”Huonoa” kirjallisuutta tarvitaan!

Luin 19.2. Hesarista Miki Liukkosen ”haastattelun”. Tietysti siihen otettiin kantaa sos-mediassa. Eihän jutulla muuta pointtia ollut. Sivuutan yleensä tällaiset. Narsismi on houkuttava, mutta lyhytnäköinen lähtökohta mielipiteille. Kari E. Turunen kirjoittaa teoksessaan Ikävaiheiden kriisit: ”On suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Juttu otti kuitenkin kipinää, kun aloin törmäillä hauskoihin assosiaatioihin. Satuin samaan aikaan lopettelemaan Ville-Juhani Sutisen Tieto-Finlandialla palkittua teosta Vaivan arvoista. (Avain 2022)

Käsitellessään Uwe Johnsonin 1720-sivuista teosta Anniversaries, sivulta 295 löytyy osuva luonnehdinta. Aivan kuin se olisi Miki Liukkoselle kirjoitettu – ehkä onkin, vastineeksi nuoren neron aiemmille puheille. Palaan Sutisen kirjaan tarkemmin, kun muut hommat antavat myöten. Ei kirjan peruskysymys ”Mitä on hyvä kirjallisuus” katoa minnekään.

Sitten otsikon asiaan. Olen usein siteerannut edesmennyttä ystävääni, joka kaipasi yhtä runoa ja sille yhtä lukijaa. Hänen vakiväittämiinsä kuului myös: ”Kyllä huonoa kirjallisuutta tarvitaan.” Minna Castrén kirjoittaa Hesarissa 28.2. ”Kirjallisuus, lukutaito ja lukemisharrastus ovat perustaa, jolle suomalainen kulttuuri ja identiteettimme on rakentunut. Kirjallisuus on äidinkielemme kotipesä, historiallisen muistimme elävä keskus…”

On vaikea löytää kapeampaa ja omahyväisempää kirjallisuuskäsitystä kuin Liukkosella. ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on sosialisti August Beckerin fraasi, jota myös Marx käytti. Jos joku kaipaa ”viihdekirjallisuutta”, se hänelle suotakoon. Jos toinen hakee Liukkosen neroutta henkisiksi kainalokepeikseen – kyllä sekin käy. Ja kirjaroviot (turhan tiukka kärjistys tähän) me jo tiedetään.

Itselleni tärkein kysymys on aina ollut: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jos käyttää pari vuotta elämästään romaanin lähdetöihin ja kirjoittamiseen, voi miettiä, mikä on vaivan arvoista. Apurahakausina olen miettinyt työni oikeutusta ja päätynyt siihen, että olen yhteiskunnalla töissä ja kirjaan aikaani yhdestä näkökulmasta. Se ei suinkaan sulje pois, että esimerkiksi romaanini Yllämme kaartuva taivas, avaa 103 vuoden aikaikkunan.

Summa summarum, joka pätee joka asiaan: hoitele oma tonttisi ja huomioi muut niin hyvin kuin kykenet. Viimeinen kuva: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa. (Moreeni, 2014, suom. Veli–Pekka Ketola)

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Onko hän lukeneempi jalkapalloilija kuin useimmat kirjailijat?

2. ”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

…………………………………….

Helsingin kirjamessut – islam ja varastettu viisaus

Helsingin kirjamessuilla on islamistien osasto ”Ahmadiyya Muslim Jamaat Finland”. Juttelin näiden herrojen kanssa edellisillä, avoimilla messuilla ja jälleen torstain avajaispäivänä, oman haastatteluni jälkeen. Blogi päivittää lyhyesti – jos joku muukin haluaisi keskustella heidän kanssaan, vielä ehtii.

Hesan kirjamessut 28.10.2021

En kuulu itse mihinkään tunnustukselliseen uskoon. Ja jos olen ymmärtänyt tähtitieteilijä Esko Valtaojan kommentit oikein, ajattelen ”Kysymystä Jumalasta” samaan tapaan: Me emme tiedä. Universumissa saattaa – ja todennäköisesti onkin, jotain tähän liittyvää, mihin kollektiivinen ymmärryksemme tai kokemamme todellisuus ei riitä.

Juttelin islamisten kanssa jihadista ja väkivallasta – siitä miten koraani niistä opettaa, minkä sallii, minkä kieltää. Vastaus on painettuna pieneen esitelippuun. Silti todellisuus on aina toinen kuin ihanteet. Suullinen vastaus tähän kysymykseeni oli, että kaksi prosenttia saa aikaan enemmän pahaa kuin 98 prosenttia hyvää. Ajattelin itse, että vain ”kuoleman ja hävityksen” uutiset nousevat otsikoihin ja muokkaavat kokemusmaailmaamme. Entä jos olisi toisin? Audiatur et altera pars, kuunneltakoon toistakin osapuolta.

Entä jos uskonnot itsessään ovat suurin vitsauksemme, Sielunvihollisen ovelin juoni? Kristittyjen on turha tuntea hyveellistä ylemmyyttä. Inkvisition ajoista on aikakausien mittakaavassa vierähtänyt vain hienoinen tovi. Ja aivan tuore uutinen: ”Ranskan katolisen kirkon papit hyväksikäyttivät satojatuhansia alaikäisiä ja kirkko peitteli jäljet”. Sama kaava kaikkialla: pisara pahaa saa aikaan enemmän kuin sammiollinen hyvää. Vai onko sittenkään niin?

Näitä funtsiessa muistin, mitä olin kirjoittanut romaaniini Yllämme kaartuva taivas (Like 2019). Ajatukseni on varmasti jostain varastettu, enkä muista mistä. Kirjailija on harakka, joka napsii kaiken mikä kiiltää.

Olen itse ihminen, joka antaa avoimen vaikutelman – ja pyrkii sitä olemaankin. Otan kuitenkin helposti taka-askelia ja saatan kartella sosiaalisia tilanteita. Ainakin tässä horoskooppien taivaanmerkit tietävät miten Rapu peruuttaa! Mutta, summa summarum, kuten olen kirjoittanut: ”Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta.”

Lavennan teemaa myös allaolevassa Ekstralinkki kakkosessa. Siinä on myös pari riviä yhä keskenolevasta käsiksestäni, jonka aikataulun olen susinut jo moneen otteeseen – päädyn aina hakemaan lisää matskua syventämään avainkohtauksia. No, siksihän tätä duunia tehdään

.……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?

2. Samansukupuolisten rakkaus – kääntääkö Jumala peukun ylös vai alas?

…………………………………………..

Kuittaus ja oivallus!

Olen päivittänyt tänne sekä sos-mediaan omia ajatuksiani sekä palautetta alkuvuodesta julkaistusta romaanistani. Lopuksi lyhyt kuittaus aiheesta – vaikka tamperelaisuuteen kuluu olennaisesti: ”Ei tehrä tästä ny numeroo.” 

Epäröin nostaa kissan häntää, mutta toisaalta, tämä on ammattini. Kuka siihen luottaa, jos en minä itse. Yllämme kaartuva taivas alkoi kehkeytyä ideatasolla jo kymmenisen vuotta sitten. Luin lähdekirjallisuutta ja tein muistiinpanoja muiden töiden ja julkaisujen ohella.

Kirjoitustyö editointikierroksineen vei kolme vuotta. En ole koskaan ottanut kustantajalta ennakkoa kirjoistani, joten ensimmäiset tulot romaanista tilitetään ensi vuoden helmikuussa. Ei kovin lyhytjänteistä puuhaa, ja palkkapäiväkin on pitkässä puussa.

Kopioin tähän muutamia kustantajan sivuille kerättyjä kritiikkiotteita. Kaiken kaikkiaan niitä on kertynyt harvinaisen paljon – mikä on näinä aikoina ilahduttavaa. Joukossa vain yksi totaalisen ”paska” arvio. Mutta näin sen varmaan pitää olla. Vain Allah on täydellinen. Siksi maailman kauneimpaan käsikudottuun mattoonkin pitää solmia mukaan yksi häiritsevä lanka.

Ja vielä tämän duunin kierto ja kohtalo. Kun julkaisusta alkaa olla kolmisen vuotta, painoksen loput syötetään silppurille. Ei kaikki kirjat maailmaan mahdu, ei ainakaan Kirjavälityksen varastoihin. Pelastin edellisen romaanin painoksen hännän ja lunastin postikortin hinnalla per kirja. Jos joku sattuisi haluamaan Idolin pelkän postimaksun hinnalla voi pistää osoitteensa sähköpostiini: juhasiro@saunalahti.fi Laitan tilinumeron lähetykseen mukaan.

Lopuksi lyhyt ote Idolista: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Masennuksen takapotku

2. Yle Areena: Aamun kirja

3. Radio YLE 1: Luomiskertomus

………………………………..

Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

Tänään muutama rivi päivän kuulumisia ja niihin liittyvä teksti kuuden vuoden takaa. Päivityslistalla on juttuja odottamassa, kotiläksyt on tehty ja kirjat luettu, mutta arvioiden laatiminen ottaisi oman aikansa. Hommien fokus ja keskittyminen on nyt muualla.

Kuva: MTV 9.7.2016

Käsikirjoitus numero yksi on mulle kokeilematonta genreä, ja odottaa kustannustoimittajani lukua. Kesälomat ja syksyn julkaisut siirtävät tämän projektin ties minne, mutta minulla ei ole kiire. Kaikki ajallaan. Käsis kakkonen on edennyt vasta nelisenkymmentä liuskaa, mutta on nyt siinä vaiheessa, että se vaatii kaiken liikenevän huomion. Täytyy päästä työnsä yläpuolelle, että saa kokonaisrakenteen hahmolleen, eikä palapeli karkaa käsistä. Jatko on sitten selkeämpää. 

Huomenna Taidekeskus Purnun kesänäyttelyyn. Ensi viikolla täytyisi ottaa hieman katkoa ja pitää kalastuspäivä Näsijärvellä. Kirkasta kesää ystävät hyvät! Tässä kierrätysjuttu, mutta ajankohtainen taas.

Otsikon kysymys ja juttuni lopussa olevat vastaukset löytyvät Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tosi tärkeää kysymystä.

Joidenkin kirjailijoiden on helppo jättää julkaistu teos taakseen. Näin olen lukenut ja henkilökohtaisesti kuullut. Kun tekijän ja kirjan tiet erkanevat, ei kummankaan elämä enää toiselle kuulu.

Minulle ei käy näin, työstä irtipäästäminen on vaikeaa. Luen kirjan yhä uudelleen ja mietin kirjoittamisen mielekkyyttä. Mitä oikeastaan kannattaa painaa kansien väliin? Olenko onnistunut saamaan kiinni alkuperäisestä ideasta ja päämääristä, joita työn kuluessa tekstilleni asetin?

Haastatteluihin annettuja vastauksia ei kannata jäädä pohtimaan, koska kaikkia kuulijoita ei voi, eikä tarvitse miellyttää, keskustelut menevät aina oikein. Ja jos sama kysymys esitetään jonain toisena päivänä, vastaus valottaa sitä eri kulmasta.

Keisari Marcus Aureliuksen sanoin: ”Kun tunnet asian, sanat seuraavat sinua.” Työnsä mielekkyyttä sopii silti pohtia. Billgrenin vastaus on ehdoton – ja samalla lohdullinen, se kestää useammankin lukukerran. Viimeisen virkkeen ajatusta sietää pyöritellä… eikä tyytyä ensimmäiseen vastaukseen. Mitä on se kaikki, mikä minua ja sinua ympäröi?

Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

Lyhyt vastaus: Sinulla ei ole valinnanvaraa.

Pitkä vastaus: Miten ajattelet, ratkaisee sen mitä ajattelet. Kaikki taide muodostaa eräänlaisen omankuvan tai ainakin ilmauksen siitä kuka olet, mikä olet, milloin olet. Luultavasti et voi päättää mitä ajattelet, vain minkä verran ajattelet. (Koetapa olla ajattelematta sinistä virtahepoa.)

Sinä et määrää suuntaa, määräät vain vauhdin. Jos ihminen haluaa muuttaa toimintatapansa tai ajattelutapansa, hänen ei pidä muuttaa itseään, vaan kaikki mikä häntä ympäröi.

…………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Yllämme kaartuva taivas kustantajan sivuilla

2. Donald Trump ja mitä ajankohtaisin päivitys kolmen vuoden takaa

……………………………..

Palautetta kirjastani: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa”

Päivitysväli pääsi venähtämään. Vielä pari kirjakeikkaa niin päästään ”normaalimpaan” rytmiin. Yllämme kaartuvan taivaan lehtikritiikit ovat lämmittäneet. Netti- ja sos-median palautteet olleet pääosin positiivisia, postikortit poikkeuksetta. Henk.koht. viestit ovat olleet kannustavia, mutta sähköpostiin tulee tiukkaakin palautetta ja opastusta kirjailijalle:

”Mikä minua on ihmetyttänyt monissa kirjoissasi, on uskonnon sanaston käyttö. En ole löytänyt sille pointtia. Oikeastaan olen todennut usein, että se on turhaa ja oudosti tulkittua, kun suomalaisilla luterilaisuus on osa kulttuuria ja myös yleinen tietämys kristillisestä opista on yhteistä.

Kirjoitan tämän siksi, että jos / kun käytät uskonnon käsitteitä, käyttäisit niitä vain silloin kun niillä on merkitystä sisällön kannalta. Suomalainen lukija on sisäistänyt luterilaisuuden äidinmaidossa ja turhaan horjutat uskottavuutta käyttämällä ”väärin tulkittuna” niin latautuneita käsitteitä.”

Pitkän viestin lopuksi päästään aivan ydinkysymyksen äärelle: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa (ja tutkijasielua). Ja toisaalta kun olet taitava kirjoittaja, miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” 

Nämä ovat ilahduttavia kommentteja. Täydellisestä yhteisymmärryksestä ei synny kyseenalaistamista tai keskustelua. Lukija ilmoittaa ettei pystynyt lukemaan koko kirjaa, mutta hänen pitkä palautteensa herättää itselleni ajatuksia ja aihioita tulevan käsiksen kannalta. 

Olen jo keskustellut Jehovantodistajien kanssa, istunut helluntaiseurakunnan ja vapaakirkon kokouksissa, tilannut materiaalia yhdistykseltä Aabrahamin pyhät lapset, kutsunut kotiini Sisaret Hollingsworthin ja Wattsin – he jättivät lähtiessään Mormonin kirjan. Luvun alla on myös Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Tao – taivaallinen tie on luettu, Mytologia: jumalia, sankareita ja myyttejä, odottaa vuoroaan. Kirjoittamisen edessä lukulista lisääntyy samaa tahtia.

”Miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” Juuri tämän kysymyksen vuoksi aikanaan halusin kirjailijaksi. Uteliaisuus, oppiminen ja uuden hakeminen on elämän suola ja sokeri. Mahdottomuuden vaatimus on ainoa minkä vuoksi kannattaa kirjoittaa. Tätä duunia voi tehdä kuoleman kynnykselle saakka – ehkä siitä ylikin.

Linkit Areenan Aamu-tv:n haastatteluun, Radio Yle 1 Luomiskertomukseen ja Hesarin kritiikkiin:

1. Aamun kirja, Kaisa Pulakka haastattelee: YLE TV 1

2. Luomiskertomus: Haastattelu, Radio Yle 1

3. HS: ”Kirjailijantyön tiivistymä, vetävä mutta syvä”

……………………………………………………..

Päässäni puhuu Pikku apulainen

Blogin päivitysjonoon on kertynyt ruuhkaa, mutta sen purkaminen vaatisi kirjoihin perehtymistä ja muistiinpanoja. Nyt ei vaan jaksa. Huomiseksi on luvattu kaunista keliä, joten taitaa tulla vapaapäivä. Ehkä pilkkiavannon äärellä.

Hyvät uutiset uupumuksen hetkillä: tuoreen romaanini Yllämme kaartuva taivas hieno arvio viime sunnuntain Hesarissa ja Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä ylimääräinen taiteilijaeläke. Tunnustus merkitsee minulle työtä ja keskittymistä kirjoittamiseen.

Kuvassa on Tommi Musturin sarjakuvahahmo Samuel. Hankin signeeratun serigrafian häneltä muutama päivä sitten. Tommin työhuone on Pyynikin punatiilitehtaan samalla käytävällä kuin omani. Palaan myöhemmin kansainvälisen tason taiteilijan töihin.

Kuvassa viehättää erityisesti Samuelin olkapäällä istuva hahmo. Siinä on syvyyttä monin tavoin. Mieleen nousevat lapsuuden Aku Ankat, Pelle Peloton ja hänen Pikku apulaisensa. 

Lisäksi minulla on ollut aina ”outo” mielikuva: jossain kalloni takakomerossa istuu pieni poika. Tiukan paikan tullen hän tekee hommat puolestani – herättää vaikka keskellä yötä ja antaa ratkaisun eväät. Joku saattaisi sanoa tätä alitajunnaksi. Minua helpottaa, että voin joskus kertoa muillekin, ettei ”poika” ole koskaan laistanut hommistaan.

Reilut kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt kirjailijan duuneissa ja niihin liittyvissä oheistöissä. Tuikataan lopuksi proosaruno esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998). Löysin tämän vuodenajan tekstin, joka kurottaa kauemmas – lapsuuden lähteille saakka.

”Poika laski puukon portaille ja kaivoi taskustaan ahvenen. Se oli santainen ja jäykkä kuin voikukan juuri ja silmiä peitti nahkea kalvo. Kala oli ongittu rannan sulasta, sillä jäälle ei enää ollut menemistä kuin mustalla sekarotuisella, joka oli napannut kiveltä hänen hiestyneen karvalakkinsa. Takaisin se ei sitä tuonut edes itkemällä. Mustan pellon selässä hehkuivat viimeiset lumivanat, kun se hengitti routaisen maan sisään ja sulatti elämää itselleen. Poika lähti juoksemaan ohi puiden, joiden juurissa silmujen sytytyslanka paloi jo. Hengästyneenä, yhä eteenpäin hän jatkoi kuraista tietä, joka toisesta päästään suli messinkiseen taivaanrantaan.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Entä jos romaanin valmistuminen kestää kymmenen vuotta?

2. Mikä on romaanissa tarinaa tärkeämpää?

…………………………….

Masennuksen takapotku –  ja liian silkoinen päivitys

Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.

Hieronymus Bosch: Detalji, ”The Garden of Earthly Delights”, 1480 – 1505.

Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen? 

Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.

On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.

Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.

Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.

Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.

Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)

Kun poimin kiven kämmenelle

ja heitän kohtisuoraan ylös

se pysähtyy hetkeksi

ennen kuin putoaa.

Onni on yhtä nopea ja haluan aina väistää.

Sain mitä halusin, lasini on täynnä

juopuneita kärpäsiä.

Keitto jäätyy lautaselle ja päivät

kuin hioisi kiveä tomuksi pääskysen siivellä.

Niin vähän on tehtävissä, mutta haluan oppia

juopumaan päivistä niin yksinkertaisesti

kuin vesipisara putoaa.

Neulansilmät jätän kameleille,

sillä ikuisesti eläviä ei täällä tule

kuin oikealla hetkellä kuolleista.

Etsin vastausta vain yhteen kysymykseen,

mutta minua rakastetaan sillä tavoin

etten koskaan saa tietää kuka olen.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa

2. Liian vaikea kysymys vastattavaksi

………………………………

Perse penkkiin Ateenassa

Päivitysväli pääsi venähtämään. Viikko sitten saavuttiin Ateenaan ja aloitusduunit täällä ovat ottaneet oman aikansa. Viivytään täällä jouluun saakka. Kirjoittajan duuneja ja elämän ihmettelyä.

Suomi-instituutilla on vierastalo Ateenassa: Koroneos, osoitteessa Ioannou Soutsuo 25. Kirjailijaliitolla on kuusikerroksisen talon yhdessä huoneistossa residenssi. Hakemukseen pistetään perustelut ja työsuunnitelma. Tämä on kuudes kerta Ateenassa, viides residenssissä.

Aamupäivät kirjoitan, iltapäivällä tehdään lenkki. Illalla saatan kerrata kirjoittamaani ja saada aikaiseksi vielä muutaman rivin. Ei ole itsestään selvää, että tekstiä syntyy, mutta täällä työ on aina sujunut hyvin. Se ei tietty muuta sitä, että olen monesti sanonut olevani ”Euroopan hitain” kirjoittaja. Se pitää korvata ”perse penkkiin” -menetelmällä. Inspiksen odottelu ei auta. Kirjat kirjoitetaan kirjoittamalla.

Kirjoittaminen on itseään ruokkiva tila, jossa aihe, muoto ja perusidea alkaa kehiä materiaalia ympärilleen. Sitä sitten sopii pyöritellä päässään vaikka yöllä herätessä ja unta odotellessa.

Olen tämän jo monesti maininnut: tammi-helmikuun vaihteessa ilmestyy 320-sivuinen romaanini Yllämme kaartuva taivas. (linkki) Sen synnytys kesti kymmenen vuotta. Tosin ehdin siinä välissä julkaista kolme romaania ja runokokoelman. Seitsemän vuoden aikana tein muistiinpanoja ja tankkasin lähdekirjallisuutta, faktaa ja fiktiota. Varsinainen kirjoitustyö editointeineen vei kolme vuotta.

On selvää, etten heti perään ryhdy vastaavaan urakkaan, vaikka sellaisen aihe jo mielessä kytee. Sanassa ”välityö” on ikävä kaiku. Ratkaisu on genren vaihto, jos näitä lokeroida pitää. Ja voinhan sen sanoakin: koetan viimeistellä täällä ”lastenkirjan”. Määritelmänä se on kovin kapoinen, mutta olen innostunut ideasta ja kirjoittamisen kulmasta, jota en tähän hätään muista aiemmin käytetyn.

Tänään sataa ja paistaa ja sataa ja paistaa. Joulukuusikauppiaat ovat tutuissa asemissaan Aleksandrasin varrella. Metrolla mennään hyvin harvoin, bussia ei käytetä vaan kävellään. Se on osa koko keikan ideaa. Kun kulkee Exarhian ”anarkistisen” graffiteilla ryyditetyn kaupunginosan halki Syntagman keskusaukiolle, ehtii alle tunnissa. Sen kyljestä löytyy Monastiraki ja Plakan ravintola- ja markkinakorttelit.

”Pakolliset” nähtävyydet on aikanaan kierretty, mutta aina löytyy jotain uutta. Numismaattinen museo sattui olemaan suljettu, ehkä yritetään sinne uudelleen. Syystä jos toisesta ja kolmannesta, entisessä elämässä – vuosia ja vuosia sitten tuli matkusteltua enemmän. Kun oli fillaroitu Pekingissä Taivaallisen rauhan aukiolla, seuraavaksi piti päästä pallon toiselle puolen Key Westiin, sitten Jäämerelle ja Saharaan, Lontooseen ja Klaipedaan… Mutta yksi on aina ja eniten viehättänyt: seurata ihan outsiderina ihmisten puuhia – katsella miten elämä virtaa ohitse.

……………………………..

Ekstralinkki

Hakusanalla Ateena löytyy juttuja vuosien varrelta. Tässä yksi: ”Susiturkki ja alaston nainen”

……………………………..

Onko kirjailijalla brändi – kuka hoitaa markkinointihommat?

Tänään piti päivittämäni Vesa Sisätön tuoreesta ja hiton hauskasta kirjasta 100 klassikkoa tunnissa. Siinä jää Väyrysen Paavonkin lukuvauhti toiseksi. Mutta ”yleisön pyynnöstä” nostan tänne muutaman ajatuksen viime keskiviikon mediavalmennustilaisuudesta: ”Tavoitteena on antaa varmuutta ja valmiuksia median kohtaamiseen ja samalla auttaa välttämään mahdolliset sudenkuopat.” Keskustelimme myös kirjailijan brändistä ja maineenhallinnan ulottuvuuksista.

Tilaisuuden pitivät Otavan viestintäpäälliköt ja paikalla oli kaksi viestinnän ulkopuolista asiantuntijaa, joita en halua yksilöidä koska tilaisuus ei ollut julkinen ja esitän huomiooni vain sellaisina, joina ne omaan ymmärrykseeni kiteytyivät. Osallistujista valtaosa oli esikoiskirjailijoita, mutta joillain oli jo useita julkaisuja takana. Kustantajani on Otava-konserniin kuuluva Like, joka pitää yllä ja kehittää omaa ”kulttimainetta” saavuttanutta brändiään.

Lähdin tilaisuuteen hieman skeptisenä, suurimpana pontimenani uteliaisuus. Tulos: sain omaa ajatteluani selkiytettyä, asiat niihin pilttuisiin, jonne ne kuuluvat. Plus muutama asia, jotka on syytä pitää mielessä ja pohtia tarkemmin.

1. Suhtauduin ensimmäiseen asiantuntijaesitykseen kriittisesti. Taso lähti liian korkealta, ikään kuin jokainen kirjailija olisi kaikkien tuntema ”julkkis” tai ainakin matkalla sellaiseksi. ”Henkilökohtaiselle vuorelle nouseminen” ja ”Tahtotila” ovat ulkokohtaiseksi kuluneita, abstrakteja ilmaisuja. 

Silti tästäkin esityksestä jäi kolme hyvää pointtia. Ensiksi: ”Media ei ole kirjailijan henkilöllisyyden jatke.” Älä siis ripustaudu siihen mitä sinusta kirjoitetaan. Tai eritoten mitä kirjoittamatta jätetään – vaikka niin kiihkeästi haluaisit mahdollisimman paljon palautetta. Toiseksi: ”Kieltäytyminen” voi olla brändi sinällään, vaikkakin pidemmän tien päässä. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään ja mahdolliset viestit kulkevat vain kustantamon kautta. Juha Seppälää on turha odottaa messuille tai edes yhteiskuvaan muiden Finlandia-ehdokkaiden kanssa. Ja vielä: ”Loista, kun siihen on tilaisuus.” Eli ensimmäisen kirjoittajaopettajani sanoin: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

2. Toinen esitys oli silkkaa konkretiaa ja pääsi minua lähemmäs. Mitkä ovat puitteet hyvän lehtijutun synnylle? Mitä aikakausilehden toimittaja odottaa haastateltavaltaan? Mitä hän ei odota? Millaisin edellytyksin juttu syntyy? Entä luottamus ja vilpittömyys?

Kun päivälehti nostaa teoksen sivuilleen, mennään kirja ja sisältö edellä. Olen kuitenkin havainnut kasvavan kehityksen, jossa saatetaan tehdä vain henkilöjuttu ja tuore kirja jää lopulta jopa ilman kritiikkiä. Aikakausilehdet nostavat henkilön pääosaan, uhraavat enemmän tilaa ja kuvia. Ja sitten se tärkein yhteinen nimittäjä: jutun kirjoittaja metsästää tarinaa. Kirjailijaa saattaa raastaa, että kirja jää taka-alalle. Turha murehtia, jos haastateltava pääsee koskettamaan lukijaa läheltä, hän hankkii kirjan. Ja se tarina – älä typistä itseäsi yhden tarinan varaan, ei sitä loputtomiin toisteta. Kyllä elämästä aina uusi kulma löytyy.

Molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on avain hyvän jutun synnylle. Sivuutan tämän lyhyesti ja ajattelen päinvastaista esimerkkiä: Trumpin loputonta kärhämää median kanssa. Ja vielä, minäkään en pitäisi, jos haastateltava tarkistuttaisi juttua ja loputtomiin ja kirjoituttaisi sen yhä uudelleen. Faktat ovat faktoja, mutta yhteisymmärrys kaikesta muusta on aina tulkintakysymys. Ajattelen itseäni – kaikki tuntemani ihmiset näkevät minut varmasti omasta kulmastaan ja eri valossa.

Älä ole falski. Jos poliitikko kertoo painavansa duunia 24/7 ja esittää samaan hengenvetoon perheen elämänsä ykkösasiaksi, yhtälö ei taida toimia. Vilpittömyys vie pitkälle, mutta sinä itse lopulta päätät esitätkö itsekkään narsistin pahoinpitelemää uhria vai nostatko esiin jonkin merkittävän muutoksen elämässäsi. Tästä on kokemusta. Muutama vuosi sitten lehtijutun otsikkoon päätyi ”totuutena” jotain sellaista mitä en ollut – mutta mitä itsestäni toivoin ja tavoittelin. 

3. Lopuksi tärkein. Entisessä elämässäni olin yrittäjä, joka vastasi myös useiden muiden työntekijöiden rahallisesta toimeentulosta. Ja siitä, että kaikki alihankkijoita myöten tekivät duuninsa sovitusti ja asiakas sai lopulta sijoitukselleen katetta. Ehkä siksi suhtaudun näihinkin juttuihin ja kirjailijan duuneihin parituhatta vuotta sitten eläneen miehen sanoin: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”

Edellä oleva tahtoo sanoa, että tykkään selkeästä työnjaosta, täsmällisyydestä ja siitä, että sovitut asiat pitävät. Näin tämä on kustantamon ja kustannustoimittajani kanssa toiminut. Keskiviikon tilaisuus vielä alleviivasi markkinoinnin osuutta. He hoitavat kevään katalogin esittelyt, kirjakauppojen ennakko-ostot ja jatkon… tiedotuksen, arvostelukappaleet ja muut yhteydet medioihin. 

Ja tämän tajuan hyvin: jos kirja ei muuten ensin ”lähde lentoon”, markkinointiponnistelut eivät siinä auta. Jos nostetta on, sitä voi rahallisin panoksin vauhdittaa. Nähtäväksi jää miten uuden kirjani käy. Se tietysti vaikuttaa omaan osuuteeni jatkossa. Eka siirto on suoritettu ja tuleva kirja päivitetty kotisivun kaikkiin linkkeihin. Ymmärrän hyvin heitä, joilla on enemmän keikkaa ja oma markkinointi ahdistaa. Oma julkaisutahtini on 2-3 vuotta ja yhteisölliset menot olen tarkoituksella karsinut minimiin. Katson, että osuuteni tuli hoidettua kuuden vuoden taidetoimikuntakaudella.

Lopuksi Vilja-Tuulia Huotarisen mainio veto. Hänen tuore romaaninsa Niin kuin minä heidät näin arvioitiin Hesarissa 15.11. Hän jakoi sen sos-mediaan ja kirjoitti viestin: ”Kirjailijaa monesti onnitellaan hesariarvioista, mutta kyllä se kuulkaa menee niin päin, että onnea HS, että saat meiltä teoksia!” 

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Sitaatti kahdeksaltatoista kirjailijalta: ”Miten kirjani ovat syntyneet”

2. Claes Andersson yrittää omakuvaa

………………………………….