Toivon ja tuhon profeetat 2010

Kun journalismin tai julkisuuden valokiila suunnataan yhteen kohteeseen kerrallaan, muu ympärillä jää pimentoon. Maailmankuvastamme tulee helposti yksisilmäinen ja stereotypioiden vääristämä. Julkkisten sekoilujen seuraaminen saattaa saada suuremmat mittasuhteet kuin kokonaisen kansanmurhan tuijottaminen telkasta.

Suomen Kuvalehti/Binsar Bakkara/AP/Lehtikuva 2006

Tekstini aloitus on kliseinen, mutta paranee, kun pääsen siteeraamaan muita. Kuva musliminaisen julkisesta rankaisemisesta on provosoiva, mutta liittyy osaltaan jutun loppuun ja pieniin tekoihin, joilla on iso merkitys naisten aseman parantamisessa.

Viime sunnuntaina Hesari julkaisi kirjailija ja ohjaaja Alexis Kourosin sivun mittaisen jutun tulevaisuuden visioista otsikolla ”Ihmiskunnan pitää aikuistua”. Iranilaissyntyinen Kouros on koulutukseltaan lääkäri ja hänen tekstinsä oli sekoitus biologiaa, genetiikkaa ja humanismia. Harmi, että juttu on jälkikäteen löydettävissä vain Hesarin maksullisessa digilehdessä. Toivoa sopii, että se nostetaan vapaasti luettavaksi.

Kourosin ydinajatus on siinä miten mielen voima, ihmisen aivojen mahdollisuudet ja kyvyt tulevat yllättämään meidät.  ”Jos ihminen pystyy horjuttamaan elämän tasapainoa, hän pystyy sen myös korjaamaan”, hän kirjoittaa. Hän väittää, että luonnonvalintaan perustuva geneettinen evoluutio on loppusuoralla ja tulevaisuudessa ”televisio ja internet ovat kenties merkittävimpiä evoluution väyliä”.

Kirjailijan mielestä globalisoituminen ja kulttuurien yhtenäistyminen ovat väistämättömiä. ”Väkivalta konfliktien ratkaisukeinona jää pidemmällä aikavälillä historiaan. Vietnamin, Irakin ja Afganistanin sodat ovat vahvistaneet käsitystä, että muiden kansojen, alueiden tai maiden valloittaminen väkivalloin ei ole mahdollista. On voitettava sydämet ja mielet.”

Pintaa raapaisevan juttuni lopuksi jouluksi saamani sähköpostiruno. Se on Khalida Frughin kirjoittama ja toisen afgaaninaisen suomentama. Tiedustellessani tekstin taustaa, Kritiikkiportin toimitussihteeri Päivi Nikkilä vastasi:  ”Ostimme muutamia runokirjoja Kabulin yliopiston kirjakaupasta lokakuussa 2009, ja toimme ne Suomeen. Matka oli osa Naistoimittajat ry:n afganistanilaisten naistoimittajien koulutushanketta, jota koordinoin toisena työnäni. Se on meidän siviilihankepanos naisten aseman kohentamiseksi maassa, jossa naisilla voisi olla vahva rauhanrakentajan rooli.”

ME OLEMME KIRJASTO

Kun olemme valmiita, syksy saapuu, pimenee, tulee yö. Ylitettyämme tiet, pihat ja kynnykset, askelten alla on elämän käytävä.

Emme ole vielä tiemme päässä, mutta aikamme valuu yli kuin lasista vesi. Se mitä olemme, olemme yhdessä, Kärsimys, aina surullinen, saapuu.

Me olemme kirjat kuulussa itämaisessa kirjastossa, valomme loistaa ympäri maailman, mutta tänään kirjamme palavat, ulkomaiden sotaretki on alkanut.

Runo ei kenties ole maailmankirjallisuutta ja sen ajatuskin saattaisi alkukielellä ymmärettynä terävöityä. Silti perusviesti on edelleen muuttumaton: Sanalla voi muuttaa maailman, eikä ”Tiedon valo” ole vieläkään kuolleeksi hiutunut klisee.

Elämän tarkoitus – 850 grammaa

Joku on kuvan tarinan jo kuullut. Sopii se silti toistaa näin joulun aikaan. Syntymisen ihmeestä kun on kysymys. Tasan kahdeksan vuotta sitten avasin Hesarin, ja siinä se oli, nimiösivulla aivan luonnollisen kokoisena. Vastasyntynyt tyttö, 28-viikkoinen ja 850 gramman painoinen.

Kuva: Liisa Takala/Helsingin Sanomat

Kuva säväytti. Olin juuri lähettänyt kustantajalle uuden runokirjan käsiksen. Kokoelmalla oli kliseisen haastava nimi: Elämän tarkoitus. Runon tekemisen työssä kannattaa yrittää vain mahdotonta. Arkinen ajattelu on meille kaikille jo tuttua.

Soitin kuvan ottaneelle Liisa Takalalle ja kysyin josko saisin käyttää otosta. Kun pieni keskonen kotiutui ja vanhemmatkin suostuivat, terhakka taistelija päätyi kansikuvaksi. Elämän ihme kytee joskus pienellä liekillä ja on normaaliakin riippuvaisempi toisten ihmisten huolehtivista käsistä.

Runon valitsen tänään Mustasta runokirjasta. Se sopii kuvaan ja jouluun. Pyhinä sopii miettiä myös perimmäisiä kysymyksiä. Olen vierastanut tunnustuksellista uskoa, koska sellaiseen liittyy usein oikeassa olemisen tarve, ihmisen itsensä muovaama ja tulkitsema käsitys Jumalan tarkoituksesta ja tahdosta. Silti runon nimi on Credo, joka merkitsee minä uskon. Ehkäpä itse elämän ihmeeseen uskominen on kylliksi.

C R E D O

Tunnustus on vastahakoisesti aukeava / haava, jota sidon yhä uudelleen. / Kynttilän liekki huoneen nurkassa, tuli joka kytee / seitsemän sadepäivän jälkeen.

En tule valmiiksi. Olen kateellinen / sinulle, joka et elä täällä uskon varassa / vaan oman varmuutesi. / Minä uskon jumaliin, yhdessä ja erikseen, / Jeesukseen ja muihin vapahtajiin. Juudakseen, / jolle annettiin raskain taakka.

Uskon lapseen ennen kuin se on syntynyt. / Neljäntoista viikon ikäiseen sikiöön, / yhdeksän sentin mittaiseen. / Sillä on samanlaiset kädet kuin minulla, / sormenjälkineen ja kynsineen. Se leijuu / lapsivedessä kuin avaruuslentäjä, / jonka napanuora kiinnittää elämästä elämään. / Sydän sykkii, kierrättää verta ja happea. / Hämärässä hohtavat aivot / pergamenttia ohuemman ihon lävitse.

Julmuuden ja väkivallan estetiikkaa

Kerroin alkuviikosta aamutelkassa lukevani enimmäkseen käännöskirjallisuutta. Korjaan kurssia välillä ja otan kuurin kotimaista proosaa. Tommi Melenderin Finlandia-ehdokas, Ranskalainen ystävä on luettu juuri. Nyt kirja lähtee kiertoon suomalaisille ystävilleni.

Olen pitänyt kiinni lukemisen ja kirjoittamisen ”pyhästä kolminaisuudesta”: KIELI, RAKENNE ja TARINA. Jos edellämainituista yksikin horjahtaa, tulos ei toimi laatuluokan romaanina. Tosin, kun kaksi ensinmainittua on timmissä kunnossa, kevyemmänkin tarinan painoarvo voi olla maailmankirjallisuuden luokkaa.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, 2009

Melenderin romaani on tekstiänsä suurempi allegoria. Yhteiskunnan pahoinvoinnin kuvauksissa ovat käytössä kovat keinot: väkivalta, petos, pahuus ja rikollisuus. Melender osaa asiansa kirjailijana, mainitsemani kolminaisuus toimii. Ennen kaikkea Ranskalaisen ystävän kieli on briljeeraavan täsmällistä. Romaani on hyvä. Nostan silti tähän vielä yhden näkökulman: lukukokemuksen estetiikan. Eikä sillä ole mitään tekemistä moraalin tai siihen verrattavien arvojen kanssa.

Väkivalta (Raamatusta ja saduista lähtien) on aina ollut oleellinen osa kirjallisuutta. Olen aiemmissa postauksissani maininnut J.M.Coetzeen yksilön alistamisen näkökulman ja kirjannut Albert Camus´n romaanin Sivullinen –avainkatkelman, jossa kertoja ampuu syyttömän arabin eleettömästi ja vailla minkäänlaista tunnelatausta.

Melenderin romaanin suhteen jään ”outsideriksi”. Nahkani läpi pääsisi pehmeämmällä estetiikalla, kätketty on usein tehokkaammin läsnä kuin raaka ja paljas. Oman aavistuksen muistijälki painuu syvemmälle ja pysyvämmäksi. Silti Ranskalainen ystävä on ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani. Sen tematiikka ja minuun vetoava viesti kiteytyy jo sivulla 145:

Flaubert kirjotti eräässä kirjeessään: Ei, en minä usko ”onnea mahdolliseksi”, mutta mielenrauhan kylläkin. Siksi pysyttelen etäällä siitä mikä minua ärsyttää. Olen epäseurallinen. Siispä pakenen yhteiskuntaa. Ja voin hyvin.

Lopuksi lienee kohtuullista, että kerron mikä ”paheen” ja rikollisuuden kuvaus on kyennyt tekemään minuun kirjallisesti syvimmän vaikutuksen. Luettuani Varkaan päiväkirjan yli kymmenen vuotta sitten, kuvani Jean Genetistä kirjallisena nerona ei ole hiipunut. Romaanin pahuuden, petoksen ja nöyrtymisen näkökulma on ainutlaatuinen.

Marilyn & Runeberg-ehdokkaat

Alkusyksystä julkaistu romaanini Marilynin hiuspinni on ehdolla Runeberg-palkinnolle. Olen ilahtunut. YLE:n sivuille on koottu kompaktiin pakettiin esiraadin arviot valitusta kirjoista. Itse en ole vielä ehtinyt tutustua kuin Carlsonin kirjaan ja Suomeen palattua uuden käsiksenkin jatko jää hetkeksi jäihin, hoidettavia asioita on kertynyt. Onneksi hyvät kirjat eivät happane vaikka aina kypsyy uusi sato.

Carlson, Fagerholm, Hotakainen, Karlström, Verronen, Ilvesheimo, Siro

Syntejä, sovituksia ja suosituksia

Vieraalla maalla on hyvä käydä kahdessa paikassa. Hautausmaalla, koska lopulta sinne tulee väistämätöntä asiaa – tulevia tuttuja on hyvä tunnustella etukäteen. Ja kirkossa pitää käydä, uskosta tai uskottomuudesta huolimatta. Täällä Ateenassa lauletut ”Kyrie eleisonit” nostavat mielestä jotain sellaista, jota ei tiennyt sieltä löytyvän. Ei sillä ole väliä, että idän ja lännen katoliset kirkot kirosivat toisensa liki tuhanneksi vuodeksi. Luterilaiset eivät tajua pyhäinjäännösten ja reliikkilippaiden voimaa, eivätkä ortodoksit pyhää kolminaisuutta. Niistä viis!

Rippi ja Pyhä Isä, Ateena 9.12.09

Rippi ja synninpäästö on niin yksityinen tapahtuma, ettei sitä saisi kuvata. Ehkä pahaa tekoani keventää, että henkilöt jäävät tunnistamattomiksi. Venäjän kirkoissa Pyhä Isä saattaa nostaa kirjaillun huivin kummankin pään ylitse ja kuunnella synnintunnustuksen, täällä Isä nostaa kaavun päällä olevan liinansa ripittäytyjän pään ylitse ja antaa siunauksen. Sellaistakin tapaa olen seurannut, jossa arkkimandriitta ottaa siunausta haluavat vastaan jonossa ja piirtää heidän otsaansa ristin vihkiveteen kastetulla siveltimellä.

Kirkoista löytyy aina jotain olennaista. Pyhimysten kuvat, tunnelma ja toiveiden myötä palavat tuohukset. Eikä pidä unohtaa miten nämä suljetut yhteisöt olivat kuin laivoja, ”Nooan arkkeja”, jotka osaltaan kantoivat antiikin perintöä läpi keskiajan.

Olen aiemmassa postauksessani suositellut Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseitä – nimestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi. Luin täällä Gösta Ågrenin esseitä ja muistiinmerkintöjä sisältävän teoksen Tämä elämä. Suosittelen yhtä lämpimästi. Nylén on totisena ajassa kiinni, Ågren liikkuu tuhansien vuosien akselilla. Alati vaihtuva näkökulma tekee hyvää. Joku väittää lanttia pöydällä pyöreäksi, sivusta katsottuna se on soikea.

VarjoFinlandian kirjalista

Joulua odottavassa Ateenassa minut tavoitti tällainenkin tieto: romaanini Marilynin hiuspinni on valittu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen Ajan Varjo-Finlandia -listalle. Jutun blogiin kirjaaminen on ”kissanhännän nostoa”, mutta ei yksin sitä.

Aleksandras -kadun joulukauppa, Ateena 6.12.09

Lista kannattaa katsoa, sieltä löytyy lukuvinkkejä ja erinomaisia valintoja vaikka lahjapaperiin kääräistäväksi. Tein syksyllä blogiin jutun Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Omaperäinen kirja sai kaikkialla hyvät arviot ja ihmettelin kovasti, kun sitä ei nostettu ”viralliseksi” Finlandia-ehdokkaaksi.

Sanojen ajan listalla on myös lyriikan kärkeä ja rikasta fantasiaa: esimerkiksi Kristiina Wallinin ja Jyrki Vainosen kirjat. Maritta Lintusen romaani on tulossa lukulistalleni… Claes Andersson kiinnostaa… Hienoja valintoja aivan kaikki. On ilahduttavaa yltää näin hienoon seuraan!

Parthenon, Pariisi ja mellakkapoliisit

Ateenan taivaalta tulee vettä koko lauantain. Viemärit nielevät katujen virtoja ja miljoonan kilon appelsiinitaakka alkaa putoilla puista omia aikojaan. Akropoliksen agoralla hälinä kaikkoaa, linnut laulavat ja kyyhkyset pyrähtelevät oliivipuissa. Yksinäinen ilmapallokauppias on eksynyt väärälle vuosituhannelle.

Parthenon ja ilmapallot 5.12.09

Kello 14.15 on vaikea käsittää, että Parthenonin temppelille saakka emme pääse. Alue suljetaan neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua. Meille ei ole tarpeeksi aikaa paikalla, jossa henkii tuhansien vuosien historia. Jo katsottu arkeologisten kaivausten ”pikkuesineiden” museo on laiha lohtu, vaikka sen vitriinissä lepäävän tytön reliikki yli 2500 vuoden takaa ei voi olla tekemättä haavaa. Kännykkäkulttuurin ufojen kasvot peilaavat vitriinin lasista ja tunnistettavin osa lapsen luurangosta on hampaiden hapertunut helminauha.

Joulukuusikauppaa Ateenassa 6.12.09

Sunnuntaina sade väsyy ja vuoret ravistelevat sumun selästään. Joulukuusien kauppiaat ovat vallanneet  Aleksandrasin ja sen sivukujat kilometrien mitalta. Illalla helikopterit räpistelevät kaupungin yllä ja kaduille on komennettu tuhansia poliiseja. Vietetetään mellakoissa ammutun nuorukaisen muiston vuosipäivää. Televisiossa roskapöntöt ja Kreikan liput palavat, kivet lentävät. Tunnistan Ermou -kadun tuttuja kulmia, näen kypäräpoliiseja, kilpiä, banderolleja ja rikottuja ikkunoita. Kyynelkaasupilvet peittävät kuvan. Silti Suotsoun ”kotikadulta” kaikuu haikea musiikki ja alan naputella tätä juttua.

Täällä piti kirjoittaa tulevan romaanin käsistä, tulokset ovat laihat, mutta eivät olemattomat. Uuden kokeminen on taas kääntynyt tärkeimmäksi. Olen varonut julkaistujen tekstieni siirtämistä blogiin. Suomen perjantaista runoraatia en ole nähnyt, runoni kriittiset kommentit ja ”tykkääjät” toki tiedän. Tarjoan siis toisenkin tekstin kokoelmastani Satakieli! Siinä on päädytty Pariisiin, mutta yhtä kaikki – liike ja kaipuu on päämäärää ja paikkaa tärkeämpi.

SEINE JA SIENET

”Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia / ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté). / Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa / Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui, / kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa. / Mikä siinä on, että tuijottaa yhä uudelleen vanhaa valokuvaa, / jossa Mikan jalkojen juuressa lepää kantikas paketti, / paperinarulla solmittu. Ja miksi miettii / mitä mahtoi olla paperiin käärittynä: jotain menneestä maailmasta, ei vanhainaikaista, / mutta muuttumatonta ja pysyvää. Tulee syyspäivä mieleen, / kivet, kuusipuut, kärpässienet… pienet ahvenet. / Ja mikä siinä on, kyselee Katariina A. – että kaikesta kasvaa / ontto olo ja aina perille päästyään alkaa kaivata / saman tien takaisin. Ja mikä siinä on / että kotiin palatessa sairastuu taas Pariisin ikävään.”

Vanhus ja tori

Keskiviikkoisin Paparigopoulou -katu muuttuu toriksi parin korttelin mitalta. Paikalliset saapuvat vihanneskärryineen ja hankkivat koko viikon hedelmät, tomaatit, salaatit, sipulit, kaalit ja kastanjat… Tunnen kalapöydältä pari lajia, viisikymmentä muuta jäävät tunnistamatta.

Paparigopoulous -katu, Ateena 2.12.09Vanhus ja tori, Ateena 2.12.09

Muovikassillinen klementiinejä tai appelsiineja kustantaa alle kaksi euroa, granaattiomenoita saa samalla hinnalla kilon. Tuore makrilli vitosella. Itse jätän peratessa kalaan aina pään, mutta torikauppiaan tyyli on täällä toinen. Fileet päätyivät uunipellille sitruunan, tomaattimurskan, lohkotun tomaatin, mustapippurin ja oreganon seuraksi. Tämä pyrkii vielä kuitenkin olemaan kulttuuri- ja kirjallisuusblogi, joten päätän runoon. Saila Susiluoto debytoi muutama vuosi sitten valmiilla ja hienolla kokoelmallaan Siivekkäät ja hännäkkäät. (Tein kirjasta aikanaan kritiikin Kiiltomatoon, en linkitä sitä suoraan tähän, koska nettiyhteyteni pelaa tänään kuin hunajaan juuttunut etana. Kurkatkaa jos kiinnostaa.) Aloin muistella, että hänen toisessa kokoelmassaan Huoneiden kirja, on ”kalaruno”. Ja löytyihän se. Aasinsiltojen Einsteinina tarjoilen sen tämänpäiväisen juttuni päätteeksi.

Makrilli Ateenassa 2.12.09

Saila Susiluoto: Huone kalojen merkeissä

”Tyttö istuu akvaarion vierellä, liikkumatta, vuoden tai kaksi. Hänen / sydämensä lipuu sisällä hitaasti kuin kuu, hitaasti kuin kuu se liukuu / veren rauhaisaa virtaa pitkin. Silloin kalat uivat katsomaan välkehtivin / ihoin. Hän näkee niiden kuviot, suomut, evien hulmuavat kankaat. Hän / näkee meripihkaa valuvat sarvet, viitat, jotka ovat vartaloita, korvat jotka / haistavat kuohujen vihreän suolan. Hän näkee seitsemän meren ihmeet, / lopuksi silmät joilla syödään. Kala soljuu veden hiljaisuudesta, katsoo / lasin takaa, huutaa: saat nälän, saat kalan, pyyntö ja vastaus, näiden välille / loputon kaiku!”

Joulukalenterin luukusta löytyy Latino Club

Avasin eilen Jarkko Laineen kokoelman Sateen ääni on niin yksinäinen ääni. Sivulta 21 löytyi Ateenalaisten laulu. Teksti sopisi Unohdettujen runojen klinikan -sarjaan. Ainakin siksi, että Viktor Rydbergin kirjoittama, Eino Leinon suomentama ja Sibeliuksen säveltämä versio saattaa olla monelle tutumpi.

Itse havahduin taas siihen, miten komeita runoja Laine kirjoitti. Yöpöydälläni on lojunut huono romaani. Laineen koko maailman kirjavuuden sisäänsä syöneet ja rikkaina vyöryvät proosarunot virkistivät kuin rankka ryyppy ouzoa.

Cafe Latino, Iannou Soutsou -katu, Ateena -09.

Tänään avataan joulukalenterin ensimmäinen luukku. Kuvan otin yöllä parvekkeelta. Tekstiksi sopivat Laineen kuuden sivun mittaisen Ateenalaisten laulun aloitussäkeet. Niissä ollaan tässä samassa Iannou Soutsou -kadun kämpässä, jossa juttuani juuri naputtelen. Tänään pilvet pidättelevät sadetta Ateenan taivaalla. Laineen runossa eletään helmikuun ukkosillassa:

”Valot vapisevat, ulkona ukkostaa / pulut kyyhöttävät pimeässä seinäsyvennyksessä / paksuina kuin talvisulat kasvattaneina, / höyhennahkaiset kääpiöbiisonit yön preerialla / mykän odotuksen ja kärsivällisyyden symbolit / sadeyön lintupenelopet olemassaolonsa lankaa kehräävät, / koko seinä aamulla niiden kiimaista kujerrusta / nyt ujeltaa tuuli suoraan miestensyöjämereltä / huutaa kuin kallion läpi syöksyvä express-juna – / salamat sähkösormina soittavat taivasta / se loistaa Latino Clubin neonkylttiä kirkkaammin / on helmikuun 4. päivä Iannou Soutsou-kadulla / vastapäisen talon parvekkeilla palmut huojuvat / eläinkaupan naaapurissa videoliike Champion / saksanpaimenkoira makaa logona sen lattialla, / luen Odysseus Elitisiä, pääsiäismuistiinpanorunoja, / etäällä vuoret alkoivat hitaasti haihtua ja kohota niin kuin muistot, / tuuli mylvii kuin teatterin kulisseissa / keinutettaisiin valtavaa peltilevyä, / jumalat synnyttävät, tai syntyvät jumalat, / sama kelmeä sähkövalo / valaisee yliopiston luentosalin ja kalastajan torpan / energia virtaa…”