Kobe Bryantin rutistuksessa

Muutama rivi kirjoittamisen hitaudesta.

Traagisessa kopteriturmassa 26.1.2020 lähellä Los Angelesia kuoli yhdeksän ihmistä. Se, että uhrien joukossa oli koripallolegenda Kobe Bryant ja hänen tyttärensä Gianna, teki onnettomuudesta mediamaailman ykkösaiheen salamavauhtia. Aihe elää yhä, päivän Hesarissa on Bryantista kokosivun juttu. 

Tein aikanaan lähdetöitä romaaniini Idoli (Like 2016). Selvittelin Kobe Bryantin uraa ja hänen tietään koripallotaivaan tähdeksi. Otin selvää oikean olkapään tatuoinnin symboliikasta ja perhesuhteista. Naputtelin muutaman tunnin aihioita muistitiedostoon. Romaaniin päätyi lopulta kaksi riviä:

”Maria ei odota olevansa Marilyn Monroe, jonka hehkun valokuvaaja löysi tehtaan liukuhihnalta. Hän ei ehdi etsiä valoa sisältään, ulkopuolella on niin kirkasta, niin paljon. Hän hymyilee autonäyttelyssä säihkyvien peltiunelmien kupeella, nousee lavalle alusvaatemyymälän avajaisissa ja tavaratalon muotinäytöksissä, jakaa esitteitä BlackBerry-viestilaitteiden julkistustilaisuudessa, häntä ei kuvata Voguen etusivulle, mutta yli kolmen miljoonan levikkiin yltävän Woman’s Dayn farkkumainoksessa hänet nähdään enkelinsiivet selässä ja hiilihanko kädessä. 

Hän ilmestyy ihmisten aamukahvipöytään Los Angeles Timesin muotiliitteessä ja nauraa urheilusivuilla hiestä kiiltelevän Kobe Bryantin rutistuksessa Lakersien voitettua NBA-sarjan mestaruuden. Ikuisen kesän kaupungissa ei kysellä koulutusta tai oppiarvoa, täällä halutaan tietää mitä olet tänään tehnyt, juotko kolasi klassisena vai kevyenä, kenestä pidät, kuka on suosikkipelaajasi tai idolisi.”

Muistan, miten kuuntelin vuosia sitten Tytti Parrasta, joka sanoi miten lähdetöiden teko, ideoiden ja asioiden tarkistaminen ottaa kahdeksankymmentä prosenttia ajasta. Loppu on kirjoittamista. Kukin tavallaan, ehkä olen aika lähellä määritelmää.

Eilinen meni tutkiessa Guangzhoun kaupungin merkitystä Etelä-Kiinan Kantonissa. Keskus on noussut koko Kiinan uuden talousajattelun esimerkiksi. Kaupunki alkoi kasvaa jo Qin-dynastian kaudella yli 200 vuotta eaa. Tiedonhaustani päätyi keskeneräiseen käsikirjoitukseeni kahdeksan riviä.

Vielä takaisin Bryantiin. Koben tatuoinnin kruunu kuvaa häntä itseään, sakaroiden perhoset tyttäriä. Vanessa on vaimon nimi, jonka kanssa hän avioitui vuonna 2001. Pyhimysrengas ja enkelinsiivet symboloivat vaimon tukea, kun Kobea syytettiin vuonna 2003 Colorado-hotellin työntekijän seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Syyte hylättiin, kun oletettu uhri kieltäytyi todistamasta.

Alimmaksi on otsikoitu Raamatun psalmi XXVII, jonka Kobe sanoi kuvastavan perheyhteyden merkitystä ja elämänasennetta: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?…”

…………………………………

Ekstralinkissä:

1. Runoilija Marilyn Monroe

2. Krister Kihlman ja lentävä lumiukko

…………………………………

Kirjoittamisen metodit ja kalaresepti!

Sunnuntain Hesari ja Monika Fagerholmin haastattelu. Mielenkiintoista tekstiä: Kirjailija kertoo työskentelevänsä kahdeksasta viiteen. Aamupäivä on varattu tiukasti kirjoittamiselle. ”Se ei ole koskaan helppoa. Aloittaessani romaania yritän olla suunnittelematta enkä koskaan tee synopsista, ideaali on, että ajattelisin kirjoittamalla.”

Jaan ajatuksen täysin. Joku tekee synopsiksen, jopa avainkohtausten luettelon, ja kirjoittaa sitten kohtausten välit täyteen. Minua käsikirjoitus vie perusidean pohjalta arvaamattomiin suuntiin. Matkalla asioiden selvittäminen on yhtä antoisaa kuin tarinan kehittyminen. Useasti toistetun kokemuksen mukaan: kirja alkaa kirjoittaa itseään ja tekstintekijä koettaa pysytellä kannoilla. 

Romaanissani Idoli, päähenkilö Maria ajattelee: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

Fagerholmin mukaan hänen kirjoitusmetodistaan seuraa, että tuoreen romaanin jokaista sivua on kirjoitettu uudestaan jopa 50 kertaa. Noin se menee viimeistelyn osalta itsellänikin, vaikka Fagerholm sanoo: ”Eihän se ole ideaalitilanne, mutten koskaan ole tavannut kirjailijaa, joka kirjoittaisi samalla tavalla kuin toinen kirjailija.” Totta tuokin, vaikka harvan kollegan kanssa tulee keskusteltua tekemisen prosesseista.

Fagerholm kertoo myös vetämästään kirjoittajakoulusta. Hänellä on oppilaita kymmenin kerroin omiin editoitaviini verrattuna. Yhtä kaikki, ideaalitapauksessa opettaja oppii myös oppilailtaan. ”Kun olen oppinut tuntemaan ihmisen ja hänen tarinansa, opettaminen on pelkkä ilo”, Fagerholm sanoo.

Päivän postaus on lyhyt. Huomenna tai torstaina kalaan Uudenkaupungin Ihalan maisemiin. Ahventa (Perca fluviatilis) jos saisi, paistelisin fileet rapsakaksi. Perunat sentin siivuina omenamehuun kypsymään. Ei tarvitse edes peittyä, kun haudutetaan hiljalleen. Lopuksi perunoille juoksevaa Koskenlaskijaa, roiskaus limeä tai sitruunaa puristettuna. Suolaa, mustapippuria ja tillisilppua. Lautaselle mukaan pieniä terttutomaatteja halkaistuna ja soijakastikkeella sipaistuna. 

Blogin ekstralinkki:

Lukusuositus: Miten kirjani ovat syntyneet 5

 

Kuittaus ja oivallus!

Olen päivittänyt tänne sekä sos-mediaan omia ajatuksiani sekä palautetta alkuvuodesta julkaistusta romaanistani. Lopuksi lyhyt kuittaus aiheesta – vaikka tamperelaisuuteen kuluu olennaisesti: ”Ei tehrä tästä ny numeroo.” 

Epäröin nostaa kissan häntää, mutta toisaalta, tämä on ammattini. Kuka siihen luottaa, jos en minä itse. Yllämme kaartuva taivas alkoi kehkeytyä ideatasolla jo kymmenisen vuotta sitten. Luin lähdekirjallisuutta ja tein muistiinpanoja muiden töiden ja julkaisujen ohella.

Kirjoitustyö editointikierroksineen vei kolme vuotta. En ole koskaan ottanut kustantajalta ennakkoa kirjoistani, joten ensimmäiset tulot romaanista tilitetään ensi vuoden helmikuussa. Ei kovin lyhytjänteistä puuhaa, ja palkkapäiväkin on pitkässä puussa.

Kopioin tähän muutamia kustantajan sivuille kerättyjä kritiikkiotteita. Kaiken kaikkiaan niitä on kertynyt harvinaisen paljon – mikä on näinä aikoina ilahduttavaa. Joukossa vain yksi totaalisen ”paska” arvio. Mutta näin sen varmaan pitää olla. Vain Allah on täydellinen. Siksi maailman kauneimpaan käsikudottuun mattoonkin pitää solmia mukaan yksi häiritsevä lanka.

Ja vielä tämän duunin kierto ja kohtalo. Kun julkaisusta alkaa olla kolmisen vuotta, painoksen loput syötetään silppurille. Ei kaikki kirjat maailmaan mahdu, ei ainakaan Kirjavälityksen varastoihin. Pelastin edellisen romaanin painoksen hännän ja lunastin postikortin hinnalla per kirja. Jos joku sattuisi haluamaan Idolin pelkän postimaksun hinnalla voi pistää osoitteensa sähköpostiini: juhasiro@saunalahti.fi Laitan tilinumeron lähetykseen mukaan.

Lopuksi lyhyt ote Idolista: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Masennuksen takapotku

2. Yle Areena: Aamun kirja

3. Radio YLE 1: Luomiskertomus

………………………………..

Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin

Edellisessä päivityksessä funtsin suomalaisten jakoa maakrapuihin ja merenkulkijoihin. Vasta myöhemmin muistin käsitelleeni asiaa jo aiemmin. Romaanissani Idoli (Hesarin valinta vuoden 2016 kehutuimpien kirjojen listalle) on faktiseen tietoon perustuva kappale aiheesta.

Cefalu, Sisilia. Kuva: Travelbird

Cefalu on keskiaikainen pikkukaupunki Sisiliassa. Kirjan yhden sivuhenkilön suku on sieltä lähtöisin. Se siitä. Uusi romaani on viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy Liken vuoden 2019 ensimmäisten julkaisujen joukossa. Uskallan lainata tähän kustannustoimittajani tuoreen kommentin: ”Alamme lähestyä valmista, ja kuten olen aiemminkin maininnut, käsillä on suuren romaanin käsikirjoitus.”

Työ ja sen problematiikka hautui mielessäni kymmenen vuotta, kirjoittamiseen lähdetöineen vierähti kolme. Palaan tähän tuonnenmpana. Lopuksi kappale Idolista. Tällaiset jaot eivät ole nykypäivää, mutta epäilemättä voimassa sata vuotta sitten – ja jollain tavoin käytäntönä kulttuuritaustasta riippumatta.

”Pöydästä aukeaa näkymä laaksoon ja viinitarhojen täsmällisiin riveihin, kaukaiseen kylään, jonka keskellä kirkontorni kohoaa. Ja mies kysyy, voisiko hän tilata jotain pientä kummankin puolesta. Pöytään ilmestyy oliiveja tomaattia sipulia sardiineja simpukoita sitruunaa calamaria paprikaa pecorinoa parmesaania ja gorgonzolaa. Leipää, öljyä ja viiniä. He poimivat kulhoista syötävää, leikkaavat juustoa, murtavat leipää ja kastavat öljyyn. Ja mies kertoo sukupolvien takaisista säännöistä, jotka sitovat yhä ihmisten elämää. Seutu on ollut ikiajoista lähtien kahteen jaettu: meren puolella asuvat kalastajat, vastapäisellä suunnalla eletään maasta. Viljelijät pitävät itseään viisaampina, kalastajia yksinkertaisina ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, he vain ottavat mitä meri sattuu antamaan. On arvokkaampaa suunnitella tulevaisuutta päivää pidemmälle: istuttaa, kylvää, kastella ja korjata satoa ja rakentaa niin, että jokainen pala asettuu jo olemassa olevan lisäksi ja kasvattaa sitä. Ja vaikka ihmiset eivät voi toisiaan välttää, kalastajan tyttärestä ei tule maanviljelijän vaimoa. Tai toisin päin. Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin. Ja vaikka niin moni asia on tänään toisin, jako on olemassa kuin ikiaikainen haava, se on umpeutunut, mutta arpi näkyy yhä.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

2. Juoruja seitsemän vuoden takaa: ”Kevyttä ja painavaa”

……………………………

Christer Kihlman ja lentävä Lumiukko

Olen kertonut aiemminkin miten keskustelin kauan sitten Christer Kihlmanin (s.1930) kanssa ja uskaltauduin kysymään: ”Miten ikääntyminen vaikuttaa kirjoittamiseen?” Kirjailija vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Christer Kihlman, kuva HBL
Christer Kihlman, kuva HBL

Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan kaikille aisteille. Karkeasti ilmaistuna ohje merkitsee visuaalisten, auditiivisten ja kinesteettisten keinojen käyttöä.

Oma kirjoittamiseni perustuu siihen, että minun on ensin kuviteltava ja nähtävä mielessäni kohtaukset kuvina. Käytän myös valokuvamateriaalia ja elokuvia. Keskeneräisen käsikirjoitukseni avainkohtauksia on pimeä elokuvasali ja valkokankaalla välähtelevä elokuva Metropolis, jonka Fritz Lang ohjasi vuonna 1927.

Kipinä päivitykseeni syttyi toissapäivän Hesarista. Juttu (klik) kertoo poikasopraano Peter Autysta, jonka lauloi tunnussävelmän legendaariseen Lumiukko-animaatioon. Elokuvan pituus on noin 26 minuuttia. Käytin sitä kohtaukseen keväällä julkaistussa romaanissani IDOLI. (myös Helsingin sanomien valinta vuoden kehutuimpien kirjojen listalle)

Auditiivisuus jää katkelmassani vähimmälle. Visuaalisuutta, kinestesiaa ja elokuvamaisuutta tukee kohtauksen ensimmäinen virke, joka on sivun mittainen. Koko animaation puristaminen yhteen virkkeeseen vaatii tarinan kirjoittamista hengästyttävään vauhtiin:

”Lumiukko ponnistaa jo lentoon ja vetää punatukkaisen pojan mukanaan lumisateesta sakealle taivaalle, talot, pellot ja puiden rivistöt pienenevät heidän allaan, he levittävät kätensä, pojan siniraitaiset pyjamanhousut ja aamutakin liepeet lepattavat, Lumiukko hymyilee liehuvassa kaulaliinassaan ja lerppahatussaan, hän puristaa pojan kainaloonsa, kun Walking in the Air ja laulajan lasinkirkas ääni saattelevat ilmassa leijuvia: kirkontornit, kaupungin korttelit ja niiden yllä sinisenharmaana väreilevä taivas jossa heidän seuraansa liittyy hetkeksi kokonainen joulunviettoon liitävien lumiukkojen parvi, alla vilahtaa lumisateen sumentama moskeija, talojen ikkunoissa hehkuvat valot ja merenrannan laituri kurottaa horisonttiin, he nousevat yhä ylemmäs tummuvaan sineen, alhaalla höyrylaivan sakea savu ja joulua juhlivat matkustajat, kuva liitää lokkina ja löytää kylän Alppien kätköstä, ullakkohuoneessaan lettipäinen tyttö tuijottaa taivaalle, kun Lumiukko vilahtaa pojan kanssa ohitse ja lento käy kukkuloiden kylkiä hipoen jäämeren ylle, valaan selkä kaartuu, pyrstö kohoaa hetkeksi pinnalle ja jättiläisen varjo liukuu tummana syvyyksiin, jäävuorten päällä pyry yltyy ja pingviinit tuijottavat matkalaisten menoa, revontulet syttyvät vasten avaruuden äärettömyyttä ja ystävykset laskeutuvat hangelle.

Maria katsoo miten poika luulee aamulla lentoa uneksi vaikka kaikki on ollut totisinta totta. Ja ennen kuin punatukkainen poika juoksee ulos ja löytää jouluaamun lämpöön sulaneen Lumiukon, Maria napsauttaa television kiinni. Lumiukko jää henkiin hänen mielessään – jäinen sydän saa sykkiä lumen sisällä seuraavaan jouluun saakka.”

……………………………………………………………..

Ekstralinkit:

1. Vampyyrileffa inspiroi kiitettyä kirjaa

2. Tästäkin on tehty elokuva: Kuinka kirjaa luetaan?

……………………………………………………………..

Ajatuksia Idolista ja jotain hyvin henkilökohtaista

Julkaisin tammikuussa aikalaisromaanin, jonka tarina sijoittuu muutamien vuosien takaiseen Los Angelesiin ja hyvällä tahdolla Tampereeksi tunnistettavaan kaupunkiin. Kävi kuten vastaavissa tapauksissa usein: toista nimihenkilöä arveltiin tunnistettavaksi persoonaksi.

John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)
John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)

Idoli on fiktiivinen romaani. Kirjan henkilöt on rakennettu useasta eri lähteestä kliseisten näkemysten summaksi. Symbioosin jälkeen niihin on puhallettu inhimillisyys, henki ja elämä. Persoonallisen totuuden illuusio. Samaan tapaan kuin arjen sameasta mäskistä poltetaan kirkasta viinaa.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapala sanoi taannoisessa Hesarin haastattelussaan: ”Kirjallisuus on petosta, se on tunnustuksia asioista, joita ei ole tapahtunut.”

Romaanin tärkein päämäärä on kirjallinen. Ei henkilöt, ei tarina, ei rakenne, vaan tulos siitä mitä tällä kaikella halutaan sanoa. Mikä on ylipäätään niin tärkeää, että siitä kannattaa kirjoittaa. Tapauksessani uhrata puolitoista vuotta elämästään sanoakseen siitä jotain.

Kirjoitin jälkisanoihin muutaman rivin: ”Käsillä oleva romaani laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailija Max Frischin lausetta: Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin tarinan, jota luulee omaksi elämäkseen.”

John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)
John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)

Päähenkilöidensä kertomuksen vastapainoksi Idoli kehii sisäänsä viisi erilaista näkemystä ihmisten välisistä suhteista, joita olemattomaksi ohentuneella sanalla rakkaudeksi kutsutaan. Se voi olla tasavertaista tai alistavaa, joillekin rakkaus sopii, toisille käy kuolemaksi.

Jos vielä tiivistän romaanin yhteen sanaan, se on Valta. Ihmisille suodaan erilaisia vallan muotoja: väkivalta, raha tai poliittinen valta. Idoli tarkastelee eri kulmista julkisuuden suomaa valtaa ihmissuhteisiin.

Kaikkein sensitiivisimpiä alueita sivutessaan Idoli paljastaa kirjoittajansa, kuten niin useassa tekstissä käy. Ilmiötä kutsutaan autobiografiaksi. Kun kirjoitan romaanissani mielialalääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista seksuaalisuuteen, käytän omia kokemuksiani.

Parikymmentä vuotta sitten kuolema kätteli ja makasin teholla monitoreihin kytkettynä. Kun kysyin tippapulloa vaihtavalta hoitajalta selviänkö, hän vastasi: ”En mää vaan tiedä.” Nyt naurattaa. Mutta jutun jälkeen selvisin syvyyksistä vain yhdeksän kuukauden lääkkeillä ja osaavalla terapialla.

Tänäänkin jatkuu uusi romaanikäsikirjoitus, jonka aloitin jo ennen Idolin julkaisua. Hyvän ja pahan problematiikkaa käsittelevä teos haukkaa historiasta sadankolmen vuoden siivun ja päätyy vuoteen 2026 – samaan, jota kuvaa maailmansotien välissä valmistunut saksalaisen Friz Langin elokuva ja tulevaisuuden utopia Metropolis.

……………………………………………………………………………….

Blogin kolmen vuoden takaisessa ekstralinkissä ”Suomen ensimmäinen julkkis.”

………………………………………………………………………………

Roosalupi ja Oneironin uusinta

Tamperelaisen Roosalupin kirjallisuusillat jatkuvat hotelli Tammerin pääsalissa. Keskiviikkona 20.4. klo 18 illan avaa Saara Kesävuori dekkarillaan Keskeneräinen kuolema. Tuoreen Idoli -romaanin tiimoilta Juha Siroa haastattelee Tuija Välipakka. Illan päättää Laura Lindstedt romaanillaan Oneiron. Finlandiavoittajaa haastattelee Alexandra Salmela. Roosalupit järjestää Pirkkalaiskirjailijat ry.

Kuulijat voivat myös ostaa kirjoja tilaisuudesta ja saada niihin tekijän nimikirjoituksen. Tein helmikuussa jutun Oneironista ja nostan sen tähän uusintana tilaisuuden kunniaksi. Lukeminen kannattaa aina. Samoin kuuleminen.

Palkinnon saajan valinnut Hector perusteli puheessaan: ”Voittajateos kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiinsa, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin.”

Kriteerien alkuosasta olen eri mieltä. Lindstedin teos liikkuu sekä ideatasoltaan että kerronnaltaan niin omalakisissa maailmoissa, että assosiointi omiin kokemuksiin on turhan kaukaa haettua. Perusteluun nähden paradoksaalinen on jo Oneironin alaotsikko: ”Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”.

Sen sijaan Hectorin perustelujen loppuosasta olen yhtä mieltä. Romaanista muodostuu lukemattomien kulttuuriviitteiden ja intertekstuaalisuuden rihmasto. Sellainen voisi luoda helposti briljeeraavan ja päälle liimatun vaikutelman, mutta ei. Lindstedtin aseena on itse kieli, jonka rekisteriä hän vaihtaa notkeasti tilanteen ja kerrontafokuksen mukaan.

Oneironin keskiössä seitsemän naista kokee kuolemanjälkeisen välitilan valkoisessa tyhjyydessä. He eivät ole enää elossa, eivät vielä lopullisesti kuolleitakaan.

Amerikkalainen performanssitaiteilija Shlomith laihduttaa itsensä hengiltä, hollantilainen Wlbgis menehtyy syöpään, rekkamies surmaa itävaltalaisen Ulriken, brasilialainen Rosa menehtyy sydämensiirron jälkeen, senegalilainen Maimuna kuolee ennen unelmaansa, ranskalainen Nina ei ehdi synnyttää kaksosiaan ja venäläinen Polina menehtyy viinanjuonnin seurauksiin.

Kuva Me Naiset / Satu Kemppainen
Kuva Me Naiset / Satu Kemppainen

Romaania kuljettaa pääosin objektiivinen kertoja, välillä naiset pääsevät itse ääneen ja vielä vilahtaa kolmas taso, jossa lukija temmataan mukaan: ”Me lähdemme siis Shlomitin viimeiselle lenkille mukaan, emme säälistä, emme edes suojelusenkeleiksi, vaan pikemminkin oppaiksi.”

Tarina hyödyntää yhtä hyvin absurdia fantasiaa kuin lähes tieteellistä ja tietokirjamaista otetta. Vaikkapa ”Lyhyt oppitunti hengittämisestä” tai pidempi luentoperformanssi ”Juutalaisuus ja anoreksia” tuovat kerrontaan eri tasoja. Oneiron ei ole perinteisellä tavalla juonivetoinen kirja vaan pirstoo rakenteensa. Lopun ”yhteenveto” toteuttaa kuitenkin draaman kaaren.

Oneironista löytyy myös mustaa huumoria. Luvussa ”Polinan viinaikkuna”, naukkailuun mieltyneellä päähenkilöllä on kissa nimeltä Begemot. Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on saman niminen kissa, joka tarjoaa naisille mielellään viinaa.

Oneiron on täynnä oivaltavia viitteitä. Absurdiudessaan, yhteiskuntakritiikissään ja näkemyksellisessä otteessaan se on etäistä sukua Bulgakovin klassikolle. Mutta, mutta… suomalainen proosa ja romaanin käsite on murtamassa tietään aivan uuteen ilmaisuun. Soihtua kantavat Laura Lindstedtin kaltaiset, polttavan älykkäät naiset.

………………………………………………………………….

Ekstralinkki: Finlandiapalkintojen jakotilaisuus.

Ekstralinkki: Idolin kritiikki Hesarissa 17.4.

………………………………………………………………….

 

Mitä Idoli tarkoittaa?

Blogi on välttänyt omien julkaisujen siteeraamista. Runot ovat saaneet silloin tällöin vahvistaa poikkeusta jos tekstit ovat liittyneet käsiteltävään aiheeseen oleellisesti.

Julkaisin esikoiseni 1998. Nyt käsillä on tuore, kymmenes omalla nimellä julkaistu teos. Jokaisen työn kohdalla olen kyseenalaistanut ja punninnut kirjoittamisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Mistä ”kannattaa” kirjoittaa?

Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedon hankinnasta. Työn edetessäkin lukeminen on yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Kliseisesti ilmaistuna: ei ole toista ilman toista. Idoliin kirjoitin tällaiset

J Ä L K I S A N A T

Idoli päättää identiteettiä luotaavan romaanitrilogian, jonka aiemmin julkaistut osat ovat: Marilynin hiuspinni, 2009 ja Linnun muotokuva, 2011.

Romaanit ovat itsenäisiä teoksia, jotka kuvaavat miten ihminen rakentaa merkitystä uudelleen elämänsä muutostilanteissa. Marilynin hiuspinni käsittelee muistin katoamista, ja sen myötä sitä, kuka meidän identiteettimme määrittelee – onko sitä edes olemassa? Linnun muotokuva ammentaa muistoista ja sankarimyyteistä ja kysyy, kykenemmekö itse ymmärtämään elämämme tarinallisen jatkumon voimaa?

Idoli laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailijan Max Frischin lausetta: ”Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Moninaisesta lähdeaineistosta haluan mainita kaikkien teosten kohdalla Vilma Hännisen Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen väitöskirjan ”Sisäinen tarina, elämä ja muutos”. Idolin fokukseksi lainaan Hännisen tutkimuksesta kappaleet luvusta Sisäinen tarina halujen suodattajana:

”Mikä on ihmistä perimmältään liikuttava voima? Psykologisissa teorioissa vastaukseksi tähän kysymykseen on tyypillisesti esitetty yksi tai useampia vaistoja, viettejä tai tarpeita. Ne on nähty enemmän tai vähemmän universaaleiksi ja luontoperäisiksi voimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalienergia, alemmuudentunne, psyykkiset tarpeet ja persoonallisuuden piirteet.

/…/ Tässä hahmoteltu tarinallinen lähestymistapa ei pyri palauttamaan ihmisen pyrkimysten, halujen ja impulssien kirjoa ylihistoriallisiin ja luonnonvoimaisiin tai yksittäisiin perusvoimiin. Ihmisiä liikuttavia voimia kutsutaan tässä haluiksi.

Halut nähdään intentionaalisiksi tiloiksi, jotka syntyvät ihmisen ja halun kohteiden välisessä suhteessa. /…/ Kirjallisuudentutkija Peter Brooks (1998) toteaa, että halut ovat paitsi psyyken myös tarinoiden ydin ja liikkeellepaneva voima.”

……………………………………..

1. Idolin arvio Suomi lukee -sivustolla.

2. Idolin voit tilata vaivattomasti Adlibriksen sivuilta.

3. Juha Siron kotisivut.

………………………………………

Ammattilaisen opetus: ”Ei kannata pyydellä anteeksi olemassaoloaan.”

Teetin uudet kotisivut. Siskon mies kysyi, mikset tehnyt itse? Siksi, että alan ammattilaisen tekeminä niistä tulee paremmat. Ulkopuolinen näkee selkeämmin miltä sivujen tulisi tänä päivänä näyttää. Puhumattakaan siitä, että paketista tulee toimiva. Se mikä ei yhdellä silmäyksellä näy: sivujen käytön ja navigoinnin logistiikka sekä hakukoneoptimointi vaatii ekstraosaamista.

Tekijä, Simo Ollila on kulttuurialan tiedottamisen ammattilainen, web-designer ja www-tuottaja. Hän halusi sivuista ”krouvin rouheat” ja lohdutteli, ettei sivujen ”ilmeen sovi pyydellä anteeksi olemassaoloaan.” Erottuva ilme alkoi hyvin pian tuntua omalta.

Kotisivuni ovat nyt eri elementtien tiukka paketti: kirjat, kritiikkikatkelmat ja lukunäytteet. Twitter, FB ja äänirunot Soundcloudissa. Linkit blogiin, aamutelkkaan ja Yle-puheelle, tieto-, yhteys- ja palaute-osio…

Sivuilla on mukana myös ensi vuoden alussa julkaistava romaani: Idoli. Kansikuva on vielä ”feikki”, mutta luettavaksi on jo kaapattu parikymmentä ensimmäistä sivua.

Oman navan tuijottelu on tällä erää tässä. Seuraavaksi blogi palaa varsinaiseen kutsumukseensa: peilaamaan kulttuuria ja kirjallisuutta tuhansien vuosien ja päivänkohtaisten tapahtumien kulmasta. Blogisti on kutsuttu myös Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen Helsinkiin 26.11. Siitä(kin) riittää jutun aiheita useampaan päivitykseen.

………………………………

1. Linkki kotisivuilleni

2. Linkki Kulttuuritiedotuksen sivuille

………………………………

Kolmannes minusta on Jumalaa itseään

Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.

Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.

Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.

Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.

Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.

 156. sonetti

Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,

mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.

Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,

tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan

ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii

kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;

ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat

ja lopuksi me itse uuvumme –

jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka

sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen

päiväkirjansa tyylin perusteella?

Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme

tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:

yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on

Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk

tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.

……………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”

………………………………………………