Lassien kotiinpaluu, missit ja miljonääri Manilasta

Syksyllä julkaistavan romaanin pilkut alkavat olla paikallaan. Kustannustoimittajan toiveet tiivistyksistä ja lisäyksistä menivät liki tasan. Parinsadan liuskan käsis lyheni vajaalla liuskalla. Taitettuun kirjaan jää kolmisensataa sivua. Tässä pieni siivu puolivälin paikkeilta.

”Televisio korjautetaan eikä lopputulos ole sen kummempi, muutaman viikon kuluttua korjaaja avaa taas tekonahkaisen työkalulaukkunsa olohuoneen sohvalle ja kyykkii television takana hikeä valuen. Kolmannen kerran jälkeen laite saa jurottaa nurkassaan mulkosilmäisenä ja sokeana. Jos tähdellistä tarvetta tulee, voin katsoa televisiota läheisessä baarissa tai naapurissa. AGA herätellään henkiin vasta ennen seuraavaa kilpailua, jossa Miss Suomeksi valitaan Virpi Miettinen, hän on vielä seesteinen kuin kansanlaulu, jossa taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä, hän ei vielä aavista miten tie aukeaa Pierre Balmainille, Chanelille ja Itävallan kauppahuoneelle, avioliittoihin, alkoholismiin ja karismaattisen uskonliikkeen evankelistaksi.

Lassie palaa kotiin, elokuvaversio 1943.

Televisio toimii kolme viikkoa ennen kuin hiipuu jälleen. Avaan takakannen ja huomaan miten pieneen väliin juotettu lanka on sulanut poikki. Sovittelen tilalle nuppineulan ja kas, ruutu välähtää eloon ja laite toimii monta päivää kunnes se kesken Lassien kotiinpaluun syöksee tulta ja savua ja sytyttää olohuoneen verhot tuleen.

Seuraavat kisat seurataan uudesta vastaanottimesta ja missikokelaiden vaihtaessa uimapuvuista ilta-asuihin katsojia viihdytetään Ossi Malisen orkesterin säestyksellä. Flamencotanssijoiden pelmahtaessa estradille kuuluttaja kertoo miten nyt on vuorossa jalalla koreastilaitto espanjalaisittain. Lopulta hillitty ja etäinen Satu Östring saa kimaltavan kruununsa ja kilpailun juontaja pääsee muotoilemaan viimeisen repliikkinsä: Tv-lähetyksen päätyttyä saavat lehtikuvaajat kauan odottamansa tilaisuuden läheltä kuvaamiseen ja paljon filmiä kuluukin valmistauduttaessa voittajien esittelyyn painomusteen välityksellä.

Ritva Lehto kruunataan vuonna 1967. Hänet valitaan myös Miss Universum -kilpailussa kolmanneksi perintöprinsessaksi, hänestä tulee Euroopan kuudenneksi kaunein ja Miss Skandinavia -kilpailun toinen perintöprinsessa. Hän kärsii migreenistä ja julkisuudesta. Avioiduttuaan hän ottaa itseltään hengen yhdeksän päivää häiden jälkeen, vain vähän ennen kuin olisi täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta.

Virgilio Hilario ja Armi Kuusela. Kuva: Iltasanomien arkisto.

Kuluu vuosi, televisio toimii yhä ja missikisojen tuomaristossa istuu Gil Hilario mustat lasit silmillään. Ne paljastavat ja peittävät samaan aikaan, ne merkitsevät, että hän on jotain erikoista, hyvin tärkeää ja tänne kuulumatonta: miljonääri Manilasta, ja että hänen vaimonsa ei ole enää Muhoksen maalaistyttö, joka valittiin aikanaan Kalifornian Long Beachissa ensimmäiseksi Miss Universumiksi, vaan hänestä on tullut kansainvälinen seurapiirirouva. Ja kun Leena Brusiin kruunataan tv-studiossa, Virgilio ottaa hetkeksi mustat lasit päästään ja nousee onnittelemaan.

Illan lähetystä seurataan joka ainoassa televisioperheessä, äiti näkee yhtä aikaa kahden ja puolen miljoonan katsojan kanssa Virgilion paidan ja ompelee seuraavana yönä minulle samanlaisen. Se odottaa aamulla tuolinkarmilla, ja Hilario-paita tarkoittaa, että sitä pidetään housun päällä, sen kauluskäänne on lovettu ja litteä, tai paidassa on pieni pystykaulus. Ensimmäinen Hilario-paitani on kermankeltainen ja kiiltävä, koska siihen hätään ei muuta kangasta ole löytynyt. Pidän paidasta. Se merkitsee, etten ole enää samanlainen kuin muut, vaan jotain aivan erityistä.”

Raha, Kristus ja ikuisuus

Tämän päivän Hesarista löytyy Booker-palkitun Hillary Mantelin haastattelu. Hän kertoo miten palkinto ja Susipalatsi -romaanin tuotot antoivat hänelle mahdollisuuden keskittyä elämään ja kirjoittamiseen.

”Pankkiirit pyörittävät maailmaa. Niin on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin. Taustalta löytyy aina se näkymätön käsi, joka pitelee lompakkoa. En halua olla kyynikko, mutta idealistienkin kannattaa miettiä, kuka heidän ideansa rahoittaa.”

Michelangelo: Pièta, Rooman Pietarinkirkko 1499.

Michelangelo (di Lodovico Buonarroti Simoni 1475–1564) kävi ikääntyessään ylpeäksi ja kieltäytyi ottamasta maksua Pietarinkirkon kupolin suunnittelusta. Lisäksi hänen runonsa paljastavat, että hän alkoi epäillä taiteen turhamaisuuden olevan syntiä.

Aiemmin renessanssin yleisneroa ja kaikkien aikojen merkittävintä kuvataiteilijaa olivat rahoittaneet katolisen kirkon paavit ja Medicien ruhtinas- ja pankkiirisuku. Mammonan vastineeksi Michelangelo loi kuolemattoman kristillisen maailmankuvan. Ensimmäinen ihminen herää eloon, kun Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamin sormea Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskossa.

Kun Rooman Pietarinkirkossa seisoo Michelangelon Pièta -veistoksen edessä, se vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Sama ihme kuin luomisen kuvassa toistuu silti. Kristuksen käsivarsi on hämmästyttävä. Kuollut, silti lihaa ja verta marmoriin veistettynä. Ja vaikka patsasta tarkastelisi kuinka kauan katse palaa aina saman kolmion jännitteeseen: Jeesuksen oikea käsi, Marian vasen käsi ja kasvot.

Pääsiäisen sekametelisoppa alkaa olla taiteita yhdistävää runoa vaille valmis. Gösta Ågrenin viimeksi julkaistu kokoelma Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä (wsoy 2006) koostuu Ludvig Wittgensteinin ja Martin Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista.  Valitsemani teksti kutistaa Mighelangelon tavoin viisisataa vuotta olemattomiin. Ja karkaa lopuksi jonnekin tulevaisuuteen.

Martin Heidegger kirjoittaa: ”Miksi sanomme, että aika kuluu emmekä samalla tapaa korosta, että se syntyy?” Tämän sitaatin Ågren purkaa runoksi, jonka nimi on HETKI

Aika on vain sana.

Kirjoittaessani tätä

mikään muu ei muutu.

Kuolleitten kangas lepää

nimiä ja kiviä täynnä.

Syntymättömien usvassa

kukaan ei ole nimetön,

koska kenelläkään ei ole nimeä.

Mennyt ja tuleva eivät ole

kellotauluja, vaan kasvoja,

jotka katsovat sinua. Säilytä

tämä lempeä hetki. Mitään

uhkaa ei ole olemassa. Kaikki

tulee tapahtumaan.

Runojen tulva ja Tanssiva karhu

Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.

Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Kuva: dailymail.co/uk

Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.

Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.

Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”

Helena Sinervo. Kuva: Suomen Kuvalehti/Kaisa Rautaheimo

Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.

”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”

Vähän ääntä ja enkelikuoron asioita

Kerro miten erinomainen olet, kaikki myöntävät, vaikka eivät usko. Kerro miten surkea olet, kaikki uskovat, mutta eivät myönnä. Jotenkin noin se ajatus kiertää hämäläisellä. Ja johtaa siihen, että kaiken varmuuden vuoksi itsensä vähättelystä on täällä kehittynyt suoranaista taidetta.

Pieni välihuuto blogiin.

Jos tamperelaista kannustetaan tai kehaistaan, ensimmäinen repliikki on: ”Jaa mää vai?” Taustalla kummittelee kuitenkin hyväksynnän tarve, joka ottaa kipinää itsensä kyseenalaistamisesta. Omakehu on niin kova paikka, että se pitää aloittaa pitkällä negaatioiden listalla.

No jaa, päästään asiaan. Mutta se on ihan vaatimatonta vaan. Ja toisten ansioo. Ollilan Simo retuseeras ja päivitti mun kotisivut. Siältä löytyy syksyllä julkastavan uuren kirjankin nimi. Lukunäyte tulee sitten myähemmin, kuv viilataan pilkup paikalleen. Ja muutaman runon luin, joihin Silvennoisen Hanna sävelsi upeet taustat.

Skarpatuille kotisivuille löydät vasemman yläkulman ekasta linkistä. Jos et jaksa äänirunoja Talousuutisia pidemmälle, ehkä kuitenkin viimeisen Nimettömän. Runosta saattaisi löytyä ironiaa, mutta sellaisessa on aina sapekas ja puolusteleva sivumaku. Hämäläisen totista huumoria enkelikuoron säestyksellä – ehkä se on sitä?

Mikä yhdistää kotimaan kauhuromantikkoa ja New Delhin herrasmiestä?

Jos et asu Tampereella, tee tikusta asiaa tai tule vaikka vasiten katsomaan kaksi taidenäyttelyä. Näet yhdellä iskulla kotimaisen komeetan ja kovassa nosteessa kiitävän kansainvälisen tähden.

Anna Tuori: Into the wood I Made (2009)

Anna Tuorista tehtiin Vuoden nuori taiteilija viime tingassa. 1976 syntyneellä ikäraja alkaa olla tippaa vaille täysi. Kuvataideakatemiasta ja Pariisista oppinsa ammentaneen Tuorin ura on jo kovassa kuosissa, vaikka häntä ei vielä ”suuren yleisön” suosikkina voi pitääkään. Eikä tarvitsekaan. Useimmiten julkisuus imee polttoaineensa taiteen ulkopuolisista ”ansioista”.

Vuoden nuori taiteilija saa stipendin ja mahdollisuuden yksityisnäyttelyyn Tampereen taidemuseossa. Tila on suuri, mutta Tuori ottaa sen haltuun komeasti. Aiempia töitä on haalittu Ruotsia ja Tanskaa myöten. Taitelija itse asuu ja työskentelee tällä hetkellä Helsingissä.

Anna Tuori: Blow Out Your Candles, Laura (2010)

Tuorin maalaukset ovat hyvin tarinallisia. Nimet antavat kirjallisia viitteitä, mutta ei niitä välttämättä tulkintaan tarvita. Töiden äärellä oma mieli alkaa välittömästi askarrella kuviin kertomusta. Aavetaloja, kummituspuita, hohtavasilmäisiä tyttöjä ja kauhuromantiikkaa. Jokainen työ on kuin lasipalloon suljettu salainen maailma. Mielikuvissaan sen saattaa ottaa käteen ja ravistella: lunta sataa.

Kuva: Marko Melto

Tampereen taidemuseon tiilimakasiinista on Sara Hildénin betoniarkkitehtuurin äärelle vain pari pulterin heittoa. Intialainen Subodh Gupta on täyttänyt salit veistoksilla ja maalauksilla. Alakerran videolla hän pesee suihkussa päältään pyhän lehmän lantaa. Ehkä rituaalilla on delhiläiselle, Biharin köyhällä maaseudulla syntyneelle ja entiselle katuteatterin näyttelijälle erityisen läheistä symboliikkaa.

Gupta on ensisijaisesti kuvanveistäjä. Hän käyttää kiiltäviä teräsesineitä, useimmiten arkisia intialaisia ruoka-astioita, ja kasaa niistä monumentaalisia hahmoja: jättiläismunia, valtavia pääkalloja… liikkuvan kaupungin pienoismalleja. Töihin latautuu uskonnollista ja kantaaottavaa symboliikkaa.

Kuva, HS/Touko Hujanen

Ei ole lainkaan outoa hakea yhtymäkohtaa Tuorin ja Guptan taiteelle. Kumpikin lataa töihinsä tarinallista sisältöä. Guptalla se on suorempaa, Tuorilla meditatiivisempaa. Lopuksi pieni episodi Guptan näyttelyn reilun kuukauden takaisista avajaisista:

Tuolit täyttyvät ja seinänvierillä seisotaan. Pormestari puhuu virkamiesten pyöreitä ja pitkiä virkkeitä ja kehuu kaupunkia. Intian suurlähettilään puhe on lyhyt, muodollinen ja rutikuiva. Samassa puhujapöntön takaa ehtii saliin vanha nainen ja etenee vaivalloisesti kohti tuolien riviä. Pikkutakkiin, kaulahuiviin ja nokian kumisaappaisiin sonnustautunut taiteilija Gupta on heti tilanteen tasalla: hän nousee ja tarjoaa paikkansa vanhukselle. Kyllä herrasmies on herrasmies joka tilanteessa.