E I !

On osattava sanoa riittävän monta kertaa EI, jotta voi vastata KYLLÄ. Jos näin ei tee, tärkeysjärjestys katoaa ja elämän lanka kiertyy toivottomalle sykkyrälle. Noudatan teesiäni vaihtelevalla menestyksellä.

Juuri nyt olen jälleen sortunut omaan näppäryyteeni. Lento Istanbuliin ja sieltä Ateenaan lähtee tiistaina. Ellen olisi lupaillut tehdä matkaa ennen ”sitä ja tätä”, odottaisin kuukautta kirjailijaliiton residenssissä levollisin mielin.

Ateena, Soutsou 25.

Kaikki järjestyy, mutta kyse ei ole yksinomaan siitä. Tärkeimmät työt ovat saaneet väistyä turhempien tieltä. Kun vastaa KYLLÄ, hommat on ehdittävä hoitaa. Kun sanoo EI, aikaa järjestyy sinne missä sitä eniten kaivataan.

Babel -kokoelman käsikirjoitus odottaa yhä kustannustoimittajan lupaamia kommentteja. Odottakoon. Mukaan Ateenaan lähtee keskeneräinen romaanikäsis, ensimmäiset 40 liuskaa. Teksti oli katkolla liian kauan muiden puuhien tähden. Odotan pääseväni takaisin tekstin imuun, jota en halua palattuani joulukuussa katkaista.

Ateena, Aleksandras -katu

Jos vanhat merkit paikkansa pitävät Soutsou-kadulla tehdään kauppaa keskiviikkoisin. Tarjolla on kaikkea tanssivista joulupukeista rintaliiveihin ja siivousvälineisiin. Aleksandrasille ilmestyvät mellakkapoliisit ja kyynelkaasun katku kirvelee silmiä. Lucabettuksen kappelin kupeella istuvaa isoäitiä ei maailman meno liikauta.

Ateena, Lycabettuksen kappeli.

Lopuksi runo muodikkaalla metodilla. Kirjoitin otsikon ja sanan runo Googleen. Nämä rivit hakukone tarjosi:

E I   R U N O

ei tarvitse runo

runo maa jota ei ole

runo ei riitä

ei lahjoja runo

runo kuolemaa ei ole

ei jaksa runo

runo josta ei tullut mitään

………………………………………………………………

MAAILMAN TÄRKEIN SANA löytyy jutustani, jonka tein tänne tasan kaksi vuotta sitten. Linkki.

Perjantairuno on elossa!

Pari päivää sitten kollega kertoi facebookissa iloon havahtumisen hetkestä ja kyseli muidenkin onnen aiheita. Itsestäni tuntuu ihmeelliseltä olla elossa. Neljätoista vuotta sitten sairaalan teholla ajatus elämän jatkumisesta vietiin muutamassa sekunnissa. Siihen ei tarvittu rajua dramatiikkaa eikä lääkäreiden sankarillisia suorituksia. Vain sydänkohtaus.

Perjantairuno 26.10.12 (alempi kuva Yle)

Moni nuorempi on joutunut lähtemään, oma sisarenikin. Ympärillä usea ihminen sairastaa syöpää. Silti unohdan aina välillä aamun ensimmäisen ilonaiheen: on ihmeellistä olla elossa ja nousta sängystä omin jaloin. Eilen tuli lunta, joten vaihdoin aamulla fillarin etupyörään nastarenkaan.

Kirjoitin Perjantairunon muutama kuukausi sitten uutta kokoelmaa varten. Ehkä kysymys on siitä, että elämä virtaa minusta huolimatta, suuri ja pieni on yhtä merkityksellistä. Omasta asenteestani on kiinni mitä pystyn kaikesta poimimaan. Pateettista… kyllä. Mutta runo keventää. Ja vaikka runo olisi raskaskin, aina se keventää.

Batman, kuvalinkki http://www.howtogeek.com/howto/24117/desktop-fun-batman-customization-set/

On luotettava alkuräjähdykseen ja alkemiaan

mandariiniin ja maailmankaikkeuteen

pienoisrautatiehen ja possujunaan

pomppulinnaan ja palatsiin

Atlanttiin ja uima-altaaseen

laulujuhliin ja lakitekstiin

leijonakuninkaaseen ja lepakkomieheen

Saharaan ja sademetsiin

sirkukseen ja saattohoitoon

teddykarhuun ja tiikeriin

tähdenlentoon ja takaiskuihin

Hiroshimaan ja hirvivaaraan

Mikki Hiireen ja Matteuspassioon

karnevaaliin ja karkkipäivään

komediaan ja kauhuleffaan

biennaaliin ja banaaliin

banaaniin ja barokkiin

paholaiseen ja pikku kakkoseen

pandemiaan ja pandaan

uhkapeliin ja ulkoavaruuteen

uutisiin ja uuniloheen

ydinfysiikkaan ja yllätykseen – ihmeeseen

joka antaa elämälle vahvistusta

…………………………………………………………………………..

Tiukemmin saduista ja sankareista viime elokuisessa Perjantairunossa: http://juhasiro.fi/blogi/?p=2303

Kirjamessuilla Merjan kanssa

Hesan kirjamessut käyvät kohdaltani lyhyen kaavan mukaan. Lauantaina vain puolen tunnin keikka Kirjailijaliiton Takauma-lavalle. Tapahtumassa neljä kirjailijaa lukee toisiltaan valitsemiaan runoja. Esiintyjäpareina Olli Heikkonen ja Olli Sinivaara sekä Merja Virolainen ja meikäläinen.

Kirjamessut 2012

Valitsin Merjalta yhden runon kokoelmasta Pilvet peittävät sisäänsä pilvet. (Tammi 2000) Lapsen pahoinpitelyä kuvaava teksti teki aikanaan vaikutuksen, joka tuntuu yhä. Sen vastapainoksi on hyvä lukea jotain tämän syksyn kokoelmasta Valloittaja.

Merja Virolainen kirjoittaa tällä hetkellä aistivoimaisinta ja auditiivisinta kotimaista keskeislyriikkaa. Rytmi vie, soinnillisuus helähtää kaikissa rekistereissä. Satu Koskimiehen Hesarin arvion Valloittajasta voit lukea täältä.

Valitsemani tekstiesimerkki ei ole tyypillisin Virolaisen hurmion kyllästämästä kokoelmasta. Mitaltaan se istuu blogiini, joka pitää olla ahmaistavissa parilla silmäyksellä. Ja huumori – se vasta onkin runoudessa harvinaista herkkua.

Merja Virolainen

REKLAMAATIO

Nyt se tuli, minkä tilasin! Itsehän sen halusin, kyllä,

mutta se ei sovikaan, näytän naurettavalta se yllä:

näytti paremmalta kuvassa.

Mitä sain kovasta hinnasta?

Romanttista piti olla luvassa, kätevää,

piti olla hyväntuulinen, piti hengittää, piristää,

mutta minua puristaa rinnasta,

nielussa kiristää, inhottaa –

vaadin palauttaa!

Typerä hankinta kaduttaa:

Se on yhtä aikaa kylmä ja hiostaa.

Siitä piti olla ainaista huvia –

mielipaha se vain näytti kauniita kuvia.

Sen piti olla monikäyttöinen, muunneltava, joustava –

se on ankea, kankea, hankala.

Piti tuottaa iloa, piti olla notkea, pirtsakka –

on tympeä, karkea, kamalan painava.

Piti olla reilua kauppaa, piti olla luksusta,

siisti, elegantti – pah, ei tietoa tyylistä.

Piti myötäillä kauniisti, piti olla näyttävä,

suloisen pehmeä – on ruma, kova, pistävä.

Piti olla hennon roosa – on saatanan vitun musta.

Ja kestää kovaakin kulutusta!

Pienet on Perjantairunon murheet

Viimeviikkoinen Malala Yousafzain murhayritys ei onnistunut. 15-vuotias pakistanilainen koulutyttö on hoidossa Birminghamissa, mutta yhä terroristien tappolistalla. Taleban julisti Pakistanin Swatiin koulunkäyntikiellon 2009, ja tuolloin yksitoistavuotias tyttö alkoi vastustaa islamistijärjestöä.

Mielenosoittajat Malala Yousafzain puolesta.

Malala kertoi blogikirjoituksissaan Talebanin tyranniasta. ”Taleban ajaa Swatin aluetta takaisin kivikauteen hyökkäämällä naisten koulutusta vastaan. Koulutetut äidit eivät salli lastensa alkaa itsemurhapommittajiksi, he eivät anna jalokiviään hyväntekeväisyytenä militanteille”, Malala kertoi taannoisessa haastattelussaan.

Bloggaaja ja ihmisoikeustaistelija sai Pakistanin nuorten rauhanpalkinnon joulukuussa 2011. Teinitytöstä tuli terroristeille niin kova pala, että hänet päätettiin ampua koulubussissa. Luodit päähän ja niskaan eivät vieneet henkeä.

Talebanien murhayritys: Malala Yousafzai.

Tarina on kaikille tuttu. Moraalinen kommentointi tai kauhistelu tuntuisi melodramaattisesta jeesustelulta. Jonkin johtopäätöksen siitä millaisia ihmisiä maailman muutos tarvitsee, voisi kuitenkin vetää. Ja suhteuttaa murheitaan toisten todellisuuteen.

Perjantairunossa tuijotellaan omaan napaan. Elämä on – tai oli. Käden ulottuvilla ja samalla saavuttamattomissa. Telkkarin eteen istahtaessa maailmansa voi muuttaa napin painalluksella. Ja sekin on jo kaluttu ajatus:

…………………………………………………………………………………..

”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Vielä minä vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”

…………………………………………………………………………………….

Proosaruno esikoisestani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Lopuksi tarkentava uutinen: Suomesta ei tullut YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsenmaata. Pakistan hoitaa hommaa vuoden 2013 loppuun saakka Azerbaidzhanin, Guatemalan, Marokon ja Togon kanssa. Ruanda aloittaa pestinsä neljän muun valtion kanssa ensi vuoden alusta.

Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

Edellisessä jutussa on näkymä Tampereelta 76 vuotta sitten. Arvelen, että ollaan Hämeenkadun yläpäässä, lähellä Tuulensuuta. Mustavalkoisessa kuvassa oli heti jotain minuun vetoavaa, eikä se johtunut vain kotikaupungin kadusta.

Sitten muistin Gustave Caillebotten (1848 – 1894) maalauksen Paris Street, Rainy Day. Taiteilija luetaan impressionisteihin, vaikka suuri osa hänen töistään voisi olla fotorealismin airuita. Impressionismin pointti ei ole vain tunnetilan hakemisessa, vaan valossa. Caillebotte harrasti myös varhaisia valokuvakokeiluja.

Gustave Caillebotte: Paris Street, Rainy Day, 1887.

Gaillebotte maalasi Pariisin katunäkymänsä 1877. Päivänvarjoja oli käytetty maailman sivu, mutta englantilainen Samuel Fox kehitti kokoontaittuvan teräskehikon vuonna 1852 ja sateensuojasta tuli arkinen käyttöesine.

Ranskalainen maalari ja tamperelainen valokuvaaja ovat tavoittaneet kuvaansa saman tunnelman. Ilman ja valon voi aistia. Keveän tihkun tai raskaampien pisaroiden täyttämää ilmaa voi kuvitella hengittävänsä.

Nyt, kun katson kahta kuvaa rinnan, huomaan hauskan yksityiskohdan. Kummastakin löytyy kärrynpyörä. Pariisissa se näyttää olevan hieman hienostuneemmassa ajopelissä. Kirjoitin Caillebotten taulusta aikanaan muutaman rivin romaaniini Saat toivoa kolmesti. (Like 2007) Lainaan kappaleet tähän:

”Tsehovista hän kuitenkin muistaa, että Lontoossa on maailman suurin kirjakauppa, Foyles. Siitä ei synny suunnitelmaa, se on vain ajatuksen kappale, joka ajelehtii irrallaan, ja hän tarttuu siihen, että jotain olisi, että liike jatkuisi. Hän ajaa metrolla Harrodsin tavaratalon kulmalle, juo vastapäisessä kahvilassa oluen, kysyy taksikuskilta tietä Foylesille ja unohtuu lopulta kiertelemään kerrosten ja loputtomien hyllyrivien väliin.

Hän katselee kiiltävälle paperille painettujen taidekirjojen kuvia ja lukee vain kuvatekstit maalausten vierestä. Hän tuijottaa pitkään Gustave Caillebotten maalausta Paris Street, Rainy Day, 1877. Taiteilija on ikuistanut harmaaseen katunäkymään uuden keksinnön, sateenvarjon, jonka suojassa ihmiset kulkevat yksin – tai kaksin, mutta siitä huolimatta erillisyyttä ja yksinäisyyttä tuntien. Maalauksen ihmiset ovat määrätietoisessa liikkeessä, joka kuljettaa kaikkia erilleen toisistaan. Saman sateenvarjon alla kulkevat mies ja nainen ovat yhdessä ja yksin. Kummankin huomio on kiinnittynyt johonkin ulkopuoliseen, jonka taiteilija on halunnut rajata taulusta pois.”

Perjantairunossa sidotaan maailman napa

Kirjallisuuden Nobel meni Kiinaan. Tampereen kirjastokannasta löytyi eilen yksi Mo Yanin kiinankielinen kirja. Tarkemman tutustumisen aika koittaa siis myöhemmin. Ennakkotietojen perusteella Yan vaikuttaa käyttävän kielen keinovaroja varsin mielenkiintoisesti.

Tampereen Runokaupunkiviikko kiihdyttää loppuaan kohden. Tämän kirjoitettuani loikkaan suoraan rautatieasemalle. Hiljaa virtaa runo -tapahtumassa lyyrikot lukevat ohikulkijoille runoa 12 tuntia putkeen. Ehdin lukea tunnin ennen kuin siirryn seuraavaan kohteeseen.

Vapriikin kuva-arkisto: Sulo Markkanen, syysmyrsky Tampereella 1936.

Yksityishenkilöt ovat voineet kutsua runoilijan kotiinsa. Suunnistan outoon paikkaan. Tiedän vain, että koolla on näkövammaisten naisten ryhmä. Valitsin siis illan teemaksi kaikille aisteille kirjoittamisen.

Runoni ja proosani on pääosin visuaalista, mutta kyllä sieltä auditiivisuuttakin voi kaivaa. Ja kinestesiaa, joka on sitä kaikkea muuta kielessä liikkuvaa ja tuntuvaa rakennusainetta. Häpeämättömän tunteellisesta Perjantairunosta löytyy hyvällä tahdolla kaikkea edellä mainittua. Nimessä on myös mielenkiintoinen pointti.

Stilleben – hiljaiseloa – on saksankielinen nimitys asetelmamaalauksille. Ranskalaisten Nature Morte – kuollut luonto – on kaavamainen ja lopullisen tylsä. Syksy vie meitä vähäisempään valoon ja voimaa väreilevään Hiljaiseloon:

S T I L L E B E N

Jos en muuta keksi, voin pelätä

vaikka viemäreiden puolesta,

jos hukkuvat syksyn sateisiin. Eivät saa rautasuut

vedetyksi henkeä. Yöllä hallan vaara

alavilla mailla, ja kuolema

kulkee kuin kotilo etanoiden ja ihmisten selässä.

Elämän haarniska.

Tule vielä ja puhalla, tein huilun kylkiluustasi,

unohdetaan pelit ja panokset.

Sidotaan maailman napa, halkaistaan vastatuuli

kuin ruislimppu. Ollaan paimenessa

muuttolinnuille ja lähteville laivoille,

mietitään syntyneenä olemisen etuja.

……………………………………………………………..

Kuvassa syysmyrsky Tampereella 1936.

(Sulo Markkanen / Vapriikin kuva-arkisto. Runo, Musta runokirja 2000.)

”Olen koko elämäni ajan rakastanut mielettömästi”

Suomen Kirjailijaliitto jakoi viikonvaihteessa tunnustuspalkintonsa. Kaunokirjallisesta elämäntyöstä se ojennettiin Risto Ahdille. Merkittävästä elämäntyöstä lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa palkittiin Hannele Huovi.

Nostan päivän juttuun muutaman huomion Ahdin runoudesta. Esikoisteoksensa Talvi on harha, hän julkaisi 1967. Tänään Ahti on taiteilijaprofessori, joka on kääntänyt Runebergiä Suomen kielelle, toiminut kriitikkona ja opettanut runon kirjoittamista. Hän on julkaissut yli 30 teosta: runoja, proosaa ja esseitä.

Runoilija, kirjailija Risto Ahti.

Kirjailijan tuotanto on ollut harvinaisen määrätietoinen. Ahti on tinkimätön filosofi ja julistaja, järjen, tunteiden ja moraalisten valintojen kyseenalaistaja. Poimin alkuun muutamia huomioita kritiikistä, jonka tein Aamulehteen Ahdin julkaistua kokoelmansa Oikkuja ja totuuksia. Runoja ja huomautuksia. (wsoy 2005)

Totuus on jo kokoelman nimessä. Odotan imperatiivien runoutta, huutomerkkejä ja &-merkkejä. Maailmaa, jossa itseä ympäröivät asiat nähdään totuudellisiksi kiteytyneinä maksiimeina. Uskon löytäväni myös helmiä ja iloisia harhaoppeja, säkeitä, jotka nyrjäyttävät luutuneen ajattelun sijoiltaan.

Ahti kirjoittaa: ”Opettajani sanoi ettei hän pelkää kuolemaa. /Ajattelin, että ryntään hänen kimppuunsa veitsi kourassa / niin sittenpä nähdään. Ryntäsinkin kuin Viertolan sonni. / Mutta kun pääsin hänen lähelleen, tempasin hänet syliini. / Olin ihmeissäni. / Pitkään aikaan en pelännyt itseäni, en elämää, en kuolemaa, en mitään.”

Mitä me totuudesta tiedämme?

Risto Ahdin runous on aina ollut tulisen järjen ja tunteen liitto. Juuri tässä järjestyksessä. Järki ja viisaus voivat olla mitä syvintä tunnetta, vaikka meitä tiukasti opetetaan pitämään ne erillään.

Kun runolliset ja rationaaliset oivallukset ruokkivat toisiaan, syntyy Ahdille tyypillisiä säkeitä. Totuuden etsintä ja ironia on saanut monessa aiemmassa kokoelmassa tilaa. Yhä enemmän näkemyksiä kyseenalaistetaan paradokseilla ja huumorilla. Kun matto vedetään näennäisten ideoitten alta, syntyy hedelmällisiä ristiriitoja:

”Totuus on kovaksikeitetty kananmuna, jota me haudomme. / Totuus kuivuu meissä. Totuus on kevyt soitin, / kurpitsa, jossa kuivat siemenet helisevät.”

Tunneäly on jo kiteytynyt kliseiseksi muoti-ilmaukseksi. Ahdin runoudesta oivalluksen olisi voinut löytää  ennen koko sanan keksimistä. Tai… mistä sen tietää, ehkä niin on käynytkin.

Runoilijan ehdottomuus

Kerro kenen kanssa seurustelet, niin minä kerron sinulle millainen olet. Risto Ahti kirjoittaa kirjassaan William Blake & Vimmainen Genius: ”Blake on minulle filosofirunoilija. Käsitin heti, että hänen työnsä kanssa kamppailen henkisestä elämästä ja kuolemasta.”

Ahti on yhtä ehdoton kuin Blake. Runoilijan työnä ei ole maailman kuvailu tai sen selittäminen. Ainoa mahdollisuus on luoda kokonaan uusi todellisuus. Mahdoton vaatimus, mutta runoilijan kannattaa yrittää vain mahdotonta. Itsestäänselvyydet voi jättää muille.

Ajatustensa kiteyttäjänä ja julistajana Ahti on filosofien sukua. Hän on kirjoittanut: ”Tämän haluan sanoa kovasti ääneen: Älyllinen intohimo vaatii pitkäjänteisyyttä, jota ympäröivä yhteiskunta ei mitenkään voi (välittömästi) palkita! Muutama ymmärtäjä tarvitaan. Enempää ei voi eikä saa olla.”

Kehotan lukemaan edelliset rivit uudelleen. Niihin kiteytyy Ahdin anarkistisen maailmankäsityksen ydin. Kun kaikki kyseenalaistetaan, ymmärtäjiä löytyy vähän. Kun runoilija on avantgardistinen toisinajattelija, maailman muutos seuraa perässä.

Älä usko, kysy yhä uudelleen

Ahdin runous tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten ihminen tähän maailmaan mahtuu? Uusia ovia ja ikkunoita on avattava koko ajan. Kaikki vanhat opit on kyseenalaistettava. ”Miten täällä voi avata korvansa ja miten ne on avattava, / että ne kuulisivat lihan kivun ja sydämen ikävän läpi / elämän ilon ja riemun kirkunan?”

”Kuitenkin minun on sanottava, että olen koko elämäni ajan rakastanut mielettömästi”, hän kirjoittaa. Mielettömästi! Se merkitsee ilman mieltä – ilman ehtoja. Ilmaisun suunnattomuuteen mahtuu kaikki. Siihen tarvitaan vain runoilija, joka avaa lukijan silmät. Ei kaikkitietävän tavoin, vaan muita, ja ennen kaikkea itseä kunnioittaen: ”Ensin opin sen, minkä kaikki tietävät. / Sitten opin sen, minkä harvat tietävät. / Sitten opin sen, minkä tiesin ensin, sen, minkä vain minä yksin tiedän.”

Viime aikoina Ahti on tehnyt esseitä ja käännöstöitä. Esseeromaani Neron omaelämäkerta julkaistiin 2010. Lopuksi Ahdin tiukka nelisäe kokoelmasta Ei kukaan (wsoy 2007). Sopinee näin vaalien alla.

MIHIN VETOAT KUN KOKO AJAN VETOAT

Mihin vetoat, nauta? Siihenkö, että olet ayshire-karjaa?

Miksi tulet pyytelemään anteeksi? Ja kuka sinussa sinua anteeksipyytää?

Poliitikot, papit ja niiden laumat hallitsevat. Tämä on aasien akatemia.

Eikö sinun sisälläsi ole mitään ja ketään, joka olisi sinusta vastuussa?

Perjantairunossa Tolstoin terveiset

Lokakuu satakaksi vuotta sitten. Leo Tolstoi tekee kuolemaa. Hänellä on ollut elämässään tunnuslause, jonka hän yrittää vielä kirjoittaa muistikirjaansa. Kynä kirpoaa kädestä.

Onko sinulla jokin niin tärkeä ajatus, että siitä riittäisi elämän ohjenuoraksi? Kyllä – ajatus on kliseinen. Ja juuri siinä on sen voima, harvat ajatukset kykenevät kiteytymään ikuisiksi. Kun kliseen murskaa ja purkaa, alkaa syvyys löytyä.

Leo Tolstoi (1828 - 1910)

Lokakuu 1910

maailman kuuluisin kirjailija poistuu kotoaan Jasnaja Poljanasta

ja nousee junaan viimeiselle matkalleen.

Kymmenen päivää myöhemmin hän tekee kuolemaa

asemapäällikön kurjassa mökissä Astapovon kylässä.

Hänet on kannettu ulos kolmannen luokan kylmästä vaunusta,

muuttolinnut ovat lähteneet ja keuhkokuume

alkaa kuoriutua kylkiluiden pesässä.

82-vuotias Leo T. kohoaa kuumetikkaille ja näkee Kaukasian lumihuiput.

Päiväkirjaan on jäänyt hänen viimeinen lauseensa, kesken-

katkennut: Fais ce que dois, adv…

Lokakuu yli sata vuotta myöhemmin. Nämä rivit tavoittavat

S. Beckettin ajatuksen: sanatkin jättävät meidät, ja siinä onkin kaikki.

Fais ce que dois, advienne que pourra

– tee mitä täytyy, kävi miten kävi.

………………………………………………………………………………………..

Pienet peilit taittavat äänet tuhannesti

Tämä juttu olisi jäänyt kirjoittamatta, jollen olisi lukenut Aamulehden yleisönosastoa viime sunnuntaina. Birgitta W. kirjoittaa viettäneensä Tampereella elämänsä parhaan vuoden, mutta on nyt muuttamassa Espooseen.

Birgitta kehuu kaupungin luonnon, ihmiset ja palvelut monin tavoin. Hän ihmettelee vain miksi Tampere ei hyödynnä paremmin Suomen parhaimman kaupungin mainettaan. Lopulta kirjoittaja päätyy aivan yllättävään yksityiskohtaan: hän löytää keskustorin Kivikirjaston runolaatat ja liikuttuu syksyn sateisella kadulla.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

”Ihmettelen myös miksei Kivikirjastosta kukaan tiennyt oikein mitään, kuka sen on kehittänyt ja milloin se on valmistunut”, hän kirjoittaa. Tein Kivikirjastosta aikanaan esitteen, jota on ollut jaossa kaupungin kaikissa museoissa. Myös netistä löytyy tietoa. Ei kuitenkaan sitä, mistä koko idea lähti. Näin se muutamaan virkkeeseen puristettuna meni:

Tampereen keskustoria uudistettiin 2000-luvun alussa. Sen yhteydessä arkkitehtitoimisto KSOY:n Juha Ryösä luonnosteli ajatuksen Aleksis Kiven kadun kävelyosuudelle tulevasta tekstistä. Pirkkalaiskirjailijat asetti kirjailijat Timo Malmin ja Juha Siron pohtimaan valittavia kirjailijoita ja tekstejä.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Tiimiin löytyi myös toimittaja Mikko Närhi, joka oli ollut aiemmin mukana kaupunkikeskustan kehittämishankkeissa. Nykytaiteen museon kuvataideintendentti Sirpa Joenniemi pohti mahdolliselle taideteokselle tekijää ja esitti työhön kuvanveistäjä Radoslaw Grytaa.

Vastaavia hankkeita saatetaan vatvoa kaupungin hallinnossa vuosia ja ne jäävät toteuttamatta. Tämä meni läpi koska osattiin vedota siihen, että teos sisältyi arkkitehdin suunnitelmaan. Kun vielä Winterin rahastossa oli varaus julkiseen taideteokseen, asia eteni vilkkaasti.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Kivikirjasto koostuu 19 osasta: tekstilaatoista kadun pinnassa, veistosmaisista osioista ja kadun keskelle istutetusta tammesta. Puun alla on teoksen emotionaalisin osa, viisi otetta Eeva-Liisa Mannerin runoista. Sitaatteja on yhteensä kahdeksalta kirjailijalta.

Kuvanveistäjälle ehdotuksia valitessa kertasin Mannerin koko tuotannon. Valitsin ehdolle aisteille kirjoitettuja säkeitä ja kiinnitin erityistä huomiota auditiivisuuteen: ”Sade avaa korvat nukkujalle / sade avaa varjot kulkijalle / sade avaa kuulon, kävelyn sisäänpäin.”

Urbaanin hälyn keskelle voi pysähtyä hetkeksi tavoittamaan toista maailmaa. Teoksen kymmenvuotispäivän kunniaksi linkitän  k a i k k i  Kivikirjaston tekstit ja teostiedot TÄHÄN ja päätän postaukseni Mannerilla.

………………………………………………………………..

Tie on jäässä, mutta puiden oksilla on

valoa,

joka lohkeaa, kilahtaen kuin jää,

pienet peilit taittavat äänen tuhannesti,

ja lintujen sirottamat laulut puhkeavat

paljailla oksilla;

jos nyt on ilta, soisin sen kestävän aina.

………………………………………………………………..