Maailman paras romaanin nimi?

Vuoden ensimmäisessä jutussani Raymond Carverista mainitsin kaksi romaanin nimeä, jotka ovat tarttuneet puhekieleen ja kiteytyneet kliseiksi. Mitättömät nimet eivät sellaiseen kykene. Juttua punnittuamme aloimme ystäväni kanssa pohtia mikä voisi olla maailman paras romaanin nimi. Miten nimetä vuosien tuskainen työ tai kirjoittamisen hurmio? Kuinka kirjan mittaisen filosofian tai huimaavan tarinan voi puristaa yhden sanan – korkeintaan lauseen mittaiseksi.

Kuvamanipulaatio: etuala napattu elokuvasta JOULUTARINA, 2007.

Löytyisikö jostain lista ”kaikista” julkaistusta kirjoista? Tuntui epätodennäköiseltä. Rajasimme kysymystä. Muistin Tammen Keltaisen kirjaston, jossa on julkaistu laadukasta käännöskirjallisuutta vuodesta 1954. Nyt jo yli neljäsataa romaania. Nobelilla tai muilla palkinnoilla kruunatut teokset ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan parempia nimiä luulisi löytyvän kymmenittäin. Pääsimme yksimielisyyteen vain yhdestä.

Sarjan nimiluettelo pulputtaa muistoja lukuelämyksistä. Pitää pysyä tiukkana ja keskittyä aluksi latteisiin nimiin. Niitä riittää: Konsulit, Kartano, Rosvot, Neiti, Pirstaleita, Marsut, Jumalan puupalikat, Sattuman kourissa, Vesilaitos, Vesimies ja Vierailija. Numero 360 on turkkilaisen Orhan Pamukin Lumi. Peter Høegin kirjalla Lumen taju on parempi nimi. Høeg oli ensimmäinen pohjoismainen kirjailija, joka kelpuutettiin Keltaiseen. Numero 283 on Kertomuksia yöstä. Loistava kirja, mutta nyt ei ole kyse sisällöstä, vaan nimestä.

Valtaosa on keskinkertaisia: Kunnian kentät, Kimalaisen mettä, Taipumaton tahto, Tuhannen härän vuori, Tartu tilaisuuteen ja Jutun loppu. Hyviin nimiin tuntuu latautuvan jotain outoa. Salaisuus, tai lupaus, joka houkuttaa lukemaan: Sieppari ruispellossa, Kuolema Venetsiassa, Kämmenenkokoisia tarinoita, Niin kauas kuin yötä riittää, Kissan kehto, Teurastamo 5, Simpanssin kauneus tai eleettömän lyhyt Inho.

Keltaisen käännetyimpiin kuluu Italo Calvino. Yhdeksän kirjaa ja hienoja nimiä, joista yksi on ylitse muiden: Jos talviyönä matkamies. Mieleen nuosee lumimyrskyn saartama  mökki. Purevan yön kelmeä kuutamo ja susilauman ulvonta. Sisällä räiskähtelee takkatuli, jonka raukeassa lämmössä lukija avaa kirjan ja antautuu tarinan imuun.

Itse romaani on metakirja, romaani kirjallisuudesta ja lukijasta. Nerokas erityylisten kirjallisten katkelmien labyrintti. Jos kuvitteellisesta romaanikirjallisuuden roviosta pitäisi pelastaa yksi fiktiivinen kirja, Calvinon romaani olisi omalla listallani vahva ehdokas. Kiteytymä ”kaikesta” kirjallisuudesta. Hauska yksityiskohta on, että kirjan katkelmien otsikoista muodostuu oma ”kertomuksensa”.

Nimien luomien mielikuvien ja sisällön kohtaaminen on vaikeaa. Calvinolta on Keltaisessa kirjastossa julkaistu ohut ja outo kirja, jota luen aina uudelleen. Sillä on arkinen ja vaatimaton nimi: Herra Palomar. Kirja auttaa havainnoimaan ympäröivän maailman aivan uusin silmin.

LOPUKSI: runoa käsittelevissä postauksissani olen viitannut muutaman kerran Sirkka Turkkaan. Pitänee tehdä hänestä lähiaikoina aivan oma juttunsa.

Ruotsin akatemia – huomio, huomio!

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä maailmanluokan kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä, kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Andrei Tarkovski, elokuvasta Peili, 1974

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa ”saman” kysymyksen äärellä: ”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro -ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

Rekola julkaisi 1954 esikoiskokolmansa Vedessä palaa. Vuonna 2007 julkaistu Vesi on maailman muisti on kahdeskymmenesviides lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo -ja aforismituotantoon. Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin. Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin”, hän kirjoittaa.

Myös aforistiikka kietoutuu Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä. Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola on sanonut kokeneensa Tarkovskin ajattelun itselleen läheiseksi. Runoilijan säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin ja niissä aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

SNILLE OCH SMAK

”Nerous ja hyvä maku” Teksti täydentää Ruotsin akatemian tunnusta. Josko siellä Nobelkomiteassa seurataan tätä blogia, pistäkää Rekolan nimi muistiin. Muille kiinnostuneille suosittelen Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo. Monihahmotteisuus Mirkka Rekolan runoudessa. Saatavissa painettuna kirjana (SKS). Pienen terminologiaan tutustumisen jälkeen antoisaa luettavaa.

Niin kauan kuin tämä jätemylly pyörii

minun alkemiani on tarpeen, etkö ymmärrä,

jotta vesi on vettä, viiniä viini.

Kun kerran olet kuut ja auringot,

anna niiden peilit, uskalla,

mitään ei ole ellet tahdo,

ne menevät sinussa sisäkkäin, se on tähti.

Siinä olet, kaltaisesi,

tuskaa et väistä, et etsi omaasi,

en minä lohduta sinua sillä.

Sinulle oli tuttua Solaris, Peili, Stalker;

ei ole samantekevää missä näet minut.

Älä sano hyvästi,

kuka on noussut meistä, kuolleista,

aamusta asti minä olen puhunut sinulle

ja mitä minä kirjoitan,

maailmanlopun jälkeistä runoutta,

se on jättänyt sinut, sinä olet jäänyt.

Mirkka Rekola, kokoelmasta Kuutamourakka 1981


Kulttuurin seinät vai sisältö?

Keskiviikkona 13.1. Hesarin kulttuurisivulla valaistaan Leif Jakobssonin persoonaa otsikolla ”Kahden valtikan taidekiho”. Ingressi kertoo miten Ruotsin television ex-pomo on noussut vaivihkaa Suomen taiteen superpäättäjäksi. Hänen olisi luotava raamit meidän tulevalle kulttuuripolitiikallemme ja ”uusittava maan keskeisin taiteen rahanjakokone”.

Italialainen ooppera, 1700-luku.

”Rahanjakokone” on toimittajan raflaava sanavalinta. Itse juttu on asiallinen ja antaa Jakobssonista erittäin myönteisen kuvan. Suomenruotsalaiselta ”mediabossilta” ja mm. Pro Artibus -säätiön toiminnanjohtajalta olisin saattanut odottaa enemmän elitismiltä maistuvia mielipiteitä ja toimintamalleja. Törmäsin siis omiin ennakkoluuloihini.

Jakobsson toimi viime vuonna hallituksen kulttuuripoliittista selontekoa valmistelevan 30-henkisen toimikunnan puheenjohtajana. Selonteossa pohdittiin mm. kulttuurivientiä, taiteen itseisarvoja, taideaineiden määrää ja taideinstituutioiden roolia terveydenhuollossa. Tammikuun alussa kulttuuriministeri Stefan Wallin sitten tarjosi Jakobssonille koko vetovastuuta ja Taiteen keskustoimikunnan puhenjohtajuutta.

”En halua Suomeen enää yhtään uutta taideinstituutiota”, Jakobsson sanoo. ”Esimerkiksi nykyiset kulttuuritilat pitäisi saada paremmin kaikkien – sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien käyttöön.” Mies myös lopettaisi uusien kulttuuripalatsien rakentamisen, sillä seiniin laitetut rahat ovat pois sisällöstä. ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituution raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.” Haastattelussa Jakobsson puhuu myös taiteentekijöiden verkostoitumisen puolesta, rajojen rikkomisen tärkeydestä, avoimuuden lisäämisestä ja monikulttuurisuudesta.

Taidepolitiikasta päästäänkin sitten varsinaiseen pointtiini. KUVITELKAA kulttuurin kiteytymä, joka on käyttäjilleen ilmainen ja siten kaikille tasa-arvoinen. Avoinna maanantaista lauantaihin ja vapaa käydä ja kulkea silloin kuin itselle sopii. Nämä paikat ovat useimmiten monikulttuurisia ja myös lapset huomioonottavia: kirjoja, lehtiä, musiikkia, vaihtuvia näyttelyitä, nettiyhteyksiä… Aivan oikein, suomalaisen yhteiskunnan tärkein ”kulttuuri-instituutio” on kirjastolaitos.

Tein pikatutkimuksen sähköpostitse. Esimerkkinä kotikaupunkini pääkirjasto Metso, jossa kulkee arkipäivisin 3500 – 4500 kävijää, lauantaisin yli 2000. Tampereella on reilut 211.000 asukasta. Teoreettisesti arkipäivän keskiarvolla laskettuna koko kaupungin asukasmäärä olisi virrannut YHDEN kirjaston kautta parin kuukauden kuluessa. Jutun viesti päättäjille kuuluu yksinkertaistettuna: pitäkää hyvää huolta kirjastoista ja niiden sisällöistä.

Kirjailija Kreeta Onkeli kirjoittaa Hesarin tämänpäiväisessä kolumnissaan: ”Jokaiselle Suomessa syntyvälle ja tänne muuttavalle on jaettavat selviytymispakkaus. Se sisältää hyvät jalkineet, ulkoiluasun ja kirjastokortin. Selviytymispakkaus ennaltaehkäisee ja parantaa. Se on arkinen ja halpa.”

Postauksien aiheita blogiin on jonoksi asti. Lupasin jutun Mirkka Rekolasta jo kauan sitten. Lienee aika kaivaa se pinon päällimmäiseksi.

Musteapina ja Kuvitteellisten olentojen kirja

Kuvitteellisten olentojen kirjan ensimmäinen laitos julkaistiin 1957. Laajennetun laitoksen suomennos 2009. Jorge Luis Borges kirjoittaa esipuheessaan: ”Emme yritä uskotella, että tämä kirja, mahdollisesti ensimmäinen lajissaan, pitäisi sisällään kaikki fantastiset eläimet. Olemme perehtyneet lähinnä klassisen ja itämaisen kirjallisuuden sisältämiin olentoihin ja on vähintäänkin ilmeistä, että tutkimuskohteemme on rajaton.”

Guillermo Del Toro, Pan´s Labyrinth, 2006.

Valitsemani kuva on Guillermo Del Toron elokuvasta Pan´s Labyrinth. Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta selviää, että kreikkalaiset kutsuivat vastaavia olentoja Satyyreiksi, Roomassa niitä nimitettiin Fauneiksi, Paneiksi tai Silvanuksiksi. Borgesin kirjassa kuvataan lisäksi pitkälti toistasataa mielikuvituksen luomaa taruolentoa. Kentauri, Kerbedos, Seireeni tai Sfinksi lienee tuttu. Bahamutista, Borametzista, Nagasta, Nisnasta, Squonkista tai Simurghista en olisi niinkään varma.

Borgesin ja Margarita Guerreron maailmankirjallisuudesta kokoamat otukset ovat mielenkiintoisia, jutut lyhyitä, puolesta -puoleentoista sivua. Selailtavan ihanteellista ja mielikuvitusta ruokkivaa ”yöpöytäluettavaa”. Del Toron realismia ja fantasiaa yhdistävä Oscareilla palkittu elokuvakin on katsomisen arvoinen. Hienoja näyttelijäsuorituksia ja viimeiseen asti hiottua visuaalisuutta.

Jorge Luis Borges (1899-1986) tunnetaan meillä parhaiten novelleistaan. Hän kuvasi fantasia- ja unimaailmaa ja hyödynsi kirjallisia ideoita, intertekstuaalisuutta ja kirjallisuusviitteitä loputtomasti. Borges oli alunperin kirjastovirkailija, joka valittiin lopulta Argentiinan kansalliskirjaston johtajaksi ja hän sai professuurin Buenos Airesin yliopistosta.

Poliittinen kuohunta heitteli miestä, mutta ennen kuolemaansa argentiinalaiskirjailija ehti nousta kansainväiseen kuuluisuuteen. Borges oli myös upea runoilija ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää miten tamperelainen kollega Kari Aronpuro kirjoittaa kotikaupunkinsa olemuksesta pitkässä runossaan kokoelmassa Lehmän henkäys: ”Mikä oikeastaan on Tampere? /…/ Se on Metson lukusali, jossa kirjoitan patissia Jorge Luis Borgesin runosta Buenos Aires.”

Lopuksi kuvitteellisen olennon kuvaus suosittelemastani Borgesin kirjasta. Valintaan vaikutti jutun mitta, mutta myös elukan sympaattisuus ja ilmeinen uhanalaisuus. Alkuperäisen  M U S T E A P I N A N  on luonut kiinalainen Wang Ta-Hai (1791).

”Tämä neljän tai viiden tuuman pituinen eläin on yleinen maan pohjoisosissa. Eläimen silmät ovat kuin karneolijalokivet ja sen turkki on sysimusta, silkinhieno ja taipuisa, pehmeä kuin tyyny. Tämä eläin pitää kovasti musteesta, ja kun joku kirjoittaa, se istahtaa kädet puuskassa ja jalat ristissä odottamaan, että kirjoittaja saa tehtävänsä loppuun, ja juo sitten yli jääneen musteen. Sen jälkeen se istahtaa kyykkyyn tyynen rauhallisena.”

Raymond Carverilla on asiaa

Tarvitaan kyllin hyvä kirjan nimi, että se tarttuu puhekieleen. Kun sitä on kyllin väännelty ja käytetty mitä oudoimmissa yhteyksissä, se kärsii lopullisen inflaation. Nimen mainitseminen alkaa tuntua kornilta niidenkin korvissa, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Pari esimerkkiä: Milan Kundera ja Olemisen sietämätön keveys. Raymond Carver ja Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Short Cuts, ohjaus Robert Altman 1993

Viime sunnuntain Hesarissa on mielenkiintoinen juttu Carverista. Sen pointiksi nousee kustannustoimittajan osuus kirjailijan tuotannossa: ”Läpimurtoteoksen editoimaton laitos todistaa, että kustannustoimittaja veisti ’carverismin’ esiin raa´asti Raymond Carverista.” Hmm… sallittakoon kärjistys kritiikkiin, mutta totuus on usein monisyisempi.

Kuulemani ja kokemani mukaan kustannustoimittaja ei ole teräseita käytttävä raaka diktaattori. Vaikka mistä minä sen tiedän kaikkien kirjailijoiden kohdalta. Uskon kuitenkin, että käsikirjoituksen leikkauksia tai lisäyksiä tehdään useimmiten tavoitteellisen yhteisymmärryksen vallitessa. Editoimattoman laitoksen julkaisu ei todista, etteikö kirjailija olisi ollut ainakin osittain yhtä mieltä kustannustoimittajan kanssa.

Carverin läpimurtoteos oli mainitsemani Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Suosittelen lämpimästi. Samoin kuin tuoreempaa käännöskokoelmaa Vielä yksi asia. Robert Altman on ohjannut myös palkitun leffan Short Cuts –  Oikopolkuja (1993), joka perustuu Carverin yhdeksään novelliin ja yhteen runoon. Kannattaa katsoa.

Mikä on Carverin otsikossa mainittu asia? Se löytyy hänen runokokoelmastaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Kirjaan loppuun on liitetty jälkilause otsikolla: Kirjoittamisesta. Pieni ”essee” todistaa miten järkähtämättömän tietoinen Carver oli valitsemastaan minimalistisen tyylilajin voimasta. Samalla sivut ovat parasta mitä kirjoittamisen työstä on vain kymmenen sivun mittaan kirjoitettu.

Minulla on kirjoja kaksi. Postitan  h e t i  toisen sille, joka ensimmäisenä ilmoittaa yhteystietonsa sähköpostiini. Osoite löytyy vaikkapa kotisivuiltani. Kuittaan tiedon vastaanotetuksi tämän jutun kommentteihin, jotta muut säästyvät turhalta vaivalta.

Carverin proosamaiset runot ovat pitkiä ja toimivat parhaiten kokoelmana. Lainaan kuitenkin lopuksi kirjan päättävän lyhyen, aforistisen tekstin. Carver kuoli keuhkosyöpään 1988. Riveillä kirjailija päästää elämästä irti vailla katkeruutta:

M Y Ö H Ä I N E N  K A T K E L M A

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.