Matka suruun – elämän ja kuoleman kysymykset

Luin Krista Launosen teoksen Ofelian suru heti sen ilmestyttyä (Avain 2018). Päivitys jäi muiden menojen jalkoihin, mutta nyt ehdin nostamaan blogiin kirjan arvion ja suosituksen. Tekstille on tilausta monin tavoin.

Viikko pari sitten joku kyseli ”Kirjallisuuden ystävien” ryhmässä suosituksia surua käsittelevistä kirjoista. Launosen teos voisi vastata kysymykseen. Ofelian suru ei ole kliseistä tunneterapiaa, se ei kertaa tuhansien vuosien viisauksia vaan puhuttelee lukijaansa kirjoittajan kokemustasolta. Silti kirja kehii sisäänsä laajempaa näkemystä ja aihetta syventävää historiaa.

Esipuheen omistus tiivistää askelmerkit: ”Tämä kirja on omistettu sinulle lukijani. Toivon, että se antaa lohtua, jos suret. Kirja on omistettu myös kaikille niille naisille: malleille, taiteilijoille, muusille, rakastajattarille, äideille, siskoille, tyttärille ja vaimoille, jotka taiteen historia on unohtanut ja joiden tarinaa ei ole kerrottu. Siskoni muistolle”.

Otetaan tähän väliin kirjallisen genren määritys, jos se nyt on lainkaan tarpeen. Ofelian suru sukkuloi tietokirjan ja autofiktion välillä. Alussa lähtökohtaansa ja kulttuuriin painottuen, loppua kohti henkilökohtaisemmaksi käyden. ”Sukulaisteoksena” nousi mieleeni Miia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013. Blogin ekstralinkki lopussa).

Launosen kirjan lähtökohtana ja kansikuvana on kuuluisa maalaus, joka esittää hukkumaisillaan olevaa naista. Brittiläisen romantiikan ajan taitelija John Everett Millais maalasi näkemyksensä William Shakespearen Hamlet -näytelmän Ofeliasta 1852. Taulun (tai teoksen kuvan) nähtyään sitä on vaikea unohtaa. Näin kävi myös Launoselle, joka löysi Ofelian tarinasta lähtökohdan henkilökohtaisen menetyksensä käsittelemiseen.

Launonen suree tekstissä sisarensa kuolemaa. Millais’n maalauksen malli, karismaattinen Elizabeth Siddal kuoli epämääräisissä olosuhteissa vain 32-vuotiaana. Kirjan takakannen sanoin: ” Ofelian suru on tutkimusmatka Ofelian tarinaan ja Millais’n taulun taustoihin. Kirja tekee surun näkyväksi ja ymmärrettäväksi sekä tarjoaa surevalle välineitä toipumiseen.”

Käsittelykulma ja historia laajentaa kirjan aihetta ja näkemystä: ”Sureminen muuttuu koko ajan, koska se on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Viktorian aikana suru oli arjessa lähes aina näkyvillä, nyt se on melkein kokonaan piilotettu. 1900-luvulla  isoin muutos on ollut kuoleman laitostuminen. Nykyään ammattilaiset huolehtivat lähes kaikista kuolemaan liittyvistä toimista.”

Loppua kohden kirja nostaa pintaan yhä henkilökohtaisempia tunteita: ”Päätän Valon kuoltua, etten piilota surua lapseltani. Enkä edes pysty, koska itken koko ajan ja kaikkialla. Lasta varmasti pelottaa, mutta ehkä intuitiivisesti tajuan, että hän näkee minun vielä myös jonain päivänä lopettavan itkemisen. En halua piilottaa kuolemaa, se kuuluu elämään. Joten itken, kun itkettää.”

Blogi pyrkii lyhyisiin postauksiin. Tapa on perua päivälehtikriitikkoni ajan merkkiformaateista. Mutta on se niinkin, että tiukka kiteytys saa vastaanottajan kiinnostumaan yhtä hyvin kuin yritys koko tarinan avaamiseen. Ja lopulta on niin, että kirjat kirkastuvat vain lukemalla.

Päivän jutun lopuksi hyvin henk. koht. pointti. Krista Launosen kirja sysäsi liikkeelle muiston sisareni kuolemasta. Itselleni kävi niin, että nuorempi sisareni kuoli vuosia sitten. Rikkoi järjestyksen ja etuili elämän jonossa. En ole osannut surra kuolemaa Krista Launosen totaalisella tavalla. Olen sysännyt kokemuksen lokeroon, jonka kannessa on kysymysmerkki.

Ehkä olen tunnevammainen. Tai sitten on myös niin, että en koskaan pääse irti elämän ja kuoleman ikuisesta ja meitä kaikkia koskettavasta kysymyksestä. En muutaman viikon päästä ilmestyvässä romaanissani. Enkä sitä seuraavassa, jonka ensimmäinen luku on jo kirjoitettu. Ja lukijani, katsopa toi kakkoslinkki – se on edesmenneen ja voimakkaan äitini muistolle.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Elämä. Henk. koht.

…………………………….

Blogissa jo 647 juttua – tuoreimpana kahden loistavan kirjan suositus!

Blogin kertyi viime vuonna yli viisikymmentä päivitystä. Ei järin paljon, mutta tekstiä kuitenkin ”laihan” romaanin verran. Kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvaa, yleistä kulttuuriasiaa – ja tietysti mausteeksi kalastusta.

Vuoden ensimmäinen aihe on yksinkertainen. Suosittelen vakavasti kahta kirjaa, jotka ehtivät olla lukulistallani jo jonkin aikaa. Ateenassa työskenneltyjen joulunalusviikkojen myötä kävi hyvä tuuri. Kummatkin kirjat löytyivät residenssin kirjahyllystä ja päätyivät yöpöydän lukupinoon.

Riitta Jalonen julkaisi romaaninsa Kirkkaus Tammen kustantamana 2016. Emma Puikkonen julkaisi samana vuonna episodiromaaninsa Eurooppalaiset unet (wsoy). Kirja ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kumpikin kirja täyttää kansainväliset mitat tiukimmillakin kriteereillä arvioitaessa. Kirjat jäivät residenssin hyllyyn, joten nostan tähän vain lyhyet luonnehdinnat.

Kirkkauden pohjatarina kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924 – 2004). Kirjailija diagnostisoitiin skitsofreenikoksi, jolle annettiin ”hoitona” yli 200 sähkösokkia. Hänelle piti tehdä lobotomia, joka peruttiin, kun kirjailijan ensimmäinen novellikokoelma sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon. Riitta Jalonen kokee kirjoittajana sielujen sukulaisuutta ja kaivautuu Framen nahkoihin ja kuvaa hänen kimurantin matkansa maailmanmaineeseen.

Eurooppalaiset unet kuvaa lähihistorian merkittäviä tapahtumaepisodeja, jotka alkavat yllättäen ketjuuntua ja liittyä toisiinsa. Gdanskin telakalla lakkoillaan, Berliinin muuri murtuu. Murroskohtien tapahtumat sysäävät liikkeelle utopian, joka antaa ihmisille rohkeutta ja toivoa.

Kumpaakin, sinänsä aivan eri lähtökohdista ammentavaa teosta yhdistää loistelias kielenkäyttö. Ei yhtään huonoa tai epävarmaa lausetta kummassakaan kirjassa. Kieli on kirjailijan tärkein työvälinen – ilman sen briljanssia ei ole mitään. Kun myös rakenne ja tarina on kunnossa, päästään Romaanitaiteen kirjoittajan Alex Matsonin ihanteeseen muodosta, jota hän piti kirjallisen teoksen tärkeimpänä ominaisuutena.

Vielä pari huomiota blogin yhteenvedosta. Sisällössä on tällä hetkellä 647 juttua, jotka jollain tavoin rihmastoituvat ja linkittyvät toisiinsa. Lopun ekstralinkeistä löytyy aina aiempia, päivitysten aihetta laajentavia ja syventäviä tekstejä.

Juttujen ja arvioiden lähdetyöt ottavat oman aikansa. Luin kesällä Volter Kilven Alastalon salissa. Tuhannen sivun urakasta piti tehdä viisi päivitystä, jotta sai edes jollain tavalla raapaistua klassikon sisältöä ja olemusta. Ekstralinkeissä jutut aikajärjestyksessä. Jos et ole kirjaa vielä lukenut, kyllä päivityksistä jo hajulle pääsee.

………………………………….

1. ”Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno”

2. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

3. ”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

4. ”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä”

5. ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

………………………………….