Onko apinan tilanne todellisempi kuin minun?

Apina istuu Fuengirolan Bioparkin kuolleen puun oksanhaarukassa ja ratkoo kiperää kysymystä. Ei ilmeestä ilo paista. Minä mietin kotiinpaluuta kuukauden reissun jälkeen. Onko remontti valmis, solahtaako vesi viemäriputkeen vaaratta?

En ole pystynyt ratkaisemaan onko apinan tilanne todellisempi kuin minun. Tai toisin päin. Elämme kummatkin maailmassa, joka ei ole hitustakaan suurempi kuin oma mielikuvituksemme antaa myöten.

Biopark Fuengirola, huhtikuu 2014
Biopark Fuengirola, huhtikuu 2014

Ennen tätä pallohöpinää maa oli litteä levy, jonka reunalta tipahti tyhjyyteen. Sittemmin maailmankaikkeutemme keskusta kiersivät aurinko ja muut taivaankappaleet. Epäilijöille kasattiin oma kokko, ja he haihtuivat savuna ilmaan. Aineen häviämättömyyden laki jätti jäljelle vain pari kourallista tuhkaa.

Vankeudessa varttunut apina ei osaa uneksia viidakosta. Minäkään en omia kuvitelmiani paremmasta tiedä. Turvaan kuolleeseen tietoon, en tulevaan. Aurinkoon ja lämpöön ehdittyäni mietin työhuoneeni rauhaa, sinne palattuani kaipaan kohta jonnekin muualle.

Koetin kirjoittaa täällä – vaihtelevalla menestyksellä. Mutta miksi pyrkiä elämän selkeyteen? Kiitollisuuden voisi muistaa joka aamu. Ja toiveen siitä, että oikeus ja kohtuus osattaisiin palollamme jakaa tasaisemmin.

Virginia Woolf on kiteyttänyt kirjoittamisen epävarmuudesta muutaman rivin. Olen ne joskus lukenut, mutta törmättyäni niihin ”naamakirjassa”, nappasin ne myös tähän. En halua korostaa kirjoitustyötä, teksti pätee elämään yleisemmin. Ehkä myös apinan todellisuuteen, jossa kieli vastaa tunteiden abstraktioita.

”Kenellekään, joka kohtuullisessa määrin tuntee kirjoitustyön vaatimukset, ei tarvitse kertoa tätä tarinaa yksityiskohdittain; kuinka hän kirjoitti ja tulos näytti hyvältä; luki sen ja se näytti kauhealta; korjasi ja repi; leikkasi; siirsi väliin; oli hurmostilassa; oli epätoivoinen eli hyvät yönsä ja huonot aamunsa; tarttui ideoihin ja kadotti ne; näki kirjansa selkeästi edessään ja se hävisi; näytteli henkilöittensä osia syödessään; laususkeli niitä kävellessään; toisinaan itki; toisinaan nauroi; horjui milloin tämän, milloin tuon tyylin välissä; yhdessä hetkessä suosi eeppistä ja juhlavaa tyyliä, seuraavassa eleetöntä ja yksinkertaista… eikä hän pystynyt päättämään, oliko hän maailman jumalaisin nero vai maailman suurin tyhmyri.”

VIRGINIA WOOLF

………………………………………..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!