkua en halua olla tukemassa.”

Hyvä ja suoraselkäinen päätös. Ja huono. Hyvä, koska se aiheutti kiivaan keskustelun, Hesarikin antaa tänään aiheelle kaksi sivua: Jaakko Lyytisen ”HS-analyysin” ja kahdeksan eri päivälehden kulttuurista vastaavan esimiehen mielipiteen.

Gunnar Berndtson: Taiteentuntijoita Louvressa (1879)

Entä huono puoli? Tässä yksi, Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokisen kommentista napattu: ”Tähän asti valtakunnallista kritiikkiä on usein kirjoitettu maakuntalehdissä puolivillaisesti.” Kumman siis lukisit kaikesta keskittämisestä huolimatta, heppoisin eväin, vai asiantuntevasti laaditun kritiikin?

Otetaan toinen verrokki kirjallisuudesta, kulttuurikritiikki on koko taidekentän kysymys. Näin edesmennyt Jarkko Laine: ”Tässä maassa asiansa osaavat kirjallisuuskriitikot voi laskea sirkkelikäden sormilla.”

Mitä vaaditaan kriitikon pätevyyteen? Provosoiden sanottuna: olemattoman vähän. Kuvataiteen tai kirjallisuuden opiskelija kelpaa. Kuvaamataidon opettaja tai juuri esikoisteoksensa julkaissut kirjoittaja, joka kutsuu itseään kirjailijaksi.

Ja toisin päin: kun kymmenien vuosien ja satojen kritiikkien kokemus antaa varmuutta ja sana painaa kuin kilon punnus, ollaan toisessa ääripäässä. Kriitikosta on tullut ennakoitavien mielipiteidensä kivettynyt näköispatsas. Suomalaiset esimerkit löytyvät vuosikymmenten takaa, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jonne niin moni haikailee.

En väheksy kumpaakaan ääripäätä. Totuus, jos sellaista on, löytyy jostain tuolta väliltä. Itse tein vuosien 2003 – 2008 aikana Aamulehteen n. 150 runokritiikkiä. Mietin usein, että joku paljastaa minut ammattitaidottomaksi bluffariksi, jolta puuttuvat akateemiset kirjallisuudenopinnot.

Hesariin haastatellut päätoimittajat ovat yksimielisiä: ”Kulttuurijournalismi voi hyvin”. Entä jos se onkin totta? Jospa media tekee parhaansa niiden resurssien ja tilan puitteissa, joka sillä on käytettävissä. Missä on sellainen tasapaino, että taiteen tekijä kokee saavansa riittävästi oikeudenmukaista huomiota?

Päivän Hesari ottaa esimerkin: ”Tapaus Tuuri kuvastaa lehtikritiikin kaventumista”. Tuurin romaani Ameriikan raitti ilmestyi 1986. Sen arvioi lähes 90 suomalaista lehteä. Tuotteliaan tekijän Rauta-antura ilmestyi viime syksynä, kritiikkejä kertyi ”vain” 20. Luojan kiitos! Tuuri ei ole maailman napa, ei edes kotimaisen kirjallisuuden. Ehkä näin jäi tilaa myös niille tekijöille, joille arvostelu päivälehdessä ei ole automaatio.

Missä on kulttuurijournalismin tulevaisuus? Se ei löydy entisistä hyvistä ajoista, joista Suomen arvostelijain liittokin tuntuu pitävän kiinni (kyllä, olen jäsen) vaan tulevaisuudesta ja väistämättömästi kiihtyvästä muutoksesta.

Kulttuurijournalismi kehittyy lehtien ja nettiverkkojen yhteistyönä, viestintä ja mielipiteet kulkevat kahteen suuntaan. Monoliittiset mielipiteet murenevat, lehdet ovat aikoja sitten ymmärtäneet, että sisältö tehdään lukijan ehdoilla. Keskivertolukijan, ei kulttuuri-, urheilu-, eikä kissayhdistysihmisten.

Verkkopalveluiden keinoista meillä on vasta kalpea aavistus. Ehdin odotella jo vuosia Long Playn kaltaisen julkaisun syntymistä. Lukukeskuksen julkaisema Kiiltomato on hyvä esimerkki kritiikkifoorumista, jossa on rajattomasti tilaa jos vain resursseja riittää. Tein julkaisun ensimmäisen kritiikin jo vuonna 1999.

Vielä pari sanaa rahasta. Kriitikoiden palkkiot ovat niukat. Tiedän, että sopimusten ulkopuolella on joustoa, että joillekin maksetaan paremmin kuin toisille, että kiirelisää voi kiristää, että tiiliskiviromaanin arviosta on oikeutettua saada enemmän kuin runoläpyskästä.

Edellisestä huolimatta en voi ymmärtää, jos kritiikistä maksetaan sama palkkio, julkaistaan se sitten yhdessä lehdessä tai konsernin seitsemässä muussa. Ehkä tässäkin on osasyy ammattikriitikon protestiin. En tunne tarkkoja faktoja tänään.

…………………………………………………………..

Kuva: Gunnar Berndtson, Taiteentuntijoita Louvressa (1879) Serlachiuksen museon kokoelmat, Mänttä.

Parnasson kritiikki Perjantairunon paikalla

Pistän Perjantairunon paikalle kritiikin uunituoreesta Parnassosta. On siinä hyvään mieleen aihetta kerrakseen. Luin tuon Kristian Blombergin viimeisen virkkeen pariinkin kertaan: ”Se ei ole vain älykäs, se on myös viisas, ja tuossa viisaudessaan se esittää hienon puheenvuoron nykyrunon mahdollisuuksista.”

Kymmenen vuotta funtsittuani ja puolitoista kirjoitettuani tavoittelin Babeliin jotain uutta, sellaista, jota ei ole ennen tässä mitassa toteutettu. Tekstiä kokeilevan runon ja perinteisen estetiikan väliin: 365 runon rihmasto, jolla on draaman kaari. Teos, joka yhdistää paikan, tilan ja ajan. Näen, että pyrkimykseni on saanut vastakaikua.

Parnasso 2/2013

Liikaa kirjoja?

Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluu liki 100 kustantajaa. Nämä julkaisevat vuodessa noin 4500 eri painettua nimikettä. Kaunokirjallisuudeksi laskettavia näistä noin 750. Lasten- ja nuortenkirjat tilastoidaan erikseen, noin 1250 nimikettä. Sarjakuvat, reilu 300. Tietokirjoja 1700. Loput oppikirjoja. Noin karkeasti jaoteltuna.

Olen kieltäytynyt sijoittamasta blogiin mainoksia, vaikka niistä tienaisi kahvirahat. En ole halunnut myöskään arvioida tänne tarjottuja kirjoja. Omat valinnat ovat asia erikseen – ja niiden tarkoitusperät toiset.

BoD-julkaisu, 2012.

Poikkeus saa vahvistaa säännön, sillä kolmentoista kirjoittajan kovakantinen antologia herättää kysymyksen omakustanteista. Mihin tarvitaan kirjatulvan keskellä Paperilyhtyjä -julkaisun kaltaisia kirjoja? Eikö verkkomaailma ja digitaalisuus tässä tapauksessa riittäisi.

Vastaus on yksinkertainen, perustelut lyhyet. Kuvan antologia on harrastajakirjoittajien kokoama. Ammattimaisin kriteerein laadittu arvostelu ei tekisi sille oikeutta.

Sanalla ”terapiakirjoittaminen” on huono kaiku. Aivan suotta, niin tekee nobelistikin. Tuskin J.M. Coetzee voisi olla kirjoittamatta. Entä holokaustia kuvannut Imre Kertész? Joku saa työstään Nobelin, toinen kirjoittaa: ”Olen neljän lapsen äiti, kohtasin suruista suurimman: oman lapsen kuoleman.”

Paperilyhtyjen sivuilla on reilu annos patetiaa. Entä sitten, kyllä rämäpäisyyttäkin löytyy: ”Pankaa luovuudelle ja hulluudelle raja, niin minä ylitän sen!”, kirjoittaa venäjän- ja äidinkielen opettaja. Ja bittiavaruudesta huolimatta… kirja on edelleen vaikapa lahjaksi annettavaa konkretiaa.

Lainaan jälleen Ernst Billgrenin kirjaa Mitä on taide: ”Hyvä ja huono taide kutoutuvat toisiinsa kuin verkon langat, paljon hyvää kehkeytyy huonosta ja päinvastoin. Kun nypitte pois huonon taiteen, hyvä lysähtää kuin korttitalo. Rohkaiskaa kaikkea taidetta.” Toisaalla Billgren sanoutuu irti taiteen lokeroinnista ja arvottamisesta. Edellisen kappaleen viimeinen lause on siis tärkein.

Lopuksi kritiikki. Se kohdistuu Books on Demad -yrityksen markkinointisivuihin. Lupaukset kirjan näkyvyydestä, markkinoinnista ja ansaintalogiikasta ovat rankasti ylimitoitettuja. Realismia BoD:n sivuilla on vain slogan: ”Kirjani, oma menestystarinani.” Vaikka kirjallisen maailman kustannus- ja pelisäännöt ovat muuttuneet, oikoteitä kirjalliseen tai kaupalliseen menestykseen ei ole.

Aurinkoöljyä vetopasuunaan!

Päivä on silkka Sol, pilven hattaraa ei näy. Sombrassa plussaa 21 astetta. Kieliopinnot kangertaa vaikka opinkin muurin kupeesta juuri uuden lauseen: Prohibido fijar carteles. Julisteiden kiinnittäminen kielletty.

Mijas, helmikuu 2012

Iltaan voi valmistautua Malagan vanhimmassa tavernassa. Taberna antiqua casa de Guardia on tarjonnut Malagan viinejä suoraan tynnyristä jo vuodesta 1840. Lasillisen hinta kirjoitetaan liidulla tiskiin… ja toisenkin jos tarpeen on. Maksettaessa ne pyyhkäistään pois. Nerokasta.

Malaga, Casa de Guardia, helmikuu 2012

Illan kohde on Regina´s Fuengirolan satamassa. Olen varannut pöydän, mutta myöhästymme parikymmentä minuuttia ja joudumme peränurkan sohvalle. Meille pitää seuraa tarjoilijan virallinen jazzkissa, josta hän pyytää pitämään hyvän huolen. Ei tarvitse. Vaikka jazz kajahtaa, se ei karvakasan unta häiritse.

Haluan tietää ketä kuuntelen. Tenoristi tuuppaa muistikirjani Trumpetistille, joka kirjaa Andalusian Swingbandin peruskokoonpanon: Pianossa Diego Suares, basso Jose Serrano, rummut Mister Javier, tenoristi Jorma Vuorentie, trumpetti Hannu Ruotsalainen, laulusolisti Silvio Bereamin.

Fuengirola, Regina´s music bar 26.2.2012

Kokoonpano vaihtelee vierailevien muusikoiden myötä. Juuri nyt saapuu sohvalle viereemme Rehupiiklesissä soittava Heikki Viinamäki. Hän on saapunut Espanjaan vuorokausi sitten ja keikka iski heti.

Oma vetopasuuna on Suomessa, mutta käyttöön on hommattu alle sadan euron korvike. Setissä ei ollut soittimen luistiin tarvittavaa rasvaa, joten Heikki kertoo voidelleensa pasuunan aurinkoöljyllä. Suojakerroin kolmekymmentä. Jo kajahtaa Ice Cream, jonka sanat kertovat miten joku tykkää jätskistä, toisille kelpaa vain Cola. Rotukysymysten svengiä. Mustaa ja valkoista.

Fuengirola, Regina´s music bar 26.2.2012

Neljä tuntia, kolme settiä. Esa Pethman vierailee parissa biisissä. Samoin hiton hienot naissolistit Kaya Ålander ja Elinsdotter Oscarsson. Vielä lasi punkkua. Hessu pakkailee pasuunaansa. Hänen tuoreen suhteensa tytär Ella on nukahtanut sohvalle. Virallinen jazzkissa alkaa heräillä ja venytellä.