Blogi päivittää Perjantairunolla, jopa kahdella. Ensi viikolla jatketaan aivan muilla aiheilla. Sattui nimittäin näin: luin Seppo Järvisen runokokoelman Yhden ainoan elämän olit kanssani (Palladium Kirjat 2018). Piti kaivaa hyllystä pariksi Järvisen Talvikirjeitä (Otava 1989). Minulla on aina useampi kirja luvussa yhtä aikaa. Nyt kiinnosti liki kolmenkymmen vuoden kaari näiden kahden teoksen välillä.
Seppo Järvinen (s.1936) on julkaissut proosaa ja runoa, lastenkirjan, kuunnelmia, esseitä, matkakirjoja, artikkeleita ja toiminut kriitikkona. Bibliografiaan on ehtinyt kertyä 17 julkaisua.
Edellisessä elämässäni kävi näin: aloin kiinnostua runoudesta ja Talvikirjeet osuivat lukulistalleni. Tankkasin tekstejä kerta toisensa jälkeen. Päätin hakea oppia omaan kirjoittamiseeni, pääsin Viita-akatemian kolmivuotiseen kirjoittajakoulutukseen ja jatkoksi kulttuuriministeriön rahoittamalle stipendikurssille, jossa opetti kaksi Hesarin kriitikkoa.
Talvikirjeissä minua viehätti proosa- ja säerunojen limittäminen. Rivitetyissä teksteissä kolahti ”elämän sietämätön keveys”, joka nostaa pintaan olemisen kipupisteitä ja arkisten tapahtumien havainnointia tuoreista näkökulmista. Proosarunoihin kiteytyy viistoa huumoria ja tarinallisuudessaan ne kävisivät tiukoista novelleista:
”Putoan keväthölseisiin jäihin, vain karvahattu jää kellumaan tapahtuman merkiksi. Vesi on tummaa, soilta karannutta muraa. Pintaan pulpahtaessani minulla on yhä oikeassa kädessäni raskas asiakirjasalkku täynnä yleisen kirjaston kirjoja. Päätän pelastaa ainakin kirjat ja niin hivuttaudun avannon reunalle ja kiemurtelen kohti rantaa kuin teeveestä tuttu pelle. Toisessa kädessä rotannahkalakki ja toisessa isävainaan salkku. Kun pääsen rantaan, kiven takaa nousee harvahampainen mies. Hän esittelee itsensä Uimaharjusta kotoisin olevaksi vaihdemieheksi ja kertoo että olen kolmas samana aamuna jäihin vajonnut henkilö. Toverillisesti hän tarjoaa minulle raivoraittiille pitkän siivun Gambinaa molemmille jaloille. Ajattelen että töihin tuskin tänään kannattaa enää mennä. Lompakosta poimimiani märkiä seteleitä vaihdemies ei suostu millään ottamaan. Ajattelen että muistan hänet kauan.”
Uusi kokoelma tekee tiliä vaimon kuolemasta – 43 sivusta kehkeytyy tarinan kaari. Pohjattomasta surusta noustaan hitaasti pintaan ja päästään kiinni elämän syviin kysymyksiin: ”Aseeni mykän Jumalan edessä on rukous. / Ei hän ole lausuntoautomaatti, ei maailmankaikkeuden konsultti. Hän on ja ei ole.” Lopulta ollaan elämän jatkuvuuden äärellä, jota myös kirpeä huumori ryydittää.
Terapeutilla
Ajatelkaa, miten mahdottoman suuri määrä
mukavia asioita on elämässä.
En muista ainoatakaan.
Montako sormea on ihmisellä?
Yhdeksän. Ryssä Nikolailta ammuttiin
peukalo hänen antautuessaan.
Minä vuonna vaimonne syntyi?
En muista. Hän kuoli kolme vuotta sitten.
Suomen kielen kaunein sana
jota kukaan muu ei tiedä?
Lipstikka.
Mitä inhoatte?
Lidlin Suddendly Madame Glamour hajuvettä jolta haisette.
Mitä iilimato tuo mieleenne?
Verijuotikkaan joka imee asiakkaan tunteet vartissa.
Suosittelen päiväkirjan pitämistä,
sanoo terapeutti.
Se oli sitten tässä.
120 euroa.
Onni on metritavaraa
elämän basaarissa.
……………………………..
Ekstralinkit
1. Mitä Nobelisti haluaa sanoa?
2. Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen
……………………………..
