Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.
Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?
En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quijotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.
Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta viisikymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.
Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quijotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”
Sivistyksen käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia: ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”
Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa. James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”
Kuva sivustolta: independed.ie
Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.
Tammikuun 27. on vuosittain holokaustin uhrien muistopäivä (ennen vuotta 2024, vainojen uhrien muistopäivä). Päiväys viittaa vuoteen 1945, jolloin keskitys- ja tuhoamisleireistä suurimman, Auschwitzin vangit vapautettiin. Propaganda ja valeuutiset mahdollistivat alkujaan juutalaisten joukkotuhon ja maailmanlaajuisen konfliktin.
Joseph Goebbels, natsi-Saksan kansanvalistus- ja propagandaministeri. Kuva: iA24news.tv
Hesarissa uutisoitiin väestönvaihtoteoriaan uskovista. Minulle on todisteltu, miten covid-rokotusten saaneet alkavat kuolla viiden vuoden kuluttua salatun suunnitelman seurauksena. Tai miten rikkaiden eliitti suunnittelee maailmanvallan kaappausta ja ihmisten alistamista aivan kuten elokuvassa Metropolis (saksalaisen Fritz Langin dystopiakuvaus vuodelta 1927).
Kuva: Ansgar Hoffmann, magazin.wienmuseum.at
En voi olla ajattelematta myös feikkiteorioiden yhteyttä kuuden miljoonan juutalaisen murhaamiseen. Natsien valtaannousu perustui äärimmäisen tehokkaaseen propagandaan, jolla viholliskuvia luotiin. Vaino alkoi salaliittoteorioista 1900-luvun alussa ja levisi kansojen keskuudessa, erityisesti Saksassa. ”Siionin viisaiden pöytäkirjat” koostuu väärennetyistä asiakirjoista, joissa kuvataan juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmia. Monet antisemitistiset ryhmät käyttivät niitä todisteina ja niillä perusteltiin juutalaisiin kohdistunutta vainoa. Kun ne jatkuivat riittävän kauan, kokonaisen kansan enemmistö nieli propagandan. Toisen maailmansodan uhrien kokonaislukumäärä oli lopulta n. 62 miljoonaa.
Kuva sivuilta: holokaustin uhrien muisto ry
Pöytäkirjoissa, joita on väitetty vuonna 1897 Baselissa järjestetyssä, Theodor Herzlin johtamassa ensimmäisessä sionistikonferenssissa kirjoitetuiksi, kuvataan kokouksia, joissa juutalaiset suunnittelivat länsimaisen yhteiskunnan alistamista. Suunnitelmiin kuului maailmantalouden romahduttaminen ja poliittisen järjestyksen horjuttaminen sosialismin ja anarkismin avulla. Tärkein keino oli lehdistön, rahalaitoksen ja poliittisten instituutioiden haltuunotto kullan ja rahan avulla, Euroopan maita lietsottaisiin sotimaan keskenään.
Väinö Linna, vaikkakin mennen maailman mies, sanoisi tähän: ”Kannattaa tietää aina enemmän, aloittakaa historiasta.” Salaliittoteoriat ja paskapropaganda ovat ihmiskunnan ikäisiä. Maailman murroskohdissa ne nousevat aina pinnalle. Tänäänkin. Seuraukset tunnetaan, mutta aina ne tahdotaan unohtaa.
………………………………….
Ekstralinkeissä lisää blogin holokaustipäivityksiä:
Runo on ”kritiikkiherkkä” laji. Useimmiten niin, että arvioita ei tule. Lohduttautua voi ranskalaisen, renessanssin ajan kirjailija-filosofin, Michel de Montaignen (1533 – 1592), eurooppalaisen ”esseistiikan isän” mielipiteellä: ”Minulle riittää yksikin lukija, riittää vaikka ei olisi ketään.” No, kaikki on suhteellista, Montaignen Esseet löytyvät kotihyllystä ja nykyrunoilija kohtaa lukijoita – monesti kritiikkiäkin, netissä.
Itse löysin ilahduttavasti Kuolemattomien kirjan kritiikin tuoreesta Tuli & Savu Runouslehdestä printtiversiona. Arviosta teki erityisen tekstin mitta: yhdeksän ja puoli sivua. En ole törmännyt koskaan vastaavaan, 128-sivuisessa lehdessä on reilusti muutakin asiaa ja kahdeksan runoteoksen kritiikki. Tekstin mittaa selittää, että myös aikaisempaa tuotantoani käsiteltiin sikäli, kun se sivuaa tuoretta julkaisua.
Nettikritiikit ovat jo syksyltä Kulttuuritoimituksen ja Runografin alustoilta. ”Kirjailija Juha Siron suurin ansio on sen valtavan kulttuurisen perinnön aukaisemisessa, joka periytyy meille läntisestä kulttuurihistoriasta. Sanojen rajallisuus olevaisen ja tuntemattoman kuvaajana ei ole Juha Sirolle ongelma. Hän tekee Kuolemattomien kirjassa sen, johon vain taitavin sanankäyttäjä pystyy: avaa meille ovet uuteen todellisuuteen.” (Kulttuuritoimitus)
Yllättäen Tuli & Savun sekä Runografin kriitikot päätyvät saman runon nostoon ja vertaavat sitä modernismin klassikkoon William Carlos Williamsin runoon, joka on myös tehnyt tekstin Bruegel vanhemman maalauksesta Metsästäjät talvimaisemassa (1565) Williams on suosikkilistallani – blogistakin löytyy juttu – mutta ko. runo ei ollut minulle ennestään tuttu. Tässä omat assosiaationi maalauksesta:
Kotikissan päiväkirja on tuorein, vuoden vaihteessa julkaistu koko perheen pienoisromaani. Siitäkin löytyy runoa, mutta Miauuu! – koko kirja on kissan kirjoittama, olen sen vain maukukielestä kääntänyt luettavaan asuun. Uusi romaanikäsis jatkuu liuskalta 136, mutta etenee hitaasti. Sanoisin, että mitä helpompi ja ”läheisempi” aihe, sen vaikeempaa siitä on tehdä ”kirjallisuutta”.
Kotikissan päiväkirja on seitsemästoista kirjani. Tai oikeastaan meidän Neffen kirjoittama. Kannessa lukee: Maukukielestä kääntänyt ja sommitellut Juha Siro. Kissoista on kirjoitettu ikiajat, mutta nyt voit lukea mitä kissa kirjoittaa meistä ihmisistä!
Kansi: Netta Lehtola
Kirjassa ei ole kuvitusta, se on 74 sivun mittainen, proosan ja runon kielellä kirjoitettu tarina. Optimaalista olisi, jos se olisi koko perheen yhteinen lukukokemus. Lapsenlapseni luki sitä ääneen vanhemmilleen.
Suomen Kissaliiton arvion mukaan maassamme on yli miljoona kissaa. Neffe on meidän ensimmäinen kissa, reilun kolmen vuoden ikäinen. Katti on seurallinen ja vaatii huomiota jatkuvasti, tulee yölläkin vuoteeseen ja puskee niin kauan, että käännyn oikealle kyljelle – siihen se kiilaa kainalooni.
Neffe on aivan uskomattoman kova juttelemaan. Liioittelematta voi sanoa, että meillä on käytössä yhteinen kieli. Tieteellistä tukea tähän löysin Susanne Schötzin kirjasta Kissojen salainen kieli (suom. Christina Kotisaari, Metsäkustannus 2018). ”Jokainen kissa kehittää ennen pitkää omistajansa kanssa järjestelmän, jonka avulla keskinäinen kommunikaatio onnistuu erityisellä ja ainutlaatuisella tavalla. Jos puhumme kissojemme kanssa usein, silloin nekin alkavat puhua paljon enemmän meidän kanssamme.”
Neffelle pitää lukea päivän teksti, että saa hyväksynnän.
Kirjan tarinassa kissa saa ”avaruusrepun”, jonka etuosa on läpinäkyvää pleksiä. Kokemuspiiri laajenee taidenäyttelyyn, kirjastoon, kalamarkkinoille, sataman pizzeriaan… Tässä Neffe on kirjoittajana varsinainen kokemusasiantuntija.
Neffellä on sankarikissan haave. Tehdä jotain eläinkunnan ensimmäisenä: ”Tämä on pieni askel kissalle, mutta suuri harppaus eläinkunnalle.” Lue tarina niin tiedät. Jos haluat hankkia kirjan omaksi, edullisimmin sen saat Enostone-kustannuksen nettikaupasta.
……………………………………….
Uusi käsikirjoitus, aikuisten romaani, on työn alla. Elämän eksistenssiä taas haetaan, ollako vai eikö olla. Yli puolen välin on päästy, mutta kirjoittajana olen hiton hidas.
Kotisivuiltani löydät kaikki kuusitoista edellistä kirjaa kritiikkiotteineen, äänirunoja, haastattelulinkkejä ja gallerian, jossa lähiaikojen taideprojekteja.
Leena Kellosalo on julkaissut aiemmin kolme runokokoelmaa: Leonardo sai siivet, Hevosenpääsumussa, Tulikärpäsiä Tammelan yllä. Taivaalta sataa mustia orvokkeja (ntamo 2025) on hänen tuore, neljäs kokoelmansa.
Aiemmat kokoelmat ovat olleet ”tarinallisia ja paikkasidonnaisia”. Niin nytkin, mutta kierroksia on lisätty. Runot ovat sekoitus fantasiaa, surrealismia, mytologiaa ja arkista realismia. Teos on jaettu neljään osaan: Nome della rosa, Sypressit peittyvät aamuisin valkoiseen vastavaloon, Baudelairen pimeitä kukkia, Levylautasella soi Mahlerin kahdeksas.
Kannessa on Juha Tammenpään grafiikkaa: Demeter, joka oli kreikkalaisessa mytologiassa sadonkorjuun, viljan ja kaikkien elävien kasvien jumalatar. Kokoelma liikkuu notkeasti eri aikojen välillä: ”Emilialla on nahkahihnan päässä valoisa puolensa / musta kissa, jonka silmissä vihreät auringot / ja kaulassa helisevä kulkunen / Assisin luostarin iltakello / forte fortissimo / joka sekoittuu toisessa ajassa.”
Usein ollaan myös Näsi- ja Pyhäjärven rannoilla, Pispalassa ja Pyynikin rinteillä. Siitä huolimatta riveille mahtuu Kapkaupungista tullut kirje, Afrikasta lentänyt kiertokiitäjä ja floridankalkkarokäärme. Psilosybiiniä sisältävät ”taikasienet” saavat myös oman runonsa. Tunnettuja nimiä vilahtelee riveillä: Walt Whitman, Dostojevski, Billie Holiday… agentti 007 istuu professori Joelin kanssa Metson kahvilassa. Kokonaisuus pysyy kasassa ja yllättävänä miljöidensä ja varsinaisten päähenkilöidensä kautta.
Leena Kellosalo, kuva Heidi Glader
Tapahtumanäyttämöitä ja henkilöitä mahtuu runsaasti mukaan: Milavidan puisto, Pyynikin näkötorni, Rajaportin sauna, Pispalan legendaarinen antiikkikauppias Irja Lastunen ja tietysti Lauri Viita, aina kymmenvuotiaasta saakka kuolonkolariin ja hänen viimeisiin sanoihinsa: ”Pahin on ohi”.
Toisesesta runosta löytyvät Viidan niukat, elämään jääneet rivinsä: ”Pyhäjärven rannassa / valkolumpeet kukkivat mustan jään läpi / Rimbaud’n humaltunut venhe lipuu saaren editse joka / liikkuu / lähestyy hiljaisuutta // ’Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä. // Tuulihaukka kiertää haulitornin / heittää syntymäsulan Viidan tervapahvikatolle”
Taivaalta sataa mustia orvokkeja sisältää runsaasti historiallisia ja kulttuurisia viitteitä yllättävissä yhteyksissä: ”Kirjahyllyssä Nefertitin marmoripatsaan vieressä / Heinrich Ofterdingenin sivujen välissä / kellastunut nuoruuskuva: / Irja ja Uuno Pispalan bensa-aseman seinustalla ja // sinisadetta loputtomiin.
Kellosalon kokoelma kestää lukukertoja, itse asiassa syvenee kakkoskierroksella. Sopii myös yöpöydälle luettavaksi sopivasti annosteltuna. ”Kiikarin pisaroivaan linssiin sukeltaa valaistu Tarjanne / kuin asemapaikaltaan karannut majakka. // Tyyrpuurin puolella mustan borsalinon huopalieriin nukahtanut isoapolloperhonen / Lady Dayn äänen feromonien tainnuttamana
Abdulla Pashew on julkaissut kymmenen runoteosta. Hän on aikamme merkittävin kurdinkielinen nykyrunoilija. Synnynnäinen rakastaja (248 s.) on tuore kokoelma hänen runojaan vuosien varrelta (Palladium Kirjat 2025). Runot on suomentanut Minna Torppa.
Pashew pakeni Kirkukista julkisen, poliittisesti aran esiintymisensä jälkeen 1972. Hän päätyi Neuvostoliittoon, jossa opiskeli kielitieteen tohtoriksi. Sen jälkeen hän toimi viisi vuotta yliopiston professorina Libyassa. Vuodesta 1995 lähtien hän on asunut Suomessa. Maailmankansalainen on päivännyt runojaan Moskovassa, Tripolissa, Prahassa, Lontoossa, Istanbulissa… ja tietenkin Helsingissä.
Rivit takakannen esittelystä: ”Vaikka Abdulla Pashew on asunut suurimman osan elämästään Kurdistanin ulkopuolella, hänen runonsa resonoivat syvällä kurdien sieluissa. Hänen säkeissään, jotka ovat yhtä aikaa herkkiä ja voimakkaita, henkilökohtainen kokemus yhdistyy yhteisölliseen tragediaan. Runot kuvaavat paitsi kurdien elämää, politiikkaa ja pakolaisuutta, myös kirjoittamista – sekä kaikkia ihmisiä yhdistävää rakkautta. Hänen tekstejään on käännetty useille kielille.”
Kuva, Arto Jalonen
Kurdialueilla esiintyessään Pashew vetää tuhansia kuulijoita. Karkeasti jaoteltuna hänen tekstinsä käsittelevät kansallistunnetta, pakolaisuutta ja vapautta. Rakkausrunoista aistii henkilökohtaisen kokemuksen: ”Kultaseni / älä kadu, että leikkasit hiuksesi / ennen tapaamistamme. // Tähän saakka en välittänyt, / olisiko elämänlankani / pitkä vaiko lyhyt. / Nyt rukoilen Jumalalta / tarpeeksi elonpäiviä / nähdäkseni hiustesi kasvavan.”
Synnynnäisen rakastajan runoissa on proosamainen ote. Teoksen nimi laajenee yksilöstä kaikkeen ympäröivään ja runojen sanoma kiteytyy näennäisen selkeäksi. Suuret asiat mahtuvat muutamille riveille. Runo nimeltään Egoismi: ”Olen kapinoinut koko elämäni. / Kun kuolen, älä hautaa minua, vaan levitä Aatamin asussa / maan povelle. / Anna minun kapinoida, / kieltää tavat ja perinteet / viimeisen kerran. / Haluan levätä maapallo vuoteenani, / kattonani koko taivas.
Pashew on myös kääntänyt maailmankirjallisuutta kurdin kielelle mm. Walt Whitmania ja Aleksandr Puškinia. Nyt hänen teoksensa julkaistu suomenkielinen käännös on tekijän ja kääntäjän pitkän kulttuurisen yhteistyön tulos.
Sanan ja kuvan vastaavuus aistillisena kokemuksena on kiinnostanut minua nelivuotiaasta saakka. En osannut vielä lukea, mutta kuolemaa tekevän isoisoäitini vuoteen vierellä selasin Gustave Dorén kuvaraamattua. Sanoja ei tarvittu, kuvat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Samanlainen, vuoden 1886 painos kuuluu työhuoneeni hyllyyn.
Gustave Doré (1832 – 1883). Henri Rosseau, Käärmeenlumooja, 1907.
Kuolemattomien kirja käsittelee kuvaa ja sanaa proosarunon keinoin. Mukana on 33 taiteilijaa, Hieronymus Boschista Edward Hopperiin. Myös naisia, joiden asema on taiteen historiassa ollut erityisen haastava. Kaikki kuolleita yhtä lukuun ottamatta, sillä kuolemattomuuden ensimmäinen edellytys on kuolema. Kirjassa Picasson osuus päättyy Lorcan säkeisiin: ”Kaikissa maissa kuolema on loppu. / Se tulee ja verhot vedetään eteen. Mutta ei Espanjassa. / Siellä verhot avataan.”
Olen kerännyt vuosien varrella kuvan ja sanan kokemuksesta ja yhteneväisyydestä sekä tutkimuksiin perustuvaa että ”näkemyksellistä” tietoa. Pengoin muistiinpanoja ja tsekkailin lähdekirjojen alleviivauksia. Nostan tähän seitsemän kiteytettyä pointtia. Ehkä ne käyvät esimerkiksi siitä, ettei ensimmäiseen ajatukseen tai oivallukseen kannata koskaan pysähtyä. Pätee kaikkeen mitä ihmisen päässä liikkuu.
Ellen Thesleff, Kaiku, 1891.
1. Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina (wsoy 1989) otsikolla Kieli on kolmas silmä: ”Katson peiliin ja näen, että minulla on kaksi silmää. Mutta kolmatta silmääni en voi nähdä, koska se on näkymätön. Silti se on todellinen, ja samanlainen silmä on kaikilla tässä kaupungissa. Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen.”
2. Berliiniläisen Humboldtin yliopiston tutkimuksen mukaan kieli ohjaa sitä, miten havainnoimme maailmaa. ”Kieli vaikuttaa myös varhaiseen, automaattiseen visuaaliseen prosessointiin.” Yorkin yliopiston tutkijat ovat tehneet samat johtopäätökset: ”Kieli vaikuttaa ihmisen kykyyn eritellä aistikokemuksia.”
3. Wittgenstein on kirjoittanut ”Kielen kuvateoriasta”, jossa kieli ihannetilanteessa muodostaa todellisuuden peilikuvan. Hänen mukaansa teoriat eivät voi sanoa mitään havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävistä, käsityskyvyn ylittävistä havainnoista mitään.
4. Merkittävä kielellisen ”suhteellisuusteorian” edustaja, amerikkalainen Benjamin Whorf esittää miten lukutaidottomat ja primitiiviset yhteisöt saattavat ilmentää ihmisen älyn toimintaa korkeammalla ja monimutkaisemmalla tasolla kuin ”sivistyneet” kulttuurit. ”Olemme kielen avulla tehneet väliaikaisen analyysin todellisuudesta ikään kuin se olisi lopullinen. Ajattelun ja sen kielellisen taustan uudelleen arviointi veisi tietämystämme suuren askeleen eteenpäin.”
5. Tämän Einsteinin pohdinnan olen jakanut aiemminkin: ”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne puhutaan tai kirjoitetaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa, kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.”
6. Yksilön kokema synestesia voi sekoittaa aisteja. Ihminen saattaa nähdä numerot, kirjaimet ja sanat värillisinä. Kirjailijana en itse voi sanallistaa todellisia tai kuviteltuja tapahtumia, ellen näe niitä ensin mielessäni kuvina ja kolmiulotteisina tilakokemuksina. René Magritten mukaan kuva ja sana ovat tasavertaisia: ”Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.”
7. Julkaisussaan Language, Mind and Reality, Benjamin Whorf sanoo: ”Kielessä tapahtuva muutos voi muuttaa käsityksemme maailmankaikkeudesta.”
Tamperelainen runoilija Panu Tuomi on kuollut 57-vuotiaana. Hän on julkaissut yksitoista runokokoelmaa ja esseeteoksen. Viisi kokoelmaa ja esseet löytyivät kotihyllystä. Arvostin Panua ainutlaatuisena ja ehdottomana oman tiensä kulkijana.
Tekstien aihepiiri liikkui pyhimyksistä ”jumalan hulluihin”, mystikkoihin, barokkimusiikkiin ja numerologiaan. Tuomi rakensi kokoelmansa aina jonkin formaatin mukaan, se saattoi olla keskiaikainen sävellys, tai matemaattisen kaavoituksen jatkumo.
Tunsin Panun, niin kuin tunnetaan kaveri, jonka kanssa jäädään tavatessa juttusille. Sitä seurasi aina perusteellinen luento, joka saattoi koskea mytologian hahmoja yhtä hyvin kuin jalkapalloa, joka oli hänen lajinsa nuorena. ikääntyessään hän jäi yhä enemmän eristäytyneeksi sosiaalisesta elämästä. Hahmo oli silti kaupungilla helppo tunnistettava, kesällä valkoinen paita ja musta kokopuku. Talvella pitkä duffelitakki, jonka huppu sai hänet näyttämään munkin kaavussa kulkevalta. Mukanaan hän kantoi aina ikäkulua salkkua.
Kuva, Harri Hinkka / WSOY
Runo teoksesta Kuningasvesi (1999): ”Luostarin muuri tai metron lattia, / samantekevää. Minä ajattelen / Fra Angelicon viipyilevää valoa, / joka sinä päivänä oli laskeutuva / kuralätäkön madonnan ylle. / Tiedetään että hän ei tule / uudelleen. Riittäköön meille tuo / hiljalleen kuivuva noro kivisillä / laatoilla; tilkasta kaikki alkoi / ja tilkkaan kaikki päättyy. / Kumma miten siitä kerran / syvällä maan uumenissa / heijastui pilvetön taivas.”
Tuomi toimitti Juhani Ahvenjärven kanssa WSOY:n Elävien runoilijoiden vuosikirjan Motmot 1998. Itse toimitin vastaavan vuosikirjan Jouni Inkalan kanssa 2001. Pyysin siihen mm. Kirsi Kunnakselta ja Tuomelta esseet. Kun haeskelin hyllystä aamulla kirjallisia muistoja, Panun kortti tipahti sivujen välistä. Kun avasin runokokoelman Melisma (2001) osuin ensimmäiseksi runoon nimeltä Urania, joka merkitsee taivaallista, kreikkalaisen mytylogian tähtitieteen ja tähdistä ennustamisen muusaa – runotarta.
URANIA: ”Katson kuinka tähyät / lemmonmarjan avaruuteen, / sinä jonka hallussa ovat / taivaanpallo ja kompassi. / Huulesi ovat maailman reuna. / Sinulle kuuluvat planeettojen / kaanon ja nuottien elliptiset / kiertoradat. / Eikä kumpikaan / meistä saa rauhaa, ei / neulasi eivätkä nämä sanat / jotka sen ympärillä kiehnäävät / magneettiyökkösten lailla.”
Olen kirjoittanut tänne aiheesta ennenkin. Vila-Matasin kirja sattui hyllystä käteeni, kun hain aivan muuta. Jäin selaamaan ja kertailemaan mainiota tekstiä. Ei ole kirjailijaa, joka kirjoittaa samalla tavoin ja samoista lähtökohdista. Ja sehän tärkeintä onkin. Lopun Ekstralinkeissä laajennan ja syvennän aihetta.
Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.
Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”
Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:
”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoittanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”
Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.
Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”
Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”
Georges Simenon, kuva sivustolta lexpress.fr
Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.
Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”
……………………………………………
Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.
Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.
Kirjallisuuskritiikin nettifoorumi Kiiltomato täytti 25 vuotta. Keväällä 2000 tein sen ihka ensimmäisen kritiikin Kari Aartoman runokokoelmasta Pilvet eivät pidä mistään kiinni. Kirjoitin Kiiltomatoon vuosia, kunnes aloitin neljän vuoden pestin Aamulehden kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 2005 tein Kiiltomadon Kesäklassikko -sarjaan arvion Italo Calvinon romaanista Halkaistu varakreivi. Nostan sen tähän juhlan kunniaksi. Alkuperäinen teos julkaistiin 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen keltaisessa kirjastossa Jorma Kaparin suomennoksena 1970.
Italo Calvino (1923–1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen. Esimerkiksi rakkauteen, onneen, tai hyvään ja pahaan…
Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkiksi Peter Høegin romaanissa Nainen ja apina, kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kiipeää puuhun eikä enää koskaan laskeudu alas.
Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla.
Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Calvino on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä. Hänen kirjailijanlaatunsa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena tšehovilaisesta kerronnasta.
Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”
Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu: ajan hävittäminen. Vaikka Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.
Italo Calvino, kuva sivustolta Rai Cultura
Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa
Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä, jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä: ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen, että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”
Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, jota kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.
Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ”Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita, jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin, että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”
Edellisessä lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.
Tunteiden täyteys ja tylsyys
Emotionaalinen paine kasvaa romaanissa entisestään, kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.
Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Toisaalta hän ei myöskään kestäisi suhdetta kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen, jolla on kaikki paikallaan.”
Varakreivi Menardosta tulee näennäisesti samanlainen kuin hän on ollut ennen kuin hänet on halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää, että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”
Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut emotionaalinen pohdinta.
Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.
