Vajaa vuosi sitten, viime kesäkuussa FB-sivuille perustettiin haasteryhmä: Luetaan porukalla Alastalon salissa! (linkki) Porukkaa lähti mukavasti mukaan. Suoritin itse haasteen elokuun loppuun mennessä. Tämä on kannustuspäivitys niille, joilta homma on vielä kesken syystä tai toisesta.
Tein lukemastani viisi päivitystä blogiin. Lukemaansa piti avata eri kulmista. Kokosin linkit tähän. Kesälukemiseksi suositellaan kliseisesti dekkareita. Mikäs siinä. Vaihtoehtona – tai lisäksi voisi lukea Volter Kilpeä. Ehkä nyt on aikaa raapaista Alastalot loppuun, tai lähteä mukaan aivan alusta!
Miten nopeasti voi reilu vuosi vierähtää! Siirsin työhuoneeni Pyynikin Trikoon luoteissiipeen viime vuoden maaliskuussa. Entisen työtilani rakennukseen saneerataan luksusasuntoja. Ennen pitkää tulee lähtö tästäkin. Miten käy vielä täällä työskentelevien mikroyrittäjien: käsityöläisten, taitelijoiden ja kaikkien muiden itsensä työllistäjien.
Lähikäytävillä työskentelee muun muassa arkkitehti, valokuvaaja, sarjakuvataiteilija, design-keraamikko, kirjankuvittaja, kuvataitelijoita ja graafikoita. Kaikki alansa huipputekijöitä valtakunnallisesti – jopa kansainvälisestä kulmasta katsottuna.
Näyttää siltä, että saneerattuihin tiloihin ei ole yksittäisillä pienyrittäjillä asiaa. Todennäköisesti ainoa vaihtoehto olisi perustaa osuuskunta tai yhtiö, joka vastaisi omistajalle suuremmasta kokonaisuudesta.
En tiedä mikä olisi ratkaisu. Sen tiedän, että uusi ja kasvava versoo ensin pienestä. Ja että kulttuurisesti yhdenkin henkilön panos voi olla maailmanluokan juttu. Nähtäväksi jää mistä kaikki vuokralaiset työtilansa löytävät – ja muodostuuko tämänkaltaista luovaa yhteisöä enää.
Signeerasin tuoreen kirjani Viggo Wallensköldille (vuoden nuori taitelija 2005, sekä kirjailija). Hän toi minulle maalauksensa, jonka taakse on omistuksen lisäksi merkitty: Jouluhapero, Russula Tannenbaumi. Trednekolymskin yliopiston kokoelma. Öljymaalaus 63 x 54. Tarkastanut Viggo Wallensköld 2016. Nyt taulu on ripustettu meidän makkariin.
Kuva- ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturi (Puupäähattu-palkinto 2011) signeerasi minulle hienon kirjansa Suurin piirtein Samuel. Ilmestymisvuonnaan 2016 se julkaistiin yhdeksässä massa, seuraavana vuonna myös Yhdysvalloissa.
Pointti on tämä: ”toimistohotelleja” piisaa ja lisää tulee. Luovat yhteisöt ja yksilöt tarvitsevat omanlaisiaan tiloja. Niiden ei tarvitse olla steriileiksi sliipattuja. Kohtuuhintaisia kyllä.
Picassonkin ihailema, itseoppinut taiteilija Niko Pirosmani piti Georgian taideyhdistyksen kokouksessa vuonna 1916 puheen. ”Se mitä tarvitsemme veljet, on tämä: keskelle kaupunkia, jokaisen tavoitettavaksi, meidän pitäisi rakentaa puinen talo, missä kokoontua. Meidän tulisi ostaa suuri pöytä ja suuri samovaari, juoda paljon teetä ja puhua maalaamisesta ja taiteesta. Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista.”
Hankin kolmekymmentä vuotta sitten käytetyn perämoottorin: Yamaha 4 hv. Kalaan lähtiessä nakkaan se auton perään, periltä löytyy aina vuokravene. Vanha kone käy edelleen, kun tuntee sen oikut. Hankin myös tuoreen bensiinin ja ostin uuden tulpan. Käytiin Pyhäjärvellä testaamassa ennen viikonlopun merireissua – kolmannella käyntiin!
Perjantaiaamuna suunnataan taas Uuteenkaupunkiin, Ihalan saaristomaisemiin. Koetetaan pilkkejä siltojen suluilta, heitellään saarten sivuissa ja luotojen kupeissa lippaa, lusikkaa, jigiä, spinneriä ja vaappua.
Olen tämän ennenkin sanonut: en halua mahdollisimman suurta saalista. Reilun vaaksan mittaisista ahvenista saa parhaat paistofileet. Hauki saisi olla kilosta kahteen. Jotkut väittävät ison hauen makua puiseksi. Vika on kokissa. Kun fileet marinoi muutaman tunnin tuorepuristetussa sitruunassa ja oliiviöljyssä, kyllä kelpaa grillata tai jauhaa ja maustaa pihvitaikinaksi. Suuren hauen karttaminen selviää runostani, jonka olen tällä aiemminkin jakanut. (Elämän tarkoitus, Like 2002).
HAUEN LAULU
Kahden sekunnin lepo veneen vieressä
ja puolen tunnin taistelu on ohi.
Yhdeksän kilon hauen on uskottava
ylösnousemukseen,
että pinnan yläpuolella on elämää.
Veri valuu norona veneen laitaa,
liian suuri saalis, kuin laskisi lapselta hengen.
Kirous lennättää puukkoa
kun paiskaan sen karin kivikkoon.
Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan:
Luin eilen Kirkko ja kaupunki -lehden linkistä artikkelin: ”Arkkipiispa Luoma teki pesäeroa jyrkkään nationalismiin – hyvinvointimme ei voi perustua eristäytymiseen ja viholliskuviin”. Myös tämänpäiväinen Hesari referoi otteita kirkolliskokouksen avajaispuheesta.
Arkkipiispa Tapio Luoma, Kirkko ja kaupunki -lehti
Hyvää ja rakentavaa ajattelua. Selkeä ja napakka kannanotto – jatkoon ja jakoon. Itse olen kirkosta eronnut. Ehkä juttu kolahti juuri siksi. Artikkeli nosti mieleeni myös Norman Mailerin ironisen kommentin nationalismista. Lainaan sen jutun loppuun. Ensin muutama ote arkkipiispan puheesta.
”Luoma pohti poliittista murrosta Euroopassa ja sitä, miten erottaa myönteinen ja ongelmallinen nationalismi. Hän korosti suomalaisten kuuluneen aina Eurooppaan ja kehotti rakentamaan tulevaisuutta muiden kansojen ja maiden kanssa.
Kuva: Euronews.com
Luoma myös päivitti käsitteet koti, uskonto ja isänmaa tuoreella tavalla. Hän tarkasteli puheessaan ’kotia, uskontoa ja isänmaata’ erillisinä käsitteinä ohi niiden synnyttämien perinteisten mielikuvien. Hän pyrki niiden avulla pohtimaan, miten tukea myönteistä kansallisuusajattelua. Pulmallinen kansallismielisyys katsoo tulevaisuuden sijasta menneisyyteen – ja usein vieläpä sellaiseen menneisyyteen, jota ei koskaan ollut. Se hellii romanttista käsitystä ajasta, joka edustaa kansakunnan kadotettua suuruutta ja kunniaa.
Kodin, uskonnon ja isänmaan hyvinvointi ei voi perustua eristäytymiseen, kaunaan, viholliskuviin tai oman erinomaisuuden korostamiseen muiden ihmisten, muiden kansanryhmien tai muiden kansakuntien kustannuksella. Koti, uskonto ja isänmaa on tarkoitettu vuorovaikutukseen muiden kotien, uskontojen ja isänmaiden kanssa.
Hyvä isänmaa arvostaa isien ja äitien työtä ja saavutuksia, mutta tekee sen halveksimatta muita, jotka hekin toivovat lastensa parasta, totesi Luoma. Kun Euroopan Unioni perustettiin, perustajien mielessä olivat kahden suursodan kipeät muistot ja ajatus, ettei tapahtunut saisi koskaan enää toistua.”
Päivitin blogiin taannoin arvioni Norman Mailerin romaanista Adolfin linna. En noteerannut lukuelämystä kovin korkealle, mutta muutama helmi kirjasta vierähti. Sivun 519 ajatus vaikuttaa itsestään selvältä. Juuri siksi… ja erityisesti jälkimmäinen kappale kannattaa lukea yhä uudelleen.
”Kun on tullut kuoleman työnjohtajaksi, jolla on valta likvidoida joukoittain ihmisiä, tarvitsee myös hyvin kovan kuoren minälleen, jotta ei kokisi syvää kauhua siitä hinnasta, mitä tämä vaatii sielulta. Useimmat sodan aikana menestyksekkäiksi johtajiksi tulleet valtiomiehet ovat jo valmiiksi nousseet tällaisiin korkeuksiin. He ovat saavuttaneet kyvyn olla menettämättä yöuniaan toisen puolen ihmisuhrien vuoksi.
Heillä on nyt hallussaan tehokkain yhteiskunnallinen psyykkisen turruttamisen keino – isänmaallisuus! Se on yhä luotettavin massojen johdattamisen väline, vaikkakin sen saattaa vielä joskus korvata ilmoituksellinen uskonto. Rakastamme fundamentalisteja. Heidän uskonsa tarjoaa meille kaiken mahdollisen lupauksen siitä, että se saattaa kehittyä lopullisen joukkotuhon aseeksi.”
