Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Oneiron ja taivaallinen orgasmi

Kirjoittanut | 10.2.2016

Laura Lindstedt palkittiin Finlandialla romaanistaan Oneiron. Ehdin lukemaan kirjan loppuun vasta viime viikolla. Toisaalta, kaikilla teksteillä on oma lukunopeutensa ja Oneiron vaatii tavallista enemmän omaa ajattelua kirjailijan tekstin oheen.

Palkinnon saajan valinnut Hector perusteli puheessaan: ”Voittajateos kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiinsa, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin.”

Kriteerien alkuosasta olen eri mieltä. Lindstedin teos liikkuu sekä ideatasoltaan että kerronnaltaan niin omalakisissa maailmoissa, että assosiointi omiin kokemuksiin on turhan kaukaa haettua. Perusteluun nähden paradoksaalinen on jo Oneironin alaotsikko: ”Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”.

Sen sijaan Hectorin perustelujen loppuosasta olen yhtä mieltä. Romaanista muodostuu lukemattomien kulttuuriviitteiden ja intertekstuaalisuuden rihmasto. Sellainen voisi luoda helposti briljeeraavan ja päälle liimatun vaikutelman, mutta ei. Lindstedtin aseena on itse kieli, jonka rekisteriä hän vaihtaa notkeasti tilanteen ja kerrontafokuksen mukaan.

Oneironin keskiössä seitsemän naista kokee kuolemanjälkeisen välitilan valkoisessa tyhjyydessä. He eivät ole enää elossa, eivät vielä lopullisesti kuolleitakaan.

Kuva Me naiset / Satu Kemppainen

Kuva Me naiset / Satu Kemppainen

Amerikkalainen performanssitaiteilija Shlomith laihduttaa itsensä hengiltä, hollantilainen Wlbgis menehtyy syöpään, rekkamies surmaa itävaltalaisen Ulriken, brasilialainen Rosa menehtyy sydämensiirron jälkeen, senegalilainen Maimuna kuolee ennen unelmaansa, ranskalainen Nina ei ehdi synnyttää kaksosiaan ja venäläinen Polina menehtyy viinanjuonnin seurauksiin.

Romaania kuljettaa pääosin objektiivinen kertoja, välillä naiset pääsevät itse ääneen ja vielä vilahtaa kolmas taso, jossa lukija temmataan mukaan: ”Me lähdemme siis Shlomitin viimeiselle lenkille mukaan, emme säälistä, emme edes suojelusenkeleiksi, vaan pikemminkin oppaiksi.”

Tarina hyödyntää yhtä hyvin absurdia fantasiaa kuin lähes tieteellistä ja tietokirjamaista otetta. Vaikkapa ”Lyhyt oppitunti hengittämisestä” tai pidempi luentoperformanssi ”Juutalaisuus ja anoreksia” tuovat kerrontaan eri tasoja. Oneiron ei ole perinteisellä tavalla juonivetoinen kirja vaan pirstoo rakenteensa. Lopun ”yhteenveto” toteuttaa kuitenkin draaman kaaren.

Oneironista löytyy myös mustaa huumoria. Luvussa ”Polinan viinaikkuna”, naukkailuun mieltyneellä päähenkilöllä on kissa nimeltä Begemot. Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on saman niminen kissa, joka tarjoaa naisille mielellään viinaa. (ks. linkki lopusta)

Oneiron on täynnä oivaltavia viitteitä. Absurdiudessaan, yhteiskuntakritiikissään ja näkemyksellisessä otteessaan se on etäistä sukua Bulgakovin klassikolle. Mutta, mutta… suomalainen proosa ja romaanin käsite on murtamassa tietään aivan uuteen ilmaisuun. Soihtua kantavat Laura Lindstedtin kaltaiset, polttavan älykkäät naiset.

Entä otsikossa mainittu orgasmi? Sellainen koetaan heti kirjan alkulehdillä, kun porukan viimeinen kuoleman jälkeiseen tilaan tullut joutuu muiden käsittelyyn. Epäilin hetken turhaa tehokeinoa, mutta niin vain sekin kohtaus ottaa tarinassa merkittävän ja perustellun paikkansa.

……………………………………………

1. Ekstralinkki: blogin raportti Finlandia-palkintojen jakotilaisuudesta.

2. Ekstralinkki: Bulgakov ja Begemot.

……………………………………………

Ps. Juttujen vapaa kommentointi on roskapostihyökkäysten vuoksi suljettu. Halutessasi voit jättää viestin FB-profiiliini tai kirjailijasivulle.

…………………………………………….

Mitä Idoli tarkoittaa?

Kirjoittanut | 4.2.2016

Blogi on välttänyt omien julkaisujen siteeraamista. Runot ovat saaneet silloin tällöin vahvistaa poikkeusta jos tekstit ovat liittyneet käsiteltävään aiheeseen oleellisesti.

Julkaisin esikoiseni 1998. Nyt käsillä on tuore, kymmenes omalla nimellä julkaistu teos. Jokaisen työn kohdalla olen kyseenalaistanut ja punninnut kirjoittamisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Mistä ”kannattaa” kirjoittaa?

Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedon hankinnasta. Työn edetessäkin lukeminen on yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Kliseisesti ilmaistuna: ei ole toista ilman toista. Idoliin kirjoitin tällaiset

J Ä L K I S A N A T

Idoli päättää identiteettiä luotaavan romaanitrilogian, jonka aiemmin julkaistut osat ovat: Marilynin hiuspinni, 2009 ja Linnun muotokuva, 2011.

Romaanit ovat itsenäisiä teoksia, jotka kuvaavat miten ihminen rakentaa merkitystä uudelleen elämänsä muutostilanteissa. Marilynin hiuspinni käsittelee muistin katoamista, ja sen myötä sitä, kuka meidän identiteettimme määrittelee – onko sitä edes olemassa? Linnun muotokuva ammentaa muistoista ja sankarimyyteistä ja kysyy, kykenemmekö itse ymmärtämään elämämme tarinallisen jatkumon voimaa?

Idoli laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailijan Max Frischin lausetta: ”Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Moninaisesta lähdeaineistosta haluan mainita kaikkien teosten kohdalla Vilma Hännisen Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen väitöskirjan ”Sisäinen tarina, elämä ja muutos”. Idolin fokukseksi lainaan Hännisen tutkimuksesta kappaleet luvusta Sisäinen tarina halujen suodattajana:

”Mikä on ihmistä perimmältään liikuttava voima? Psykologisissa teorioissa vastaukseksi tähän kysymykseen on tyypillisesti esitetty yksi tai useampia vaistoja, viettejä tai tarpeita. Ne on nähty enemmän tai vähemmän universaaleiksi ja luontoperäisiksi voimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalienergia, alemmuudentunne, psyykkiset tarpeet ja persoonallisuuden piirteet.

/…/ Tässä hahmoteltu tarinallinen lähestymistapa ei pyri palauttamaan ihmisen pyrkimysten, halujen ja impulssien kirjoa ylihistoriallisiin ja luonnonvoimaisiin tai yksittäisiin perusvoimiin. Ihmisiä liikuttavia voimia kutsutaan tässä haluiksi.

Halut nähdään intentionaalisiksi tiloiksi, jotka syntyvät ihmisen ja halun kohteiden välisessä suhteessa. /…/ Kirjallisuudentutkija Peter Brooks (1998) toteaa, että halut ovat paitsi psyyken myös tarinoiden ydin ja liikkeellepaneva voima.”

……………………………………..

1. Idolin arvio Suomi lukee -sivustolla.

2. Idolin voit tilata vaivattomasti Adlibriksen sivuilta.

3. Juha Siron kotisivut.

………………………………………

Olen Jumala, tai Paholainen

Kirjoittanut | 27.1.2016

Blogi on perinteisesti päivittänyt Vainojen uhrien muistopäivänä. Niin tänäänkin. Valitsin tiukan, mutta moniulotteisen tekstin Charles Simiciltä.

Kirjailija syntyi 1938 Belgradissa. Sodan jälkeen hän muutti vanhempiensa kanssa Ranskaan, josta emigroitui Yhdysvaltoihin. Vaellusvuosiaan hän kuvannut nimittämällä Hitleriä ja Stalinia ”elämänsä suurimmiksi matkanjärjestäjiksi.”

Simicin bibliografiasta löytyy yli kolmekymmentä runokokoelmaa, lyhytproosaa ja esseitä. Hän on ollut yhtälailla kriitikoiden kuin lukevan yleisön suosiossa, Pultizer osui kohdalle 1990, Wallace Stevens -palkinto 2007. Päivän tekstin kaivoin Timo Hännikäisen ja Aki Salmelan suomentamasta kokoelmasta ”Ääni aamulla kello kolme” (wsoy 2008).

Simic kirjoittaa pelkistetysti painavista asioista, sivullisen havainnoitsijan otteella. Kirjailija kuvaa asennettaan itse: ”Taide on aina suurempaa kuin tekijän persoona; siksi taiteilijan on parempi pysytellä taustalla ja tuoda esiin vain ihastus tai hämmennys, jonka havainnot hänessä herättävät.”

Simicin runossa on omistus Hans Magnukselle. Etunimien takaa löytyy ”samoinajattelija” Hans Magnus Enzensberger, jonka blogi esitteli pari vuotta sitten. (linkki jutun lopussa)

H i s t o r i a a   l u k i e s s a

Toisinaan, kun luen / täällä kirjastossa, / saan nähdä vilauksen / ihmisistä jotka tuomittiin kuolemaan / vuosisatoja sitten / ja heidän teloittajistaan. / Näen kaikki kalpeat kasvot edessäni / niin kuin ne näkisi tuomari / joka julistaa tuomionsa, / hämmästelen ajatusta, / ettei minua vielä ole.

Kun suljen silmät kuulen / illan linnut. / Pian ne hiljenevät / ja alkaa viimeinen yö / maan päällä täyteläisine suruineen.

Miten laaja, tumma ja läpitunkematon / onkaan varhaisen aamun taivas / niille joita viedään kuolemaan / maailmassa josta minä olen kokonaan poissa, / jossa yhä voin katsella / jonkun kumaraa selkää, / kun hän kävelee poispäin minusta / kädet sidottuina, / harmaantuva pää yhä harteillaan, / joku joka / vähiin käyvissä elämänrippeissään / tuntee minut jollain hämärällä tavalla, / ja ajattelee että olen Jumala / tai Paholainen.

……………………………………………

Ekstralinkissä Hans Magnus Enzensberger: ”Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta”

……………………………………………

Jari Tervo – ajankohtainen runoilija

Kirjoittanut | 26.1.2016

Tarja-Liisa Hypén on Suomen kirjallisuuden yliopistonlehtori Tampereen yliopistosta. Hän on julkaissut äskettäin 546-sivuisen tutkimuksen: ”Minä olen imagoni – Jari Tervon tuotanto, brändi ja kirjailijuus”.

Tutkimus selvittää miten julkkiskirjailijuus on vaikuttanut Tervon teosten vastaanottoon ja Tervon arvostukseen kirjailijana. Hypén mainitsi tuoreessa haastattelussaan Tervon tuotannosta ykkössuosikikseen runokokoelman Muistoja pohjolasta.

Blogi ei malta olla tarttumatta aiheeseen. Kirjoitin teemaa sivuten jo joulukuussa 2010. Pohdin päivityksessä miten useat kirjailijat pyrkivät siirtymään runoudesta proosaan. Harva jättää ne rinnakkaisiksi ilmaisumuodoiksi. Nostan aiemman juttuni kiteytyksen ja Tervon runon tähän uudelleen:

Runoilija Jari Tervon kirjallinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa.

Useiden runojen henkilötyypit  ja suoranaiset tapahtumat sekä anekdootit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – kokoelmasta poimittu esimerkkiruno loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin.

………………………………………………………………………….

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen

viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite,

joka kertoi, että John Lennon. Aurinko

tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon,

jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven

säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon

puutuneet säteet, grafiikanlehtiä

tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut,

ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän.

Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan.

Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään

soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen

liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo:

karhun vain vatsa murisee.

Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”

………………………………………………………………..

Ekstralinkki parin vuoden takaa. Juice Leskinen, Hitler ja ”Twistin ylivoimaa”.

……………………………………………………………….

Mitä saadaan ihmisen tuhkasta?

Kirjoittanut | 22.1.2016

Blogi päivittää yhdellä runolla ja kokonaisella gradulla. Linkitän loppuun Aapo Siippaisen opinnäytetyön ”Tunnustusten luolat – Internetlähteet ja niiden muokkaaminen Tytti Heikkisen, Teemu Mannisen ja Harry Salmenniemen hakukonerunoissa”.

Niille, joita kiinnostaa hakukonerunous – heille jotka haluavat tietää tarkemmin mitä on runouden flarf, voin suositella Siippaisen tutkimusta. ”Tunnustusten luolat” kertoo seikkaperäisesti ja selkein esimerkein googlettamisen käytännöistä runoa synnytettäessä.

Ulla Pohjola: Varjossa ja valossa, 2006. Käsinkirjonta, öljyvärimaalaus. Materiaali: silkki, metalli

Ulla Pohjola: Varjossa ja valossa, 2006. Käsinkirjonta, öljyvärimaalaus. Materiaali: silkki, metalli

Olen gradussa mukana vain parin tekstikappaleen verran, mutta päivitän perjantairunoksi tekstin, josta työssä on kyse.

”Myös Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika -teos elää omaa elämäänsä kansien ulkopuolella. Runoilija Juha Siro lainaa Mannista Satakieli! -kokoelmassaan (2008). Siron ’Ihmisen tuhka’ –runoon (Siro 2008, 10) on lainattu kolme säettä Mannisen ’Sonetteja pissaliisalle’ –runosta: ’Ihq töötti NRJ ahihi idols / napapaita tyksiä massikka / pällygremo himmailee, / post-futuristi-runoilija googlettaa ja kirjoittaa.’ Viimeinen säe on viittaus Mannisen runon tekotapaan.

Siro lainaa Mannista lähteen selvästi mainiten. Juha Siron runokokoelman alaotsikko on ’polyfonisia runoja.’ Hän haluaa käyttää kirjassaan mahdollisimman paljon erilaisia ääniä. Hän on käyttänyt runokokoelmassaan muun muassa iltapäivälehtien, lukion kirjallisen ilmaisun opiskelijan ja sanakirjan sanaluettelon aineistoa. Mannisen flarfin Juha Siro valitsi teokseen koska halusi mukaan runoudeksi luettavaa verkkokieltä (Siro 2010).”

Tässä koko runo, josta tutkimuksessa mainitut rivit on napattu. Päivityksen kuvat tekstiilitaiteilija Ulla Pohjolan kotisivuilta. Linkki jutun lopussa.

Ulla Pohjola: Vanha kuu, 2005. Käsin- ja konekirjonta, värjäys. Materiaali: silkki, helmet, metalli, viskoosi, silkkiviskoosisametti

Ulla Pohjola: Vanha kuu, 2005. Käsin- ja konekirjonta, värjäys. Materiaali: silkki, helmet, metalli, viskoosi, silkkiviskoosisametti

……………………………………………………………………………….

I h m i s e n  t u h k a

Minä sitä ja tätä,

pahimmillaan: Minä olen!

Ties mitä?

Ehkä kitara, joka lyödään kiveen tuhannen tikuiksi.

Kuten V. Kajava kirjoitti. Kiitos siitä.

Ja runon esiliinasta keittiön oven kahvassa,

jos oikein jaksan muistaa?

Väliäkö sillä, ensikosketuksesta aina jotain jää.

”Ihq töötti NRJ ahihi idols

napapaita tyksiä massikka

pälly gremo himmaile”,

post-futuristi-runoilija googlettaa ja kirjoittaa.

Jotain meihin aina tarttuu, katoavaa tai kaunista.

Niin kuin se, mitä lehdessä lukee:

että ihmisen tuhkasta puristettu timantti saa aina sinisen värin

ja on korkeintaan 0,2 karaatin kokoinen.

…………………………………………………………………………….

Tunnustusten luolat, Aapo Siippaisen gradu.

Tekstiilitaiteilija Ulla Pohjolan kotisivu.

Blogin ekstralinkki parin vuoden takaa: ”Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä”

…………………………………………………………………………..

Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

Kirjoittanut | 18.1.2016

Lauri Viita kuoli joulukuussa1965 liikenneonnettomuuden uhrina. Viimeisiksi sanoiksi kolarin jälkeen on mainittu: ”Pahin on ohi.” Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Viidan syntymästä. Hesari teki aiheesta 14.1. kokosivun jutun: ”Kokoelma suurelta yleisöltä piiloon jääneitä runoja käynnistää Lauri Viidan juhlavuoden.” (linkki)

Tutkija Sakari Katajamäki on toimittanut teoksen Ne runot, jotka jäivät. Kirja sisältää puolensataa Viidan lehtiin, kirjeisiin tai käsikirjoituksiin tekemää vähemmän tunnettua runoa tai sikermää.

Lehtijuttuun oli nostettu runo, jonka kolme ensimmäistä säettä toivat välittömästi mieleeni Viidan nuoremman amerikkalaisen kollegan Raymond Carverin (1938-1988). Carver oli runoija ja novellisti, joka ”uskalsi kirjoittaa yksinkertaisesti tavallisista ihmisistä.”

Kun Carver löysi elämänsä rakkauden, runoilija Tess Gallagherin, hän kykeni nousemaan alkoholismista kuiville. He ehtivät elää yhdessä yhdeksän vuotta. Kaksi kuukautta suhteen virallistamisen jälkeen Carver kuoli 50-vuotiaana keuhkosyöpään.

Lauri Viidan lähtö oli nopea. Carver ehti sulatella lääkäriltä saamaansa tuomiota. Kummatkin kirjailijat päätyivät elämän puntaroinnissaan samaan lopputulokseen. Melodraaman ja patetian rima värähtää – vaan ei putoa. Se, jos mikä on mestarin merkki.

Lauri Viita: Onni

Sain sen mitä halusin, rakkauden,

ja sentään: olenko onnellinen?

Mitä odottelen?

……………………………..

Raymond Carver: Myöhäinen katkelma

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.

……………………………..

Ekstralinkin olen jakanut aiemminkin, mutta onhan siellä runo, jonka stooriin joku toinen kirjailija tarvitsisi romaanin mitan: ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus”

(Carver suomennokset Lauri Otonkoski-Esko Virtanen)

……………………………..

Miten luopua elämänsä merkittävimmistä asioista?

Kirjoittanut | 8.1.2016

Päivälehdillä on tapana listata edellisvuoden merkittävimmät kulttuurielämykset. Mietin samaa, eikä tarvinnut pitkään pohtia. Oscar-jaossa juhlinut elokuva Birdman jätti muistijäljen, joka on yhä tuore ja elävä. Nostetaan se siis blogiin uudelleen vuoden ensimmäiseksi päivitykseksi. Ilokseni huomasin, että Aamulehden Markus Määttänen oli päätynyt samaan valintaan: ”Birdman-elokuva pesee mennen tullen niin James Bondin kuin Tähtien sodan uuden tulemisen.” Ekstralinkissä yllättää vaikutuksen tehnyt kirja.

……………………………………………………………………………..

Nyt on ystävät niin, että teidän, joilla on siihen mahdollisuus, kannattaisi käydä katsomassa meksikolaisohjaaja Alejandro Gonzáles Iñnaritun elokuva Birdman. Leffa keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja sai neljä: paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus ja paras kuvaus.

Birdman / Michael Keaton.
Birdman / Michael Keaton.

En vetoa palkintoihin pätkän vertaa, arvostetuimpien Oscareiden kerääjät ovat usein olleet imeliä megaspektaakkeleita ja keskivertomakuun laskelmoituja rahakoneita. Birdman kyseenalaistaa itsensä: elokuva on musta komedia, mutta pohjimmiltaan vakava, megaluokan juttu, joka vastapainoksi jumittaa Broadway-teatterin ahtailla käytävillä. Aiheeltaan ikiaikainen, mutta käsittelee tarinansa uudesta kulmasta musiikkia ja kuvausta myöten.

Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.
Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.

Pääosassa nähdään Michael Keaton, 63-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan parhaiten nimirooleistaan elokuvissa Batman (1989) ja Batmanin paluu (1992). Käsikirjoitus on hänelle räätälöity, mutta kärjistää ja kehii sisäänsä meitä kaikkia koskevan, perustavan kysymyksen: Miten elämänsä merkittävimmistä asioista voi luopua?

Toisille kysymys kulminoituu vähäisemmäksi, joidenkin kohdalla sen kanssa ei voi enää elää. Maineen maljasta maistaneet voivat kokea kuoleman parempana vaihtoehtona kuin kuuluisuuden katoamisen. Otan vain yhden läheisen esimerkin, jossa epätoivon kierre kuljetti tuhoon: Mika Myllylä.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

En puutu Birdmanin roolitukseen tai tarinaan tarkemmin. Tämä on suositus eikä juoniselostus – sellaisia löytyy verkosta riittämiin. Vedän paketin vieläkin tiukemmalle ja kiteytän tarinan viestin banaalisti kahteen sanaan. Elokuva kertoo monella eri tasolla mielikuvituksen voimasta.

Vielä yksi asia: Birdmanin kuvaaja Emmanuel Lubezki tekee tällä hetkellä maailman paras jälkeä. Oscar napsahti edellisestäkin elokuvasta Gravity (2013). Hän oli myös ehdolla kolmen vuoden takaisella työllä, The Tree of Life, johon myös ekstralinkki jutun lopussa.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Iñnaritu halusi, että elokuva näyttäisi yhdellä otolla kuvatulta. Lubezki toteutti idean ja kritiikit ovat arvioineet esikuvaksi Hitchcockin elokuvaa Köysi. Väitän, että tuoreempi innoittaja löytyy Michelangelo Antonionin elokuvasta Ammatti: reportteri, joka sai ensi-iltansa 1975. Se sisältää uutisfilmiltä napatun aidon teloituksen, mutta on jäänyt parhaiten mieleen yhdellä otolla kuvatusta seitsemän minuutin loppukohtauksestaan.

Vaikuttava elokuva on kulttuuristen viittausten rihmasto. Samoin kuin vaikuttava kirjallisuus, se kertoo jostain aivan muusta, kun antaa ensin ymmärtää.

……………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden vaikuttava kirja: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”

The Tree of Life

……………………………….

Viisaat aavistavan sen mikä tekee tuloaan

Kirjoittanut | 31.12.2015

Kuume ja kurkkukipu iski yllättäen, hikee pukkaa ja  palelee pitkin yötä. Ei vähäisintäkään valitusta, mutta reissussa rajoitukset tuntuvat kurjemmilta. Käsikseen ei jaksa keskittyä, ulos ei tokene. Lämpötila tipahti Ateenassa nopeasti yhdeksästätoista viiteen asteeseen. Parvekkeelta voi kurkata, kun ihmiset kantavat kulman leipomosta aatto-illan kakkuja.

Mutta tärkein heti alkuun: ystävät hyvät, iloo eloon ja toteutuvia toiveita tulevalle vuodelle!

Blogi päivittää lyhyesti, vaan ei kevyesti. Kämpän kirjahyllystä löytyy Konstantinos Kavafisin (1863 – 1933) Barbaarit tulevat tänään. Suomennos Tuomas Anhavan.

Olen nostanut Kavafisin säkeitä tänne aiemminkin. Runoilija viihtyi syrjässä, häntä julkaistiin satunnaisesti lehdissä, hän painatti runojaan yksin kappalein ja jakoi ystävilleen. Ehkä asenteessa on jotain niille, jotka ovat huolissaan vähälevikkisestä kirjallisuudesta. Kuolemattomuuteen tarvitaan laatua, ei määrää. Toisin sanoen: saadaksesi jotain enemmän, sinun täytyy ensin itse olla enemmän.

Valitsin tekstin, jonka lopullinen versio julkaistiin 1915. Satavuotiaan tekstin ydin toimii kuin se olisi tähän päivään tehty. Eikä siinä kaikki. Idean säkeisiinsä Kavafis löysi Ateenassa 200-luvulla jaa, opettaneelta sofistilta Flavius Philostratukselta: ”Jumalat havaitsevat tulevaisuuden tapahtumat, ihmiset sen mitä paraikaa tapahtuu, mutta viisaat sen mikä tekee tuloaan.”

Viisaat aavistavan sen mikä tekee tuloaan

Ihmiset tietävät mitä paraikaa tapahtuu.

Tulevaisuuden tuntevat jumalat, yksin

heillä on hallussaan täydellinen tietämys.

Viisaat aavistavat sen

mikä tekee tuloaan. Toisinaan,

sisentyneen mietiskelyn hetkinä, valpastuu

heidän kuulonsa. Se on tavoittanut

lähestyvien tapahtumien salaperäisen kumun.

He tarkkaavat sitä vakavina. Ja kadulla

ulkona ihmiset eivät kuule mitään.

……………………………….

Ekstralinkki. Vähältä piti, etten kadottanut Kavafisin opetusta kuuden vuoden takaa. Otan sen itse takaisin aktiivikäyttöön: ”Konstantinos Kavafisin haamulla on asiaa”

……………………………….

Nyt ouzoo ja valkkaria

Kirjoittanut | 27.12.2015

Blogi päivittää Ateenan illasta vain muutamalla kuvalla. Kirjoitushommat siirrettiin sunnuntaina sivuun (vaimon vaatimuksesta) ja valittiin pitkän lenkkin päivä.

Aamupalan jälkeen pitkin Zoodohou Pigisiä, kohti Akademiasta, Syntagmaa ja kansallispuistoa, jossa riittää kierrettävää. Vastakohtien kaupungissa mennään realismista riemuun, ainakin tänään: tätä kirjoittaessani telkka näyttää keskustasta illan juhlatunnelmia, joita olin hetki sitten kuvannut.

5

Kahdeksan tuntia kaduilla, nyt vähän ouzoo ja valkkaria. Yöpöydällä odottaa Alex Kershawin Dachaun vapauttaja ja Juha Itkosen Seitsemäntoista. Aikanaan, ties koska, palaan blogissa kumpaankin kirjaan. Itkonen on ujuttanut kirjaansa pitkät pohdinnat kirjailijan työstä ja kirjallisuuskritiikistä. Mielenkiintoista, mutta ei ehkä romaanin kannalta relevanttia. Näitä voisi pohtia erillisinä asioina, sulatellaan ja katsotaan.

Lisäsin tähän pari riviä maanantai-aamuna. Vaimo juoksi leipä- ja pullapuotiin. Aamukahvit juodaan vasta kello yksitoista. Silloin aurinko siirtyy vastapäisen talon takaa paistamaan pervekkeelle. Loppuviikoksi onkin sitten luvassa sateista ja kunnolla kylmenevää.

………………………….

Ekstralinkissä Ateenaa viiden vuoden takaa: ”Kaksi naista kappelissa”

………………………….

Ateenan joulu: kaikkien juhlien summa

Kirjoittanut | 22.12.2015

Kaikki eivät pyhistä perusta. Kuulun niihin, joita joulu ja muut juhlat stressaavat. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa.

Vietän joulun ja uuden vuoden mielelläni Ateenassa. Ei joulukrääsä täällä vähäisempää ole, päinvastoin. Näyttää siltä, että joulu on vuoden kaikkien juhlien summa. Joulupukit, Mikki Hiiret ja vappupallot samassa sotkussa.

Väliaikaisessa ympäristössä voi ottaa etäisyyttä ja seurata kaikkea tyynesti sivullisen asenteella. Kiire ei ole minnekään. ”Pakolliset” nähtävyydet on tullut kierrettyä aikanaan, tämä taitaa olla kaikkiaan kuudes kerta Ateenassa.

Aamupäivät on varattu kirjoittamiselle, iltapäivällä voi jalkautua kaupungin kaduille ja kujille. On hyvä kävellä, metroon loikataan vain poikkeustilanteessa. Tänään plus kuusitoista astetta, varjossa viileää. Aatoksi on luvattu liki kaksikymmentä. Huomisaamuna torille joulukalan hankintaan.

Hyvää joulua ystävät!

………………………………..

Ekstralinkissä Ateena kuusi vuotta sitten: ”Lähemmäs elämää”

……………………………….

Copyright © 2016 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi