Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.
Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?
En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.
Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdeksankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.
Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”
Sivistyksen käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia: ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”
Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa. James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”
Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.
Niinpä – kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä, mutta ehkä se vaatii lukijalta myös empatiakykyä ja psykologista herkkyyttä? Suorastaan halua pohtia asioita? Ja kyllä, mun piti googlettaa kuka Miller ja mikä Noitavainot.
Minusta kaikenlaiset suosituskirjalistat ovat hirveän hauskoja ja kiinnostavia. Voin onnitella itseäni kuta useampia lueteltuja teoksia olen lukenut ja motkottaa valitsijoiden sbobbailusta kuta vähemmän valittuja teoksia lukupinooni on osunut. Ja koko ajan tiedän, että listojen valinnat ovat kulttuurisidonnaisia, noudattavat tiettyjä kaanoneita ja joskus jopa pyrkivät osoittamaan valitsijoiden ylimielisen kapeaa näkemystä. Olen ollut laatimassa erinnäisiä listoja ja siksi voinkin epäillä, että monet valinnat kertovat paljon listailijoiden mausta.
Olenko sivistynyt, kun olen lukenut Joycea mutten Proustia? Voinko kohottaa syyttävän sormen jonkun brittiälykön suuntaan, jos hän ei tiedä mikä on Kalevala eikä osaa taustoittaa sen syntyä? Eikö hänen silloin kuulusi kysyä minulta vastineeksi tietoja Beowulfista?
Luen itse suosituskirjalistoja useimmiten listojen itsensä tähden, ja kyllä, ne kertovat aina valitsijastaan enemmän kuin itse kirjoista. Kun yhdysvaltalainen kriitikko ja kirjallisuuden proffa kokoaa oman listansa kansien väliin voi lopputulemasta olla montaa mieltä.
Jouni Tossavainen kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan (27.4.2001) Harold Bloomin Lukemisen ylistyksestä mm. näin: ”Jos et niele yhdysvaltalaista näkemystä, että kaikki länsimainen kaunokirjallisuus voidaan ja nimen omaan pitää kuvata Shakespearen kautta, unohda Bloom. Lue Lukemisen ylistystä, jos haluat vaikkapa tuntea ison egon äärellä olevasi aidosti, rehellisesti ja koko ajan oikeassa ja taatusti suoralla tiellä kohti lopullista listaa niistä teoksista, jotka ehdottomasti pitää lukea. Valitettavasti niihin ei näytä kuuluvan Alastalon salissa.”
Bloomin kirjan lisäksi hyllystäni löytyy Tossavaisen jutussaan mainitsema Milan Kunderan Petetyt testamentit, joka ainakin minulle on jättänyt pysyvämmän muistijäljen kuin Bloomin kirja.Tosin Kunderan näkökulma on laajempi ja esseistisempi.
Mutta kaiken kaikkiaan Sivistyksen käsikirjan kaltaiset opukset toimivat yöpöydän selailukirjoina. Juuri nyt sitä virkaa itselläni hoitaa Alain de Bottonin Filosofian lohdutukset. Popularisoitua kevytfilosofiaa Sokrateksesta Nietzscheen? Kyllä. Sitäkin tarvitaan joskus.
Ehkä suosituslistoihin pitää suhtautua samoin kuin eri artistien kappaleista kottuihin teemallisiin tai teemattomiin kokoelma-albumeihin – kaiken keskeltä voi löytää itselleen sopivan helmen, joka saa tutustumaan ko. artistin tuotantoon laajemmin?
Totta on. Mietin omia lukulistalöytöjä ja ekaksi tuli mieleen Ian McEwan. Joku ystävä on sitten keskutellessa valitellut miten pitää jostakin McEwanin kirjasta, toisesta ei. Se ei ole mulle oleellista, ”epätasaistakin” tuotantoa lukiessa on mielenkiintoista nähdä miten kirjailija kulmansa kääntää tai teemojaan valitsee ja käsittelee. Toinen listalöytö muutaman vuoden takaa oli Lars Saabye Christensenin Velipuoli. Romaani on LOISTAVA kuin mikä, noin yhdellä sanalla sanottuna. Seuraava romaani Malli oli mulle aivan mitätön, mutta yhtä kaikki, kun Christensen julkaisee seuraavan luen ehdottomasti. Nyt menee kotimaista, Saara Kesävuori sai eilen Hesarissa hyvän arvion romaanistaan Tarvitse minua, kirja on yöpöydällä vähän yli puoleen luettuna.
Onpas taas mielenkiintoisia kirjoituksia!
Kirjallisuus, sivistys ja tarinan opetus; miten päin ketju kulkee, mikä ja missä on sivistys? Ainakin sivistystä on vaikea havainnoida, mutta se puuttumisen huomaa paljon helpommin. Ja mikä meillä koetaan barbaariksi, on jossain aivan normien ja hyvien moraalikäsitysten mukaista, sivistynyttä. Lasten ja naisten kohtelu on yksi tällainen koetinkivi.
Kirjoitit myös kulttuurijournalismista ja esim. Aamulehden kulttuuriosaston lakkauttamisesta. Apunen on puolustellakseen asiaa korostanut, että kulttuuri ei ole erillinen saareke yhteiskunnassa ja lehdessäkin aiheen pitäisi integroitua muuhun aineistoon. Ihan järkevän kuuloinen perustelu, mutta johtaako se sitten väistämättä voimavarojen vähentämiseen? Kyllä varmaan, en väitä vastaan…mutta voisiko tehdä talous- tai ulkomaan uutisia kulttuurinäkökulmasta?
Hei!
Aamulehti on osin noudattanut integrointiperiaatettaan. Se ei silti saisi merkitä jatkuvia rimanalituksia ”varsinaisilla” kulttuurisivuilla. Kyse on tietty myös resursseista ja kaikkialla yhä kiristyvistä budjeteista koska aina kovempaa tulosta ja voittoa vaaditaan konsernin sijoittajille. MUTTA uskon ja toivon, että kurssia korjataan. Mitä parempi lehti, sen varmemmin se pärjää. AL:n nykyinen linja vain vahvistaa Hesarin asemaa pääkaupunkiseudun ulkopuolella.
Oman sivistykseni tai älyvapauteni prosenttilukua en kykene arvioimaan. Ja vaikka minulla ei sivistyksessäni ole Cervantesin ”ratsumiehen ja Rosinanten mentävää aukkoa”, sekään ei välttämättä pelasta tilannettani, koska minulla lukukohteena on ylipäätään suurimmaksi osaksi olleet vanhat klassikot. Suosituslukulistoja kyllä aina tutkin ja luenkin joitakin,
Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?
En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.
Sorry, äskeinen kommentti lähti tyystin kesken…
Olin aikeissa kysyä loistavan kuvan alkuperää?
Tuohon kuvaan on napattu silmä jostain julkaisuvapaiden kuvien kokoelmasta. Don Quiote on löytynyt Orson Wellesin leffasta ja photoshopattu mukaan. Sitaattioikeuden rajallahan tässä liikutaan, mutta olen funtsinut, että en riko ”hyvää tapaa” siinä mielessä, että käyttö on täysin epäkaupallista.