Mitä Kulttuuri tarkoittaa?

Tieto on vaarallista. Varsinkin varma tieto. Se tappaa kaiken kyseenalaistamisen. Ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin, sitä saattaa omahyväisesti kuvitella ymmärtävänsä, mutta mitä vielä.

Kulttuuri parantaa elämänlaatua ja pidentää ikää. Siitä on selvät sävelet ja tutkimukset. Tämä selvä, uskon ja ymmärrän.

Gustave Doré: Danten Jumalainen näytelmä

Ote uuden hallituksen painopisteraportista. Koulutus-, tiede- ja kulttuuripolitiikka, sivu 35: ”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Luettu ja ymmärretty.

Toimitin taannoin Jouni Inkalan kanssa MotMot -runouden vuosikirjan 2001. Tilasin siihen esseen Kirsi Kunnakselta. Se tuli aikanaan koneella naputeltuna vähättelevän saatekirjeen kera: ”Jos sinusta tuntuu ettei tällainen teksti sovi kirjaan niin anna olla, jätä pois.”

Sattuneesta syystä luin taas uudelleen Kirsin esseen Feeniks-lintu ja Ajan hyrrä. Ymmärrys avautui laakista. Vaikeat sanat: kulttuuri, elämänlaatu, taide, ihmisenä oleminen, luova vaikutus… abstraktit ilmaisut saivat äkkiä tarkan ja yksilöllisen merkityksen.

Kirsi kirjoittaa nuoruuden parantola-ajastaan, josta muistaa kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttään ja unia, jotka toivat vastapainon päivän sisällyksettömyydelle ja tapahtumattomuudelle.

Ja siellä ne ovat, lainauksen kaksi viimeistä virkettä, jotka avaavat ymmärrystäni ja antavat syvemmän merkityksen sanalle Kulttuuri.

”Nämä unet ja kuvitelmat minä muistan. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden muistelmia samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimaalisen pieni hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi. Ilman sitä me menehdymme.”

Aivan outoa – kaksi kuvaa ja yksi runo

Kiehtovassa taiteessa on aina salaisuus. Jotain outoa ja hämmentävää. Ei koskaan vastausta vaan kysymys. Taide on kahdenvälinen sopimus, tekijän ja kokijan. Jos taiteilija selittää työnsä valmiiksi, hän aliarvioi kykyjään ja vastaanottajaa.

Soisin kirjan jatkuvan lukijan päässä viimeisen pisteen jälkeen. Jäävän vaivaamaan. Haluaisin kuvaa katsottuani jäädä setvimään sen salaisuutta. Vain siten jaksan palata uudelleen johonkin sellaiseen jota en koe kertakäyttöiseksi.

Michaël Borremans: Chost II, 2009

Belgialainen kuvataiteilija Michaël Borremans (s.1963) on kovassa nosteessa. Parhaillaan hänen taulujaan voi nähdä Helsingin Taidehallissa. Borremans ponnistaa kuvataiteen perinteestä ja tuo siihen selittävyyden sijaan kysymyksen elementin. Noin brutaalisti pelkistettynä.

Käytin allaolevan tekstin materiaaliin myös ajatuksia Borremansin näyttelykritiikeistä. Nopean kuvan taiteilijan intensiteetistä saa myös Googlen kuvahaulla, harmi vain että useimmat kuvat ovat resoluutioltaan onnettomia. Päivän säkeet siis tekeillä olevasta 365 tekstin kokoelmasta Babel.

Michaël Borremans: Automat I, 2008.

Outous ei koostu yksittäisestä vaan kaikesta

muusta mikä sen ympärillä elää,

S. Freud käytti saksankielen sanaa unheimlich

kuvatakseen asioita, jotka voivat samanaikaisesti

olla tuttuja sekä outoja ja aiheuttaa

pelon ja epämukavuuden tunteita.

M. Borremansille riittää hienoinen aavistus:

taiteilija kuvaa maalaustensa mallit kuin unessa,

usein takaapäin ja ajatuksiinsa vaipuneina,

naiset ovat nostaneet hiuksensa ylös

ja paljastaneet niskansa

kuva näyttää kauhistuttavan avoimelta – ja sulkeutuneelta

huomaat toivovasi että nainen kääntyisi

ja voisit nähdä hänen silmänsä.

Terrence Malickin vastaus Jumalalle

Olen juuri nähnyt Terrence Malickin elokuvan The Tree of Life. Toukokuussa leffa korjasi Cannesin Kultaisen palmun ja kansainvälinen elokuvakriitikkojen järjestö valitsi se vuoden parhaaksi elokuvaksi. Vastakkaiset arviot pitävät Malickin työtä pitkäveteisenä ja banaalina.

The Tree of Life, 2011

Ensimmäisenä mustalle valkokankaalle ilmestyy sitaatti Jobin kirjan 38. luvusta: ”Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!

Malick otttaa vastaan Jumalan haasteen. Elokuva liikkuu maapallon syntymän kuvista nykyhetkeen. Alkuräjähdyksestä ja yksisoluisista dinosaurusten kohtaamiseen ja pilvenpiirtäjien peililasimaailmoihin. Tarinan preesensissä eletään USA:n keskilännessä lapsiperheen arkea 1950-luvulla.

The Tree of Life ei vastaa vaan kysyy. Dramaturginen juonenkuljetus ei ole Malickin heiniä. Nyt katsotaan elokuvaa, siis Elävää Kuvaa. Oivallus ja tarinan hahmotus tapahtuu katsojan omassa mielessä.

Olen lukenut kritiikeistä myös pintaan jääviä kuvauksia tyyliin ”ihminen ja luonto”. Ja koska valmiita vastauksia ei ole, teen kaksi tulkintaa. Niukan ja lyhyen. Äärimmilleen pelkistettynä Malickin elokuva on väistelemätön vastaus Jumalan kysymykseen ja 139 minuuttia kestävä rukous.

Lyhyen kaavan mukaan elokuva kääntää Evankeliumin nurin. Jumala antoi poikansa vapahtamaan ihmisten synnit. Elokuvassa perheen lapsi kuolee. Siteeraan äidin repliikin ulkomuistista: ”Jumalani, sinulle annan poikani.” Malickin visio yltää ylösnousemuksen kuviin saakka.

Terrence Malick: The Tree of Life, 2011

Perheen arki peilaa rakastavan ja kurittavan isän suhdetta poikiinsa. Aivan samoin kuin Jumalan oletetaan pitävän meitä Herran nuhteessa ja pelossa. Vanhin poika kapinoi ja rukoilee Jumalaa tappamaan isänsä. Taas viittaus alun Jobin kirjaan.

Jätän näyttelijöiden nimiluettelot muiden huoleksi ja nostan esiin vain yhden roolityön. Perheen pojan osan nuorena Jackina tekee Hunter McCraken. Suoritus on pienintä piirtoa myöten kylmäävän täydellinen.

Universumin ykköselokuva listallani on edelleen Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 (valmistumisvuosi 1968) Terrence Malick on Kubrickinsa tarkkaan katsonut, mutta tekee silti aivan omaehtoisen työn.

Kumpaakin elokuvaa yhdistää mahdottoman tavoittelu ja elämän salaisuuden selvittäminen. Miksi tyytyä vähempään? Harva yrittää lähteä sorvailemaan kunnianhimoista vastausta maailmankaikkeuden kiperimpään kysymykseen: ”Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!

Mikä tälläytyjätyyppi sinä olet?

Ostin naistenlehden. Kuulin, että siinä on kuukausi sitten julkaistusta romaanistani muutaman rivin arvio. Muualla ei niitä ole ollut. Syykin selvisi: ainoatakaan arvostelukappaletta ei ole lähetetty yhtään mihinkään. Kustantaja kertoo Kirjavälityksen mokanneen. Siitä viis. Ehkä kirja aikanaan löytää lukijan… jopa kriitikon.

Me Naiset 1.9.2011

Me Naiset kertoo, että kirjoitan herkästi ja arvoituksellisesti kysymyksistä, joihin ei ehkä ole vastauksia olemassa. Hyväksytään. Lehti antaa kahdelle muulle romaanille kolme pointsia, Linnun muotokuvalle neljä. Kelpaa.

Lehden kannessa kerrotaan: Näin Suomi meikkaa! Mikä tälläytyjätyyppi sinä olet? Muodissa muhkeat neuleet. Syö päivälle hyvä alku. Naisessa tärkeintä on luotettavuus. Uusi Sarja! SEKSIHENK.KOHT.

Jokin aika sitten Me Naiset julkaisi hesarissa kokosivun ilmoituksia, joissa näkyivät edellisen vuoden numeroiden kannet. Kasasin kiinnostavista ja tarkoin valituista juttujen otsikoista runon. Saattoi siihen jotain tarttua tästä ajasta, jonkin elämän arkkityyppinen tarina:

Nainen kuvaa kansien henkilöt aina suoraan edestä,

kasvot kohti kameran linssiä:

”Se saa mallin näyttämään itsenäiseltä ja voimakkaalta.”

Olen koko ikäni hakenut miehiltä hyväksyntää

Nuori onni löytyi Afrikasta

Antakaa meille aikaa rakastua

Rakkaus teki minusta vahvan

Nuori aviomies antaa uutta energiaa

Mieheni hemmottelee minua kokkaamalla

Odotusaikana olen elänyt onnea ja surua

Hyvä suhde ja toivottu vauva

Osaatko vastaanottaa ja antaa rakkautta?

Äkkipikaisuuteni johtaa välillä vaikeuksiin

Rakkaus auttaa unohtamaan

Lähelläni on tosi vähän ihmisiä

Olen kääntänyt yksinäisyyteni voimaksi

Olen sinut menneisyyteni kanssa

Railakas elämä oli pakokeino

Minulla oli sama taipumus juomiseen kuin isälläni

Nyt elän hetken kerrallaan

Henkisen romahduksen jälkeen löysin kyvyn rakastaa

Olen tehnyt töitä kasvaakseni ihmisenä

Rakkaus nosti voittoon kuoleman porteilta

Nobelisti ja Maailmanlopun sota

Ystäväni sanoo, että merkittävän kirjan on oltava tarpeeksi pitkä ja paksu, jotta lukija ehtii elää sen maailmassa. Olen ollut jyrkästi eri mieltä. Olen myös jättänyt väliin, tai heittänyt surutta kesken kirjat, jotka eivät tee heti vaikutusta. Nyt pitää pikkuisen peruuttaa.

Perulainen kirjailija Mario Vargas Llosa sai Nobelinsa viime vuoden lokakuussa. Ryntäsin heti divariin ja sain käsiini Maailmanlopun sodan, yhden hänen keskeisistä teoksistaan. Luin sen loppuun vasta eilen.

Mario Vargas Llosa: kirjallisuuden Nobel 2010.

Olin luovuttaa kahdensadan sivun jälkeen. Jarkko Tontti sai jatkamaan, hän kehui kirjaa blogissaan. Puhkuin kaksisataa sivua lisää. Tuli pitkä paussi ja luin välissä metrin korkuisen pinon muuta. Vargas odotti yöpöydällä tyynesti. Pari viikkoa sitten Maailmanlopun sota alkoi uudelleen.

Vargasin romaani on eeppinen, usean päähenkilön ja isojen joukkojen panoraama. Vasta viime sivuillaan stoori alkaa keskittyä henkilöiden välisiin draamallisiin ihmissuhteisiin. Otetaan vastakkainen saman lajityypin esimerkki: Hemingway, Espanjan sisällissota ja romaani Kenelle kellot soivat.

Hemingway, myös nobelisti, on miehiseen uhoonsa piiloutuva nyyhkyromantikko. Jos ette usko, kerratkaa mainitusta kirjasta Robert Jordanin ja Marían rakkauden täyttymys. Vargas sitävastoin tuo henkilökohtaiset suhteet esiin kalpeammin. Emotionaalisuus jää ”outsiderin” tasoon.

Vargasin yli 700 sivun tiiliskivestä olisi helppo sanoa, että se on sodanvastainen romaani, tappamisen hulluuden parodia. Mutta ei jäädä ensimmäiseen ajatukseen, se on liian helppo ja ilmeinen. Maailmanlopun sota on vastaisku ideologioille. Kaikille ideologiolle.

Maailmanlopun sodassa taistelevat hallituksen joukot ja kapinalliset, ateistit ja uskovat. Hyvän Jeesuksen kannattajat ja koirat. Lopputulos on arvattava ja älyttömyydessään hirvittävä. Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.

Vargas ottaa työvoiton, kirjan mitta on tärkeä. Ilman taustoitusta finaali jäisi ohueksi julistukseksi. Epätavallista, että on taisteltava kuusisataa sivua viimeisen sadan sivun valaistumiseen.

Romaanin rakenne on suoraviivainen ja kronologinen, Vargas hyödyntää vain vaihtuvaa näkökulmatekniikkaa. Haluaisin taitavamman sommittelun, mutta taas pitää tinkiä: Vargasin ratkaisu toimii, ja kirjallisen massan hallinta saattaisi käydä muuten hankalaksi.

Nobelistin kirjasta jää kahtalainen maku: puurtaen luettu ja silti sellainen jälki, joka ei haalistu. Lopun käänteet kehystävät seitsemänsadan sivun ideologian. Ei ihan romaanien top kymppiini, mutta lähelle. Viimeiset rivit Vargakselle sivulta 690:

Natuban Leijona seuraa kuolinkoreisen naisen katsetta ja näkee aamuauringon punaiseksi värjäämän ruumiin päällä olevat pidot: rottia on kymmeniä, ja ne käyskentelevät ruumiin kasvojen ja vatsan päällä, ruumiin josta on enää mahdoton sanoa onko se ollut mies vai nainen, nuori vai vanha. Niitä tulee joka puolelta tulipaloja pakoon, tai siksi että paholainen on voittanut sodan, nainen sanoo katkonaisesti. Kunpa ne eivät söisi häntä, sillä hän on vielä viaton. Heitä hänet tuleen Leijona kulta, Hyvän Jeesuksen tähden.”