Jäniksen neuvo: avaa ovi, kun onni kolkuttaa!

Kiinalaista horoskoopia hallitsee kaksitoista eläinmerkkiä, jotka ohjaavat elämäämme luonteensa mukaan. Lisäksi tulkintaan vaikuttaa materian viisi elementtiä: metalli, vesi, puu, tuli ja maa. Tiikerin vuosi on kulumassa loppuun ja alkaa Jäniksen vuosi.

Kuva: Disney, Alice in Wonderland in cinemas 2010.

Jänikset ovat älykkäitä, ahkeria ja järjestelykykyisiä. Mukavuudenhalustaan huolimatta he haluavat kehittää taitojaan ja tietojaan loputtomasti. Jos Jänis on syntynyt metallin merkeissä, hän viihtyy yksinäisyydessä ja suhtautuu kiihkeän innokkaasti ”yleviin ideologioihin”. Hän on idearikas visiönääri, joka osaa ”lukea” ympärillä olevan syvintä olemusta, niin ihmisiä kuin taidettakin.

Taikausko, uskomukset ja ennustukset ovat kulttuurisidonnaisia. Kuitenkin saunavihdalla roimimisella ja rakettien paukuttelulla on sama päämäärä: pahojen henkien karkotus. Saattaa silti olla, että joltain on alkuperäinen tarkoitus jo päässyt unohtumaan. Siellä missä kulttuuri on monin verroin omaamme vanhempaa henkien arkinen asema ei yhtä helposti horju.

Kiinassa käytetään vieläkin yleisesti ”pirunpeiliä” jopa Hong Kongin kerrostaloissa. Punaiseen puukehykseen kiinnitetään kahdeksankulmainen peili, jossa on kuvattuna tiikerillä ratsastava jumala. Se asetetaan oven karmiin tai ikkunan ulkopuolelle. Kun paha henki pyrkii sisään, se näkee oman kuvansa, säikähtää ja pakenee täyttä karkua.

Kuva: Samurai-arts.co.nz + fujiarts.com

Erityissuojelua tarjoavat ovijumalat, joiden tarina juontaa Tang-dynastian ajalta, 600-luvulta. Keisari Tai Zong sairastui ja paholaiset vaanivat öisin hänen henkeään. Lopulta kaksi uskollista kenraalia tarjoutui ovelle vartioon: ”Olemme ehtineet tappaa miehiä kuin muurahaisia, tuskin me henkiä pelkäämme.” Siitä pitäen keisari nukkui rauhallisesti. Lopulta Tai Zong maalautti kenraaleista kuvat, jotka asetettiin vartioon. Keino tepsi niin hyvin, että kuvia liimaillaan yhä kotien ulko-oville.

Ja koska vuoden alku antaa suunnan tulevalle, täytyy pahojen henkien torjumisen ohella olla varma myös siitä, että hyvät pääsevät sisälle. Niitä varten valmistetaan punaiset paperiliuskat, joihin kirjoitetaan viisi onnea, jotka kolkuttavat kodin ovelle: Kunnia, Pitkä ikä, Onnellisuus, Ilo ja Rakkaus.

Kiinalaista uutta vuotta juhlitaan kolmas helmikuuta 2011. Siitä huolimatta haluan toivottaa Sinulle jo nyt KUNG HEI FAT CHOY! eli rikkauksia… mitä ne itse kullekin sitten merkitsevätkään. Ehkä toteutuvia unelmia ja toiveita. Unohda uuden vuoden lupaukset, ne liittyvät yleensä askeesiin. Avaa ovi, kun onni kolkuttaa.

Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?

Lahjapaperistani rapisteli esiin Rimminen ja Nenäpäivä. Kirjan luettuani koen esittää tulokulmani tekstiin ja oikoa yhden yleisemmän käsityksen. Ellei peräti väärinkäsityksen. Rimmisen on väitetty tehneen humoristista tekstiä. Ei pidä paikkaansa. Juhani Peltonen Elmoineen kaikkineen on raskasmielinen humoristi. Petri Tamminen on totinen humoristi ja Veikko Huovinen on humoristinen filosofi. Rimminen on koommikko.

Tausta: Lehtikuva/Jukka Ritola. Kuvamanipulaatio kirjoittajan.

Nenäpäivän teksti on silkkaa VAK-kieltä. Siitä löytyvät poikkeuksellisen voimakkaina kaikki kielen tasot: visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen. Jälkimmäinen korostuu enemmän kuin kenelläkään lukemallani kirjailijalla. Ai mikä kinesteettinen? No, kaikki se mikä jää kahden ensimmäisen ulkopuolelle: liike, toiminta, fyysisyys ja tapahtumisen tunne.

Kinestesian keinot ovat perinteisen kohelluskomiikan käytössä. Nenäpäivän teksti on Chaplinin sukua, sen kirjallinen versio. Vielä parempi esimerkki saattaisi olla Mr Bean. Leffoissa ”nolojen tilanteiden miehen” aikeet eivät etene, vaan sotkeutuvat loputtomaksi sykeröksi. Myös Nenäpäivän Irma onnistuu kerrostalon portaikossa juuttumaan postiluukkuun ja jää hautajaisia seuratessaan kiinni katajaan. Tekstistä kutoutuu loputtomien aikeiden, vastuksien ja myttyynmenojen sarja.

Nenäpäivän rakenne on simppelin suora kronologia ilman taustoittavia takaumia. Tarinaa ei ole nimeksikään, kieli kannattelee romaania. Valistunut veikkaukseni on, että Finlandiavoittajien lukuprosenteissa on eroja. Rimmisen romaanilla on hyvät mahdollisuudet päätyä keskenheitettyjen porukkaan. Loppusijoituspaikka löytyy Bo Carpelanin Alkutuulen ja Antti Hyryn Uunin vierestä.

Veikkaukseni kaikella kunnioituksella. Omalla yöpöydälläni lepäilee Vihreä talo ja Maailmanlopun sota. Saan niitä tuskin koskaan päätökseen. Vain Vargas Llosan tämänvuotinen Nobel estää minua viskaamasta kirjoja divareiden ikuiselle kiertoradalle.

Tiivistys ja tekstin maneereiden vähentäminen tuskin sopisi Rimmisen tyyliin. Päähenkilö Irman autoilun kaoottisista kuvauksista puuttui tämän tarinan olennainen vastakappale, ihminen. Kärsivällisyyteni pettäessä piti lukunopeus tuplata. Nenäpäivä on lajissaan kelpo kirja, mutta minulle se ei tarjoa unohtumatonta elämystä. Päällimmäiseksi jää Irman hellyttävän koominen hahmo.

Jos (ja kun) kirjasta tehdään leffa, suositukseni pääosaan on Rowan Atkinson. Mr Beanille peruukki päähän ja pakkelit naamaan. Irman kehonkieli on jo valmiiksi sisäistetty. Ja ajatelkaa mitkä kansainvälisen elokuvalevityksen mahdollisuudet.

Lopuksi sanan sija Rimmiselle, jonka tekstitykityksestä poksahtelee aitoja helmiä, vaikkapa tähän tapaan: ” Ja kun ne sitten olivat aikansa kollottaneet niillä sijoillaan jokseenkin oudottuneen näköisinä niin pakkohan niiden oli siten osaltaan ruveta maanittelemaan, ja niin siinä oli vähän aikaa oviaukontäydeltä sellaista pitkänomaista, vokaaleja venyttävää, melkein ulisevaa sanaannusta jota ihmiset kohteliaisuuttaan ja hyvätapaisuuttaan päätyvät helposti pitämään miltei loputtomiin, vähän niin kuin jonkinlaista käänteistä tinkimistä.”

Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan

Mietin tähän ensin provosoivaa otsikkoa: Manhattanin homon jouluevankeliumi. Se olisi kuitenkin ollut mauton viittaus typerään keskusteluun. Vaikka onhan edistystä tapahtunut, vielä barokin puhdasoppisuuden aikaan kirkko saattoi heittää poikkipuolisia ajatuksia esittäneet roviolle.

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Vanhana latinistina tekisi mieleni suomentaa: Taide kantaa kuoleman ylitse. Evankeliumi, kuten tiedetään, merkitsee ilosanomaa. Ja ihmiskunnan ilosanoma, voima, lohtu, virkistys ja ikuinen elämä – sehän syntyy taiteista.

Walt Whitman, kuva sivuilta Redbubble by Mary Ann Reilly

Walt Whitman (1819-1892) on runoilija, joka nosti tavallisen yksilön taiteensa lähteeksi. Oma minä riittää maailmankirjallisuudeksi. Whitman sekoitti ylevän ja yksinkertaisen. Raamatullisuuden ja roskan. Miten olla äärettömän ylpeä ja käsittämättömän nöyrä? Miten kirjoittaa yksinkertaisesti ja suoraan niin, että tekstiin latautuu elämän inhimillisyys kaikkineen? Juuri tänään minulle riittää jouluevankeliumin haasteeksi Whitmanin pitkä teksti hänen Valittujen runojensa kokoelmasta. (suom. Markus Jääskeläinen)

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun.

Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet.

Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi.

En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema.

Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme.

Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani.

Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia.

Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”

Suomessa luvattomasti ja lainavaatteissa?

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entäs Joulumuori. Kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummujen kanssa?

Pyhän Nikolaoksen ikoni.

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Pyhä Nikolaos ja varhainen Krampushahmo.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Haddon Sundblom: Santa Claus Coca-Colan joulukampanjaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

Hyvän joulun toivotukset säästän seuraavaan juttuun. Aattoon on aikaa vielä… kannattaa olla kilttinä.

Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

Edellisen postaukseni lupaus lienee lunastettava heti, ettei jää roikkumaan monien muiden tavoin. Palaan kyllä Bosquetiin, kirjalistoihin, kritiikkien tekemisiin ja muihin… Toivottavasti ehdin päivittämään blogia tiuhempaan, kun viimein saan käsiksen pilkut viilattua.

Pohjakuva: Savon Sanomat/Marko Happo. Manipulointi kirjoittajan.

Pohdin ensin, että suurin osa runoilla aloittaneista ja proosaan päätyneistä kirjailijoista jatkaa valitsemallaan tiellä. Tarkemmin ajatellen näin ei ole. Edellisen jutun listasta löytyy Holappa, joka on Finlandiansakin jälkeen rohkeasti tehnyt komeita kokoelmia. Runojen rojalteilla, kuten tiedetään, kirjailija saattaisi elää kitkutella pari viikkoa. Kun Hannu Raittilan proosa ei Finlandian jälkeen vetänyt samaan malliin, hän kirjoitti ”kiukutteluromaanin” Kirjailijaelämää. Vaikka tottahan mies puhui.

Esimerkeissäni vilahti myös Tommi Melender. Esikoiskokoelma Tässäoloa ja unta ilmestyi 1989. Nyttemmin mies on ”älyllistänyt” asennettaan niin, että ilmoittaa pitävänsä romaanin lukijanakin esseistiikkaa läheltä liippaavasta otteesta. Hyvä. Mutta omien esseiden kirjoittajanakin miehellä on tuore ote. Tähän kuitenkin tarjoilen Melenderin esikoisen avausrunon:

”Vietän koti-iltaa / vanhoja levyjä kuunnellen. / Musiikkia joka / niin paljossa sanoo / niin vähän. Joskus / olin toista mieltä. / Kasvamistako? / että osaa laskea yhteen päivät ja vuodet, / vaihtaa ihanteitaan / entisten pettäessä. / Kevyttä itsepetostako? // Kaiuttimen päällä / on joulukaktus, kuihtuva. / Siitä on tullut / äkkiä minua vanhempi.”

Tekstin kanssa on turha tehdä jakoja. Silti olen sitä mieltä, että runoa kirjoittavalla on erityinen suhde kieleen. Lukuisista mahdollisuuksista tähän pari esimerkkiä. Kannattaa lukea Tomi Kontion alkutuotanto. Epäilen, että myös Raakel Liehun kielen rytmi ja briljanssi on runosta kotoisin. Kielellisen kubisminsa jälkeen hän kirjoittaa jälleen uudella vaihteella. (…kyllä, kielelläkin on kuvallinen perspektiivi, jonka voi hajottaa. Suosittelen kokoelmaa Skorpionin sydän 1997)

Lopuksi huumoria ja Jari Tervo. Runoilijan täydellinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa. Useiden runojen tyypit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – tämä runo loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin:

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen / viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite, / joka kertoi, että John Lennon. Aurinko / tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon, / jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven / säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon / puutuneet säteet, grafiikanlehtiä / tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut, / ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän. / Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan. / Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään / soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen / liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo: / karhun vain vatsa murisee. / Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”

Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla

Tuore Finlandiavoittaja Mikko Rimminen on kuvannut runoutta kirjallisuuden kuningaslajiksi. Hesarin haastattelussa 3.12. hän sanoo: ”Yritän edelleen kirjoittaa runoja. Ne vaan ovat valitettavan huonoja.” Moni kovan tason prosaisti on Rimmisen tavoin aloittanut runoilla. Vaikkapa Hotakainen, Holappa, Melender, Tervo… palaan heihin vielä.

Markku Ulander/Lehtikuva: Minna Joenniemi ja Mikko Rimminen.

Toivottavasti Rimminen saa vielä runokoneensakin kuntoon. Tulos saattaisi olla mielenkiintoinen. Suuri osa suomalaisen lyriikan avantgardesta nuuskii edelleen Hugo Ballin, Tristan Tzaran ja kumppaneiden jalanjälkiä. Vaikka mikäs siinä, ei täällä kukaan merkittävä kirjailija tai siksi aikova perinteestä irrallaan juoksentele. (Saksalaissyntyinen Ball julkaisi Dadan manifestinsa jo vuonna 1916.)

Kurkataan Rimmisen runoilijanlaatua kolmentuhannen merkin kritiikillä, jonka tein Aamulehteen seitsemän vuotta sitten. Kyseessä oli hänen toinen julkaistu, ja toistaiseksi tuorein kokoelmansa Sumusta pulppuavat mustat autot. (Tammi 2003) Prosaisti Rimmisen tyyli taitaa olla jo kokoelmassa hyvällä idulla:

AIVAN KUIN RUNOILIJA VIRKKAISI

Luen Mikko Rimmisen uutta runokokoelmaa Sumusta Pulppuavat mustat autot. Huomaan heti, ettei tätä kokoelmaksi voi sanoa. Ei kirjaksikaan. Kyseessä on kolmekymmentä proosarunoa yksissä kansissa. Tai yhtä hyvin voisi ajatella, että kirjassa on yksi runo, otsikoilla katkaistuna ja kolmessakymmenessä osassa sivuille annosteltuna.

Kuka tämän tyylistä rakennetta on aiemmin käyttänyt? Ensimmäisenä tulee mieleen Pentti Saarikoski ja Hämärän tanssit. Rimmisen tekstin intiimiyden ja etäännyttämisen yhdistelmä tuo kuitenkin hänen riveihinsä erilaisen otteen. Runojen toisiinsa liittäminen on niin voimakas rakenteellinen tyylikeino, että päätän mielessäni nimetä tekstin Rimmisen runojatkumoksi.

Näin Rimminen vie ajatuksen lankaa eteenpäin: hänen runonsa nimi on aina seuraavan runon ensimmäisinä sanoina. Luen runon Meri särkee päätä, seuraava, nimeltään Joka päivä, alkaa: ”Meri särkee päätä laituriin, tuuli törmää vaahteroihin puistossa. Lehtikasan alta joku herää, vaatii aamiaista vuoteeseen.” Eväitä uuteen haetaan jo luetusta runosta. Niin kuin virkkuutyötä tehdessä pujotetaan lanka aina edellisen silmukan läpi. Rimmisen runo ottaa ensin taka-askeleen jatkaakseen eteenpäin – tekstit keskustelevat toistensa kanssa.

Runouden maaltapako jatkuu Rimmisenkin tekstissä. Runoissa on runsaasti kaupunkikuvia, joskus liian tiukkaan puristettuna, mutta parhaimmillaan loistavia ja moneen suuntaan aukeavia: ”Viikkoa päätettiin, päiviä, ruostetahrainen tehdas kirahteli virka-ajan jälkilämmössä.” Tai toisen runon lopetus: ”Hiekkalaatikolla lapsi kolhaisi lapiolla Kiinaa.”

Rimmisen runossa on sisään upotettuja merkitysketjuja niin tiheästi, että on oltava kohtalaisessa runonlukukunnossa. Dopingia ei tarvita, mutta harjoitus- ja lukukertojen toisto antavat paremmat valmiudet päästä aivan ydinmehun äärelle. Usein Rimminen kääntää odotuksenmukaiset tulkinnat vastakohdikseen tai hyödyntää puhekielen sanontoja: ”Kun sesonki oli kolmesti näyttäytynyt vääränä, koimme varustautua matkalle kohti suurta tunnettua.”

Runon olemusta pohtivassa esseessään (MotMot 2000) Rimminen itse kirjoittaa: ”Runon idioottimaiselta vaikuttava pakko harata vastaan, kiusata ystäviään ja lyödä sormille siihen ennalta ymmärtäväisesti suhtautuvia on tuhoon tuomitun ainoa keino tehdä suvustaan kuolematon tai edes oletetusti määräaikainen.”

Joskus runojatkumossa vilahtaa nokkelan sanaleikin taso: ”Oletko tulossa vai menossa mukana?” Valtaosin kuitenkin Rimmisen viileästä ympäristön tarkkailusta kehittyy oivaltavia ajatuspolkuja. Ne hahmottavat maailmankuvaa enemmän verbalistiikan – sanan varassa – kuin tunteiden kokemisen kautta. ”Aamupäivän istuin torilla kuuntelemassa kaukaisen salamoinnin rasahtelua aivokuoressa, raatihuoneen portailla pulisi lauma luisia ukkoja, ajattelin sää, sään seinä, ja sateen kalpean aavistuksen läpi puristuivat kellastuneet valokuvat, menneiden keväiden koteloituneet enteet.”

Kolme tuntia terroristin vieressä??

Loppusyksystä kehotettiin Pariisiin matkaavia tarkkaavaisuuteen. Ja kohta perään kerrottiin vihjeistä, joiden mukaan terroristien kokoontumisajot suuntautuisivat Frankfurtiin ja tulevat iskut Saksan joulumarkkinoille. En unohda hevin paluulentoa Ateenasta. Varaukseni ensimmäinen etappi oli Frankfurt ja sieltä jatkolento Helsinkiin. Toisin kävi.

Ateenan kujalta 28.11.2010

Lento ilmoitettiin ensin myöhästyneeksi. Tunnin päästä lähtöportin taululla vilkkui Cancelled. Jonossa Lufthansan tiskille kului kolme tuntia. Sain varhaisen lennon Müncheniin. Luovutetun laukun metsästys vei aikansa. Lentoyhtiö lupasi maksaa hotellin, jonne kertyi matkaa 15 kilometriä. Tilasin respasta taksin aamuneljäksi. Ehtiessäni kentälle, noteerasin, että aamun lento Frankfurtiin oli jälleen peruttu. Moikkailin mustaa räppäriä, jonka yritys Miamiin oli taas tyssännyt. Olimme vaihtaneet muutaman sanan edellisillan jonossa.

Viime tingassa Münchenin koneeseen ehti tumma kaveri, joka istui viereeni. Jotain outoa oli ilmassa heti. Heppu puristi pientä laukkua sylissään herkeämättä. Tiedätte toki, että kännykän käyttö on koneessa kielletty jopa Väyrysen Paavolta. Lähtökiidon jyrkässä kulmassa käytävällä ei voi liikkua ja valot himmenevät hetkeksi. Ennen kuin olimme vaakalennossa vierustoverini ehti valahtaa penkillä alemmas ja mutista takinliepeensä suojassa 2-3 lyhytsanaista puhelua.

Turha kuvailla kaikkia yksityiskohtia, mutta hepun kehonkieli kertoi jännityksestä. Sämpyläaamiaisen servietti jäi hienpyyhintään. Nappikuulokkeet pysyivät korvissa kuin musiikkia kuuntelevalla, mutta laukkunsa suojissa kaveri näpräsi koko ajan kännykkäänsä, oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea. Välillä heppu painui kyyryyn ja nojasi päätään edellisen penkin selkänojaan. En ole kokenut koskaan lentopelkoa. Nyt istuin kolmituntiseni yhä kasvavan kauhun vallassa. Posahtaako kone ilmassa vai vasta kentällä…

Ihmettelevä kysyy, huomasiko henkilökunta mitään? Vaikea päätellä, mutta näin kävi: ennen laskua kehotettiin kentältä jatkavia tarkkaavaisuuteen, useiden lentojen lähtöportit oli muutettu. Ja koneen rullatessa tuubiin uusi kuulutus: passit käsille, ylimääräinen tarkistus on tulossa. Ja toden totta, välittömästi tuubin päässä seisoi poliisiketju keltaisissa huomioliiveissään. Polizei – Polizei – Polizei – Polizei – Polizei. Läpi päästyäni seurasin miten poliisi pysäytti vierustoverini ja kutsui myös kollegansa paikalle. Heppu ohjattiin sivuun.

Muuta havaintoa ei jäänyt, jatkolentoni portti oli jo auki ja viimeisen kuulutuksen valo vilkkui. Jälkeenpäin voin tunnustaa lähettäneeni ilmassa jonkin toiveen jonnekin. Ehkä jumala joskus kallistaa korvansa profeetoilleen huolimatta siitä, millä nimellä me heitä kutsumme.

Lopuksi saattaisi sopia runo Alain Bosquetin kokoelmasta Jumalan piina (wsoy 1996). Teen tästä Euroopan runousakatemian perustajasta oman jutun, kun ehdin. Herra oli yksi viime vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita. (ja onhan minulla ollut kunnia istua illallisella hänen vaimonsa Norman pöytäkumppanina, mitä en nyt malta jättää mainitsematta…)

”Jos sana jumala aiheuttaa teille ihottumaa”, sanoo Jumala, / ”niin nimittäkää minua alabasteriksi, pääskyseksi tai puroksi, / tiedän kyllä että tarkoitatte minua. / Jos sana jumala tekee teidät sairaaksi, / niin keksikää joku toinen, / joka muistuttaa aamukastetta, hentoa huokausta / ja jopa kauhistuttavaa tyhjyyttä / sillä mikään ei enää loukkaa minua: / minun sanastossani kaikki sanat tarkoittavat samaa.”