Ole rohkea! Ota riski ja lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut

Joskus on hyvä katsoa taakse nähdäkseen eteen. Hesari kysyi syksyn kirjamessuhaastattelussaan neljältä kotimaiselta kirjailijalta mikä venäläisen kirjailijan teos suomalaisten pitäisi lukea?

Kari Hotakainen alleviivaa erityisesti Daniil Harmsin Sattumia ja perustelee sitä näin: ”Nostaisin sen, koska elämme aikoja, jolloin mihinkään pitkään kerrontaan, eikä virallisiin lausuntoihin voi uskoa. Laajan epiikan aika on ohi. Maailma on sellaisessa kulmassa, että tarkimmin sitä voi kuvailla absurdin tekniikan kautta.”

Absurdin kirjallisuuden innoittamana nostan päivitykseen tiukan trilogian, joka kurottaa viidenkymmenen vuoden taakse ja toteuttaa samalla poikkeuksellista kirjallista näkökulmaansa tässä ja nyt sekä tarjoaa epiikan sijaan avant-gardea.

Trilogia muodostuu teoksista: David Markson, Lukijan luomislukko, suom. Kari ja Silja-Maaria Aronpuro. Kari Aronpuro, Kääntäjän floppi. Romaani. Sekä Kari Aronpuro, Aperitiff – avoin kaupunki.

Marksonin alkuperäisteos ilmestyi 1996, Aperitiffin ensimmäinen painos 1965. Kirjan kolmas painos sekä tuore, Kääntäjän floppi, ilmestyivät ntamon kustantamana loppuvuodesta 2015. Kulttuuriteko on kulahtanut ilmaisu, mutta käsillä on epäilemättä alkaneen vuosituhannen merkittävin kirjallinen paketti lajissaan.

Absurdi merkitsee epäsointuista ja ”mahdotonta”. Kirjallisen esityksen muotona se koostuu usein replikoinnista, rinnastuksista ja vuoropuheluista. Lainaan yhtä avainlausetta Kääntäjän flopista: ”Vaativin taide pakottautuu muodon totaliteetin ulkopuolelle, fragmenteiksi.”

Kaikki kolme teosta on nimetty romaaneiksi. Näennäisestä pirstoutuneisuudestaan huolimatta ne tavoittavat draaman kaarta. Sisältö on mitä suurimmassa määrin intertekstuaalista. Teksti kulkee hypähdelleen, täydentää ja silmukoi edetessään jo aiemmin kirjoitettua. Lauseet iskevät kipinää ja ajatusten toisiinsa törmäyttäminen luo jatkuvasti uusia assosiaatiota lukijan mieleen.

Trilogian teokset kyseenalaistavat perinteisen tekijän ja lukijan suhteen: ”Lukijan luomislukossa subjekteja ovat Minä, Lukija ja Päähenkilö mutta myös huomautuksia ajattelijoista ja taiteilijoista ym. lausahteleva nimeämätön kertoja.”

Kolmikon ”kantaisä” on Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki. Kollaasiromaani herätti ilmestyessään kohun, jota tarkentavia aikansa lehtileikkeitä on liitetty laajennetun painoksen loppuun. Toisaalta aikalaisarviot olivat innostuneita. Kansan uutiset kirjoitti: ”Ruusuja Kari Aronpurolle /…/ se on kirja johon kynnet ja nimitykset eivät pysty /…/ tätä filosofiaa ja tätä kirjaa ei kaada mikään.”

Nyt suomeksi saatu Marksonin teos on ehtinyt muodostua uusia uria hakevaksi kulttikirjaksi. Publishers Weekly kirjoitti: ”Kirja, josta avant-garde on uneksinut, mutta jollaista ei ole ennen nähty. Äärimmäisen kiehtova.” Aronpuro on kirjoittanut Kääntäjän floppinsa pastissiksi Marksonin kirjalle ja hakenut siihen globaliteetin seuraksi myös ”paikalliskulttuurisia” sävyjä.

Trilogiaa lukiessa päällimmäiseksi muodostuvat riemastus ja oivallus. Tekijä(t) ja lukija kulkevat käsi kädessä, tekstistä muodostuu yhdessä koettua ja yksityiskohdissaan aina uudella tavalla tulkittavaa. Vakava ja humoristinen kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Blogi pitää kiinni siitä, ettei kirjoita mittaansa pidempiä juttuja. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa. Koko paketissa on reilut viisisataa sivua, yli sata olen kääntänyt koirankorville ja alleviivaillut. Siitä huolimatta pääasia on helppo ja lyhyt: Ole rohkea! Ota riski ja lue jotain sellaista jota et ole ennen kokenut. Kääntäjän flopin sanoin: ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

………………………………..

1.Ekstralinkki: lisää ajankohtaista Aronpuroa.

2.Ekstralinkki: Milan Kundera ja kadonneet nimet

………………………………..

Kari Aronpuro – viisikymmentä vuotta avantgardea, nyt pelkkää barnumia

Kari Aronpuro julkaisi esikoiskokoelmansa Peltiset enkelit vuonna 1964. Nyt ntamo on ottanut kirjasta näköispainoksen. Tekijän esikoinen oli uutta avaava askel suomalaisen modernin runon alkutaipaleella. Aronpuron onni oli saada tulevan klassikkonsa kätilöksi ja kannustajaksi itse ”Ojakadun yksinäinen”, Eeva-Liisa Manner, jonka kokoelma Tämä matka (1956) mainitaan usein sodanjälkeisen modernismimme avainteoksena.

Kuluvana vuonna Aronpuro on ehtinyt julkaista myös 22. kokoelmansa pelkää barnumia, sekä esseekokoelman pyydettyä eli Miten ihmeessä kokoelmani ovat syntyneet. Viidenkymmenen vuoden mittaista kulttuurityötä juhlisti lisäksi Tampereen pääkirjasto Metsossa juuri päättynyt Aronpuron & hänen alter egonsa Banks L Steppburnin kuvataidenäyttely Pyöreitä Half-Centennial kapaa ja kollaasia. Kirjailija tunnetaan myös lukuisista tilaustöistä, yksittäisistä runoista artikkeleihin ja kirjoihin saakka.

Aronpuro jäi eläkkeelle Lamminpään kirjastonhoitajan virasta 2004. Sen jälkeen hän on tämänvuotisten teosten lisäksi julkaissut kolme muuta runokokoelmaa, sekä kahden maailmanluokan tekijän tuhdit käännöskokoelmat: Hans Magnus Enzensbergerin Mausoleumin vuonna 2013 ja Werner Aspenströmin Vuosikertomuksen 2011. (Linkit arvioihini löytyvät jutun lopusta)

Tuore kokoelma pelkkää barnumia on hengästyttävä kollaasi ja yli kolmesataasivuinen rihmasto, joka kerää ”kaiken mahdollisen” historian ja yhdysvaltalaisen sirkus- ja showmies P.T. Barnumin elämäntyön ympärille. Kokoelman runsaudensarven voisi kiteyttää Barnumin Humpuukien Kirjasta (1865) muokattuun runon aloitukseen, joka pitää yhä kutinsa:

”Vähän asiaa pöyhittyäni / ymmärsin, että humpuuki on / laaja-alainen ilmiö. / Sitä ilmenee kaikessa ihmisten tekemisissä, / ajatellaan vaikka politiikkaa tai hallintoa, / toteamusta: kieli on annettu meille / ajatustemme kätkemiseksi. Diplomaatti / on herrasmies, joka lähetetään asemamaahansa / valehtelemaan maansa parhaaksi.”

Aronpuron barnumista ei selviä kahdella tai kolmella istumalla. Yöpöydän inspiraatiolukemiseksi se on mitä mainioin. Kirja päättyy 18-sivuiseen kollaasitekstiin, joka peilaa koko P.T. Barnumin elämänkaaren. Tekstin rakenteessa historiallinen fakta kohtaa runon ilmaisun ja päättyy säkeisiin: ” Minä olin ylpeämpi nimityksestä Lasten ystävä kuin arvonimestä Maailman kuningas. / Minä menin toisten luo.”

Kokoelmaan pyydettyä on koottu liki kahdensadan sivun mitalta Aronpuron eri yhteyksiin kirjoittamia, ”pyydettyjä” esseitä. Lyhyessä esipuheessaan Leena Kirstinä sanoo: ”Hän ei tee itsestään numeroo, vaan kertoo luontevasti, mistä kirjallisuuden kentästä ja laajemmasta kulttuurikontekstista Aronpuron runous on syntynyt ja miten se on kehittynyt.”

Nostan esimerkiksi anekdootin, jossa Aronpuro kirjoittaa kokoelmansa Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) saamasta vastaanotosta. Lukijat kuvittelivat kirjailijan käyvän dialogia toisen, lyyrisemmistä lähteistä ammentavan aikalaisrunoilijan kanssa. ”Näin ei kuitenkaan asia ollut. Olin näet jo tuolloin kiinnostunut enemmän kielen kirjaimellisuudesta kuin sen metaforisuudesta.” Kiteytys sopii avaimeksi koko Aronpuron tuotantoon.

Kriitikot saattavat joskus tehdä turhan kimurantit tulkintansa kirjailijan teksteistä. Kannattaa kuunnella runoilijaa. Varsinkin sellaista, joka on äärimmäisen tietoinen oman ilmaisunsa perusteista ja tavoitteista. Aronpuron esseet ovat kaikille kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneille avartavaa ja mitä kiinnostavinta luettavaa.

Lopuksi lainaus runoilija- ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapalaiselta: ” Hän (Aronpuro) kuuluu niin aikamme avantgarden klassikoihin kuin uuden runon hienoimpiin tekijöihin.”

………………………………………………….

Linkit edellä mainittuihin käännösteoksiin: Mausoleumi sekä Vuosikertomus.

…………………………………………………

Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kaksikymmentä teosta, valtaosin lyriikkaa. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Kari Aronpuro

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Hans Magnus Enzensberger

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Enzensberger korostaa haastattelussaan miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Hans Magnus Enzensberger: Mausoleumi. Suom. Kari Aronpuro

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista,

saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle

tuoksuen, vaan vernissalle ja noelle

haisten. Hän häipyi sulan metallin

höyryyn. Tämä tässä, musta

valkoisella paperilla, jäi jäljelle:

Keinotekoisen kirjoittamisen taito,

quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………………………….

H U O M !

Ylihuomenna kalastetaan, joten Perjantairunoksi kelpaa katsoa pari vanhempaa juttua. Mainittua Werner Aspernströmiä käsittelin heti Vuosikertomuksen ilmestyttyä. (linkki)

William Carlos Williamsista kertova juttu Nerouden lyhyt oppimäärä löytyy yli kolmen vuoden takaa. (linkki)

……………………………………………………..

Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

Vanha kunnon jäävuorivertaus käy kaikkeen. Kas näin: kirjallisuudesta näkyy kauas vain sellainen huippu, jonka media on kasvattanut ja pinnalle nostanut. Eikä sitä huippua olisi, ellei syvyyksissä olisi kymmeniä kertoja enemmän näkymättömäksi jäävää.

Kuva sivulta: Branson Powers, Inc.

Kirjallisuus rakentuu historiallisen genrensä jatkumoksi. Tämä selvä. Haen vertauksellani jotain muuta. Kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Piiloon ja julkaisematta jäävä, omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta.

Potentiaali nousee pinnan alta. Kirjallisuutta rakastavista ja lukevista ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan. Varsinaisesta kirjailijan ammatista hohto on kaukana, mutta siitä myöhemmin, tämäkään ei ole juttuni pointti.

Jutun yty löytyy kustannusmaailman murroksesta. Vanhan liiton rakenteet eivät enää natise, ne romahtavat ja pakka pistetään kokonaan uusiksi. Tämä ei tarkoita periteisten kustannustalojen katoa, mutta uusiutumista. Harmaa alue niiden ympärillä alkaa kirkastaa kuvaansa. Luin jostain lauseen, jota siteeraan ulkomuistista: ” Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia.”

Funtsin itsekin kuka lukee yhä kasvavan julkaistavien nimikkeiden määrän. Nyt ajattelen ettei se ole tärkeää. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehteä lukee joka viikko yli miljoona suomalaista.

Unkarilainen Sandor Márai julkaisi romaaninsa Kynttilät palavat loppuun 1942. Aikalaiset ohittivat teoksen, mutta 2000-luvun taiteessa se nousi kuolleista ja kipusi listamenestykseksi Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen 2001. Kirja on hienovireinen ja vaikuttava kokemus, suosittelen. Jalkautetaan hommaa tästä edelleen.

Karri Kokko, Uno Boy (wsoy 1992, ntamo 2012)

Karri Kokko julkaisi esikoiskokoelmansa 1982. Uno Boy sai kohtuulliset kritiikit ja lopulta runot vaipuivat horrokseen. Viimein nimiösivulle lyötiin leima: ”Poistettu luettelosta. Kaupunginkirjasto.” Vuoden 2005 jälkeen Kokko on julkaissut toistakymmentä teosta. Nyt, kolmenkymmen vuoden kuluttua Leevi Lehdon ntamo on julkaissut esikoisen näköispainoksena uudelleen.

Tärkeitä tekoja. Viittaan edellä kirjoittamaani. Myös siihen mitä en maininnut, mutta joka on assosioitavissa. Vähän siihen suuntaan, että lukija voisi joskus siirtää fokustaan ja katsoa hieman ohi. Kirjallisuus tarjoaa myös löytöretkeilijän iloa.

Nappasin originaalin Uno Boyn omasta hyllystä: hieman esikoisen omimman äänen hakua, mutta komeasti aikaa kestänyt kokoelma. Hienoa, että se on uuden sukupolven luettavissa: ”Näin kuuluu sääntö, kielioppi / että sanamme olisivat meille yhtä: / Muuttakaa sananne, muuttakaa mielenne!”

Lopuksi kaksi tekstiä sarjasta Lähtö 9. Niiltä riveiltä se ylösnousemuskin löytyy. Runot puhuvat toisinajattelun ja mielikuvituksen puolesta:

……………………………………………

Vaaka on merkittävämpi keksintö

kuin se mitä sillä voidaan tehdä.

Maailma jossa Lasarus nousee kuolleista

ja liittyy Sveitsin laivastoon

on takuulla mielenkiintoisempi

kuin kuu joka ei ole juusto.

Lyön vetoa että se on.

………………………………………..

Sen rinnalla mitä elämä on.

Kuolema on yhdentekevä

ja elämä kahden tekemä.

Siinä on mysteeri joka kannattaa.

Jota kannattaa miettiä sen

joka on päätynyt kohdun teho-osastolle.

……………………………………………..

Harmaavarpusen projekti

Sarjaan tuoreita kulttuuritekoja: Kari Aronpuro on suomentanut Werner Aspeströmin runoja kuudelta vuosikymmeneltä. Vuosikertomus -kokoelman julkaisi ntamo syyskuussa.

Ruotsalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Werner Aspenströn (1918-1997) on julkaissut 18 runokoelmaa, esseeteoksia, draamaa, lastenkirjan, sekä kääntänyt mm. Majakovskia ja Brodskyä.

Werner Aspenström

Aronpuro on kirjoittanut käännökseensä mielenkiintoiset jälkisanat. Hän oli tutustunut ja tykästynyt kollegansa runouteen valitessaan kirjastonhoitajana Lamminpään lähikirjaston kokoelmaan Saarikosken suomentaman suppeahkon valikoiman Aspenströmin runoja. Vuodesta 2003 hän on kääntänyt järjestelmällisesti läpileikkausta koko tuotannosta.

Aronpuro kokee sukulaisuutta Aspenstömiin, joka oli menettänyt isänsä parin kuukauden ikäisenä: ”Hänestä tuli rakastavan, mutta arkihuolten painaman äidin poika, jonka ajoittaista melankolisuutta ja ahdistuneisuutta tämän maailman keskellä minun on samasta lähtökohdasta käsin helppo ymmärtää.”

Aspenström oli ja on Ruotsissa suosittu runoilija. Hän sai useita kirjallisuuspalkintoja ja istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisessa Akatemiassa tuolilla n:o 12.

Aspenströmin aiheiden kirjo on laaja, yhteiskunnallisista kannanotoista hän zoomaa aivan pieneen ja merkityksettömään – joka kasvaa merkitykselliseksi. Hän kokee kiusalliseksi vastata kenelle kirjoittaa: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen vastauksen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.”

SARDIINI T-BAANALLA on Ruotsissa aikanaan oppikirjoihinkin painettu, hyvin suosittu runo:

En halua peseytyä tuolla saippualla.

En halua harjata hampaitani tuolla tahnalla.

En halua nukkua tuossa vuodesohvassa.

En tunne tarvetta käyttää tuota vessapaperia.

En ole kiinnostunut tuosta vakuutuksesta.

En ole aikeissa vaihtaa savukemerkkiä.

Minua ei huvita nähdä tuota elokuvaa.

Kieltäydyn jäämästä Skärholmenissa.


Sardiini haluaa rasian avautuvan merelle.

…………………………………………………………………..

Vuosikertomukseen Aspenström on omistanut runon ystävälle Puolasta. Hänen oma tuotantonsa on sukua Wislava Szymborskan teksteille. Melankolia, huumori ja lukijan liki tuleva teksti sekoittuvat samalla tyylillä.

Harmaavarpunen

Jälkisanoissaan Aronpuro kertoo myös taitelijan työn edellytyksistä ja niistä tunteista, joita se herättää. Yllättävää kyllä, kumpikin kirjailija on kokenut itsensä ulkopuoliseksi eikä ole koskaan tuntenut lukeutuvansa ”oikeisiin” kirjailijoihin. Tällainen itsensä jatkuva haastaminen on varmasti ollut kummankin pitkän ja ansiokkaan tuotannon edellytys.

Lopuksi mainitsemani ”mitätön” josta kasvaa iso metafora:

HARMAAVARPUNEN

Harmaavarpunen on harvinainen lintu.

Se kätkeytyy

kuin tähkä peltoon.

Kellertävänruskeat höyhenet,

yhtä kysyttyjä kuin katukivet.

Sillä on iso projekti meneillään:

elää vielä päivä ja vielä yö

ja vielä päivä…

Runoilijan vastaisku vanhusten esineellistämiselle!

PIKAPOSTAUS ja pari otetta Suomen arvostelijain liiton tiedotteesta. (Julkaisuvapaa 28.4. klo 13.00)

”Kritiikin Kannukset saa tänä vuonna runoilija Timo Harju (s. 1980) runokokoelmastaan Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (ntamo, 2009). Kastelimme heitä runsaasti kahvilla -kokoelma on helposti lähestyttävää ja humaania runoutta. Vanhainkodin arkipäivästä kertovissa runoissa korostuu empaattinen ja suora tapa puhua vanhainkodissa asuvista ihmisistä. Laajalle lukijakunnalle soveltuva, kaikkia koskettava yhteiskunnallinen runous on harvinaista, mutta Harjun runot täyttävät tätä vajetta.

Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, 2009

Kritiikin Kannukset -lautakunta pitää tärkeänä, että runous tarjoaa monipuolisia ajattelun eväitä – talousajattelun ja tehokkuusvaatimusten läpäisemässä maailmassa. Harju käsittelee vanhainkodin arkisiin kohtaamisiin liittyviä kipeitäkin tunteita luontevasti. Kokoelma kuvaa vanhuksia yksilöinä, jotka ovat kukin omanlaisiaan, kun taas päivänpolitiikassa ja lehtikielessä käytetään usein kliinisiä ja esineellistäviä ilmauksia. Harjun runojen vanhukset – dementiapotilaat – ovat voimakkaasti läsnä olevia ja merkityksellisiä, kaikkine ryppyineen ja rullatuoleineen, rispaantuneine aamutakkeineen, kahvinryystämisineen, iloineen ja murheineen.”

Toivotan onnea palkinnon saajalle! Hyvä valinta ja humaanit perustelut. Kirjan alkupuolen sikermästä nappasin tähän lyhyen näytteen, joka sopii myös kansikuvan pariksi: ”Haluaisin että vanhainkoti aukeaisi / joo kaikki ovet aukeaisivat / mummot papat lepattaen ulos / ryppyineen rullatuoleineen / kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas. / Mutta eivät he juokse, siksi / tule katsomaan pilviä vanhainkodin käytävillä.”