”Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2016. Seuraavana vuonna teokselle myönnettiin Tulenkantaja-palkinto, joka on Aamulehden ja Tulenkantajien kirjakaupan perustama palkinto teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä Euroopassa.

Hanna Weselius, kuva: Aleksi Poutanen

Alma! ehti olla lukulistalla vuodenvaihteeseen saakka, jolloin poimin pokkarin matkalukemiseksi Akateemisesta. On palkittuja kirjoja, jotka on helppo tunnustaa ”hyviksi” ja kirjallisilta ansioiltaan korkeatasoisiksi, mutta jotka eivät iske minuun emotionaalista kipinää. Alma! on molempia, palkintojensa arvoinen, lukukokemuksena ja kieltään elämyksellinen.

Weselius (s.1972) on kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa. Ja ettei ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuus jäisi epäselväksi, hän myös laulaa ykkössopraanoa Koiton laulu -kuorossa.

Weselius määrittelee työtään itse: ”Minulle kirjoittaminen ja valokuvaaminen eivät ole mitenkään erillisiä asioita, kirjoitan valokuvista. Valokuvissani olen käsitellyt samantyyppisiä asioita kuin kirjoitustyössäni. Kaikki on enemmän tai vähemmän sitä samaa kysymystä.”

Hanna Weselius: Cugnus Vulgaris

Tulenkantaja-palkinnon perusteiden mukaan: ”Alma! on loistavasti kirjoitettu, täynnä upeita lauseita ja kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä ja synnyttää kuvia.” Kyllä, totta vieköön, kerronnallisessakin otteessaan Alma! on hyvin visuaalista ja rikasta kieltä.

Kirjan ydin on historiallinen analyysi naisen osasta. Romaani liikkuu mm. 1900-luvun alun Wienissä, New Yorkissa 1945, lähimenneisyydessä ja nykypäivässä. Kaikesta huolimatta pokkarissa on vain parisataa sivua. Tarina kulkee kaleidoskooppimaisena, lukujen vaihtuessa kerrontaan helähtää aina uusi näkökulma.

Alma Mahler on romaanin historiallinen keskushenkilö, mutta mukana ovat niin kuvataiteilija, yökerhotanssija kuin lastenvalvojakin. Suhdettaan kirjan henkilökuviin Weselius määrittelee: ”Myös tarina taidemaalari Oskar Kokoschkan Alma Mahlerista tekemästä luonnollista kokoa olevasta nukesta on totta. Minä en olisi keksinyt sellaista. Jos keksin henkilön, hän on todella tavallinen, ja hänen elämänsä tapahtuu ihmisen sisällä. Henkilöni eivät tee mitään kirjassa, he vain ajattelevat.”

Weselius kirjoittaa ilman suoraa dialogia ja käyttää runsaasti apostrofia, puheessaan ja ajatelussaan poissaolevan puoleen kääntymistä: ”Alma, Alma miksi sinä annat tämän tapahtua?/…/ Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath.” Rakenteelliset ja kerronnalliset ratkaisut luovat tekstiin lyyrisen ja meditatiivisen otteen.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan useita toisiinsa kietoutuvia teemoja ”naisen osasta”, sukupuoleen kohdistuvista odotuksista ja oletuksista, tukahdutetuista tunteista, mutta myös rajojen rikkomisesta.

Säveltäjä Gustav Mahlerin vaimo Alma asettuu muiden naiskuvien peiliksi ja romaanin perustaksi: ”Tältä pohjalta ne ovat luoneet sinun mukaasi nimetyn, laajalti tunnetun käsitteen, jota ovat jälkeenpäin, kaikin mokomin, itse itselleen antamallaan luvalla soveltaneet kenen tahansa kuolleen säveltäjän keneen tahansa leskeen joka uskaltaa sanoa sanankin miesvainajansa sielunelämästä tai edes omastaan. Tämän käsitteen nimi on The Alma Problem. Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Summa summarum ja lukukokemukseni kiteytys: Weselius käsittelee feministiset teemansa vakuuttavasti ja saa historian ja nykyhetken ottamaan tulta tosistaan. Tarinallinen muistijälki on silti alkanut haalistua. Kieli sen sijaan ei. Ilmaisu karttaa kaikkea tavanomaisuutta. Arkisiinkin havaintoihin avautuu persoonallinen näkökulma: ”Kupit ja lautaset irvistelevät, pahvilaatikko huutaa suu auki.”

Itseäni on aina rieponut kritiikkien kliseinen, lattea ja mitäänsanomaton lopetus: ”Jään mielenkiinnolla odottamaan…” En odottele. Mutta lupaan lukea. Weseliuksen rima on korkealla.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Paperi T ja nobelistin esimerkki. ”Tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä.”

2. Tusinaproosan tunnusmerkki?

…………………………………………….

Tervehdys, te ihmelapset ja hitaasti kehittyneet ääliöt!

Päivitän aiheesta, joka on askarruttanut itseäni viimeiset parikymmentä vuotta. Miten jotkut ihmiset saattavat syntyä tänne aivan valmiina ottamaan maailman haltuunsa? Toisten kohdalla oman potentiaalin kasvu kestää koko elämän mitan.

Helsingin sanomat 8.11.2017

Aihe otti taas kipinää, kun kollega sos-mediassa väitti, että hän itse, kuten niin moni muukin hiipuu kirjailijana ikääntyessään: ”nuorena kirjoitin parhaiten, nyt kilkutetaan tässä apurahakirjallisuudessa ja pannaan ulos mitä sattuu.” Ymmärrän kärjistyksen. Ja senkin, että väitettä on saattanut värittää jokin aivan ulkopuolinen asia.

Entä säveltäjä Elliot Carter, jonka Late Works -levyn Hesari kehuu kuukauden takaisessa kritiikissään: ”Noin 90 vuoden iässä Carter oppi säveltämään ilmavammin. Samalla vanhan veijarin huumorintajukin kävi entistä ymmärrettävämmäksi. Levyn päättää Carterin viimeinen sävellys Epigrams (2012), jonka 103-vuotias sävelsi pianotriolle itseään huvittaakseen.”

Tähän sopii lainata pari ajatusta Aamulehden taannoisesta haastattelusta. Finlandiavoittaja Juha Hurme kertoo ettei ole lopettanut koskaan lukemista ja maailmankaikkeuden opiskelua, että hän on kerännyt tietopankkia itselleen kaksikymmentäviisi vuotta. ”Hurme nimittää itseään hitaasti kehittyneeksi ääliöksi.”

Sarah Chang (s.1980) konserttijuliste 2017

Kaivan arkistostani Hesarin konserttiarvion maaliskuulta 1996, ja löydän vastakkaisen esimerkin: ”Viulun ihmelapsi, Sarah Chang, 15, nauraa puheille kadotetusta lapsuudesta. Mutta kun minä haluan soittaa.” Yhdysvaltalainen Chang sai ensimmäisen viulunsa 3-vuotiaana, pääsi konservatorioon seitsemän ikäisenä ja konsertoi New Yorkin filharmonikkojen solistina ensi kerran 8-vuotiaana.

Samaistun itse ”hitaasti kehittyneisiin ääliöihin”. Ja tämänkin olen kertonut aiemmin. Kysyessäni ikiaikoja sitten Christer Kihlmanilta miten ikä vaikuttaa kirjoittamiseen, hän vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Peruskysymykseen löysin vastauksen jo vuonna 1998, kun luin Anni Sumarin kokoelman Mitta ja määrä, joka palkittiin Yleisradion Tanssivalla karhulla. Sumari tarvitsee vain seitsemän säettä löytääkseen aivan ongelman ytimeen.

Joissakin voima on patoutuneena

ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa.

Toisista voima hioutuu hitaasti esiin

turhan rapautuessa ympäriltä.

Muutamissa voima siirtyy ja muuttaa muotoaan,

niin että he ovat aina valmiit kohtaamaan ajan ja olosuhteet.

Toisista voima vain kuluu ja vähenee.

Kysymys johtaa aina seuraavaan. Ymmärrän miten ihminen kehittyy ja taito karttuu. Mutta miten on mahdollista ”olla seppä syntyessään”. Ehkä kaikki eivät lähdekään elämän alkuun samalta viivalta? Onko kahdeksanvuotias sinfoniaorkesterin solisti saanut elämäänsä jotain muutakin kuin silkkaa lahjakkuutta? Ja mistä sellainen tulee?

……………………………………………

BLOGIN AIEMMAT EKSTRALINKIT

1. Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

2. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

…………………………………………….

”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.”

Kierrätän tasan kuuden vuoden takaisen päivityksen. Tähän väliin en uutta ehdi. Jo perjantaina kalastelen Kyrösjärvellä kirjailijaliiton mökillä ja sitä ennen pitäisi ehtiä monta puuhaa. Toinen syy on yhtä ajankohtainen: aina uuden kulttuuriministerin aloittaessa hänen mieltymyksistään maalaillaan uhkakuvia. Sitä paitsi tänään on Claes Anderssonin syntymäpäivä. Hänen mielipiteensä löytyy otsikosta.

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Kuva: Kangasalan kirjasto

Telkassa pyörähti taannoin ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior. Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita.

Jatkan vielä ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemystäni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille. 2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita. 3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit. 4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita. 5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kertaan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: ”Jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hoitiko entinen alusvaatemalli kulttuuriministerin pestin yhtä mallikkaasti kuin kirjailija?

2. Kissataulu kulttuuriministerille

……………………………………………..

Euroopan hitain kirjoittaja

Piti kirjoittamani päivitykseen itse kirjoittamisesta. Että olen siinä hommassa Euroopan hitain. Olen työstänyt uutta romaanikäsistä puolitoista vuotta. Kasassa on nyt noin 300 000 merkkiä, eli kirjaksi taitettuna n. 250 sivua. Työ on yhä kesken ja uutta syntyy liuskan päivävauhtia, usein vähemmänkin.

Syy hitauteen on runoilijantaustassa. Kaiken voi aina kirjoittaa paremmin ja kymmeniä kertoja. Herään yöllä, kun aivot antavat päivällä kirjoitettuun tekstiin paremman verbin. Olen myös neuroottinen – joka asiassa. Oikoilen taulut julkisissa tiloissa ja nypin roskat lattialta yhtä hyvin kylässä kuin kotona. Ärsyttävä ihminen siis.

Ajattelin hakea päivitykseen sopivan kappaleen tekeillä olevasta käsiksestä. Ei tule mitään. Minkä tahansa esimerkin hakisin, se veisi väistämättä harhaan. Kantavaa ideaani en halua kertoa, vain sen, että tuleva romaani (yhdestoista oma kirjani) kattaa vuodet 1923 – 1951 ja 2026.

Nostan viikon päivitykseen kaksi kevään myyntihittiä: Jenni Haukion toimittaman antologian Katso pohjoista taivasta ja Sinikka Vuolan toimittaman eroottisen runon kokoelman Olet täyttänyt ruumiini tulella. Kummastakin olen kertonut erikseen aiemmissa päivityksissä. On ilo olla julkaisuissa mukana, esimerkki tulee ensin mainitusta teoksesta.

Runon syvin viesti on rohkeus. Älä säästele asioita parempiin päiviin. Jos unelmia on, niiden toteuttamiseksi on vain yksi aikataulu. Heti! Juuri nyt!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Aivan ylittämätön kirjan aloitus

2. Syödään vihollisen silmät

………………………………………………

Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………

Suomi 100, Suomen kirjailijaliitto 120

Itsenäinen Suomi on satavuotias. Suomen kirjailijaliitto kaksikymmentä vuotta vanhempi. Avataan aika-ikkunaa esimerkillä: vuonna 1897, liiton perustamisvuonna Juhani Aho julkaisi romaaninsa Panu. Teos kertoo suomalaisen ”pakanauskon” ja kristinuskon yhteentörmäyksestä. Ahoa voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä ammattikirjailijana.

Riittäköön historiasta. Kevään mittaan kirjailijaliitto järjestää juhlavuotensa ohjelmaan liittyen haastattelutilaisuuden neljällä eri paikkakunnalla otsikolla ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Yhteensä 15 kirjailijaa kertoo mistä löytyvät ideat kirjoihin, miten ne rakentuvat ja hakevat muotonsa.

Reidar Palmgren (kuva: Arto Wiikari/Otava), Riikka Pulkkinen (kuva: Jouni Harala/Otava), Juha Siro (kuva: Jyrki Nisonen)

Tampereen tilaisuus järjestetään pääkirjasto Metsossa 13.3. klo 18.00. Sari Peltoniemen haastateltavana on kolme kirjailijaa: Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro.

En tiedä miten ilta hakee muotonsa ja keskustelunsa, joten kiteytän tähän päivitykseeni tärkeän pointin. Kirjoittamisen kääntöpuolen – lukemisen. Lopulta ne ovat yksi ja sama asia hieman eri kulmasta katsottuna. On luettava tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden, sanoi Gustave Flaubert.

Alkuvuoden Parnassossa oli Tommi Melenderin kirjoittama, Ranskan merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Maylis de Kerangalin haastattelu: ”Kerangal tukeutuu Flaubertin hengessä toisten tekemiin kirjoihin. Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon.”

Tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähde- ja lukuaineistoa.

Kerangal tarvitsee siis luettavaa voidakseen kirjoittaa. Jotenkin samoin olen aina ajatellut. Kirjat eivät synny tyhjiössä vaan hakevat paikkansa yhteydessä kirjalliseen jatkumoon. Funtsin tätä laajemmin kirjoittaessani romaania Marilynin hiuspinni (Like 2009) Ote löytyy sivulta 111.

”Ja vaimo sanoo, että juuri silloin hän ymmärsi miten kaikki liittyy kirjoihin. Joka ainoa asia maailmassa koskee sitä mitä joskus on kirjoitettu tai tultaisiin kirjoittamaan. Yhdessä hetkessä kaikki oli valjennut järkyttävän kokoisena, pelottavana ja riemastuttavana kiihkona. Intiaanitarina oli ollut kuin kiväärin liipaisin, välikappale, joka laukaisi aseen.

Tapahtumalla oli peruuttamattomat seuraukset. Sen jälkeen hän oli kulkenut monta päivää silmät ihmetyksestä selällään ja tarkkaillut jokaisen vastaantulijan kasvoja ja ilmeitä ja miettinyt mitä ihmiset ajattelevat. Mitä ihmettä kaikki ihmiset ajattelevat? Mitä heidän päässään liikkuu ensimmäisenä kun he heräävät ja mitä he miettivät mennessään nukkumaan. Ajattelevatko he koskaan itse ajattelemista?

Hän tajusi, että kirjoista saattoi lukea mitä ihmiset ovat pitäneet niin tärkeänä, että heidän oli ollut pakko kirjoittaa siitä. Niin loputtoman paljon luettavaa, se oli ollut musertava havainto. Mutta sitten hän oli ajatellut, ettei se ole hänen huolensa, oikeat kirjat kyllä osuvat kohdalle, aivan samoin kuin tarina pienestä pojasta ja hänen intiaaniystävästään.

Vasta myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että sanat ovat vain kudelma syvemmän tietoisuuden yllä. Kuin päälle puettu vaate, joka antaa aavistuksen mitä sisällä on.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Täällä Juhani Aho, Pariisi: ”Bordellissa valtion piikkiin”

2. Kirja muuttaa lukijansa persoonaa.

……………………………………………..

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….

”Vuoden lupaavin afrikkalaiskirjailija on Chigozie Obioma”

Otsikko on New York Times Book Reviewin arvio Obioman esikoisromaanista Kalamiehet. Itselläni ei tietysti ole kompetenssia näkemykseen, kirja on ainoa, jonka olen tänä vuonna afrikkalaiskertojilta lukenut. Bongasin kirjan syksyn uutuuksista, luin romaanin ja päätin nostaa sen blogiin.

Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com
Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com

Chigotzie Obioma on syntynyt 1986 Nigerian Akuressa ja valmistunut Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen. Esikoisen oikeudet on myyty 22 maahan ja teos on ollut ehdolla mm. Booker Pritzen saajaksi. Tuoreen käännöksen on julkaissut Atena, suomentanut Heli Naski.

Obioman afrikkalaiskirjailijaksi lokeroimista voisi kritisoida. Tässä tapauksessa nigerialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa afrikkalainen kulttuuri tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän. Aivan kosketusetäisyydeltä ihmisten välisiin suhteisiin ja tapoihin, toisaalta teos ottaa myös temaattisella tasolla kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen.

Olen useasti listannut romaanin ”pyhän” kolminaisuuden: kieli, rakenne ja tarina. Arvostan kielellistä otetta. Kalamiehet kulkee tarina edellä ja balanssi toimii hienosti. Kieli palvelee kertomusta, se on hiottu ”huomaamattomaksi” ja vailla briljeerausta kertomusta eteenpäin imeväksi. Pidän yleensä fragmentaarisemmasta rakenteesta, mutta tässä tapauksessa kronologia on kasvukertomuksen tarkoituksenmukainen valinta.

Kansi: John Gray
Kansi: John Gray

Kalamiesten tarinan keskiössä on nigerialaisen perheen neljä poikaa, joiden elämään ja tulevaisuudenodotuksiin ilmaantuu yllättävä särö ja pelko alkaa repiä koko perhettä erilleen.

Kulttuurisidonnaiseksi kirjoitettu tarina ei ole sitä, miltä ensin näyttää. En halua avata juonikuviota enempää, mutta kiteytän romaanin rakenteen keskeisimmän elementin: Kalamiehiä voisi pitää suorastaan oppikirjana siitä, miten rakennetaan fiktiivisen tragedian universaaleja kerrontaperinteitä noudattava tarina.

Romaanissa kerronnan odotusarvoa ja jännitettä pitää yllä paikallinen kylähullu nimeltään Abulu. Hänelle on varattu pilkatun narrin osa, jota yhteisössä samalla pelätään, koska hän jakelee ihmisille ennustuksia, joilla on taipumus käydä toteen.

Shakespearen tragediassa Julius Caesar, ennustaja varoittaa keisaria ennen tämän murhaa: ”Varo maaliskuun idusta” (vuoden 74. päivä gregoriaanisen kalenterin mukaan). Myös maailmanlaajuinen legendojen ja satujen perinne pohjaa usein ennustuksiin. Vaikkapa prinsessa Ruususen ristiäiset, joissa kolmastoista haltijakummi ennustaa prinsessan kuolevan värttinän piikin pistoon täytettyään kuusitoista.

Sadussa prinsessa vaipuu sadan vuoden uneen. Obioma vie tarinassaan tragedian täydempään päätökseen. Romaanista löytyy silti lämpöä ja antiikin klassikoiden mukainen katharsis, joka johtaa elämänhalun palautumiseen.

………………………………………………

Blogi pitää pienen breikin, mutta palaa taas. Sillä välin etusivun linkistä löytyy n.600 päivitystä yhdeksänkymmenen aihealueen mukaan jaoteltuna. Halusin luoda blogista rihmaston, jossa kaikki jutut alkavat liittyä jollain tavoin toisiinsa. Hengähdystauon pitämisestä löytyi vain yksi juttu vuosien takaa. Linkitän sen tähän, vaikka siinä kiroillaan aivan kamalasti: ”Riivatun paljasjalka mölyapina!”

………………………………………………

Roosalupi ja Oneironin uusinta

Tamperelaisen Roosalupin kirjallisuusillat jatkuvat hotelli Tammerin pääsalissa. Keskiviikkona 20.4. klo 18 illan avaa Saara Kesävuori dekkarillaan Keskeneräinen kuolema. Tuoreen Idoli -romaanin tiimoilta Juha Siroa haastattelee Tuija Välipakka. Illan päättää Laura Lindstedt romaanillaan Oneiron. Finlandiavoittajaa haastattelee Alexandra Salmela. Roosalupit järjestää Pirkkalaiskirjailijat ry.

Kuulijat voivat myös ostaa kirjoja tilaisuudesta ja saada niihin tekijän nimikirjoituksen. Tein helmikuussa jutun Oneironista ja nostan sen tähän uusintana tilaisuuden kunniaksi. Lukeminen kannattaa aina. Samoin kuuleminen.

Palkinnon saajan valinnut Hector perusteli puheessaan: ”Voittajateos kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiinsa, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin.”

Kriteerien alkuosasta olen eri mieltä. Lindstedin teos liikkuu sekä ideatasoltaan että kerronnaltaan niin omalakisissa maailmoissa, että assosiointi omiin kokemuksiin on turhan kaukaa haettua. Perusteluun nähden paradoksaalinen on jo Oneironin alaotsikko: ”Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”.

Sen sijaan Hectorin perustelujen loppuosasta olen yhtä mieltä. Romaanista muodostuu lukemattomien kulttuuriviitteiden ja intertekstuaalisuuden rihmasto. Sellainen voisi luoda helposti briljeeraavan ja päälle liimatun vaikutelman, mutta ei. Lindstedtin aseena on itse kieli, jonka rekisteriä hän vaihtaa notkeasti tilanteen ja kerrontafokuksen mukaan.

Oneironin keskiössä seitsemän naista kokee kuolemanjälkeisen välitilan valkoisessa tyhjyydessä. He eivät ole enää elossa, eivät vielä lopullisesti kuolleitakaan.

Amerikkalainen performanssitaiteilija Shlomith laihduttaa itsensä hengiltä, hollantilainen Wlbgis menehtyy syöpään, rekkamies surmaa itävaltalaisen Ulriken, brasilialainen Rosa menehtyy sydämensiirron jälkeen, senegalilainen Maimuna kuolee ennen unelmaansa, ranskalainen Nina ei ehdi synnyttää kaksosiaan ja venäläinen Polina menehtyy viinanjuonnin seurauksiin.

Kuva Me Naiset / Satu Kemppainen
Kuva Me Naiset / Satu Kemppainen

Romaania kuljettaa pääosin objektiivinen kertoja, välillä naiset pääsevät itse ääneen ja vielä vilahtaa kolmas taso, jossa lukija temmataan mukaan: ”Me lähdemme siis Shlomitin viimeiselle lenkille mukaan, emme säälistä, emme edes suojelusenkeleiksi, vaan pikemminkin oppaiksi.”

Tarina hyödyntää yhtä hyvin absurdia fantasiaa kuin lähes tieteellistä ja tietokirjamaista otetta. Vaikkapa ”Lyhyt oppitunti hengittämisestä” tai pidempi luentoperformanssi ”Juutalaisuus ja anoreksia” tuovat kerrontaan eri tasoja. Oneiron ei ole perinteisellä tavalla juonivetoinen kirja vaan pirstoo rakenteensa. Lopun ”yhteenveto” toteuttaa kuitenkin draaman kaaren.

Oneironista löytyy myös mustaa huumoria. Luvussa ”Polinan viinaikkuna”, naukkailuun mieltyneellä päähenkilöllä on kissa nimeltä Begemot. Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on saman niminen kissa, joka tarjoaa naisille mielellään viinaa.

Oneiron on täynnä oivaltavia viitteitä. Absurdiudessaan, yhteiskuntakritiikissään ja näkemyksellisessä otteessaan se on etäistä sukua Bulgakovin klassikolle. Mutta, mutta… suomalainen proosa ja romaanin käsite on murtamassa tietään aivan uuteen ilmaisuun. Soihtua kantavat Laura Lindstedtin kaltaiset, polttavan älykkäät naiset.

………………………………………………………………….

Ekstralinkki: Finlandiapalkintojen jakotilaisuus.

Ekstralinkki: Idolin kritiikki Hesarissa 17.4.

………………………………………………………………….

 

Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

Olen esittänyt mielipiteenäni, että joskus on luettava huonoja kirjoja ymmärtääkseen miten hyvät rakentuvat. ”Huonon” kirjan määritelmä on häilyvä, joten tarkennan: on luettava myös oman makunsa vastaista kirjallisuutta.

Tartuin kirppiksellä Norman Mailerin (1923 – 2007) viimeiseksi jääneeseen teokseen Adolfin linna. Gummerus julkaisi romaanin kirjailijan kuolinvuonna Kalevi Nyytäjän ja Tommi Uschanovin suomennoksena. Maileria pidetään syystäkin ansioituneena kirjailijana. Lisäksi aihe kiinnosti.

Kansi: Timo Mänttäri
Kansi: Timo Mänttäri

Viittaan edelliseen päivitykseeni nonfiktiivisestä kirjallisuudesta. Mailer tunnettiin tyylilajin edelläkävijänä.  Siitä on myös Adolfin linnassa lopulta kyse. Historiallisia faktoja löytyy sitomaan tarinaa, jonka kertoo paholaisen kätyri. Jumalan ja Saatanan sanansaattajat taistelevat kasvuikäisen Adolfin sielusta.

Tarina rihmastoituu Hitlerin sukuun ja Mailerin perusideana on osoittaa miten sukupolvesta toiseen jatkuva insesti on toiminut poikkeuksellisesti jalostavana tekijänä ja luonut yksilön, jolle on kasautunut ylivertaisia vaikuttamisen kykyjä, joita paholainen hienovaraisesti ohjailee.

Mailerin kuusisataasivuinen romaani on liian moneen suuntaan rönsyävä, fokuksensa pirstova ja pitkästyttävä. Kielellisesti lattea ote jää pinnallisen kuvailun tasolle. Tarina on tylsä ja toisteinen selostus sellaisesta, jonka kirjailija olisi voinut luoda nähtäväksi, aistittavaksi ja koettavaksi.

Päivitykseni aloittavasta mielipiteestä huolimatta olisin heittänyt Adolfin linnan kesken, ellei romaani olisi liittynyt tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähdeaineistoihin. Mielikuva vastustamattomasta pahasta on ollut kautta historian voimakkaimpia vallankäytön välineitä, jota myös uskonnot kärkkäästi hyödyntävät.

Mailerin kirja toimi itselleni eräänlaisena vastamyrkkynä: tähän tapaan en halua käsitellä hyvän ja pahan problematiikkaa. Ja kuitenkin, romaanin helmi vierähtää vasta sivulta 519. Ajatus, joka vaikuttaa jo itsestään selvältä. Juuri siksi se kannattaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen.

”Kun on tullut kuoleman työnjohtajaksi, jolla on valta likvidoida joukoittain ihmisiä, tarvitsee myös hyvin kovan kuoren minälleen, jotta ei kokisi syvää kauhua siitä hinnasta, mitä tämä vaatii sielulta. Useimmat sodan aikana menestyksekkäiksi johtajiksi tulleet valtiomiehet ovat jo valmiiksi nousseet tällaisiin korkeuksiin. He ovat saavuttaneet kyvyn olla menettämättä yöuniaan toisen puolen ihmisuhrien vuoksi.

Heillä on nyt hallussaan tehokkain yhteiskunnallisen psyykkisen turruttamisen keino – isänmaallisuus! Se on yhä luotettavin massojen johdattamisen väline, vaikkakin sen saattaa vielä joskus korvata ilmoituksellinen uskonto. Rakastamme fundamentalisteja. Heidän uskonsa tarjoaa meille kaiken mahdollisen lupauksen siitä, että se saattaa kehittyä lopullisen joukkotuhon aseeksi.”

………………………………….

Aihetta sivuavat ekstralinkit blogissa:

Köykäinen megamenestys

Helvetin käkikello ja Äiti yö

………………………………….