Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”

Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.

Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.

Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…

Kuva: mycomicshop, Mandrake

Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.

O H J E L M A N  M U U T O S

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

Kun olen antanut kerän juosta loppuun

ja osaan labyrintin sydämestä takaisin

minun ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään säettä.

Sanoja tarvitaan vain nimeksi.

Auton radiossa Abessinian kurjat koirat

ja Mahlerin seitsemäs sinfonia,

asfaltilla varis nokkii ketun suolia.

Maailman luominen on minulta yhä kesken,

mutta kaikki mikä syntyy,

syntyy ilosta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Onko Raamattu romaanin kaltainen?

2. Nainen ja kottarainen

3. Mikko Kuustosen biisi ”Abessinian koirat”

Ihmeellistä, miten ihmeellistä kaikki on!

Päivitysväli pääsi venähtämään kahteen viikkoon. Niin käy, kun on kädet ja pää täynnä duunia. Romaanikäsistäkin pitää jatkaa päivittäin, ettei se karkaa käsistä. Kirjoitan ”sekalaisesti”, romaanin alkupää kulkee omaa latuaan, välillä hyppään kirjoittamaan luvun, joka sijoitetaan kokonaisuuteen myöhemmin. Kolmannes uudesta käsiksestä on ”valmiina”, mutta olen jo tehnyt lopun. No mitäs, luenhan lehdetkin lopusta alkuun.

Lehtiartikkelit ovat usein avaimia lähdetöihin ja jatkoon, kirjan tai väitöskirjan lukuun sekä lisätiedon hakuun netistä. Tämä viikko on mennyt setviessä Galileo Galilein suhdetta ja 1600-luvun katolisen kirkon inkvisitioon. Se taas innosti hakemaan tietoa autuaaksi – ja lopulta pyhimykseksi julistamisen prosesseista. Tai siitä miten Galileo pelkäsi kaverinsa kohtaloa. Giordano Bruno poltettiin roviolla ajatuksista, joista tänään kerrottiin totuuksina Hesarin lasten tiedesivuilla.

Menköön maailma, ja tämä päivä miten tahansa, en minä sitä kirjoittaessani halua kuvata. Ja jos siltä vaikuttaa, haluaisin ruotsalaisen kirjailijan ja akatemian jäsenen, Torgny Lindgrenin tavoin huutaa: ”En kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan.” 

Työn alla oleva romaanikäsis setvii maailmankaikkeuden ja ajan arvoitusta – ja mitä on totuus, alati vaihtuva eikä meidän käsitettävissämme. Ei täällä vähempää kannata yrittää. Mukaan kiertyvät inkarnaatiot ja ihmisten kloonit ja 1892 kuolleen Walt Whitmanin säkeet: ”Kuinka onnellinen olisit jos voisin olla kanssasi, olla ystäväsi: ehkä olemmekin yhdessä nyt. (Ei ole niinkään varmaa ettemme ole.)

”Kaikki on valhetta, ei ole ketään eikä mitään” sanoo S. Beckett. ”Mikään ei ole valhetta, maailmassa on vaikka mitä, vakuuttaa kirjailijan kollega C.E. Gadda, joka maanisessa intohimossaan joutui luovuttamaan loputtoman edessä. Ja minä: Tuskin hillitsen uteliaisuuttani. Ihmeellistä, miten ihmeellistä kaikki on!

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Torgny Lindgren blogissa.

2. Andrei Tarkovski ja rivejä neron päiväkirjasta.

………………………………

Palautetta kirjastani: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa”

Päivitysväli pääsi venähtämään. Vielä pari kirjakeikkaa niin päästään ”normaalimpaan” rytmiin. Yllämme kaartuvan taivaan lehtikritiikit ovat lämmittäneet. Netti- ja sos-median palautteet olleet pääosin positiivisia, postikortit poikkeuksetta. Henk.koht. viestit ovat olleet kannustavia, mutta sähköpostiin tulee tiukkaakin palautetta ja opastusta kirjailijalle:

”Mikä minua on ihmetyttänyt monissa kirjoissasi, on uskonnon sanaston käyttö. En ole löytänyt sille pointtia. Oikeastaan olen todennut usein, että se on turhaa ja oudosti tulkittua, kun suomalaisilla luterilaisuus on osa kulttuuria ja myös yleinen tietämys kristillisestä opista on yhteistä.

Kirjoitan tämän siksi, että jos / kun käytät uskonnon käsitteitä, käyttäisit niitä vain silloin kun niillä on merkitystä sisällön kannalta. Suomalainen lukija on sisäistänyt luterilaisuuden äidinmaidossa ja turhaan horjutat uskottavuutta käyttämällä ”väärin tulkittuna” niin latautuneita käsitteitä.”

Pitkän viestin lopuksi päästään aivan ydinkysymyksen äärelle: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa (ja tutkijasielua). Ja toisaalta kun olet taitava kirjoittaja, miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” 

Nämä ovat ilahduttavia kommentteja. Täydellisestä yhteisymmärryksestä ei synny kyseenalaistamista tai keskustelua. Lukija ilmoittaa ettei pystynyt lukemaan koko kirjaa, mutta hänen pitkä palautteensa herättää itselleni ajatuksia ja aihioita tulevan käsiksen kannalta. 

Olen jo keskustellut Jehovantodistajien kanssa, istunut helluntaiseurakunnan ja vapaakirkon kokouksissa, tilannut materiaalia yhdistykseltä Aabrahamin pyhät lapset, kutsunut kotiini Sisaret Hollingsworthin ja Wattsin – he jättivät lähtiessään Mormonin kirjan. Luvun alla on myös Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Tao – taivaallinen tie on luettu, Mytologia: jumalia, sankareita ja myyttejä, odottaa vuoroaan. Kirjoittamisen edessä lukulista lisääntyy samaa tahtia.

”Miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” Juuri tämän kysymyksen vuoksi aikanaan halusin kirjailijaksi. Uteliaisuus, oppiminen ja uuden hakeminen on elämän suola ja sokeri. Mahdottomuuden vaatimus on ainoa minkä vuoksi kannattaa kirjoittaa. Tätä duunia voi tehdä kuoleman kynnykselle saakka – ehkä siitä ylikin.

Linkit Areenan Aamu-tv:n haastatteluun, Radio Yle 1 Luomiskertomukseen ja Hesarin kritiikkiin:

1. Aamun kirja, Kaisa Pulakka haastattelee: YLE TV 1

2. Luomiskertomus: Haastattelu, Radio Yle 1

3. HS: ”Kirjailijantyön tiivistymä, vetävä mutta syvä”

……………………………………………………..

Päässäni puhuu Pikku apulainen

Blogin päivitysjonoon on kertynyt ruuhkaa, mutta sen purkaminen vaatisi kirjoihin perehtymistä ja muistiinpanoja. Nyt ei vaan jaksa. Huomiseksi on luvattu kaunista keliä, joten taitaa tulla vapaapäivä. Ehkä pilkkiavannon äärellä.

Hyvät uutiset uupumuksen hetkillä: tuoreen romaanini Yllämme kaartuva taivas hieno arvio viime sunnuntain Hesarissa ja Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä ylimääräinen taiteilijaeläke. Tunnustus merkitsee minulle työtä ja keskittymistä kirjoittamiseen.

Kuvassa on Tommi Musturin sarjakuvahahmo Samuel. Hankin signeeratun serigrafian häneltä muutama päivä sitten. Tommin työhuone on Pyynikin punatiilitehtaan samalla käytävällä kuin omani. Palaan myöhemmin kansainvälisen tason taiteilijan töihin.

Kuvassa viehättää erityisesti Samuelin olkapäällä istuva hahmo. Siinä on syvyyttä monin tavoin. Mieleen nousevat lapsuuden Aku Ankat, Pelle Peloton ja hänen Pikku apulaisensa. 

Lisäksi minulla on ollut aina ”outo” mielikuva: jossain kalloni takakomerossa istuu pieni poika. Tiukan paikan tullen hän tekee hommat puolestani – herättää vaikka keskellä yötä ja antaa ratkaisun eväät. Joku saattaisi sanoa tätä alitajunnaksi. Minua helpottaa, että voin joskus kertoa muillekin, ettei ”poika” ole koskaan laistanut hommistaan.

Reilut kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt kirjailijan duuneissa ja niihin liittyvissä oheistöissä. Tuikataan lopuksi proosaruno esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998). Löysin tämän vuodenajan tekstin, joka kurottaa kauemmas – lapsuuden lähteille saakka.

”Poika laski puukon portaille ja kaivoi taskustaan ahvenen. Se oli santainen ja jäykkä kuin voikukan juuri ja silmiä peitti nahkea kalvo. Kala oli ongittu rannan sulasta, sillä jäälle ei enää ollut menemistä kuin mustalla sekarotuisella, joka oli napannut kiveltä hänen hiestyneen karvalakkinsa. Takaisin se ei sitä tuonut edes itkemällä. Mustan pellon selässä hehkuivat viimeiset lumivanat, kun se hengitti routaisen maan sisään ja sulatti elämää itselleen. Poika lähti juoksemaan ohi puiden, joiden juurissa silmujen sytytyslanka paloi jo. Hengästyneenä, yhä eteenpäin hän jatkoi kuraista tietä, joka toisesta päästään suli messinkiseen taivaanrantaan.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Entä jos romaanin valmistuminen kestää kymmenen vuotta?

2. Mikä on romaanissa tarinaa tärkeämpää?

…………………………….

Blogissa jo 647 juttua – tuoreimpana kahden loistavan kirjan suositus!

Blogin kertyi viime vuonna yli viisikymmentä päivitystä. Ei järin paljon, mutta tekstiä kuitenkin ”laihan” romaanin verran. Kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvaa, yleistä kulttuuriasiaa – ja tietysti mausteeksi kalastusta.

Vuoden ensimmäinen aihe on yksinkertainen. Suosittelen vakavasti kahta kirjaa, jotka ehtivät olla lukulistallani jo jonkin aikaa. Ateenassa työskenneltyjen joulunalusviikkojen myötä kävi hyvä tuuri. Kummatkin kirjat löytyivät residenssin kirjahyllystä ja päätyivät yöpöydän lukupinoon.

Riitta Jalonen julkaisi romaaninsa Kirkkaus Tammen kustantamana 2016. Emma Puikkonen julkaisi samana vuonna episodiromaaninsa Eurooppalaiset unet (wsoy). Kirja ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kumpikin kirja täyttää kansainväliset mitat tiukimmillakin kriteereillä arvioitaessa. Kirjat jäivät residenssin hyllyyn, joten nostan tähän vain lyhyet luonnehdinnat.

Kirkkauden pohjatarina kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924 – 2004). Kirjailija diagnostisoitiin skitsofreenikoksi, jolle annettiin ”hoitona” yli 200 sähkösokkia. Hänelle piti tehdä lobotomia, joka peruttiin, kun kirjailijan ensimmäinen novellikokoelma sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon. Riitta Jalonen kokee kirjoittajana sielujen sukulaisuutta ja kaivautuu Framen nahkoihin ja kuvaa hänen kimurantin matkansa maailmanmaineeseen.

Eurooppalaiset unet kuvaa lähihistorian merkittäviä tapahtumaepisodeja, jotka alkavat yllättäen ketjuuntua ja liittyä toisiinsa. Gdanskin telakalla lakkoillaan, Berliinin muuri murtuu. Murroskohtien tapahtumat sysäävät liikkeelle utopian, joka antaa ihmisille rohkeutta ja toivoa.

Kumpaakin, sinänsä aivan eri lähtökohdista ammentavaa teosta yhdistää loistelias kielenkäyttö. Ei yhtään huonoa tai epävarmaa lausetta kummassakaan kirjassa. Kieli on kirjailijan tärkein työvälinen – ilman sen briljanssia ei ole mitään. Kun myös rakenne ja tarina on kunnossa, päästään Romaanitaiteen kirjoittajan Alex Matsonin ihanteeseen muodosta, jota hän piti kirjallisen teoksen tärkeimpänä ominaisuutena.

Vielä pari huomiota blogin yhteenvedosta. Sisällössä on tällä hetkellä 647 juttua, jotka jollain tavoin rihmastoituvat ja linkittyvät toisiinsa. Lopun ekstralinkeistä löytyy aina aiempia, päivitysten aihetta laajentavia ja syventäviä tekstejä.

Juttujen ja arvioiden lähdetyöt ottavat oman aikansa. Luin kesällä Volter Kilven Alastalon salissa. Tuhannen sivun urakasta piti tehdä viisi päivitystä, jotta sai edes jollain tavalla raapaistua klassikon sisältöä ja olemusta. Ekstralinkeissä jutut aikajärjestyksessä. Jos et ole kirjaa vielä lukenut, kyllä päivityksistä jo hajulle pääsee.

………………………………….

1. ”Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno”

2. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

3. ”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

4. ”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä”

5. ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

………………………………….

Perse penkkiin Ateenassa

Päivitysväli pääsi venähtämään. Viikko sitten saavuttiin Ateenaan ja aloitusduunit täällä ovat ottaneet oman aikansa. Viivytään täällä jouluun saakka. Kirjoittajan duuneja ja elämän ihmettelyä.

Suomi-instituutilla on vierastalo Ateenassa: Koroneos, osoitteessa Ioannou Soutsuo 25. Kirjailijaliitolla on kuusikerroksisen talon yhdessä huoneistossa residenssi. Hakemukseen pistetään perustelut ja työsuunnitelma. Tämä on kuudes kerta Ateenassa, viides residenssissä.

Aamupäivät kirjoitan, iltapäivällä tehdään lenkki. Illalla saatan kerrata kirjoittamaani ja saada aikaiseksi vielä muutaman rivin. Ei ole itsestään selvää, että tekstiä syntyy, mutta täällä työ on aina sujunut hyvin. Se ei tietty muuta sitä, että olen monesti sanonut olevani ”Euroopan hitain” kirjoittaja. Se pitää korvata ”perse penkkiin” -menetelmällä. Inspiksen odottelu ei auta. Kirjat kirjoitetaan kirjoittamalla.

Kirjoittaminen on itseään ruokkiva tila, jossa aihe, muoto ja perusidea alkaa kehiä materiaalia ympärilleen. Sitä sitten sopii pyöritellä päässään vaikka yöllä herätessä ja unta odotellessa.

Olen tämän jo monesti maininnut: tammi-helmikuun vaihteessa ilmestyy 320-sivuinen romaanini Yllämme kaartuva taivas. (linkki) Sen synnytys kesti kymmenen vuotta. Tosin ehdin siinä välissä julkaista kolme romaania ja runokokoelman. Seitsemän vuoden aikana tein muistiinpanoja ja tankkasin lähdekirjallisuutta, faktaa ja fiktiota. Varsinainen kirjoitustyö editointeineen vei kolme vuotta.

On selvää, etten heti perään ryhdy vastaavaan urakkaan, vaikka sellaisen aihe jo mielessä kytee. Sanassa ”välityö” on ikävä kaiku. Ratkaisu on genren vaihto, jos näitä lokeroida pitää. Ja voinhan sen sanoakin: koetan viimeistellä täällä ”lastenkirjan”. Määritelmänä se on kovin kapoinen, mutta olen innostunut ideasta ja kirjoittamisen kulmasta, jota en tähän hätään muista aiemmin käytetyn.

Tänään sataa ja paistaa ja sataa ja paistaa. Joulukuusikauppiaat ovat tutuissa asemissaan Aleksandrasin varrella. Metrolla mennään hyvin harvoin, bussia ei käytetä vaan kävellään. Se on osa koko keikan ideaa. Kun kulkee Exarhian ”anarkistisen” graffiteilla ryyditetyn kaupunginosan halki Syntagman keskusaukiolle, ehtii alle tunnissa. Sen kyljestä löytyy Monastiraki ja Plakan ravintola- ja markkinakorttelit.

”Pakolliset” nähtävyydet on aikanaan kierretty, mutta aina löytyy jotain uutta. Numismaattinen museo sattui olemaan suljettu, ehkä yritetään sinne uudelleen. Syystä jos toisesta ja kolmannesta, entisessä elämässä – vuosia ja vuosia sitten tuli matkusteltua enemmän. Kun oli fillaroitu Pekingissä Taivaallisen rauhan aukiolla, seuraavaksi piti päästä pallon toiselle puolen Key Westiin, sitten Jäämerelle ja Saharaan, Lontooseen ja Klaipedaan… Mutta yksi on aina ja eniten viehättänyt: seurata ihan outsiderina ihmisten puuhia – katsella miten elämä virtaa ohitse.

……………………………..

Ekstralinkki

Hakusanalla Ateena löytyy juttuja vuosien varrelta. Tässä yksi: ”Susiturkki ja alaston nainen”

……………………………..

Joskus helppo voi olla vaikeaa

Viikko on ollut vilkas ja vikkelä monin tavoin. Ilahduttavaksi voi laskea palaverin kustantajani viestintäpäällikön kanssa. Hän asioi Tampereella, joten juteltiin työhuoneellani. Miinuspuolelle menevät ongelmat työkoneiden kanssa. Kun ne alkavat olla kuusi-seitsemän vuotta vanhoja, ei uusimpia päivityksiä voi enää ladata. Ja jos ilmenee muuta häikkää, korjaus ei enää kannata. Odotettavissa on siis tuhansien eurojen meno uusine ohjelmistopaketteineen. Myöskään tiedostosiirrot ja asennukset alustuksineen eivät ole minun juttujani. Kiireen kierässä päivän postaus käyttää ajankohtaista kierrätyskamaa tasan neljän vuoden takaa.

Mitä (maailmanlaajuiseen) maineeseen tai laadun määritykseen tarvitaan silloin, kun tuloksia ei voida mitata, merkitä ja taulukoida. Yksinkertaistaminen ja arveluttava ajatusketju kuljetti kahteen johtopäätökseen:

1. Meille kerrotaan mikä on hyvää tai huonoa, esteettistä tai epäesteettistä. Riittävän laajasti ja usein toistettu ”totuus” muokkaa mielipiteitä ja kerää kuuluisuutta lumipalloefektin tavoin. Jos mielikuvien pöytä putsataan, mitä mahtaa jäädä Joycen Odysseuksesta (käsikirjoitus hylättiin 87 kertaa ennen julkaisua) Picassosta tai Mona Lisasta. Kyllä… olen itsekin jonottanut kameran kanssa, eihän Louvresta voi poistua näkemättä ja kuvaamatta La Giogondaa.

2. Toinen menestyksen edellytys vaatii keskinkertaisuutta, helppoutta ja kaiken epäilyttävän yksilöllisyyden karsimista. Hampurilainen on äärimmäisen yksinkertainen keksintö. Voit kävellä mäkkäriin yhtä hyvin Pekingissä, Pariisissa kuin Bogotássakin. Viime vuonna päivitetyn tiedon mukaan McDonald’s -ketjuun kuuluu 35.000 ravintolaa. Maailmasta löytyy vain 7 maata, joista tämä ruokakulttuurin latistaja puuttuu.

Mietin myös, onko lukuromaanin reseptillä tietoisesti kasattu kirja aina heppoista huttua? (nimitystä viihdekirja ei enää sovi käyttää) Ei ole. Nappaan tähän ensimmäisenä mieleeni nousevan esimerkin.

Eric-Emmanuel Schmitt (s.1960) on Ranskan menestyneimpiä kirjailijoita. Metafysiikasta väitellyt filosofian tohtori, jonka kirjojen myynti on miljoonaluokkaa, käännöksiä 25 kielelle. Näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten hioma rautainen ammattitaito puskee läpi myös menestyskirjasta Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset. (Like 2005, suom. Marja Haapio)

Ei teosta romaaniksi sovi kutsua, reilun kokoisella fontilla taitettuja sivuja kertyy vain 87, novellin mitta ja yhdeltä istumalta luettu. Tarinasta tehtiin myös elokuva vuonna 2003. François Dupeyron ohjasi ja pääosaan hankittiin harmaantunut legenda Omar Sarif. Kakkosroolin tekee nuori Pierre Boulanger.

Leffa ylittää keskinkertaisuuden riman – viidestä tähdestä kolme. Jokunen kriitikko on intoutunut antamaan neljä. Hyvää mieltä ja haikeaa huumoria ei auta väheksyä. Niitä tarvitaan, ja niille on paikkansa. Tässäkin tapauksessa uskallan suositella kirjaa, mutta molempi parempi.

Herra Ibrahim tekee kunniaa ”keittiöpsykologialle” mutta onnistuu vaikuttamaan ja koskettamaan tavalla, josta jää kauan kestävä muistijälki. Tarinasta kehittyy myös kadotetun isä- ja äitisuhteen kuvaus ja yksitoistavuotiaan Momon kasvutarina, joka lähtee liikkeelle 1960-luvun Pariisista.

Eric-Emmanuel Schmitt osaa tiivistää ja karsii tekstistään kaiken epäoleellisen. Jokainen dialogin repliikki imee eteenpäin ja lopulta tarinasta kehkeytyy tarkkanäköinen elämänkaaren metafora. Lopputulos on kuin aikuisten satu, johon on helppo uskoa. Jotain kadotettua nousee lukijan mieleen uudelleen.

Bongasin tänne taannoin kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. Herra Ibrahim mahtuu listalle ensimmäisellä lauseellaan: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.” (LINKKI)

Poikkeukset vahvistavat sääntöjä ja auttavat ennakkoluuloihin. Joskus helppo voi olla vaikeaa.

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Ihan erilaista luettavaa

2. Kaikille, jotka pohtivat kirjoittamisensa epävarmuutta!

………………………………….

”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdeperän sydänperseissä”

Muutaman viikon urakka muiden puuhien ohella on valmis! Olen lukenut Alastalon salissa!

Näin sanoo kirjan takakansitekstissä kirjallisuudentutkija ja Suomen kirjallisuuden historian (1981) julkaissut Kai Laitinen: ”Tämä vuonna 1933 ilmestynyt romaani kuuluu suomalaisen kirjallisuuden parhaisiin saavutuksiin. Sen edelle tai rinnalle voidaan asettaa vain pari muuta suomalaista teosta, Kiven Seitsemän veljestä  ja Joel Lehtosen Putkinotko. Ulkomaisina vertauskohtina Kilven yhteydessä on mainittu modernin proosan mestarit James Joyce ja Marcel Proust.”

Kuva: Paraisten kotiseutumuseo.

Kahdessa edellisessä jutussa käsittelin hieman Kilven metaforia ja romaanin rakennetta. Kilven tärkein elementti on kuitenkin itse kieli. Voisi sanoa, että hän on luonut kokonaan oman ja jäljittelemättömän kielen, jolle kaikki muu on romaanissa alisteista.

Kilven teksti on kerrosteista, yhtä aikaa tiheää pintaa, paksua välifyllinkiä ja sisävuoria: sama asia kerrotaan yhä uusin ja loputtomin vertauksin. Eikä tässä vielä kaikki! Koko romaani rakentaa toisteista näkökulmien rihmastoa. Kun Alastalon tytär Siviä kantaa kuuman totivesikannun saliin hänen ajatuksensa ovat tarinan keskiössä, kohta jo Härkäniemen tuumailussa mitä keskelle lattiaa jätetylle kannulle tulisi tehdä – tapahtumaa pohtivat myös muut ja kerronnan edetessä kannun ympärillä pyörähdetään vielä useamman kerran.

Kilven ilmaisu koostaa kirjakieltä, murreilmaisuja, yhteisön sanontatapoja, uudissanoja ja yllättäviä assosiaatioita: ”…ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä.”

Kuva elokuvasta Ulkosaarelaiset/Kansallisfilmografia.

Alastalon salissa on läpeensä patriarkaalinen romaani. Naisen osaksi jää vain kaksi stereotypiaa. Katselle alistettu ja mieltä kiihdyttävä ihastelun kohde: ”Flikkaihminen Siviäkin kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten!” Toinen naiskuva on ehtivä ja kaikesta huolehtiva emäntä:

”On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina!”

Mainitsin jo aiemmin Pukkilan, jonka luonteen särmä kipunoi koko romaanin mitan. Hänenkin ajatustensa fokusta tarkennetaan aivan viime sivuille saakka. Kilven romaanin syvin olemus kietoutuu isäntien sosiaalisiin suhteisiin, varakkuuteen ja rahaan, joka määrää elämisen järjestyksen: ketä kunnioitetaan ja kuunnellaan, kenen sana painaa, kuka on yhteisten hankkeiden arvoinen luottomies.

Kuva: Rauman merimuseo.

”Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata /…/ Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen?”

……………………………….

Suomalaisuuden tarinaa määrittää raivaajahenki ja teollistumisen vauhdittama hyvinvointi. ”Alussa oli suo kuokka ja Jussi.” Tai Toivo Pekkasen paatos romaanissa Tehtaan varjossa. Saatan tehdä ensi viikolla vielä Alastalon salista yhden jutun, jossa katsotaan laajemmin yhteiskuntaa ja kokonaisuuden kaarta.

………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Göran Shildt ja purjehdus Välimeren maisemiin.

2. Borges ja todellisuuden mittakaava.

………………………………

”Kun anoppi taluttaa taloon toisen vaimon, asiat mutkistuvat.”

Nigerialainen Ayòbámi Adébáyò syntyi Lagosissa 1988. Novelleilla debytoinut kirjailija julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa Stay with me. Kirja nousi Baileys -palkintoehdokkaaksi ja käännösoikeudet myytiin nopeasti 15 maahan. Atena julkaisi Heli Naskin suomennoksen Älä mene pois, tämän vuoden huhtikuun lopulla.

Jos Adébáyòn kirjallinen ilmaisu pitäisi sijoittaa johonkin vertailevaan lokeroon, oltaisiin lähellä sujuvaa lukuromaania. Ja toisaalta, luokittelu ei ole tarpeen, Älä mene pois ylittää genrensä rajat dramatiikallaan. Huumori – edes musta – ei ole tämän kirjan juttu.

Tarina lähtee liikkeelle ratkaisevasta ennakkokäänteestä ja palaa nopeasti aivan alkuun, Yejiden ja Akinin, nuoren parin ensitapaamiseen. Romaanin rakenne kulkee vuorovedolla kummankin näkökulmasta. Ollaan Nigeriassa, mutta ei siinä, joka on syntynyt meidän mielikuviimme. Henkilöt ovat hyväosaisia, eikä tarinaan mahdu muita murheita, kuin henkilökohtaisten suhteiden käänteet, kohtalot ja seuraukset. Politiikkaa, vaalien ja vallankaappausten käänteitä sivutaan.

Romaanin keskiössä on nigerialainen kulttuuri, jossa perheyhteisö on erottamaton, lapset välttämättömiä ja ensimmäisen on viisainta olla poika. Siinä sivussa tämän päivän yhteiskunta koettaa kulkea ikiaikaisten asenteiden ja taikauskon rinnalla.

Kerronta ei ole varsinaista kielen juhlaa, toisaalta sujuva perusteksti kuljettaa tarinaa sutjakasti. Romaanin jännite syntyy itse tarinasta. Kun nuorelle parille ei ala lasta kuulua, triangelidraaman kahden veljeksen äiti taluttaa taloon toisen vaimon. Se ei ole ratkaisu vaan alku toinen toistaan seuraaville yhä uusille ja rankoille käänteille.

Tarinan ytimessä on ihmisten kohtaamattomuus, asioista ei puhuta vaan haetaan ratkaisuja salailun ja petoksen kautta. Elämän kipeimmät asiat lakaistaan maton alle. Käänteet hipovat uskottavuuden rajoja ja kolmensadan sivun jälkeen päädytään lukijan jo aavistelemaan ratkaisuun.

Viikon takainen Hesari nosti Ayòbámi Adébáyòn romaanin näyttävästi esille. Ja mikäs siinä, Älä mene pois on varmasti kohderyhmälleen koukuttavaa kesäluettavaa.

…………………………

Blogin ekstralinkit aiemmista lukuromaaneista

1. Kuinka kirjaa luetaan

2. Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava

…………………………

Vappu: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä”

Päivitän tähän kahdeksan vuoden takaisen vappujutun. Aika on suhteellista, juhlan nimi juontaa 700-luvulla eläneestä abbedissa Valburgista. Suomessa vappua on juhlittu keskiajalta saakka. Noitia karkotettiin, hyvää satoa toivottiin ja kokkoja sytyteltiin. Työläisten juhlapäivä lähti liikkeelle Yhdysvalloista 1880-luvulla. Nyt vappu on poliittisten julistusten ohella kevään riehakas juhla. Tätä päivää… ja muutakin sopii miettiä viinimaljoja nostellessa.

Michael Curtiz: The Egyptian, 1954

Mika Waltarin romaanissa Sinuhea ja hänen palvelijaansa Kaptahia petettiin karkeasti viinituvassa. Kumppanusten jo juovuttua isäntä tarjosi viinin leikkaamattomana, ilman sekaan lisättyä vettä. Muinaisessa Egyptissä puhdas ja raikas vesi saattoi olla viiniä kalliimpaa. Viiniä laimennettiin myös kitkerän maun tähden.

Vanhojen lehtileikkeideni seasta löysin viiniraadin testin. Ja annas olla, Sinuhen päivistä ovat ajat muuttuneet. Nyt viinejä luonnehditaan näin: ”Paljon trooppista hedelmää, miellyttävä, pitkä jälkimaku, helppo ja kaunis kuin suomenruotsalainen tai vaalivoittaja. Suuhun jää miellyttävä mustaherukan ja mummolan maku.”

Ja meno paranee. Tässä kyydissä vedotaan kaikkiin aisteihin ja kaivetaan alitajunnasta esiin lapsuusmuistojen unohtuneet hetket, kuvottavia kaihtamatta: ”Tuoksussa on vahvasti muurahaisten ympäröimää mustaherukkapensasta, toffeella maustettua kissanpissaa, raparperimehua ja anispastillia. Liitutaulua, märkää villasukkaa – jopa kissankakkaa ja huussinseinää. Kuin bensiiniä joisi.”

Craziadaily.co.uk

Entäs arvioiden erotiikka? Italian Umbriasta tulee tällainen viini: ”kahvin sekä tammen tuoksu. Maku on vielä enemmän, tiukka, runsas ja rasvainen. Kuin Marilyn hulmuavine helmoineen tuuletinaukon päällä, liikaa yhdelle miehelle. Onko tämä jo liian paljon? Enologin märkä uni.”

”Voitykkien” joukosta löytyy tallinovea, karvaisen miehen kainaloa, jalohomeen ihanaa henkäystä, pulskaa simarusinaa, ruohonleikkuria ja paljon potkua alusta asti. Alsacen viinin maku yllättää raatilaiset: ”Karvas ja kurkkua polttava, rasvainen kuin huoltoaseman autokorjaamo.” Nuuhkimisen, ryystämisen, purskuttelun ja sylkemisen jälkeen syntyy voittajan luonnehdinta: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä.”

VIRKEETÄ VAPPUA YSTÄVÄT!

…………………………

Blogin aiempi vappulinkki:

Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs