Brittinero Alan Turing pakottaa minut päivittämään

Blogi on päivitettävä sunnuntaina, sillä Hesari kertoo tänään radioteatterin uusintakuunnelmasta: Turing – matka tietokoneen keksijän mieleen. Kaksi vuotta sitten ilmestynyt 365 tekstin kokoelmani Babel käsittelee myös Turingia. Kirja kehii sisäänsä koko universumin jättämättä vähäisintäkään asiaa käsittelemättä – saatika brittimatemaatikkoa, joka oli tietojenkäsittelytieteen uranuurtaja.

Suomessa saa ensi viikolla ensi-iltansa myös Morten Tyldumin elokuva The Imitation  Game, joka kertoo Turingista (1912 – 1954). Nerokas matemaatikko kykeni kyseenalaistamaan Einsteinin suhteellisuusteorian ja keksi tietokoneen toimintaperiaatteen. Toisen maailmansodan aikana hänen roolinsa oli keskeinen murrettaessa saksalaisten Enigma-salakielikoneen käyttämää koodia.

Sunnuntain kuunnelma kertoo ihmisestä tieteensä takana. Niin myös Babelin  häntä käsittelevät rivit, jotka verkostoituvat ikiaikaiseen mytologiaan ja kyseenalaistavat lopulta itsensä. Olkaa hyvä, tekstit 321 ja 322.

Alan Turing laski perhosten pesän sijainnin niiden lentoreiteistä.

Pojan lempisatu oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä.

Hän ajoi sata kilometriä polkupyörällä ollakseen paikalla

ensimmäisenä koulupäivänään Sherbone Schoolissa.

Myöhemmin Alan korvasi aritmetiikkaan pohjaavan formaalin kielen

Turingin koneilla ja todisti, että niiden kaltainen laite

ratkaisisi kaikki matemaattiset ongelmat jos ne voitaisiin

esittää algoritmeina. Hän mursi natsien Enigma-salakielikoodin

ja kehitti loogista teoreemaa, jossa ristiriidasta

v o i t a i s i i n   p ä ä t e l l ä   k a i k k i .

Turing tutki kryptoanalyyseja, matemaattista biologiaa

ja morfogeneesiä. Hänen mukaansa nimetyllä testillä

koetetaan tunnistaa tietokoneen ja ihmisen tekemä teksti,

eikä uusimmissa kokeissa ole kyetty erottamaan niitä toisistaan.

Turing tuomittiin samasta syystä kuin Oscar W. runossa 170.

Hän teki itsemurhan syömällä syanidilla myrkytettyä omenaa.

Lumikki oli hänen lempisatunsa.

…………………………

Baabelin palvelinta inspiroi ajatus, että tulevan kirjan versio 2.0

tehtäisiin tietokoneella ja alistettaisin Turingin testiin.

Tietoiset ohjelmointivirheet tekisivät runoista inhimillisiä

ja algoritmien avulla säkeet sisältäisivät kaiken minkä

yksi vuosi kykenee peilaamaan aikojen alusta lähtien.

…………………………..

Ekstralinkissä Einstein ja kymmenen grammaa energiaa, joka riitti tuhoamaan Hiroshiman.

……………………………

Kuunnelma Turingista, Radio ykkösellä 15.2. klo 15.00, uusinta ma 16.2. klo 19.03. Käsikirjoitus Mikko Jaakkola ja Jussi Lehtonen, ohjaus Mikko Jaakola. Pääosassa Jussi Lehtonen.

………………………..

”Ei lukemalla uimaan opi, veteen on mentävä.”

Lupasin lyhyen yhteenvedon viimeistä edellisestä jutustani Rahaa jaossa! Kantaa ottavimmat kommentit sain sähköpostiini. Ymmärrettävää: ”Ei lasitalossa kannata kiviä heitellä.”

Lähdetään tästä: Hesarin Kuukausiliitteen juttu on provosoiva ja tarkoitushakuinen, jopa ”pahantahtoinen”. Totta. Juuri noin kaikki jutut tänä päivänä tehdään. Lukijat, jotka muutenkin karsastavat kulttuuritukia, ottavat kyseenalaiset tiedot mielellään ehdottomana totena. Kerran kylvettyä ei enää kitketyksi saa.

Aku Ankka pinteessä.

Entä raha, jota ilman moni kirjailija tulisi hyvin toimeen. Taas totuuksia, joihin minun on helppo yhtyä. Kirjailijan varallisuutta on vaikea, ellei mahdoton selvittää: palkkatulot, pääomatulot, royaltit, rahastosijoitukset, osakkeet, korot, vuokratuotot, kurssitappiot…

Ja vielä vaikeampaa: miten määritellä kirjallista laatua? Entä jos tylyt esikoisarviot saanut nuori valmistelee vallankumouksellista teosta. (en vedä tähän V. Linnaa, jutusta on niin kauan…) Ehkä vapaaksi kirjailijaksi uskaltautunut vanhempi tekijä on vailla muuta tuloa.

Valta ja arvostus keskittyy. Jos Hesari sanoo, että kirja on hyvä. Se on. Jos Hesari teilaa teoksen, ei auta vaikka arvostusta tulisi muualta. Myös apurahat ovat osaltaan kirjallisen arvostuksen mittareita. ”Ylenkatse lasta itkettää, vaan ei osan vähyys.”

Kuten arvelin, puolesta ja vastaan -leirit kaivavat mielellään omiin argumentteihinsa sopivat pointit toistensa väitteistä. Siilipuolustus ei johda mihinkään. On hyvin yksinkertaista tehdä pari kysymystä:

Onko kirjastoapurahojen jako parhaalla mahdollisella tolalla? Voisiko järjestelmästä saada avoimemman ja varsinaista tarkoitustaan paremmin palvelevan? Kyllä voisi, enkä ole väittänyt, että se on yksinkertaista. Viittaan jutun otsikkoon.

Mitä enemmän apurahoista puhutaan asiallisesti, sen parempi. Silkka julkinen keskustelu saattaa auttaa ongelmista merkittävimpään ja helpoimmin ratkaistavaan. ”Erittäin hyvin” toimeentulevat kirjailijat saattavat muistaa, että apurahan on tarkoitus turvata kirjallisen työskentelyn edellytyksiä. Ehkä he jopa kertaavat Kuukausiliitteen jutusta Riikka Pulkkisen liikuttavan rehelliset kommentit.

……………………………………………….

Tiivistelmä YLE:n haastattelusta:

http://www.yle.fi/alueet/tampere/2011/10/ahkeruus_ei_lihota_kirjailijan_tilipussia_2938381.html

………………………………………………

Loppuviikosta back to basic, eli Unohdettujen runojen klinikka.

………………………………………………

Selkeät sanat – parempi mieli

Viikon takaisessa Hesarin artikkelissa kerrotaan miten ”Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, jota katsojan on vaikea ymmärtää.” Esimerkiksi näin: ”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”

Tähdet kertovat komisario Palmu. Ohjaus Matti Kassila 1962.

Taiteilija väittää pyrkineensä runolliseen selkeyteen, joka lähiluvulla aukeaisi kenelle tahansa. Kaisa Heinäsen jutussa selkokieleen perehtynyt taidehistorioitsija Satu Itkonen suomentaa virkkeen: ”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.

Jari Julan tm-gallerian näyttelytekstin selkiyttämisen kanssa Itkosenkin on nostettava kädet pystyyn. Ei onnistu. ”Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkoitus.”

Asiantuntijaystäväni, jonka kanssa teimme päivityksiä kotisivuihini sanoi, ettei kuvittele enää itseään tyhmäksi törmätessään vaikeaselkoisiin sovelluksiin netissä. ”Jätän ne kylmästi silleen. Tekijän velvollisuus on huolehtia käytön helppoudesta.”

Olen aina teknisten laitteiden kanssa hukassa. Käyttöohjeiden lukemista ei kannata edes yrittää. Tekemällä oppii parhaiten. Tästä lähtien kieltäydyn myös taiteesta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä vakuuttaakseen olevansa merkittävää ja hienoa. Jos teos ei avaudu ilman kirjallista ohjetta, olkoon. Vakavasti otettavat esseet omasta työstä ovat erikseen. Ja valitettavan harvassa.

Abstraktit ja suuret sanat koettavat haukata koko maailman kerralla. Arkiset ja pienet ovat täsmällisiä ja tarkkoja. Naula uppoaa lautaan paremmin kuin vasara.

Performanssitaiteessa kuvailun koukeroisuus saattaa olla yleisintä. Näin luonnehditaan Irma Optimistin teosta Kertaluvun kieli (Order Language) ”Lähtökohtana kuvallinen avaruus ja pisteiden liike, sijainnit ja tapahtuma, jonka prosessi ilmenee sellaisenaan. Paikka elää valmiustilan, purkamisen, yhteyden ja eron kautta. Kesto 20 min.”

En voi sanoa, onko taiteilija itse laatinut tekstin. Laitoin sen talvella talteen sähköpostikutsusta, jossa oli useamman taiteilijan teoskuvaus. En ymmärtänyt yhtäkään. Sen sijaan kävin sunnuntaina Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa kahdentoista taiteilijan yhteisnäyttelyn Olotila OK! Taitelijoiden päämäärien kuvaukset olivat selkeitä ja näyttely mielenkiintoinen. Suosittelen.

Siperia opettaa – tai sitten ei

Aamulehden toimitus Tampereella hengittää keskustorin kupeessa, Siperiaksi nimetyssä kiinteistössä. Itälaidalla punatiilistä kaupungin sydäntä nuolevat kosken kuohut. Päätoimittaja Matti Apunen jättää rakennuksen tuota pikaa. Remmiin astuu Jouko Jokinen, joka on luotsannut Satakunnan Kansaa vuodesta 2001.

Salo-Somerkivi: Meidän lasten aapinen

Hesari kirjoittaa Tampereen asioista tätä nykyä liki yhtä paljon kuin Aamulehti. Ja kulttuurista enemmän. Lainaan siis olennaisen pointin 7.5. Hesarista, jossa Jokista haastatellaan: ”Aamulehden nykyisen päätoimittajan Matti Apusen aikana Aamulehti on lopettanut itsenäisen kulttuuriosastonsa, joka oli aikaisemmin yksi lehden arvostetuimpia osastoja. Jokinen ei ota kantaa Aamulehden kulttuurijournalismiin, mutta näkee, että kulttuurijournalismi voisi mennä enemmän verkkoon.”

Kyllä Jokisen pitää vielä kantansa ottaa. On pakko. Jos AL:n kulttuurisivut säilyvät mitäänsanomattomina kuin kastunut villatumppu, se on kannanotto. Jos osasto puhalletaan henkiin, se vasta kannanotto onkin. Huolimatta siitä siirretäänkö kulttuurin sisältöjä verkkoon.

SITTEN JOKISEN EVÄÄT. Ne voi syödä tai jättää silleen: Tilastokeskus ja opetusministeriö on kirjannut kulttuurialojen taloudellisen merkityksen Suomen kansantaloudessa. Jo vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja työllisistä 4,2 pros. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. KERTAAN: kulttuuri on isompi ala kuin maatalous tai paperiteollisuus. Kyllä tämän ilosanoman sisältöjä kelpaisi levittää! Ainakin samalla intensiteetillä kuin jääkiekko- tai pesäpallomatsien tuloksia.

Lopuksi lukemisen riemua. Olli Helen on kirjoittanut jutun Aamulehden palstanpään tilkkeeksi: Mikään ei ole hienompaa kuin lukemaan oppiminen. Kun osaa lukea, voi väläyttää vaikka silloin kun bussi 27 tulee Tampereen asematunnelista Hämeenkadun puolelle. ”Tampela!” huusi Irjalan päiväkodin eskarilainen ja osoitti tienviitaa. Hetken miettimisen jälkeen hän joutui kysymään: ”Mikä on Tampela?” Kaverilta löytyi tietoa: ”Yksi kala on ainakin kampela.”

Ps. Metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta harjoittanut Oy Tampella Ab aloitti vuonna 1856. Yhtiö ajautui Suomen pankin haltuun 1991. Pörssiyhtiö pilkottiin ja myytiin osina.

II Ps. Yksi Edellisen postauksen kommentti oli juuttunut roskapostihaaviin. Löysin ”Keken” vastauksen vasta tätä päivittäessä. Pahoittelut, nyt se on paikallaan.

Pitäisikö varata omat lokerot tyttö- ja poikarunoudelle?

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin etten halua esiintyä blogissani asioiden ja ilmiöiden kriitikkona. ”Vihaisia nuoria miehiä ja naisia” riittää muutenkin joka lähtöön. Huumori maailmankirjallisuudessa ja yli viidensadan vuoden takainen François Villonin Testamentti on yhtä kiinnostava kuin syksyn kohuromaani tai kevään esikoisrunokokoelma. No, annetaan poikkeuksen vahvistaa sääntöä tällä kertaa.

Tytöt, pojat ja runouden genret.

Luin esikoiskirjojen arvioita toukokuun ensimmäisen päivän Hesarista. Tomi Sonster (taiteilijanimi) on julkaissut ntamolta kokoelmansa Siihen mihin tonttu astuu. Kriitikko ei tahdo päästä sisään Sonsterin persoonalliseen kielimaailmaan. Niin saattaa- ja saakin käydä, runokritiikki ei ole helppo laji edes runoilijalle. Kritiikin kritiikkini koskee (eikä ainoastaan tämän jutun kohdalla) kriitikoiden harrastamaa kaksoissidosviestintää ja lokerointia.

Kriitikoilla on tapana ensin arvostella ja kääntää kelkka seuraavassa lauseessa. Tehdään sellaisilla sanoilla alkavia kappaleita kuin: VALITETTAVASTI, TOISAALTA, HARMILLISTA, SUOSITTELISINKIN, KEHOTTAISIN… Niistä syntyy vaikutelma ylemmyydentuntoisesta ohjeiden antamisesta. Kriitikon tehtävänä ei ole ohjeistaa kirjailijaa seuraavan teoksen kirjoittamisessa. Voi käydä niin, että toinen kriitikko on kehoituksista aivan eri mieltä.

Juttuni varsinainen kimmake on kuitenkin tässä kritiikin kappaleessa: ”Jos Vilja-Tuulia Huotarisen tai Juuli Niemen edustama tyttörunous on jo vakiintunut suomalaiseen runokenttään, Tomi Sonster astelee muun muassa Teemu Mannisen tavoin kohti poikarunouden genreä.” Virke vaikuttaa vähän hätäiseltä päätökseltä avata lokerot ja kaivaa leimakirves esiin.

Teemu Manninen hyödyntää runoudessaan niin monia tasoja, ettei genreen niputtaminen tee oikeutta. Todisteeksi voi lukea vaikka Kootut selitykset Lohikäärmeen poika -kokoelman lopusta. Vilja-Tuulia Huotarisen runoudessa haetaan identiteettiä ja tekstit hyödyntävät draaman kaarta kuvatessaan naiseksi kasvamista ja sukuun liittymistä. Viimeistä edellisen kokoelman nimikin antaa jo pätevät koordinaatit: Naisen paikka.

Kulttuurin seinät vai sisältö?

Keskiviikkona 13.1. Hesarin kulttuurisivulla valaistaan Leif Jakobssonin persoonaa otsikolla ”Kahden valtikan taidekiho”. Ingressi kertoo miten Ruotsin television ex-pomo on noussut vaivihkaa Suomen taiteen superpäättäjäksi. Hänen olisi luotava raamit meidän tulevalle kulttuuripolitiikallemme ja ”uusittava maan keskeisin taiteen rahanjakokone”.

Italialainen ooppera, 1700-luku.

”Rahanjakokone” on toimittajan raflaava sanavalinta. Itse juttu on asiallinen ja antaa Jakobssonista erittäin myönteisen kuvan. Suomenruotsalaiselta ”mediabossilta” ja mm. Pro Artibus -säätiön toiminnanjohtajalta olisin saattanut odottaa enemmän elitismiltä maistuvia mielipiteitä ja toimintamalleja. Törmäsin siis omiin ennakkoluuloihini.

Jakobsson toimi viime vuonna hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan 30-henkisen toimikunnan puheenjohtajana. Selonteossa pohdittiin mm. kulttuurivientiä, taiteen itseisarvoja, taideaineiden määrää ja taideinstituutioiden roolia terveydenhuollossa. Tammikuun alussa kulttuuriministeri Stefan Wallin sitten tarjosi Jakobssonille koko vetovastuuta ja Taiteen keskustoimikunnan puhenjohtajuutta.

”En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota”, Jakobsson sanoo. ”Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön.” Mies myös lopettaisi uusien kulttuuripalatsien rakentamisen, sillä seiniin laitetut rahat ovat pois sisällöstä. ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.” Haastattelussa Jakobsson puhuu myös taiteentekijöiden verkostoitumisen puolesta, rajojen rikkomisen tärkeydestä, avoimuuden lisäämisestä ja monikulttuurisuudesta.

Taidepolitiikasta päästäänkin sitten varsinaiseen pointtiini. KUVITELKAA kulttuurin kiteytymä, joka on käyttäjilleen ilmainen ja siten kaikille tasa-arvoinen. Avoinna maanantaista lauantaihin ja vapaa käydä ja kulkea silloin kuin itselle sopii. Nämä paikat ovat useimmiten monikulttuurisia ja myös lapset huomioonottavia: kirjoja, lehtiä, musiikkia, vaihtuvia näyttelyitä, nettiyhteyksiä… Aivan oikein, suomalaisen yhteiskunnan tärkein ”kulttuuri-instituutio” on kirjastolaitos.

Tein pikatutkimuksen sähköpostitse. Esimerkkinä kotikaupunkini pääkirjasto Metso, jossa kulkee arkipäivisin 3500 – 4500 kävijää, lauantaisin yli 2000. Tampereella on reilut 211.000 asukasta. Teoreettisesti arkipäivän keskiarvolla laskettuna koko kaupungin asukasmäärä olisi virrannut YHDEN kirjaston kautta parin kuukauden kuluessa. Jutun viesti päättäjille kuuluu yksinkertaistettuna: pitäkää hyvää huolta kirjastoista ja niiden sisällöistä.

Kirjailija Kreeta Onkeli kirjoittaa Hesarin tämänpäiväisessä kolumnissaan: ”Jokaiselle Suomessa syntyvälle ja tänne muuttavalle on jaettavat selviytymispakkaus. Se sisältää hyvät jalkineet, ulkoiluasun ja kirjastokortin. Selviytymispakkaus ennaltaehkäisee ja parantaa. Se on arkinen ja halpa.”

Postauksien aiheita blogiin on jonoksi asti. Lupasin jutun Mirkka Rekolasta jo kauan sitten. Lienee aika kaivaa se pinon päällimmäiseksi.

HERRA DARWININ PUUTARHURI

Kristina Carlson voitti Finlandian vuonna 1999 romaanillaan Maan ääreen. Tuore romaani Herra Darwinin puurathuri sai 27.8.09 Hesarissa poikkeuksellisen hehkuttavan arvion Mervi Kantokorven kirjoittamana.

Minulla oli eilen kaksi tuntia aikaa istuessani junassa Tampereelta Helsinkiin. Se riitti mainiosti Carlsonin kirjan lukemiseen. Pienoisromaaniksikin kirja on lyhykäinen. Kutistettuun formaattiin on taitettu hyvin väljästi 170 sivua. Se ei vähennä kirjan arvoa, Darwinin puutarhuri on toisenkin lukemisen väärtti.

Kristina Carlsonin romaani (elokuu 2009).

Tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden taakse. Epookkiromaani kulminoituu kysymyksiin kristillisestä etiikasta ja Darwinin uudesta vallankumouksellisesta evoluutio-opista. Kirja ei hae vastauksia, jäljelle jää vain kysymyksiä ja pohdintoja, kyläläisten päästä napattuja ajatuksen kappaleita ja kollektiivista ääntä jossa ei aina ole puhujan henkilöllisyyskään selvillä. ”Juonesta” syntynyttä jännitettä on sen verran, että sanoa saa. Mikä kirjassa sitten kiinnostaa?

Miljöö on 1870-luvulta. Silti kieli on riemastuttavan tuoretta. Alkusivuilla puhuvat kanat ja varpusetkin: ”e-eivät ku-kuule ne jo-jotka pi-pitävät i-isoa me-meteliä i-itsestään ku-kuten na-naakat ja ka-kanat tih-tih-hih”. Merkitykset on pakattu tiukkaan ja liki jokaiselta sivulta löytyy hienoja aforistisia kiteytyksiä: ”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.”

Carlson luo tekstiinsä voimakkaan preesensin ja tapahtumisen tilan, josta kurkotetaan myös tulevaisuteen. Iltaisin Eileen kirjoittaa asioita muistiin ja tajuaa samalla miten vanhakantaisen naurettavalta kylän elämä näyttää joskus tulevina aikoina.

Vaikka mieleeni tuli ymmärrettävämmäksi laimennettu James Joycen ja Odysseuksen tajunnanvirta, Carlsonin tekstissä on ehdottoman oman äänen kaiku. Kantokorpi kirjoittaa arviossaan: ”Brititkään eivät maalaisi tarinaan aikaa, paikkaa ja ihmistä paremmin kuin Carlson.” Se ei taida olla itseisarvo, mutta herätti mielessäni kysymyksen: jos tämä olisikin britin kirjoittama käännöskirja, tuntuisiko sen ilmaisu niin tuoreelta. Carlsoni kieli ja äänten polyfonia kun on kotimaisen kirjallisuuden kielessä niin harvinaista herkkua. Ehkä asia selviää minulle toisella lukemisella.

Herra Darwinin puutarhuri on virkistävä kirja. Sen ehdoton ansio on itse kielessä ja tajunnanavirtatekstien rytmisessä oivalluksessa: vaikka puhujia on paljon, koko seurakuntaa ei aina tarvitse hahmottaa yksilö kerrallaan. Äänten kudelma toimii hienosti, välillä zoomataan yksittäiseen puhujaan.

Carlson osaa pakata suuret kysymykset oivaltaviin lauseisiin, jotka jäävät jatkumaan lukijan päässä pisteen jälkeen: ”Thomas Davies harppoo tietä pitkin ja hän säälittää minua sillä hänen vaimonsa kuoli ja lapsetkin ovat toistaitoisia. Arvaan mitä hän hautoo, sen näkee pään asennosta, kun pää painaa enemmän kuin ruumis. Hän ajattelee kuolemaa ja ehkä aikoo viedä lapset mennessään että ei jäisi kukaan suremaan. Minä tiedän, että ei itsemurhaaja oikeastaan kuolemaa halua, vaan entisen elämänsä takaisin mutta aikaa ei voi peruuttaa kuin hevosta.”