Tarina on sinulle

Tampereen kaupungilla on kohteita asukkaidensa virkistykseen ja vapaa-aikaan. Yksi Uudenkaupungin Ihalassa. Pikapäivitys tulee vuokramökiltä: kolme päivää pihalla ja merellä.

Ihala 27.8.13

Saimalle kala on kaka. Napa on apu ja yleisimmät sanat mummu ja äiti. Haukipihvejä on paisteltu, saunottu, luettu ja pelattu illalla Saga-korteilla. Sekoitin pakan ja käänsin sinulle kolme korttia. Kerro niistä tarina itsellesi oman mielesi mukaan.

Saga-kortit 27.8.13

Jarkko Laine, Elokuvan jälkeen 1986.

Runo tulee Jarkko Laineen muistoksi hänen kokoelmastaan Elokuvan jälkeen (1986) Kirjan sain ystävän edesmenneen isän jäämistöstä. Se on täällä mukana ensiluvussa. Kesä jatkuu kesä.

”Tarpeeton pyyhitään yli”

Lisään aforistikkojen sarjaani Mirkka Rekolan (s.1931). Käsittelin hänen runouttaan ja estetiikkaansa täällä perusteellisemmin viimeksi kaksi vuotta sitten. (linkki)

Rekola on aforismin uudistaja. Hän on löytänyt kieleen aivan uusia ilmaisullisia mahdollisuuksia ja hahmotustapoja. Kieli laajenee oman tilansa ulkopuolelle ja hakee useita erilaisia tulkintavaihtoehtoja, on koko ajan muuntuvassa tilassa.

Mirkka Rekola, kuva HS/Kimmo Räisänen.

Runon ja aforistiikan raja Rekolalla on häilyvä. Ajatus ketjuuntuu ja yksittäisiä tekstejä on usein luettava niiden jatkumossa. Ajatuksen alku- ja loppupiste on monesti häilyvä, ja paikka vaihtava. Rekola karttaa dualistista ilmaisua ja kiinninaulattuja päätelmiä.

Syvemmin kiinnostuneille suosittelin jo edellisessä jutussani Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Rekolan aforistiset kokoelmat Muistikirja (1969), Maailmat lumen vesistöissä (1979) ja Silmänkantama (1984) on koottu teokseen Tuoreessa muistissa kevät (1987).

Rekola itse pitää aforistisuutta väistämättömänä ”niin tiiviille ilmaisulle kuin minun.” Luennoillaan hän on puhunut tahdon aspektista, joka on varioitunut ja läpäissyt hänen tuotantoaan: ”Minä olen muistin palveluksessa ja tahdon. Toinen provosoi toisen.”

Rekola on ollut minulle tärkeä kirjailija, vuosien varrella kannustajakin. Jotain ajatustenvaihdostamme – siitä miten vuosi voisi olla paikka – on tarttunut myös tuoreen kokoelmani Babelin esipuheeseen.

Mirkka Rekola, Tuoreessa muistissa kevät. wsoy 1987.

Sinä pidät jotain takanasi, se on edessä.

Hän oli täynnä ihmetystä, kuka se oli joka jätti hänelle tämän paikan katsoa?

Minä en pane epäluuloasi vastaan, minä haluan että sinulla on aina ja aina rohkeutta kysyä: entä sitten.

Olen muutaman kerran huomannut tulevani ulos ovesta, jossa lukee Pääsy kielletty tai Hengenvaarallista. Mistä minä tiedän, lappu on voitu lyödä siihen silloin kun olin sisällä.

Ei sinun mennyt aikamuotosi eroa maailman nykyisyydestä, sen kera olet poissa.

Missä sinä viivyt, minkä verhon takana olet? Toinen: minä olen se verho.

Se helpotus, ettei ole enää aikaa tottua.

Kun hän tuli peili mukana, tuli, seurusteli sen kanssa, vaikka tarkoitti minua.

Ne, jotka osaavat lukea, tietävät että lukemisen kyvyn huomaa kadottaneensa vasta sitten kun sen löytää uudestaan.

Vuosi on paikka, kaupunki, kaksitoista porttia. Minä menen nyt yhdestä, joka on toinen. On lunta askelissa, pieniä kauppoja pitkällä kadulla, minä ostan aterian. Tulee pehmeä ilta, kumartuu silittämään päätä, hiukset valahtavat kasvoilleni.

Calvados, kuolema, kalastus

Kun tapasin Jouko Tyyrin ensimmäistä ja viimeistä kertaa, kättelimme ja esittäydyimme. Sitten kaivoin repustani kullankeltaisen ja hoikan pullon, johon olin tehnyt Tyyrille oman etiketin. ”Katsos vain”, Tyyri sanoi. ”Sattuipa ihan oikeaa laatua, Calvados on suosikkijuomani.”

Calvados Berneroy

En minä silloin Tyyristä mitään tiennyt… enkä paljon muustakaan. Ajattelin vain, että on soveliasta muistaa jollain tavoin miestä, joka diktaattorina valitsi Olvi-säätiön kirjallisuuspalkinnon saajan. Minulle ojennettiin tilaisuudessa 75.000 markan shekki, joka tuntui suurelta summalta. Finlandiapalkittu sai 100.000 markkaa. Vuosi oli 2000.

Seuraavana keväänä Tyyri lähti kävelemään neljänsadan kilometrin pyhiinvaellusreittiä Espanjan Santiago de Compostelaan. Yhtenä aamuna hänen matkakumppaninsa löysi miehen kuolleena majapaikan vuoteesta.

Jouko Tyyri (1929 - 2001)

Olvi-säätiön hallitus päätti kirjallisuuspalkinnon lopettamisesta vuonna 2006. Jos menestyvä yhtiö palaa tukemaan kulttuuria, lupaan juoda viinilasin sijaan ison oluen ja uhmata kihtiä, jolle juoma on pahinta mahdollista myrkkyä.

Jouko Tyyri (1929 – 2001) oli lehtimies, kirjailija, kulttuurivaikuttaja ja poliitikko, joka toimi kulttuuriministerinäkin 1971 – 1972. Kekkosen miehiä, kunnes kääntyi tätä vastaan. Hän piti Kekkosen valintaa presidentiksi poikkeuslailla mielettömänä: ”Suomi ei ole enää tasavalta.”

Tyyri oli ”sanomalehtikirjailija”, kansien välissä julkaistu tuotanto jäi yhden käden sormilla laskettavaksi. Jatkan pari viikkoa sitten aloittamaani aforistikkojen sarjaa ja poimin esimerkit 1975 julkaistusta kokoelmasta Nuoruuden kritiikki – kootut aforismisarjat.

Valtaosa Tyyrin aforismeista on poikkeuksellisesta kulmasta katsottuja loogisia ajatusketjuja. Harvemmin hän sivaltaa. Lauseet eivät ole ”ruumisarkun nauloja”. Tyyri pohtii ongelmia ja ajattelee ne kirkkaaksi lause lauseelta.

wsoy 1975

”Yksikään lause ei merkitse mitään. Mitä useammasta muusta lauseesta ne vapauttavat, sitä merkitsevämpi se on.

Aluksi olin hieman hämmentynyt huomatessani, että muutkin ovat kompuroineet samoja totuuden portaita kuin minä. Nyt tiedän, että se on ainoa oikea side kirjoittajan ja lukijan välillä. Olen tyytyväisin tehdessäni toisen tietoiseksi hänen omista selviöistään.

Kuolemalla on merkitystä ainoastaan elämälle, joka edelleen jatkuu ja johon elämän lakkaaminen vaikuttaa. Kuolema ei sinänsä ole ongelma, on vain elämän ongelmia.

Kirjojen tulvasta pahastuu vain ihminen, joka ei pysty valitsemaan. Kirjallisuutta rakastava lukija ratkaisee ongelman yksinkertaisesti: jättää lukematta kaiken, minkä voi jättää lukematta.

Ennen evankeliumia on laki. En usko, että Mooses murskasi laintaulut vihanpuuskassa, vaan havaittuaan että evankeliumi oli kansalle liian vaativa laki.

Kiusallisimpia sekä itselleen että muille ovat ne ihmiset, joiden mielestä alituinen tyytymättömyys on älykkyyden merkki ja virheiden löytäminen varmin henkevyyden osoitus. Ansion oivaltaminen, olennaisen ja arvokkaan selkeä havaitseminen, se on kuitenkin asian ydin ja paljon vaativampi tehtävä.”

…………………………………………………………………

E X T R A

Juhani Aho oli modernin lehtikielen ja kirjallisuuden kehittäjänä Tyyrin esikuva: ”Aho loi sen välineen, jolla minä maailmaa rakastan.”

Tähän sopii lukaista neljän vuoden takainen juttuni kalastuksesta. (linkki) Tekstinäyte tulee Juhani Aholta. Jos joku löytää maailmankirjallisuudesta omistautuneemman ja vetoavamman kalastusvälinekuvauksen, pyydän ilmoittautumaan. Löytöpalkkio odottaa.

Poetiikkaa + pari ahventa

Pikapäivitys kirjailijaliiton kesäpaikasta: säät ovat tähän saakka suosineet lomaviikkoa, kalaonni on kateissa. Vieheillä on noussut Kyrösjärvestä vain pari ahventa.

Ikaalinen 6.8.2013

Vuonna 2007 Savukeidas julkaisi Poetiikkaa – seitsemän esseetä runouskäsityksistä, kaksi vuotta myöhemmin seurasi Poetiikkaa II. Sarjan kolmas kirja on tekeillä. Kirjoitan siihen esseen, joten oli aika kerrata ykkönen ja tutustua kakkoseen.

Poetiikkapohdinnat ovat sukua Miten kirjani ovat syntyneet –sarjalle, vaikka näkövinkkeli on toinen. Poetiikka on runouden teoriaa, runousoppia, mutta joidenkin tekijöiden tulokulma aiheeseen saattaa karttaa tarkempaa analyysiä ja kääntyä hyvinkin narratiiviseksi. Mielenkiinoarvoa se ei vähennä.

Neljässätoista esseessä riittää sulateltavaa. Silti koirankorva kääntyi vain muutamalle sivulle. Runoutta runouden keinoin käsitteli vain Jouni Tossavainen. Ilahduttava poikkeus, joka saa kertaamaan tekstiä.

Timo Hännikäisen otteesta en yllättynyt. Esseisti käsittelee runouttakin analyyttisesti, selkeästi jaotellen ja suhteuttaen näkemyksensä laajempaan kontekstiin. Konkretia, yksinkertainen ja ilmaisuvoimainen kieli vertauksineen vie ajatusta kirkkaasti eteenpäin. Otetaan siis lainaus (ja lainauksen lainaus) Hännikäiseltä. Essee on ykköskirjasta, otsikkona ”Ajattelun jatke ja väline”.

”Entä miksi runoilijoiden on nykyään jankutettava kielen riittämättömyydestä ja vaillinaisuudesta? Hedelmällisempää olisi havaita, että kielen likimääräisyyteen perustuu sen varsinainen voima ilmaisuvälineenä. Paavo Haavikko totesi terävästi, että runous on ainoa tiede, jonka eksaktius on sen likimääräisyydessä.”

Kyrosjärvi 6.8.2013

Nyt järvelle. Pinta on tyyni ja kutsuva. Saa nähdä mikä on kalojen vastaus vaappuun, lusikkaan, lippaan ja jigiin.