Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Vappu vaatii oman filosofinsa. Ajatteluun innostavan ja yhden suurimmista, lähes Sokrateen veroisen. Kumpikaan ei kirjoittanut itse, vaan muut merkitsivät muistiin heidän ajatuksensa. Näin Nalle Puh: ”Minun kirjoitustaitoni on Horjuva. Kirjoitus on kyllä sinänsä hyvää, mutta se Horjuu, ja kirjaimet menevät vääriin paikkoihin.”

WINNIE THE POOH

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 – 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin,  25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa.

Nalle Puh -hahmojen julkaisuoikeuksista käytiin pitkä ja vaiheikas taistelu, joka päätyi siihen, että Disney maksaa rojaltit kaikesta tulevasta käytöstä perikunnalle. Asia kiinnosti minua, mutta ei tässä siitä enempää. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

Winnie The Pooh

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät –”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä -?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………………

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’.

………………………………………………

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

………………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

Perjantairuno: Ehkä tärkeintä onkin jakaa omastaan muille

Göran Schildt julkaisi matkaromaaninsa Önskeresan 1950. Toivematkasta tuli kansainvälinen bestseller, joka vastasi miljoonien sodanjälkeisten ihmisten haaveisiin vapauden huumasta.

Kirja kertoo purjehduksesta Pohjanmereltä Englannin kanaaliin, sitten Seinelle ja Ranskan kanavia myöten Välimeren maisemiin. Toivematka ratkaisi myös kirjailijan oman elämän suunnan. Näin Schildt kirjoittaa uudistetun painoksen esipuheessa:

Daphne, Jarl Linblomin piirtämä ketsi. Rakennettu Turun telakalla 1935.

”Toivematkasta tuli myyntimenestys, josta vuoden aikana otettiin kahdeksan ruotsinkielistä painosta, minkä lisäksi tulivat käännökset kuuteen muuhun kieleen. Vielä suuremman menestyksen sai I Odysseus kölvatten, joka ilmestyi 1951 ja kertoi Daphnen ensimmäisestä purjehduksesta Kreikkaan. Se levisi jättipainoksina kahdeksalla kielellä Yhdysvaltoja myöten.

Kirjalla olin ratkaissut toimeentulo-ongelmani lopuksi ikää. Minun ei tarvinnut koskaan alistua yhdenkään työnantajan käskyläiseksi. Sodan utooppinen vapaudenhaave oli odottamatta tuonut minulle todellisen vapauden, jollainen meidän leveysasteillamme suodaan ani harvoille kirjailijoille.”

Luin kirjan kauan sitten, mutta sen ikoninen unelma nousi mieleeni uutta kokoelmaa kirjoittaessa. Mietin miten haaveet ruokkivat elämänhalua ja tulevaisuuden toiveita riippumatta siitä toteutuvatko ne vai eivät.

Federico Fellini ohjaa Anita Ekbergiä.

Ja niinkin saattaa käydä, että toteutumaton työ on voimakkain elämää ohjaava tekijä. Se pitää vain Fellinin tapaan oivaltaa. Tekstileike numero 125 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.

…………………………………………………………………………………

Talvisota oli viedä Göran S:n hengen.

Selvittyään sotasairaalan painajaisten kautta

elinikäiseen invaliditeettiin, hän päätti toteuttaa haaveensa

ja purjehtia omalla veneellä Välimerelle.

Kirjailija kertoo miten haasteet kirvoittivat uutta elämänhalua,

ja löydettyään hyvin rakennetun ja kauniin kitsin, Daphnen,

päätös oli edennyt pisteeseen, josta ei ollut paluuta.

Göran S. purjehti ja kirjoitti, ehkä hän yritti todistaa itselleen

että unelmien toteuttaminen on kuolemanpilkkaa,

ehkä tärkeimmäksi kasvoikin jakaa omastaan muille.

Kun kirjailija ei kyennyt enää purjehtimaan

hän alkoi suunnitella veneensä upottamista Leroksen rantaan.

Lopulta Daphnen elämä jatkui museoituna, se voisi olla

kuin käänteinen kertomus Fellinin tarinasta:

”Ensimmäistä elokuvaani en päässyt edes alkamaan.

Aihe oli kummitellut mielessäni, mutta aina aloin tehdä

toista tarinaa. Tekemätön elokuva on kuin uponnut

laivan hylky joka pohjasta lähettää

radioaktiivisia säteitään ja on sieltä päätynyt ravitsemaan

kaikkia muita tekemiäni elokuvia.”

Jos rakastat

Minulla on ymmärtämisvaikeuksia. Yksinkertaisten asioiden pohdinta saattaa ottaa kohtuuttomasti aikaa. Jotkin jäävät ihmetyttämään ikuisesti. Facebook-kaverin päivitys jäi mieleen kiertämään: ”Jos rakastat liikaa kirjoja… voiko kirjoja koskaan rakastaa liikaa”, hän kysyi.

”Jos rakastat” -laulun on säveltänyt Kaj Chydenius. Sanoituksen teki kirjailija Matti Rossi. Klassikoksi kiteytyneen kappaleen tulkitsi Kristiina Halkola 1971 julkaistulla albumilla Täytyy uskaltaa.

Kristiina Halkola. Käpy selän alla 1966, ohjaus Mikko Niskanen.

Tekstin kysymys avautuu paremmin koko säkeistöstä: ”Jos rakastat liikaa kirjoja, / minä kysyn sinulta, miten käy minun, / kun tunnet minut kannesta kanteen. / Ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta / ja muistat ulkoa kaiken…”

Tein aikanaan Aamulehteen runokritiikkejä liki neljän vuoden ajan. Jo alkumetreillä toimituksen esimies Markku Huotari sanoi minulle. ”Hyvää kriitikkoa ei tule koskaan sellaisesta, joka rakastaa kulttuuria yli kaiken.” Päinvastoinhan sen pitäisi olla, kuvittelin. Ajatuksessa riitti työstämistä, mutta ehkä sen lopulta ymmärsin.

Yhden asian ehdottomuus kaventaa näköalaa. Kyse ei ole jonkin alueen perinpohjaisesta tuntemisesta, vaan siitä miten kaikki liittyy toisiinsa. Millaisista eväistä maailman jatkumo on kasaan pantu.

Näin asian ilmaisi eurooppalaisen esseistiikan kantaisä, Michel de Montaigne (1533 – 1592) ”Jos minut on joskus houkuteltu toisten asioita hoitamaan, olen luvannut ottaa ne haltuuni, en ime niitä keuhkoihini ja maksaani; ottaa ne kantaakseni, mutta en liittää niitä olemukseeni; niitä kyllä hoitaa, mutta en niihin intohimollani kiintyä; miettiä niitä, mutta en niitä hautoa. /…/ Puhun etsiskellen, enkä tietäen. En opeta, vaan kerron.”

”Takinkääntäjä” mielletään negatiiviseksi sanaksi, vaikka voisi olla juuri toisin päin. Välillä on hyvä ottaa opikseen ja kääntää kelkka. Tätä ajatusta Montaigne myötäisi sanomalla: ”Huono on sellainen suunnitelma, jota ei käy muuttaminen.”

Tehtaannaisen keittokirja, wsoy 1911.

Luettuani taas Montaignea taidan tänään rakastaa kiihkeimmin kirjoja. Huomenna aivan jotain muuta. Vaikka ”koiria, mummoja, vanhojapiikoja, /  salaattia ja sellerinjuurta”, kuten Halkola laulaa.

Sellerinjuuren olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes löysin yli 100 vuotta vanhan Tehtaannaisen keittokirjan. Sellerivanukkaan resepti kiinnosti. Kokeilin ohjetta viikonloppuna. Ja kyllä… pitää sitä tehdä toistekin. Ehkä myös pähkinäkyljyksiä, säästäväisyyskeittoa ja viskunakakkua.

Perjantairuno: kuinka katkeroitua elämäänsä?

Martin Scorsese (s.1942) on ohjannut yli kolmekymmentä elokuvaa. Ensimmäiseen Oscar-ehdokkuuteensa parhaasta ohjaksesta Scorsese ylsi 1981 elokuvallaan Kuin raivo härkä. Pääosassa Robert De Niro, jonka kanssa ohjaaja on tehnyt kahdeksan elokuvaa.

Kuin raivo härkä 1981.

Ensimmäinen mielleyhtymä Scorsesesta ja De Nirosta on Taksikuskin repliikki: ”You talkin´ to me?” Parhaan roolinsa De Niro teki kuitenkin ”Bronxin härkänä” näytellessään aikanaan nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestariksi yltänyttä Jake LaMottaa.

En ole ainoa, joka pitää leffaa loistavana. USA:n kansalliskirjasto on määritellyt elokuvan kulttuurisesti merkittäväksi ja valinnut sen suojeltavaksi kansalliseen filmiarkistoon. Yhdysvaltain elokuvainstituutin top 100 -listalla Racing Bullin sijoitus on 24. Urheiluelokuvien listalla 1.

Martin Scorsese: Kuin raivo härkä, 1981.

Racing Bull ei ole urheiluelokuva. Nyrkkeily on vain kehys tarinalle, joka kertoo vainoharhaisesta egoistista. Miehestä, jonka todellisuuden ääripäissä on vain ekstaattinen hurmio tai olemassaolon kireys ja kipeys. Niiden välissä ei ole tavallista elämää. LaMotta ei osaa jatkaa arkea kehän ulkopuolella ja ajautuu lopulta katkeraan yksinäisyyteen.

Robert De Niro + Cathy Moriarty.

De Niro kuittasi Oscarin suorituksestaan. Näyttelijäntyö vie hienovireisyydestä ekstaattiseen raivoon. Filmin edetessä De Niro paisuu trimmistä nyrkkeilijästä turpeaksi yökerhonomistajaksi.

………………………………………………………………………

Runo tulee työn alla olevasta kokoelmastani. Liki 400 rihmastollista ja toisiinsa kietoutuvaa tekstiä syövät sisäänsä ”kaiken merkittävän”. Kokoelman työnimenä on B A B E L. Se tekee maailmasta päivityksen, jota on ehditty odottaa muutama tuhat vuotta.

T e k s t i l e i k e  1 6 3.

Nyrkkeilijän elämä vangitaan filmille ja leikataan

sadan ja kahdenkymmenenyhdeksän minuutin mittaan.

Raskaan keskisarjan mestari keskittyy

takomaan näkökentän tyhjäksi edestään,

”Bronxin härkä” ei vastustajan iskuista piittaa:

You never got me down Ray, you never got me down.

De Niron esittämä LaMotta on putkinäköinen kusipää,

joka hakkaa kaiken kumoon onnensa tieltä.

Ja pirstoo tulevaisuutensa, kun oma olohuone

alkaa käydä nyrkkeilykehästä: rakkaus raivo katkeruus

mustasukkaisuus vainoharhaisuus ja väkivalta,

yhden miehen ottelu koko maailmaa vastaan.

Mustavalkoinen elokuva on tislattu eroon

mustavalkoisesta elämästä

niin kuin sameasta mäskistä poltetaan kirkas viina.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme…

Hesarin kulttuuri uhraa tänään aloitussivunsa Björn Wahlroosin tuoreelle kirjalle Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle.

Nimessä on outo paradoksi. Demokratia on kansanvaltaa. Ja demokratiassa asioiden pitäisi edetä enemmistön tahdon mukaan. ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Johannes Virolaisen tokaisu jäi lentäväksi lauseeksi. Ei auta, vaikka yksittäiset ajattelijat kokisivat olevansa kuinka oikeassa.

Helsingin Sanomat 17.4.2012

Lasse Rantasen piirtämä sivunkorkuinen kuva hätkähdyttää. Se on taidokas, pirullisen piikikäs ja moneen suuntaan aukeava. Hyvän maun rima värähtää. Monet pitävät julkista pilapiirrosta itsestään kunnianosoituksena. Tätä Nalle tuskin kehystää työhuoneensa seinälle.

Hesarin arvion kirjoittaa Timo Harakka. Terävä toimittaja, joka valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa talouden käsitehistoriasta. Kompetenssi siis tuntuisi riittävän. Avainsana on käsitehistoria. Sen eväillä Harakka kyseenalaistaa ja ”oikoo” Wahlroosin väitteet kohta kohdalta:

”Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus”, Harakka kiteyttää.

Harakan pääpointteja on, että Wahlroos nojaa vanhentuneeseen tietoon, eikä tunne markkina- ja taloustutkimuksen nykytilaa. Hän on juuttunut  1980-luvun uusliberaalien taloustieteilijöiden näkemyksiin, joita esittivät mm. Milton Friedman, Eugene Fama ja Gary Becker.

Harakka löytää kirjasta yhden vähän valoisamman näkökulman: ”Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että lukija saa tilaisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.”

Mielenmaiseman kuvausta ei löydy kritiikistä, mutta Aamulehti nostaa senkin esiin. Matti Mörttinen kirjoittaa: ”Välillä tuntuu, että kirjaa tehdessään Wahlroosin on pitänyt ravistella itseään ärsyttämään. Hän tekee sitä muun muassa kertomalla kirjoittavansa esipuhetta Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä. Toisaalla hän harmittelee luontotuhoja nostamalla sen seurauksista tärkeäksi esimerkiksi vaikeudet saada mistään villisammen kaviaaria.”

…………………………………………..

Laulussa kerrotaan, että karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. ”Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.” En tunne tapausta niin tarkoin, että yltäisin diagnoosiin. Ehkä runonpätkästä olisi kuitenkin lääkkeeksi. Vai pitäisikö sanoa vastamyrkyksi. Laitetaan säkeisiin hippu romanttista paatosta ja ripaus sokeria, josko se sitten paremmin maistuisi:

Seisot ruusutorilla, niin kuvittelet,

olet vapauteen tuomittu.

Sinua kaupataan voimakkaana ja terveenä,

kun avaat suusi, joku jo tutkii hampaitasi.

Sinua ylistetään, olet paljon enemmän kuin hintasi arvoinen.

Pysyt itsekin siinä uskossa,

jossa rahalla totuudet mitataan,

yrität tehdä voittoa jokaisen viivan alle.

On mahdoton lähteä lentoon, eikä sitä halua

edes todeksi uskoa.

Vaan arvaamatta näet taivaalla oudon linnun

ja ihmettelet

miten ihminen siivekkääseen rakastuu.

Perjantairuno: huhtikuun suudelmat ja miljoonan kruunun kukat

Garnegie Art Award on taidepalkinto, jolla kannustetaan ja tuodaan esiin pohjoismaista kuvataidetta. Sponsorina toimii sijoituspankki AB Garnegie. Tuorein palkinto ojennettiin Heikki Marilalle viime syksynä. Miljoona kruunua merkitsee reilua 100 000 euroa.

Heikki Marila. Garnegie Art Award 2011.

Marila (s.1966) päivittää taiteen traditioita ja hakee niihin uusia näkökulmia. Palkitut työt ovat sukulaissieluja 1600-luvun hollantilaisille kukka-asetelmille. Ne liittyvät asetelmamaalauksen pitkään jatkumoon. Lajiin liitetyt viitteet latinan sanoista ”Memento mori” (muista kuolevaisuutesi) nousevat Marilan töistä mieleen ilman alleviivaamista.

Asetelmista käytetään monta nimeä. Ranskalaisten ”Nature morte” (kuollut luonto) on pysähtynein. ”Still life” ja ”Stilleben” sentään sisältävät hiljaiseloa ja aavistettavan elämän värinää.

Heikki Marila: Kukat XL, öljy kankaalle.

Marila ottaa homman haltuun räväkämmin ja maalauksellisemmin. Töistä säteilee sellaista elämän ja katoavaisuuden energiaa, etteivät ne tahdo kankaalla pysyä. Symboliikka ja traditioon kiinnittyminen antavat töille kaikupohjaa.

Myös Perjantairunossa on kyse symboliikasta ja olemassaolon metaforasta. Ajatus mahtuu yhtälailla muutamaan kuukauteen kuin sataan vuoteen. Vain elämän kierto on ikuista.

Huhtikuisen perjantain runo löytyy kokoelmastani Satakieli! (Like 2008)

………………………………………………………….

HULLU PUUTARHURI

huhtikuun hanki hupenee

maan poveen painuvat

sen märät suudelmat

kunnes kevät synnyttää

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

keskellä kesää kaikki on

päivän selvää

ennen talvea tulee

sadon korjaaja

ja elon leikkaaja

Mikään ei katoa!

Päivän juttuun hippu kovaa faktaa. Tarkalleen ottaen 10 grammaa. Määrän merkitys selviää lopussa – ja se on ällistyttävä.

Aluksi pari seikkaa, joiden ymmärtäminen tuottaa itselleni vaikeuksia. Energiaa ei voida kuluttaa. ”Energiankulutuksella” tarkoitetaan, että arvokkaammassa muodossa oleva energia (esim. öljyn kemiallinen energia) muutetaan vähemmän arvokkaaksi, vaikkapa kuumaksi ilmaksi.

Hiroshima 6.8.1945.

Asia yksinkertaistettuna: suljetussa energiajärjestelmässä energian määrä on vakio. Eli kun ajat auton kiviseinään, liike-energia muuttuu melu- ja lämpöenergiaksi ja mm. lentävien kappaleiden energiaksi.

Asia mutkistuu, kun lisätään mukaan massa. Albert Einstein kuvasi massan vain erääksi energian muodoksi. Ei voimaa ilman ainetta. Ja kääntäen, ei ainetta ilman voimaa.

E=mc² – massa on energiaa. Energiaa ei siis voi muuttaa ainoastaan muiksi energiamuodoiksi, vaan myös massaksi, ja päinvastoin. Suhteellisuusteorian mukaan suureen nopeuteen kiihdytettäessä kappaleen massa kasvaa. Valonnopeudella se olisi ääretön. Jos hyttysen vauhti olisi 99,9999999999999 prosenttia valonnopeudesta, se painaisi yli seitsemän tuhatta kiloa.

Albert Einstein 1879 - 1955.

Einsteinin kaavan mukaan voidaan laskea energian arvo. Massa kerrotaan valonnopeuden neliöllä (c²). Luvusta tulee suunnattoman suuri, ja se tarkoittaa, että aineessa on sidottuna käsittämättömiä määriä energiaa. Kymmenen grammaa riitti tuhoamaan Hiroshiman elokuun 6. päivän aamuna 1945.

Kun energia muutetaan massaksi, saadaan hiukkas- ja antihiukkaspareja, joiden massa vastaa niiden tuottamiseen tarvittavaa energiaa. Raskaiden hiukkasten hajotessa moneksi kevyeksi, energiaa jää yli ja syntyneet hiukkaset saavat sen mukaansa liike-energiana. Näin tapahtuu atomiytimen radioaktiivisessa hajoamisessa.

Tässä vaiheessa lienee käynyt selväksi, että olen lukenut jotain fiktion vastapainoksi. Kyse on kirjasta Luonto, tiede ja elämä. (Ajatus kirjat 2007) Toimittaneet Detlev Ganten, Thomas Deichman ja Thilo Spahl. Kaikki herrat alansa huippuja.

600-sivuisen kirjan järjestelmällinen lukeminen olisi minulle puuduttavaa. Selailukirjana se on mitä mainioin. Einsteinin ajattelumekanismeista olen ollut jo aiemmin kiinnostunut ja kirjoittanut niistä mm. tähän blogiin. Tiedemiesten moraalipohdinoihin en ota kantaa, maailma hakee aina uomansa tavalla tai toisella. Ehkä kaikissa luomisprosesseissa – tuloksista riippumatta – on jotain samankaltaista.

Näin sanoo fysiikan nobelisti (1921), jota taloudenhoitaja kutsui pienenä Kajahtaneeksi ja muut sisarukset Veli Pitkäpiimäksi.

”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne kirjoitetaan tai puhutaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.”

Perjantairuno: Pääsiäisen tarkoitus

Pitkäperjantaina runon idea lähtee kahdesta sanasta: KYLLÄ ja EI. Ne ovat kahlitsevia ilmaisuja. Aivan kuin taannoisessa tietokilpailussa: ”Haluatko lukita lopullisen vastauksen?”

Pääsiäisen viesti on kuolemassa ja elämässä. Jeesus kumosi kaksi edellä mainittua sanaa. Käsityksemme mukaan voi olla vain elossa tai kuollut. Jälkimmäisestä lääkäri kirjoittaa todistuksen. Jeesukselle oli annettu kolmas vaihtoehto ja hän nousi kuolleista.

Garavaggio, The Incredulity of Saint Thomas.

Tarinan todenperäisyyteen en ota kantaa. Kompetenssi ei riitä. Mielipiteeni on, että kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Vähän kuin lottovoiton odotus. Keskitetään toiveet johonkin, joka ratkaisisi kaiken. Tärkeitä on toivo. Ne, jotka satsaavat taivasosuuteen kutsuvat samaa asiaa sanalla armo.

Kuvien symboliikka liittyy päivän runoon. Ensimmäisen on maalannut Michelangelo Merisi alias Caravaggio. Kuka voisikaan kuvata kuolleen ilmestyksen paremmin kuin barokin ristiriitainen nero. Loistava miekkailija, joka pikaistuksissaan tappoi ja haavoitti muita ja oli jatkuvasti etsintäkuulutettuna.

Garavaggion maalauksia kannattaa tutkia enemmänkin. Niistä on riisuttu turha rekvisiitta. Jäljelle jää vain draaman tihentymä ja asian ydin.

Wolfgang Laib: Maitokivi.

Maitokivi -teoksen olen nähnyt livenä Kiasmassa. Tekijä Wolfgang Laib. Siinäkin on kysymys epäilystä. Pinta on maitoa, eikä sitä voi erottaa marmorista. Tekisi mieli koskettaa.

Pääsiäisrunon ydin on uskossa ja odotuksessa. Jyrkkien vastakohtien hylkäämisessä ja varmuudessa, että toivoa on. Runon nimi on latinaa ja merkitsee rakkautta. (julkaistu kokoelmassa Musta runokirja, Like 2000)

CARITAS

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken,

kuin taikurin sauvan liike silinterihatun yllä.

Yön tunnit hakkaat tyynyllä unen naulaa,

tuska lisää terävyyttä ja alat nähdä syvemmälle.

Et usko ettei maito ole marmoria,

ennen kuin työnnät sormesi siihen.

Niin kuin Tuomas, joka halusi tunnustella

haavaa ja naulan jälkiä Mestarinsa käsissä.

Asetta älä käytä, edes sanoja.

Ne ovat sotkuinen verkko syvyyksien yllä. Vesi

ei saa miekasta avointa haavaa

ja jos odotat, armon ja tuomion välistä

kasvaa kolmas tie.

Hei metallikostyymissä ja kromitulet sydämessä!

En ole pitänyt Erik Enrothin maalauksista. Syykin selvisi juuri. Olen nähnyt niitä liian vähän. Taidemesenaatti Sara Hildénillä oli ”paha” tapa omia miehensä työt kokoelmaansa. Jos jokin oli salaa myyty, se käytiin lunastamassa takaisin.

Erik Enroth, Sara Hildénin museo.

Sara Hildénin taidemuseon vertaansa vailla olevan karu betoniarkkitehtuuri sopii Enrothin maalauksille kuin nyrkki silmään. Ennennäkemättömän laaja läpileikkaus täyttää salit energiallaan. Teosten voima alkaa välittyä, kun näen laajemmin niiden johdonmukaisen dynamiikan.

Valitsen tähän kuvat kovin kapealla sektorilla ja unohdan Enrothin ”Tampereen maalarina”. Kaupunki, työläiset, tehtaat ja tuliset ahjot jääkööt muille. Menestyvän liikenaisen ja mesenaatin miehenä Enrothilla oli varaa opiskella ja matkustaa. Häntä kiinnosti Eurooppalainen taide.

Erik Enroth, Sara Hildénin museo.

Useat työt ovat suoria kommentteja (abstraktin) expressionismin ja kubismin kuuluisimpiin aiheisiin. Vincentin auringonkukkien kovuus ei niinkään sykähdyttänyt, mutta kinnerissä roikkuva häränruno on hieno ja intensiivinen kunnianosoitus Chaim Soutinelle. Alimman tanssikuvan liike tulee suoraan Matisselta.

Erik Enroth, Sara Hildénin museo.

En tuntenut aiemmin Enrothia runoilijana. Hän julkaisi yhden kokoelman: Hornkarlens sånger. Tomi Moision suomentamasta tekstistä näkyy, miten kuvataiteilija oli runoilijanakin koloristi. Visuaalisessa tekstissä on vahvan kinesteettisen liikkeen voima. Auditiivisuus puuttuu kokonaan.

Erik Enroth, Sara Hildénin museo.

Kuvataiteilijana ja sanankäyttäjänä Enrothista välittyy vahva maskuliininen energia. Ehkä voimakkaampi kuin kenelläkään muulla kotimaisella taiteilijalla.

Runon kuva naisen povesta, kupeista ja silmien lähteistä antaa viitteen Korkeaveisuun. Seuraavassa hetkessä Enroth kääntää säkeet koleiden halujen syvyyksiin ja haluaa nousta metallikostyymissä ja terässiivin kaupungin ylle. Runoon syntyy vahva dualistinen jännite.

…………………………………………………………………

Eräänä yönä Padovan torilla Prato della Valle. Plataanipuiden latvuksissa istuvat aaveet pilviin takertuen.

Sinä olet nainen jota rakastin / edellisessä elämässäni, / keskiaikaisia öitä / kuiden hehkuessa / ultramariinia. / Kromitulet palavat sydämessäni / kun näen poukkoilevan povesi. / Kupeesi muodostivat / vanhoja jumalia / etäällä sisiliskojen aikaan / kun maa oli vielä nuori. / Silmäsi ovat lähteet / joissa polttavan koleat halut / vaeltavat kuin hait syvyyksissä. / Annatko minun tänä yönä vaihtaa satamaa / ja rakkautemme liekeistä / heilauttaa itseni metallikostyymissä / teräksisin siivin / verkon yli, jonka pahan vallat / yöllä punovat kaupungin ylle.

………………………………………………………………

Taidemaalari Erik Enroth (1917 – 1975) Opiskeli Helsingissä, Tukholmassa ja Firenzessä. Opetti Taideteollisessa oppilaitoksessa ja Suomen Taideakatemian koulussa. Näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 6.5. saakka.

Sara Hildén (1905 – 1993), yrittäjä, taidemesenaatti, Hildénin säätiön ja taidemuseohankkeen perustaja. Aviossa Erik Enrothin kanssa 1949 – 1962.