Mitä merkitsee tekemättömyyden taito?

Tao Linin tuore teos Laozi ja tekemättömyyden taito (Aviador 2024) on ollut yöpöydän luvussa jo muutaman viikon. Ikiaikaista kulttuuria, filosofiaa ja tietoa tiivistettynä parinsadan sivun mittaan. Tällaista kirjaa ei voi yksinomaan lukea – pitää edetä ajattelemalla, assosioimalla ja ydinkohtia kertaamalla.

Kansi, Satu Ensted

Kirjan takakansi tiivistää sisältöä: ”Suomessa pitkään asuneen kirjailija Tao Linin teos tarjoilee lukijalle kansantajuisen syväanalyysin kiinalaisen ajattelun ikiaikaisista juurista ja siitä, miten keskeisimmän kiinalaisen ajattelijan Laozin kehittämä taolaisuus heijastuu nykyään Kiinaan ja kiinalaisiin. Nyt ilmestyvä Laozi ja tekemättömyyden taito sekä valottaa historiaa että näyttää konkreettisesti taolaisuuden ytimen, aktiivisen tekemättömyyden: sen, ettei yrittämällä yritä toteuttaa tarkkaa suunnitelmaa, vaan antaa elämän toteuttaa itseään. Tämän oivaltaminen auttaa sekä avartamaan käsitystä Kiinan ikivanhasta kulttuurista että ymmärtämään talousmahtiaan ja suurvalta-asemaansa kasvattavan Kiinan toimintaa.”

Keskeisemmältä olemukseltaan kirja avaa taolaisuuden filosofiaa kahden peruskäsitteen kautta: ”Daoa on pidetty tulkintana esimerkiksi luonnonlaista, luonnollisesta järjestelmästä, luonnon seuraamisesta, luojasta, maailmankaikkeudesta, sekä ylipäänsä kaikesta, mitä on. Itse sana Dao tarkoittaa tietä, polkua.

Käsitteen De on taas tulkittu tarkoittavan niin sisäistä voimaa, sielua kuin hyvyyttäkin, ja sitä pidetään daon seuraajana, vastaanottajana, aineellistumana ja ruumiillistumana. Kirjaimellisesti sana de tarkoittaa moraalia ja hyvettä.”

Laozi itse eli 500-luvulla eaa ja hoiti Zhou-dynastian kuninkaallista kirjastoa. Valtakunnan hiipuessa hän lähti vaeltamaan kohti länttä ja kohtasi lopulta rajavartija Yin Xin, joka pyysi Laozin muistinpanot itselleen. Näin kiinalaisen filosofian perusteos, noin 5000 sanaan tiivistetty Daodejing jäi elämään jälkipolville. Xi itse lausui saamansa tekstin kymmenentuhatta kertaa, saavutti sisäisen vilpittömyyden ja ikuisen elämän. 

Tao Lin, kuva Wikipedia

Kannatan Laozin ja Daon näkemyksiä. Mikä tähän aikaan sopisi paremmin: ”Pitää suuren mielikuva / kaikki taivaan alla on kanssakäymistä. / Kanssakäymisessä ei tehdä vahinkoa, / se on turvallista, rauhallista ja vakaata.” Ja hyvä ohje päivän klikkiuutisiin ja sos-median ärhäköihin kommentteihin: ”Taitava ihminen ei väitä; / joka väittää ei ole taitava.” 

Ehdottomien mielipiteiden aikana on hyvä kääntyä Laozin ja Daon puoleen: ”Toistumalla Dao toimii, / heikkous on daon voima. / Dao on tyhjä. loputon. / vaikka sitä käytetään, se ei tyhjene eikä täyty. / Viisas ei kokoa. / Kun toimii toisten hyväksi, / saa itse enemmän; / kun antaa muille lisää, saa itse lisää.”

Olen epäillyt Jumalan konkretisointia ja ”Luojan” sanomisten kirjaamista pyhiin teksteihin, joista ihmiset niitä tulkitsevat kulloisenkin tarpeensa mukaan. Käsittämättömien asioiden kohdalla on kyse narratiiveista, symbolisista kuvauksista. ”Suuri dao, muodoton, / synnyttää ja ravitsee taivaan ja maan; / suuri dao, haluamaton, / kuljettaa ja liikuttaa aurinkoa ja kuuta; / suuri dao, nimetön, / kasvattaa ja elättää kymmentätuhatta oliota; / en tiedä sen nimeä, / vastahakoisesti nimitän sitä daoksi.”

Tekemättömyyden taito jakautuu kuuteen osaan: Tarinoita Laozista, Viisauden varhaisperinne, Daodejing – valittuja otteita, Laozi uskonnollisessa taolaisuudessa, Myyttisiä klassikkoja, Taolaisia puheita. Tao Lin on tehnyt merkittävän kulttuurityön. Vahva suositus.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Lisää aiheesta: päivitys kahden vuoden takaa

2. Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

……………………………..

”On tärkeää osata hämmentyä maailman edessä”

Markku Toivosen tuore teos, Herra Plumin tuumat (Enostone 2024) on aforistinen teos, joka tarkastelee maailmaa yllättävistä, arjen absurdeista näkökulmista. 167 sivuun mahtuu 84 lyhyttä tarinaa. Herra Plumin tuumat on Toivosen yhdestoista kirja. Biografiaan mahtuu proosan lisäksi myös lyriikkaa, esseitä ja näytelmiä.

Kansi: Kalervo Sammalvehrä

Plum on yksinäinen surullisen hahmon ritari, jolle mikään ympäröivässä maailmassa ei ole itsestäänselvyys, vaan jatkuvan pohdinnan ja ihmetyksen aihe. Tarinoihin kiteytyy kosolti satiiria: ”Se, joka kulkee koko ajan harhassa, ei valaistu eksymisestä. Plum uskoo vahvasti, että tyhmyyksien tekemisestä on apua ainoastaan fiksuille.”

Plum on Henri Michauxin (1899 – 1984) proosarunojen surrealistisen sankarin, Plumen sukulaissielu. Aina hämillään tapahtumien fokuksessa, mutta kiusallisen ulkopuolisena. Kirjallista viitettä löytyy myös Italo Calvinon (1923 – 1985) teoksesta Herra Palomar. Kirjan 130 sivua sisältää 27 Palomarin pohdiskelevaa kertomusta.

Toivosen Plum pärjää upeasti omillaan. Vahvuus on tapahtumien ja ”ongelmien” samaistuttavuudessa ja lyyrisessä kielessä, jonka patoutunut voima kannattelee tarinoita. Lukiessa innostuu asioiden yllättävistä näkökulmista, tai huomaa tuntevansa samoin: ”Esimerkiksi tietokonetta on käsiteltävä varovasti: se hajoaa useimmiten silloin, kun virta kytketään päälle. Plum kumartaa ja ristii kätensä. Nähdessään ruudulla tutut tervetulotoivotukset, hän tekee voitonmerkin.” 

Jos kirjeessä on käsin kirjoitettu osoite ja postimerkki, en minäkään halua lähestyä sitä hätäisen välinpitämättömästi: ” Kirjeen vastaanotto arvokkain elkein takaa, että se sisältää hyviä uutisia. Plum avaa sen veitsellä ylen rauhallisesti, kuin halkaisisi kalan vatsan. Ennen lukemista Plum ”lepyttää” kirjettä, niin kuin tussipiirtäjä leyhyttää musteen kostuttamaa arkkia.”

Herra Plumin tuumat on filosofinen teos, jonka tekstiin kertyy aforistisia kiteytyksiä. Fragmentaarisuudestaan huolimatta muoto kehii lopulta sisäänsä draaman kaaren. Viimeisissä välähdyksissä tehdään tiliä elämästä ja pohditaan ikuista nuoruutta ja kaukaisia ystäviä: ”Jos he eivät enää tapaa tässä maailmassa, kunkin olemus pysyy täysin entisellään. He ovat toisilleen kuin sarjakuvahahmot, jotka eivät ikinä vanhene, tai kuin varhain lähteneet ja siksi kuolemattomat tähdet: James Dean, Marilyn Monroe, Jimi Hendrix. Heidän piirteensä ovat loputtomiin seesteiset ja jäntevät.”

Markku Toivonen, kuva Jyrki Nisonen

Teos on nautittavaa luettavaa. Ei liikaa kerralla – omalle ajattelulle pitää jättää tilaa. Viimeiset rivit jättävät mieleen tulevan haikean toivon: ”Plum tahtoisi siivota kotinsa vasta sitten, kun tämä erityinen ihminen käy hänen luonaan seuraavan kerran. Siisti keittiö olisi iloinen tervetulotoivotus. Mutta Plum ei tiedä, tapaavatko he enää koskaan. /…/ Ikkunalaudalla lepäävään kodinonneen on puhjennut pieniä valkoisia kukkia. Huoneen ilmaan on jäänyt hymyjen ja kosketusten jälkiä, kirkkaita ja sakeita lauseita, talven himmeää valoa.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Buster Keaton ja Kari Hotakaisen proosa

2. Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

……………………………..

Kirsi Kunnas 100v -juhlavuosi. Näin runoilija kiteyttää kulttuurin.

Blogi kertaa kymmenen vuoden takaisen päivityksen. Tieto on vaarallista. Varsinkin varma tieto. Se tappaa kaiken kyseenalaistamisen. Ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin, sitä saattaa omahyväisesti kuvitella ymmärtävänsä, mutta mitä vielä.

Matkalla kaasukammioon. (Julkaisuvapaa / Wikipedia)

Kulttuuri parantaa elämänlaatua ja pidentää ikää. Siitä on selvät sävelet ja tutkimukset. Tämä selvä, uskon ja ymmärrän.

Ote hallituksen painopisteraportista kymmenen vuoden takaa. Koulutus-, tiede- ja kulttuuripolitiikka, sivu 35: ”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Nykyhallituksen raporttiin en ole tutustunut, mutta epäilen kulttuurin keskeistä asemaa yhteiskunnan rakenteissa.

Toimitin ikuisuus sitten Jouni Inkalan kanssa MotMot -runouden vuosikirjan 2001. Tilasin siihen esseen Kirsi Kunnakselta. Se tuli aikanaan koneella naputeltuna vähättelevän saatekirjeen kera.

”Jos sinusta tuntuu, ettei tällainen teksti sovi kirjaan niin anna olla, jätä pois.” Sattuneesta syystä luin taas uudelleen Kirsin esseen Feeniks-lintu ja Ajan hyrrä. Ymmärrys avautui laakista. Vaikeat sanat: kulttuuri, elämänlaatu, taide, ihmisenä oleminen, luova vaikutus… abstraktit ilmaisut saivat äkkiä tarkan ja yksilöllisen merkityksen.

Kirsi Kunnas 2012. Kuva Anneli Salo (Julkaisuvapaa / Wikipedia)

Kirsi kirjoittaa nuoruuden parantola-ajastaan, josta muistaa kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttään ja unia, jotka toivat vastapainon päivän sisällyksettömyydelle ja tapahtumattomuudelle. Ja siellä ne ovat, lainauksen kaksi viimeistä virkettä, jotka avaavat ymmärrystäni ja antavat syvemmän merkityksen sanalle Kulttuuri.

”Nämä unet ja kuvitelmat minä muistan. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden muistelmia samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimaalisen pieni hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä, jotka tekevät muistin arvokkaaksi. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Runoilija, tyhjäntoimittaja ja yhteiskunnan loinen

2. Kuolemaantuomitun selviytymistarina

………………………………………………

”Isä vaanii kaapin alla, äiti uhkaa vasaralla”

Viggo Wallensköldin tuorein teos, Opettavaisia runoja lapsille (Siltala 2024) on hillitöntä hyberbolaa – liioitteluakin kovempaa kamaa. Wallensköld tunnetaan kuvataiteilijana ja kirjailijana. Kummankin työn jälki on ainutlaatuisen omaperäistä, ja reviiri niin tiukkaan rajattua, etteivät siihen saata seuraajat astua.

Kuvataiteen viimeisin meriitti on Ars Fennica -palkintoehdokkuus 2022. Samana vuonna julkaistu Neuroosit ja traumat – Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia, toi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Opettavaiset runot on kuudes Mbdrinovin omaperäiseen maailmaan kiertyvä teos. Nimiölehden mukaan Kardaniankielisestä alkuteoksesta Ha mjassik pedagogina lyrik (1936)  Aaron Svanbon ja Irina Muromtsevan suomentama. Kuvitus alkuperäisestä teoksesta.

Olen pitänyt runoteoksen – tai kaunokirjallisen proosan kuvittamista ”ongelmallisena”. Tekstiin ympätty kuva toimii hyvin harvoin. Nyt, kun taiteilija täydentää tekstin omalla kuvituksellaan, tulos on jotain enemmän kuin osiensa summa – sama henki välittyy kummastakin.

Kaikkien Mbdrinov -teosten ”vinksahtaneessa” maailmassa toistuvat usein samankaltaiset symbolit: toinen toistaan oudommat (usein parrakkaat) tyypit, sipulitorniset kirkot ja mitä erikoisimmat sienet. Tarinat on kyllästetty mustalla huumorilla.

Tuoreessa teoksessa käsitellään mm. runoja ja loruja lasten kasvatuksessa, lasten kurittamista: piiskaamoita, lettivetämöitä ja kuritushuoneita. Nuoret saavat elämänohjeita ja kiusaajat neuvoja. Toivottomille tapauksille suositellaan kahtakymmentäyhdeksää nimettyä kirkkoa. ”Jos mikään ei auta, eikä lapsi muutu paremmaksi ihmiseksi, voi hänet viimeisenä keinona viedä kirkkoon, jollaisia suuressa maassamme on tuhansia. Lapsen voi huoletta jättää hurskaiden isien huomaan. Vain erästä kiertelevää diakonia on syytä varoa.”

Viggo Wallensköldin kuvallisessa ja sanallisessa ilmaisussa toteutuu taiteen ehkäpä tärkein elementti. Ne tunnistaa välittömästi – ne eivät voi olla kenenkään muun tekemiä.

………………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Viggo Wallensköld: Neuroottinen ihminen väpättää

2. Todella veteliä preludeja koiralle

……………………………………………..

 

 

 

Mÿnna tachton gernast spuho somen gelen. Emÿna daÿda.

Mikael Agricola, uskonpuhdistaja, kääntäjä (latina, ruotsi, saksa) ja kirjailija. Suomen kirjakielen isä. Agricolan sanastosta on kielessämme käytössä yhä yli puolet. Toki myös johdannaisina, mutta ymmärrettävissä.

Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää liputetaan kirjailijan kuolinpäivänä, koska tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetä. Sopii hyvin tänään, lämpimänä ja aurinkoisena päivänä. Yleisönosastojen koirankasoista valittajien on aika aktivoitua. Sitä vastoin suomen kielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Englanti jyrää meitin, eikä nuorison puheesta enää tolkkua saa. Kaikki on lainaa ja slangia!

Agricolan aikainen kielemme näytti otsikon kaltaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Puhuttu kieli on varmasti kuulostanut hyvinkin erilaiselta. Ihan kuten nytkin, kirjakielen kaltaista kieltä ei sinällään puhuta missään. Lähimmäksi päästään Keski-Suomessa, Keuruun kaupungin tienoilla.

Vanhimmat kirjatut suomenkieliset lauseet ovat löytyneet Nürnbergistä, keskiaikaisesta saksalaisesta matkapäiväkirjasta n. vuodelta 1470, josta göttingeniläinen Christine Wulff on tehnyt tutkielman ”Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert”. Esimerkkilauseeni on tuosta tutkielmasta napattu.

Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon jäämistöstä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetäänkö laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.

Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua, ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus. Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa.

Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomen kielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi – kunnes syntyy parempia.

Tämä vielä. 25.10.2023 Aino Miikkulainen kirjoitti Hesariin jutun otsikolla: ”Lasten huono lukutaito on vanhempien vika”. Sietää sitä miettiä moneltakin kantilta. ”Liikkuminen on tärkeää, mutta lihasten lisäksi pitäisi alkaa arvostaa samalla tavalla myös aivoja ja kieltä. Lukeminenkin on taito.”

Pelkistetyn provokaationi lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”

………………………………..

Ekstralinkistä löydät tuoreemman kielenkäyttäjämme Volter Kilven. Lyhyen jutun lopussa on viisi linkkiä päivityksiin, joissa ruodin useista eri lähtökohdista hänen romaaninsa Alastalon salissa.

http://juhasiro.fi/blogi/?p=5945

…………………………………

Eläin, josta tuli Jumala – ihmisen historia 13,5 miljardin vuoden takaa tähän päivään

”Tämä kirja antaa kyytiä aivoihin kertyneille hämähäkinseiteille. Harari on älyllinen akrobaatti, jonka loogiset loikat saavat lukijan haukkomaan henkeä ihastuksesta” (The Sunday Times) ”Lumoava ja informatiivinen. Äärimmäisen mielenkiintoinen.” (The Guardian)

Yuval Noah Harari (s.1976) on historian professori Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Bibliografiaan on kertynyt seitsemän maailman- ja ihmisen tilaa käsittelevää tietoteosta. Sapiens, Ihmisen lyhyt historia julkaistiin meillä Jaana Iso-Markun suomentamana ja Bazarin kustantamana vuonna 2016. Kirja ehti olla lukulistallani pitkään, kunnes löytyi Hämeenpuiston kirpparilta viiden euron hintaan. Ei mulla kiirettä ole, haluan aina kirjan omaksi, jota voin käännellä sivuille koirankorvia. Niillä pääsee nopsasti itse asiaan, jos tulee tarvetta palata teokseen.

Yksi Sapiensin ydinajatuksista on, että ihminen on noussut maailman valtiaaksi kyvyllään kuvitella olemattomia. Hänen mukaansa jumalat, valtiot ja raha ovat olemassa vain ihmisten yhteisen uskon varassa. Kirjan takakannen kiteytys: ”Kiehtova, innoittava teos ihmiskunnan historiasta – täynnä rohkeita ajatuksia ja yllättäviä faktoja. Tätä mukaansatempaavaa, myyttejä murtavaa kirjaa ei voi ahtaa pähkinänkuoreen, se on vain luettava.” (Financial Times)

No, tämän kirjan kohdalla on turha lähteä sisältöarvioihin tai mielipiteiden variointiin, paljosta on aina paras kirjoittaa lyhyesti. ”Rohkea, laaja-alainen ja provokatiivinen teos haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä.” Liki viidensadan sivun tiivistys käy läpi Sapiensin historiaa, miten metsästäjä-keräilijöistä kehittyi urbaaneja yhteisöjä, miten ihmiset alkoivat uskoa jumaliin, miten muodostuivat kansallisvaltiot ja imperiumit, miten muodostui raha ja sen illuusio, teollisuuden ja tieteen vallankumous, lait, byrokratia ja kuluttamisen ideologia…

Yuval Noah Harari, kuva: Bandeep Singh (2018)

Historian aikajana lähtee 13,5 miljardin vuoden takaa, materia ja energia syntyvät. Fysiikan alku, lopulta nykyhetki, kun ihmiset ylittävät maapallon rajat. Ydinaseiden uhka ihmiskunnalle – ja tulevaisuus, kun Superihmiset ottavat Homo Sapiensin paikan. Hararilta on suomennettu kolme teosta: Homo Deus, Huomisen lyhyt historia, 21 oppituntia maailman tilasta ja Sapiens, jonka kansainväliset myyntiluvut nousevat liki puoleentoista miljoonaan niteeseen.

”Olemme kohottaneet itsemme jumaliksi, joilla on seuranaan vain fysiikan lait, emmekä siten ole tilivelvollisia kenellekään. Tuotamme tuhoa muille eläimille ja ympäröivälle ekosysteemille tavoitellessamme omaa mukavuuttamme ja huviamme, emmekä saavuta koskaan tyydytystä. Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä mitä haluavat?”

Kiteytykseni Hararin kirjasta on silkka suositusten suositus. Yleissivistävä tietokirja, joka aktivoi lukijansa ajattelua. ”Rohkea, laaja-alainen ja provokatiivinen teos haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

2. Kirja, joka odotti minua lähes kaksituhatta vuotta

……………………………..

Millaista runoa tarjoaa Oopperan grilli?

Oopperan grilli (Enostone 2024) on Tapani Kinnusen yhdestoista runokokoelma. Kun kirjan takakanteen on nostettu lainaus vuosien takaisesta kritiikistäni: ”Kulttikamaa.” (Juha Siro, Aamulehti) – lienee syytä tarkastella mikä on runoilijan tulokulma teksteihin tänään. 

Kansi: Juho Juntunen

Suonna Kononen kirjoittaa esipuheessaan, että Kinnusesta on Oopperan grillissä kasvanut oma tunnistettavaääninen itsensä. ”Boheemius ei ole enää pelkkää ryyppäämistä, vaan myös kotona viihtymistä. Oma vaimo tai tyttäret voivat inspiroida tekstiä siinä missä vanhempi kollega tai metsässä tai naapurissa asuva spurgu.”

Kyllä Kinnusella on aina ollut tunnistettava ääni. Siihen kuuluu adjektiiveja kartteleva suorasanainen kieli, ja raadollisen arjen kuvaaminen runon keinoin. Tuoreessa kokoelmassa näkökulma on laventunut: ”Jotain on muuttunut / tyttäreni esittää hurjan runon / radiokanavalla / ennen hartaita säveliä. / Esiinnymme yhdessä / Bar Ö:ssä, kaikki / eivät mahdu sisään.” Lavarunous on aina liittynyt erottamattomasti Kinnusen runoilijakuvaan.

Oopperan grillistä löytyy huumoria ja kirpeitä säkeitä, jo ”tavaramerkiksi” muodostunutta tuttujen nimien poimimista osaksi runoa: ”Kemistit kokoontuvat / Hirvipatsaalla. / Kari juo harmaata / litkua, jota on jatkanut / käsidesillä. Alko / on kiinni.”

Kuva: Kaupunkimedia Aamuset, Ari-Matti Ruuska

Kinnunen on kohderyhmätietoinen tekijä. Se ei silti tarkoita laskelmointia, vaan jo mainittua omaäänisyyttä. Tulos on lukijan hylättävissä tai hyväksyttävissä, se ei ole enää tekijän murhe.

Kinnunen aloitti runolla 1994, kokoelmia on kertynyt yksitoista, plus yksi koottujen runojen teos. Suomi-sixpackista löytyy kuusi proosateosta. Oopperan grilli löytää varmasti lukijansa. Sitä siivittävät tekijän tulevat ja värikkäät lavakeikat. 

Lopuksi Oodi retsinalasille. Seitsemän sanan runo, joka todistaa miten niukkuus osuu ja uppoaa, kun kohde on oikea. Olen sen kymmenet kerrat istunut Kirjailijaliiton Ateenan residenssin parvekkeella ja nauttinut kylmästä retsinasta. Korkeajalkainen viinilasi sopisi sille kuin konvehti kaurapuuroon. Sitä paitsi talouslasi on hieno sana.

Se

on

tavallinen

talouslasi

josta

Retsina

juodaan.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Jo maanantaina ollaan Ateenassa – mennessä jutellaan kuolleiden kanssa

2. Lisää niukkuuden estetiikkaa: Nainen ja kottarainen

……………………………………..

Totta, valhetta, autofiktiota vai narsismia?

Blogin päivitys on venähtänyt pitkäksi. Sain aikaa ottaneen työn eteenpäin, joten nappaan jatkoa edelliseen päivitykseeni kaikkien aikojen Finlandia-voittajasta. Ennustin tulosta Ulla-Lena Lundbergille. Ja niinhän siinä kävi. Ulla-Lena Lundberg sanoo yhdentoista vuoden takaisen haastattelunsa päivityksessä 30.10.2023: ”Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse”. Pidän kovin Ulla-Lena Lundbergin ajatuksesta. Olen kirjoittanut itse näinkin: Vaikka kuvataiteilija tekisi mitä, hän maalaa aina omakuvaansa.

Äänestyksen tuloksen aikaan saksin Hesarista myös Simo Halisen 60-vuotishaastattelun. Ingressin mielipide on minulle ihmetyksen aihe. Jos käsikirjoittaja-kirjailija Halinen saisi valita, hän kirjoittasi vain kirjoja, mutta ei autofiktiota: ”Siinä on mielestäni jotain hirveän narsistista.” 

Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija itse tai hänen kuvitteellinen hahmonsa esiintyy osana tapahtumia, jotka saattaisivat olla hänen omia kokemuksiaan. Italo Calvino tiivisti kysymyksen aikanaan näin: ”Kun totuus painetaan kansien väliin, siitä tulee valhetta. Ja toisin päin, valheet kansien välissä muuttuvat todeksi.” 

Ikiaikainen dilemma: Valitseeko kirjailija aiheen, vai aihe kirjailijan? Vastaus löytyy pulman välistä. Kirjailija joutuu aina ensin ratkaisemaan kysymyksen: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jo siinä on autofiktion siemen, jokainen on geeniensä ja kokemustensa summa. En usko, että kukaan kirjoittaa omaa emootiotaan vastaan. Edes tietokirjailija ei valitse itselleen epäkiinnostavaa aihetta.

Alice Munro sai Nobelin 2013. Hän julkaisi novellikokoelmansa Kallis elämä, vuonna 2012 ja päätti lopettaa kirjoittamisen. Yksi valittujen kokoelma on julkaistu Nobelin jälkeen. Munro päättää viimeisen kokoelmansa kolmeen novelliin otsikolla Finaali. ”Tämän teoksen viimeiset tarinat eivät ole pelkästään tarinoita. Ne muodostavat erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen suhteen. Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.

Alice Munro, kuva HS toukokuu 2015 / MV photos

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa valittiin viime vuoden Finlandia-voittajaksi. Ote Aamulehden kritiikistä: ”Sirpa Kähkönen on kirjoittanut taitavasti rakennetun ja raastavan koskettavan äidin sielunmessun, jota ei pysty silmät kuivina lukemaan. 36 uurnaa on syvästi henkilökohtainen, mutta runsaista yksityiskohdistaan huolimatta romaani tavoittaa myös yleisen ja ylisukupolvisen.”

Kun Ulla-Lena Lundberg sanoo olevansa itse jokainen kirjansa henkilö, ymmärrän sen yleisesti tarkoittavan myös autofiktion ”vaikeita ja vastenmielisiä” henkilöitä, jotka toimivat vastapareina, projektioina ja peileinä itselle ja kokonaisuudelle. Tähän sopii lukusuositus: Jean Genet, Varkaan päiväkirja. Ekstralinkissä teoksesta enemmän.

………………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Camus, Genet ja Hitlerin epätoivo 

2. Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus

………………………………………………

Miten käy, kun äänestetään kaikkien aikojen Finlandia-voittajaa?

Finladiapalkinto täyttää 40 vuotta. Kaikkien aikojen voittajaa haetaan äänestyksellä. Tulos julkistetaan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 29.10. 2023 klo 16.30 alkavassa tilaisuudessa Töölö-lavalla. Kaikki voittajat on tullut luettua. Tässä minun suosikkini perusteluineen voittajaksi: Ulla-Lena Lundberg JÄÄ. Saas nähdä osunko oikeaan. Julkaisin arvioni romaanin ilmestymisvuonna 2012.

Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.

Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.

Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.

Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:

”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”

Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.

Kuva, Jouko Vatanen

”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.

Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.

Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.

Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.

Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.

Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”

Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”

Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.

………………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

2. Taivaallinen vastaanotto – entä maallinen?

3. Varjofinlandia

………………………………………..

Jos tahdot olla täydellinen?

Tänään 4.10. on fransiskaaniveljeskunnan perustajan, Franciscus Assisilaisen (1182 – 1226) muistopäivä. Samalla vietetään 841-vuotissynttäreitä. Paavi julisti Franciscuksen pyhimykseksi 1228. Hän on myös eläinten, ympäristön, tulen, perheiden, yksin kuolleiden, kauppiaiden, rauhan, Italian, Assisin, New Mexicon ja Kansasin suojeluspyhimys. ”Jumalan pientä köyhää” on pidetty ainoana täydellisenä Kristuksen seuraajana. Kyllä listassa yhdelle pyhimykselle puuhaa riittää. 

Giotto di Bondone (c.1266-1337)

Franciscus oli varakkaan perheen poika italialaisesta Assisin kaupungista. Isä halusi hänestä kauppiasta tai sotilasta. Äiti humaania hyväntekijää. Franciscus ehti osallistua taisteluihin ja joutui sotavangiksi. Kääntymyksensä hän koki pyhiinvaellusmatkalla Roomaan. Lopulta hän luopui kaikesta maallisesta omaisuudestaan ja ryhtyi saarnaamaan.

Kulutuskulttuurimme, ilmastonmuutos ja kaikin tavoin yli resurssiemme eläminen tekevät Franciscuksen sanomasta ajankohtaisen. Omalla esimerkillään hän osoitti, ettei vaurauden tavoittelu ole tie onnelliseen elämään.

Franciscus laati yksilöllistä ja yhteisöllistä köyhyyttä edellyttävän säännön, jonka kolme ydinajatusta hän kiteytti Uudesta testamentista: 1. ”Jos tahdot olla täydellinen, mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. 2. Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan. 3. Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Tämä, usein lainattu lause on poimittu Franciscuksen omista merkinnöistä: ”Niin kauan, kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.”

Olin jokusia vuosia sitten työskentelemässä kirjailijaliiton residensissä Ateenassa. Seurasin menoa Syntagman keskusaukiolla. Symbolinen vahdinvaihto sujui tupsutossuissa kukkopojan askelin. Turisteille myytiin linnunsiemeniä, joita kyyhkyille ojenneltiin avokämmenellä kuvausta varten. Kaivoin repusta Moleskinen muistikirjan ja kirjoitin sivulle seuraavat rivit. Nykyään vain viimeisen lauseen toteuttaminen olisi helppoa – mutta hemmetin harvinaista. Ja pätee elämässä niin moneen muuhunkin.

”Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja

odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.”

Niin kuin Franciscus Assisilainen,

joka yli kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy

syöttämään kyyhkyjä ja seuraamaan

vahdinvaihtoa Ateenan parlamenttitalon aukiolle.

Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:

”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,

ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.

Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Perse penkkiin Ateenassa

2. Haluaisitko enkelin hommiin?

…………………………………………….