Uuden vuoden ottelu – fysiikka vastaan lyriikka!

Einsteinin ensimmäinen, erityinen suhteellisuusteoria hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon ja sekoitti ajan ja paikan käsitteet. Tällainen kaikkeus ei kehity, se ainoastaan on. Voidaan ajatella, että mennyt ja tuleva ovat siinä ”läsnä koko ajan.”

Brittien tiedelehti New Scientist käsittelee 19.1.2008 artikkelissaan aikaa: ”Maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista.”

Kuva: Rajesh Kumar Singh/AP/Lehtikuva (Suomen Kuvalehti)

Ihmisellä on taipumus havitella maailmaa haltuun tieteellisillä metodeilla ja matemaattisilla suureilla. Uusimmat teoriat kyseenalaistavat havaitsijasta riippuvan aikakäsityksen. Niiden mukaan eräillä kaoneiksi nimetyillä hiukkasilla on ajallinen suunta, joten mikromaailmakaan ei voisi uhmata ajan ”lineaarista” virtaa.

Kari Enquist sanoo kuitenkin: ”Totta puhuen aikakysymykset ovat niin vaikeita, että useimmat fyysikot nostavat kätensä niiden edessä.”

Kun vuosi vaihtuu, runoilija ei voi väistää vastuutaan, säkeiden siivellä kaikki on mahdollista. Lopullisia totuuksia odotellessa lähdetään uuden vuoden matkalle aikaan ja paikkaan – Gangesin rannalta Pyynikille ja pyykinpesulle:

Vuoden ensimmäisellä viikolla voit nähdä Merkuriuksen

Käärmeenkantajan tähdistössä

samaan aikaan Intiassa Gangesin tyttäret

kalkitsevat kasvonsa valkoisiksi

samaan aikaan Nepalin rinteillä eletään

vallanpitäjien valitsemaa vuotta 2068

samaan aikaan Himalajan vuoristossa

loppuu Hindujen Kali Yuga -kalenterin vuosi 5112

samaan aikaan samassa paikassa eletään myös

buddhalaisen ajanlaskun vuotta 2555

samaan aikaan Islamin yhteiskunnissa vietetään

Jumalan, Armeliaan Armahtajan vuotta 1432

samaan aikaan Pyynikin rinteellä valmistaudutaan

gregoriaanisen kalenterin vuoteen 2012

samaan aikaan ortodoksikirkoissa käytetään

juliaanista kalenteria, joka on siitä 13 vuorokautta jäljessä

samaan aikaan pyhä mies odottaa auringonpimennystä

ja Venäjän vanhauskoiset käyttävät kalenteria

jossa vuosia alettiin laskea maailman luomisesta –


runossa kaikki on kerralla läsnä:

Shusma Gautan, joka pystyttää pihalleen alttarin perustuksia,

nakit, perunasalaatti ja siiderit Siwan tarjouksessa,

rautakaupan raketit, roomalaiset kynttilät,

Karjala takaisin, pommipaketti kahdella kympillä

sekä Siri Viharin luostarin aamu, joka on alkanut

munkkien pyykinpesulla jo ennen rukoushetkeä

…………………………………………………………………………….

Toivotan mitä mainiointa tulevaisuutta kaikille ystäville ja yhteistyökumppaneille!

Kuva: Rajesh Kumar Singh/AP/Lehtikuva (Suomen Kuvalehti)

Tylsän tyypin Tallinnan-joulu

Jotkut meistä ovat joulu-ihmisiä ja saattavat pitää muistakin pyhistä. Toiset arvostavat arkea. Kuulun jälkimmäisiin. Eikä sillä ole mitään tekemistä elämää isompien vakaumusten tai arvostusten kanssa.

Joillekin juhlan tuttu kulku tuo turvallisuuden tunnetta. Minulle ennustettava ja itseään toistava kaava aiheuttaa ahdistusta. Ei kiitos kuuselle, kaupoille, glögille, kinkulle, kalkkunalle, konvehdeille, kakuille, pukille ja tontuille. Porkkanalaatikko on hyvää, mutta sopii syötäväksi juhannuksena. Lahjat on lapsia varten, veisaan viis tuhannet kerrat kuulluista joululauluista.

Tallinnan satama 2011.

Halusin tylsän joulun Tallinnassa ja sain mitä tilasin: roiman vesisateen ja myrskyn, suljetut taidemuseot, vanhan kaupungin joulutorin villatumppuineen, pahaa siideriä ja kohtuullista viiniä, ensimmäisen kerroksen hotellihuoneen, jonka ikkunasta näkyi kivimuuri. Kuudella kympillä sekin korjattiin ja näköala parani.

Pikk Jalgin kujan päässä, Aleksanteri Nevskin kappelissa syttyivät tuohukset. Käsittääkseni siellä voi katua syntejään ja pyrkiä tasapainoon yhtä hyvin kuin muissakin temppeleissä.

Pakolliset joululaulut soivat hotellin aamupalalla, sitä vastoin paprika-porkkana-sipulimössö oli hyvää. Jouluaaton illalliseksi löytyi tarjouslohta sitruunakastikkeessa – aivan ok. Täysimittainen uima-allas oli myös mieleeni.

Ja sitten jotain, mitä ei meiltä löydy, mutta Tallinnan Rimin kylmätiskistä kyllä. Paikallisella kielellä Silmud, englanniksi Lamprey, suomeksi Nahkiainen. Tiedättehän sen raadonsyöjäkalan – säilykkeenä etikkahyytelössä. Nam!

Tallinnan kokemukseni ulottuu syvälle neuvostovuosiin saakka. Silloin tuttavaperheelle kuskattiin tuliaisiksi vaatteita, Chifonetin siivousrättejä, pussikeittoja, pastaa ja ennen kaikkea kahvia. Perhe Hääl epäili, etteivät he koskaan pääsisi porukalla vastavierailulle Suomeen. Toisin kävi.

Viru-keskuksen kirjakauppa 2011.

Joulureissulla piti toki käydä kirjakaupassa. Viru-kadun mainio myymälä on lopettanut. Ostoskeskuksen yläkerrasta löytyi sen sijaan jotain korvaavaa. Kirjoja voi istahtaa selaamaan rennosti. Ja kyllä, kuvan perällä on baari täysin anniskeluoikeuksin.

Edelliset kokemukset ja puheet antoivat pohjaa, kun kirjoitin runon kokoelmaani Satakieli! (2008). Näin lyhyessä ajassa ei meno ole muuttunut:

Jos nimistä voisi päätellä, länsisataman laivat haaveilevat

suurista seikkailuista: Amur, Arctica, South Star, My Dream.

Elämä on ohutta todellisuutta, vanha nainen painaa kätensä

ikkunalasin huuruun ja pyyhkäisee näkyviin

kämmenenleveyden Tallinnan rantaa.

Entisinä aikoina epäiltiin kaikkien olevan syyllisiä johonkin,

kertoo Virve H. Ei puhelimeen nimellä vastattu – sanottiin vain ”Da”.

”Ja minä ostin Suomeen palatessa kukkia itselleni”, vastaa mies.

Ikään kuin ystävät olisivat ne antaneet,

perhetutut eivät ole salakuljettajia. Heidän laukuistaan ei löydy

jumalatonta elämää, ikoneja – tsaarin pöytähopeista puhumattakaan.

Nyt kaupunki kasvaa teräksen ja lasin panssaria,

kaduilla jälkeesi sylkäistään, mutta eri syystä kuin ennen.

Rahamiehen maine on karissut, täällä rokataan ja räpätään

itsekunnioituksen biittejä: kuka sinä olet?

stydi stara vai presidentti? Pikku juttu. Kaikkihan siihen pystyvät.

Parempaankin.

Niin elämässä kuin kuolemassa

Joulun sana tulee ykkösketjun runoilijalta, Sirkka Turkalta. Kuvana tuore harvinaisuus, taiteilija Petri Niemelän maalaama alttaritaulu, joka on lähdössä Laatokan rannalle Kaukolan kirkkoon.

Petri Niemelä, alttaritaulu Kaukolan kirkkoon 2011.

Kaukolan historia ylettyy kivikaudelle saakka. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 kylä jäi Novgorodin puolelle. Ortodoksinen kirkko muutettiin 1600-luvulla evankelisluterilaiseksi ja uusin, jo viides kirkko rakennettiin 1933. Jatkosodan aikana venäläiset pitivät kirkon tornia tulenjohtopaikkanaan.

Niemelän työhuone on Pyynikin Trikoon punatiilitehtaalla vastapäätä omaani. Seurasin alttaritaulun valmistumista alusta pitäen. Pohjana on paksu 126 x 94 cm havupuuvaneri, jonka päälle on pohjustettu maalauskangas. Alttarikaappi rakennetaan kuvan ympärille.

Alttaritaululla on poikkeukselliset odotukset. Tässä tapauksessa haluttiin realistinen näkemys Jeesuksen syntymästä. Pidän pelkistyksestä, syntymä ja orjantappura kuoleman ja lunastuksen symbolina samassa – elämän kaari.

Taustan sininen vaakalinja ja kuva-aihe muodostavat ristin keskustan. Sininen on Neitsyt Marian väri. Protestanttiset kirkot jättivät sen käytöstä, koska Mariaan ei meillä ole haluttu viitata, eikä häneen liittyviä juhlia vietetä. Enkelin ilmestyminenkin liitetään Jeesukseen. Nykyisin sininen väri on palaamassa luterilaisiin kirkkotekstiileihin.

Olen kirjoittanut tänne Sirkka Turkasta pidemmän jutun (4.2.2010) tarkemmat kehut löytyvät sieltä. Turkka on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjailijoista, Miss Melodraama, joka hallitsee kielensä keinot suvereenisti. Päivän teksti löytyy 2004 julkaistusta kokoelmasta Niin kovaa se tuuli löi:

Ei. Jos sinä lähdet, ei sammu mun taivaalta tähdet.

Susi nukkuu suolla, usva nousee

koiran ja minun räjähtäneestä laverista.

Susi kunnioittaa ja rakastaa aina,

mutta kuka vei häneltä kaiken valon,

syksyn kuulaat päivät.

Sen minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei

pidä ihmisen erottaman.

It´s raining in Georgia, it´s time to go,

mutta minä kysyn sinulta nyt, tahdotko

sinä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä

niin kivussa kuin sairaudessa

niin elämässä kuin kuolemassa.

Kun Herran kirkkaat aamut nousevat,

kun katsot ylös yöhön, taivaisiin.

Kun kaikki pettää, happipommit, letkut, laitteet,

jää siniset silmät auki, sinisimmät,

Jeesuksen silmät, kynnös auran jälkeen.

Ei kuolemasta siihen ollut. Ei.

Niin kivussa kuin sairaudessa,

niin elämässä kuin kuolemassa.

………………………………………………………

Hyvä ihmiset – kiitos vuodesta ystäville ja yhteistyökumppaneille. Toivotan kaikille mitä parhaita joulun pyhiä!

Puiden graafisuus, raha ja muita tärkeitä asioita

Muutama rivi ennen kuin päästään kuvaan ja sanaan. Valmisteilla oleva laki taidehallinnon uudistuksesta on vielä pahasti levällään. Lukiessani taidetoimikunnan esityslistoja tunnen itseni välillä tyhmäksi. Totta, mutta syy ei ole täällä maakunnallisella tasolla, vaan ristiriitaisessa informaatiossa, jota tulee ”pääkallonpaikalta” useista eri lähteistä.

Kaksi esimerkkiä: Opetus- ja kulttuuriministeriö esittää Kankaanpään taidekoulun ja Lahden taideinstituutin lakkauttamista. Syy: liian pienet ja korkeakouluyhteisöstä erillään olevat yksiköt.

Sauli Iso-Lähteenmäki, Luontokirja 2011

Taidetoimikuntien lukumäärää ollaan supistamassa (ehkä) ja niiden vertaisarviointiin perustuva päätöksentekovalta valtionavustusten jaossa ollaan siirtämässä valtakunnalliselle tasolle (ehkä). Kumpaakin ajatusta leimaa taiteen ja kulttuurin päätäntävallan entistä suurempi virkamiesmäisyys ja ”helsinkikeskeisyys”.

Viestini siis puolustaa alueellista päätöksentekovaltaa ja asiantuntemusta. Taide ei ole pykäliä ja numeroita, vaan sisältöä, joka tunnetaan parhaiten siellä missä sitä tehdään.

Hesari teki kaksi näyttävää juttua taidetoimikuntien jakamista apurahoista (9. ja 11.12.) Ensimmäisessä kritisoitiin sitä, että keskimääräinen apuraha ei jakaannu suuruudeltaan tasa-arvoisesti. Muuten jutut olivat hyvin positiivisia ja vailla edellisen, Kuukausiliitteen artikkelin provosointia.

Hesarin jälkimmäisessä artikkelissa taidetoimikuntien rahoittamat taiteilijat esitettiin ahkerina puurtajina. Pirkanmaan taidetoimikunnassa ollaan ylpeitä maakunnan taiteilijoista ja apurahan saajat ovat taiteenalansa kentässä vakuuttavia tekijöitä.

Olemme siis päässeet jutun kuvaan ja sanaan. Kuvituksena on kuvataiteen puolivuotisen työskentelyapurahan saaneen Sauli Iso-Lähteenmäen teos Luontokirja (syväpainovedos ja öljy puulle 2011).

Runon tarjoaa Kristiina Wallin, joka sai kirjallisuuden kokovuotisen työskentelyapurahan. Tämä lienee tekstin ”maailman-ensi-ilta” sillä Wallinin kokoelma Kaikki metrit ja puut ilmestyy helmikuussa 2012.

Tutkielmia ruumiista 2

Solmuja ja kankaita

Ruumiinsa voi sitoa monella tavalla. Ehkä kauneinta on verhoutua silkkiin tai villaan, lampaanhajuiseen karheaan. Raajat voi pakottaa liikkeeseen, joka on jatkuvaa kukkaan puhkeamista, kohoamista. Iho on valkoinen, hedelmän maitomainen sisus. Katso: nyrkin sisässä on toisenlainen maailma, typistetyt jalkaterät, lasten räpistelevät kädet. Suu toistaa liikkeiden kaikua kuin mantraa, mutta mikään rukous ei ole riittävä. Sana ei muutu lihaksi täällä, ei tässä valossa, jonka ikkunoiden heijastus kertaa tuhannesti ja vielä. Vieläkään en usko ajan lineaariseen muotoon, en kuutioiden muotoon, muodon järkähtämättömään päättäväisyyteen.

Pysyvää on: kontrastinen valo, puiden graafisuus ja veteen unohtunut laituri, sen hidas hajoaminen.

………………………………………….

Kaikki Pirkanmaan taidetoimikunnan taidealakohtaiset apurahat täällä.

HUOM! Niille joita taidehalinnon uudistuksen tila kiinostaa tarkemmin: Pirkanmaan taidetoimikunnan puheenjohtajan Pertti Timosen artikkeli Aamulehdessä 20.12. luettavissa täältä.

Onnittelut 60-vuotta pätkätöitä puurtaneelle!

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Aku Ankka 60-vuotta.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60-vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Aku Ankka 60-vuotta Suomessa.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

Olin tipahtaa omaan ansaani

Vuosien varrella on tullut toimittua useammankin kirjoittajan ateljeekriitikkona, esikoisteoksia on viilattu kaiken kokenutta kustannustoimittajaa varten. Joskus yhteistyö on jatkunut ensimmäisen julkaisun jälkeenkin.

Olen välittänyt ahkerasti eteenpäin aikanaan Helena Sinervolta saamaani ohjetta: ”Lukeminen on paras kirjoittajakoulu.” Oma lisäni ohjeeseen on ollut: pitää lukea myös kirjoja joista ei pidä. Tai kuvittele pitävänsä.

Marilynne Robinson, Gilead.

Olen ihmetellyt varmuutta, jolla kriitikot kaipaavat suurimman huomion saavalle palkintoehdokaslistalle kirjoja, joita raati ei ole sinne valinnut. Se kuulostaa urautuneelta lukemattomuuden ylistykseltä. Ja siltä, että vain eniten julkisuutta saaneisiin teoksiin on tutustuttu. En jaksa uskoa, että he ovat lukeneet jokasyksyiset parisataa nimikettä fiktiota.

Sitten kävi näin: tarvitsin neljätoista lahjakirjaa ja suuntasin kohti Kirjatorin halpalaaria. Marilynne Robinsonin romaani Gilead tuntui hyvältä valinnalta. Tukeuduin takakansitekstiin ja tietoon, että Robinson palkittiin teoksestaan Pulizerilla 2005.

Kirjaa ei voi antaa toiselle tietämättä mitä lahjoittaa. Luettuani Gileadia 70 sivua päätin etten pidä siitä. Kirjeromaanin yksisuuntainen näkökulma, tapahtumattomuus ja yltiökristillinen asenne alkoivat puuduttaa. Mietin mihin tungen neljätoista kirjaa, joiden maailmankuva tuntui tuskastuttavan.

Olin hilkulla tipahtaa itse virittämääni ansaan.

Marilynne Robinson, kuva: London Evening Standard

Jatkoin lukemista seuraavana iltana ja laskin kirjan kädestäni vasta kolmelta yöllä. Tarinan jännite, joka haluaa mieluummin piiloutua kuin nousta näkyville ja hienosti viritetyt aavistukset saivat lukemaan kirjan loppuun. Kliseisesti ilmaistuna, koin päässeeni lähemmäs sellaisia sanoja kuin: luopuminen, anteeksianto, ymmärrys ja armo.

Tässä ei ole kritiikkiä, eikä juttu suosituksestakaan käy. Paavo Haavikon lause tähän saattaisi sopia: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.” Lopuksi lainaus Robinsonilta:

”Teologit puhuvat ennakoivasta armosta, joka edeltää itse armoa ja auttaa meitä ottamaan sen vastaan. Luulen että täytyy olla myös ennakoivaa rohkeutta, joka auttaa meitä olemaan rohkeita – siis myöntämään, että on enemmän kauneutta kuin silmämme sietävät, että käsiimme on annettu kallisarvoisia asioita ja että saamme aikaan suurta vahinkoa, jos emme osoita minkäänlaista arvostusta niitä kohtaan.”

……………………………………

Marilynne Robinson (s.1943 Yhdysvalloissa) julkaisi palkitun esikoisensa Talonhaltijat 1980. Kahden tietokirjan jälkeen ilmestyi odotettu romaani Gilead (suom. Laura Jänisniemi), jossa kuolemaa odottava vanha pastori, jolla on nuori vaimo, kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen.

Hyvää päivää – itsenäisyyspäivää!

Arvostan itsenäisyyttä. Lause on turha, kuka muuta väittäsikään. Erityisesti arvostan Suomen itsenäisyyttä. En silti väheksy afrikkalaisen Etelä-Sudanin itsenäisyyttä, päinvastoin.

Etelä-Sudan/kuva UN News Centre

9.7.2011 itsenäistynyt Etelä-Sudan on maailman uusin itsenäinen valtio. Ennen tätä Sudanissa käytiin katkeria kamppailuja. Maan ensimmäinen sisällissota alkoi jo 1950-luvulla. Puute täydensi koettelemuksia, vuonna 1988 nälkä tappoi neljännesmiljoona ihmistä.

Suomen Pekka Haavistolla oli tärkeä osuus neuvotteluprosessissa joka johti Etelä-Sudanin itsenäistymiseen. Kun itsenäisyydestä viimein päästiin äänestämään 98,83 prosenttia väestöstä kannatti sitä. YK:n perustamassa rauhanturvaoperaatiossa maahan lähetettiin 7000 rauhanturvaajaa.

Kyllä tässä runon paikka on. Onnittelurunon:

Kansa on painanut sormensa musteeseen ja paperiin,

äänestänyt irtautumisesta ja omasta valtiosta,

kouluissa valmistaudutaan juhlaan ja opetellaan

uuden kansallislaulun sanoja. Maailma on synnyttänyt

uuden maan. Raja on yhä räjähdysherkkä ja kesken,

tulokas on tehty sitkeästä sisällissodasta

verestä sorrosta sotilaista rauhansopimuksesta

pakolaisista peloista puhdistuksista paluumuuttajista

sankareista veteraaneista puolustusvoimien budjetista

taistelulauluista lapsista kapinallisista rauhanturvaajista

dollareista öljystä aavikon pölystä tiikistä mahongista

mellakkapoliiseista rääsyistä rikkauksista veljistä sisarista

naisista neuvotteluista nälästä ja Niilin vedestä –

avaruudesta asti näkee, että maa on entistä isäntäänsä

vehreämpi, metsiä ja viljelymaita ravitsee Valkoinen Niili,

elämän pääsuoni ammoisista ajoista lähtien.

Kuva: South Sudan 24

Yleisö puhkeaa ylistyksiin: Thank you Jesus!”

huutaa nainen, jonka kampausta koristavat

uuden isänmaan pienoisliput.

”South Sudan – ou jee, women ou jeeeeee!

iueee-iueee-iueee-iueee, iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu!”

Lentokentän laidalla Jubassa vedetään salkoon Suomen lippu,

yhdeksänkymmentäneljä täyttävä maa

tervehtii tuoreinta tulokasta.