Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Hiton hieno näyttely!

Kirjoittanut | 20.9.2014

Lauantai-illan pikapostaus nostaa blogiin kahdeksan kuvaa Marika Mäkelän näyttelyn avajaisista Tampereella, Sara Hildénin taidemuseossa. Näyttely on merkittävä, Mäkelän taidetta on edellisen kerran ollut laajasti esillä Helsingin taidehallissa kuusitoista vuotta sitten.

Marika Mäkelä (s.1947) on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista taiteilijoista. Hesari nosti näyttelyn kulttuurisivujensa ykkösjutuksi tänään, Aamulehti eilen. Kuvat päivälehdissä tai näyttelykirjassa eivät anna edes kalpeaa aavistusta Mäkelän töistä, joiden sensitiivisyys ja intensiteetti perustuu taideteosten pinnan struktuuriin ja materian tuntuun.

 

 

Olen väittänyt täällä ennenkin Sara Hildéniä Suomen taidemuseoiden ykköseksi. Ei säväyttävää arkkitehtuuria, mutta upea sijainti ja tilat, jotka nostavat taiteen pääosaan. Näyttelyvalinnat ovat olleet kansainvälisesti merkittäviä, raikkaita ja rohkeita. Taannoinen Andy Warholkin yllätti ja kykeni tarjoamaan kokonaisuudellaan kiinnostavan näkökulman.

 

 

Mäkelän hienoa näyttelyä ei kannata ohittaa jos siihen on suinkin tilaisuus tutustua. Aikaa on ensi vuoden tammikuun 25. päivään saakka. Edellisten näyttelyiden ekstralinkkeinä vielä postaukset Andy Warholista ja Ellen Gallagherista.

 

Pilvibongarin julistus: ”Pilvetön elämä olisi mittaamattoman köyhää.”

Kirjoittanut | 16.9.2014

Päivitysväli pääsi pitkäksi, viime viikko vierähti Kirjailijaliiton mökillä. Savon sydänmaan ”sokeissa pisteissä” ei aina pelaa mokkula, ei liikahda läppäristä tieto. Mutta sienet kertyvät koriin ja kalat päätyvät pannulle – ja sehän on tärkeintä.

Mutta nyt. Edelliset jutut nostivat tänne viisi vaikuttavaa fiktiivistä romaania. Niiden jälkeen kelpaa kehua tietokirjaa. Gavin Pretor-Pinneyn Pilvibongarin opas  (Atena 2007) on ollut lukulistalla jo pitkään. Brittikirjailija on Pilvenpalvontaseuran – The Cloud Appreciation – perustaja. Seura taistelee sinitaivasajattelua vastaan ja tarjoaa mahdollisuuden katsoa taivasta uusin silmin.

Pilvibongarin opas on sutjakkaa luettavaa. Informaation oheen on liitetty rentoa huumoria ja anekdootteja, jotka liittyvät laajasti yleissivistykseen. Tarut ja tarinat, uskonnot, kuvataide ja kirjallisuus limittyvät luontevasti eksaktiin tietoon.

Pretor-Pinney tietää miten esimerkki luo tekstiin voimaa: pilven valkoisuus johtuu lukemattomista pienistä vesipisaroista, joita mahtuu kymmenentuhatta miljoonaa kuutiometriin. ”On hieman pelottavaa kuulla, että kahdeksankymmentä norsua painaa suunnilleen yhtä paljon kuin keskikokoinen kumpupilvi.”

Maapallolla riehuu 40 000 rajuilmaa joka päivä, ja kirjoittaja on tehnyt laskelmia, joiden mukaan tropiikissa kehittyvissä suurimmissa ukkospilvissä saattaa olla energiaa kymmenen Hiroshiman atomipommin verran. ”Tiedämme, että ukkosen kumu johtuu salamoiden kuumuudesta. Salaman leimahdus kuumentaa ilman silmänräpäyksessä 27 700-asteiseksi, mikä on neljä kertaa enemmän kuin auringon pinnan lämpötila.”

Pilvibongarin oppaasta selviää myös miksi 1400-luvulla elänyt Piero della Francesca ei kelpuuttanut Pyhän ristin legenda -freskoonsa tavanomaisia pilviä vaan epäluonnollisen kauniit, hahtuvaiset mantelipilvet. Tai mistä Kurt Vonnegut sai ideoita scifi-romaaniinsa Kissan kehto.

Tieteen popularisointi ei ole helppo laji. Faktan, huumorin ja kunnioitettavan laajan yleissivistyksen miksaaminen yli kolmesataasivuiseksi tietokirjaksi on valtava urakka. Vielä pitää kehua kirjan selkeäksi rytmitettty taitto ja erinomaisen kattava hakemisto. Lopuksi Pilvenpalvontaseuran manifesti:

Me uskomme, että pilviä mustamaalataan syyttä suotta ja että pilvetön elämä olisi mittaamattoman köyhää.

Me ajattelemme, että pilvet ovat Luonnon runoutta ja sen ilmentymistä tasa-arvoisin, sillä jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus tarkkailla niitä.

Me lupaamme taistella ”sinitaivasajattelua” vastaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Elämä olisi viheliäistä, jos joutuisimme katselemaan pilvetöntä yksitoikkoisuutta päivästä toiseen.

Me pyrimme muistamaan, että pilvet ilmentävät ilmakehän mielialoja ja että pilviä voi lukea kuin ihmisen kasvoja.

Me tiedämme, että pilvet kuuluvat kaikille unelmoijille ja että pilvien tutkiskelu ravitsee sielua. Todellakin: ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää paljon psykoanalyysilaskuissaan.

Sen tähden me julistamme kaikille niille, jotka haluavat kuunnella: Katsokaa taivaalle, ihailkaa kiitävää kauneutta ja eläkää elämänne pää pilvissä.

……………………………………………………..

Blogin ekstralinkki toiseen tietokirjaan. Siitä selviää millainen määrä aineen energiaa tarvittiin Hiroshiman atomipommiin.

……………………………………………………..

Kirjailija ja vastenmieliset tyypit

Kirjoittanut | 2.9.2014

Jatkan vielä mainion proosan ketjua ja nostan blogiin David Foster Wallacen (1962-2008). Hän oli yhdysvaltalaisen kirjailija, joka julkaisi romaaneja, novelleja, esseitä ja artikkeleita. Wallace kärsi syvistä depressiokausista ja hirttäytyi Kalifornian Claremontissa vain 46-vuotiaana.

Itsemurhan nosto avauskappaleeseen on oleellista Wallacen kirjailijanlaadulle. Hänen tekstinsä on äärettömän sensitiivistä ja armottoman tarkkanäköistä, se tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten täällä pitäisi elää – tai paremminkin, miten täällä voisi elää?

Kuva: Flickr/Steve Rhodes.

Kuva: Flickr/Steve Rhodes.

Kirjailijan tuotantoon ehti kertyä kolme romaania ja novellikokoelmaa sekä viisi esseekokoelmaa. Juhani Lindholm on suomentanut esseet Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (2014). Kummatkin on julkaissut Siltala.

Vuonna 1996 julkaistu yli tuhatsivuinen romaanijärkäle Infinite Jest nosti Wallacen amerikkalaisen nykykirjallisuuden arvostetuimpien tekijöiden joukkoon. Kun aikakausilehti Time listasi sata merkittävintä englanninkielistä romaania vuosilta 1923-2005, se nosti mukaan Infinite Jestin.

Kuten olen aiemminkin sanonut, blogini ei ole pitkän kritiikin foorumi. Teen oman analyysini ja nostan tänne vain kiteytyksen. Kehotuksen tarttua kirjaan tai jättää se tekemättä. Juttu täällä tavoittelee samaa selkeyttä ja yksinkertaisuutta kuin kadulta löydetty kahden euron kolikko.

Moinen tiivistys ei tee kirjoille oikeutta. Juuri siksi ne kannattaa lukea kokonaan. Wallacen stoorit nostin aiempien proosapäivitysten jatkoksi, koska ne niin täydellisesti poikkeavat neljän edellä esittelemäni teoksen rakenteesta ja kielellisestä otteesta.

Vastenmielisten tyyppien lyhyissä haastatteluissa Wallace käyttää vain kahta kerrontateknistä keinoa: subjektiivisen kertojan sisäistä tajunnanvirtaa tai dialogia. Jälkimmäistä jopa niin, että toisen keskustelijan replikointi leikataan kokonaan pois. Näin syntyy ennen lukemattoman intensiivinen luonnekuva henkilöstä, jonka replikoinnin varassa teksti etenee.

Kuin huomaamatta Wallace kehittää teksteihinsä rytmistä briljanssia: pitkät, toisteiset ja kaikkialle haarovat virkkeet alaviitteineen katkaistaan lyhyillä lauseilla. Kokoelmassa on myös sisäinen rytmi, jota novellien järjestys palvelee. Tajunnansisäisissä teksteissä Wallace jos kuka noudattaa kehotusta aisteille kirjoittamisesta. Teksti näkyy, kuuluu, haisee, maistuu ja käyttää kinestesiaa (liiketunto, kehon liikeaisti).

Wallacen tyylille on ominaista kirjoittaa novelleihinsa pitkiä ajatuskulkuja, jotka kuvaavat henkilöiden yksityisimpiä tuntoja, sellaisia, jotka tajunta lähes poikkeuksetta sensuroi kaikilta muilta näkymättömiin ja kuulumattomiin. Esimerkkinä vaikkapa novelli: Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta.

Tekstissä isä näkee vastasyntyneen ja varttuvan poikansa kuolaavana, rumana, haisevana, epämiellyttävänä ja loputtoman itsekkäänä olentona. Wallacen tekstit ovat paikoin armottomia. Kuin kirjailija saapuisi tunnelmavalaistuun tilaan ja räväyttäisi päälle kylmät ja kirkkaat, joka sopukkaan yltävät valot.

Ja vielä: on hyvä muistaa, ettei mikään elämässä, sen paremmin kuin kirjallisuudessakaan toimi ilman vastapariaan. Wallacen teksteihin kutoutuu outoa huumoria, kun kanssaeläjien päänsisäinen elämä valaistaan kaikessa absurdiudessaan.

………………………………………………

Blogin ekstralinkki: Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sitaatti kirjoittamisen edellytyksistä kahdeksaltatoista suomalaiselta kirjailijalta.

…………………………………………………

Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti

Kirjoittanut | 26.8.2014

Alla olevan kirjailijakuvan on ottanut Adam Walanus Krakovan Conrad Festivaaleilla vuonna 2009. Nainen on 1962 syntynyt puolalainen kirjailija Olga Tokarczuk. Valistunut veikkaukseni on, että hänelle myönnetään kirjallisuuden Nobel. Jollei tänä vuonna, niin sitten seuraavana, tai sitä seuraavana…

Puolan arvostetuimpiin nykykirjailijohin lukeutuva Tokarczuk on saanut psykologin koulutuksen. Hänen bibliografiastaan löytyy reilu tusina teoksia, joista on suomennettu kolme: Päivän talo, yön talo, Alku ja muut ajat sekä Vaeltajat. Kaikkien erinomaiset käännökset on tehnyt Tapani Kärkkäinen.

Tokarczukin tyylilaji on maaginen realismi. Kaikki minkä kuvitella saattaa on totta. Kirjailija uittaa lukijan sisään Jumalan ja enkelten ajatuksiin ja upottaa myyttisten olentojen ja kasvien hitaisiin mielenliikkeisiin. Tokarczuk päivittää latinalaisamerikkalaisten kirjailijoiden tyylilajin ja tekee sen esikuviensa veroisesti ja paremmin.

Kertoja siirtää henkilökohtaiset mielenliikkeet historiallisiin kehyksiin ja sekoittaa soppaan myytit ja kaikkialla läsnä olevan luonnonkierron. Tuloksena on niin tiheää tekstiä, että tarinan kaarta ja kerronnan punaista lankaa tarvitaan vain nimeksi. Romaaneista tulee rihmastoja, jotka kertautuvat ja haarovat loputtomiin.

Miksi Nobel-palkinto? Voisin jaaritella pidemmin termein, mutta tempaistaan ylätason tiivistys tähän yhdellä lauseella: Tokarczuk kirjoittaa ikuisuutta varten. 

Esimerkkinä karkea ja liioiteltu kärjistys: otetaan Keltaisen kirjaston varhaisin julkaisu, Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky (1954), tai aikanaan maailmanmaineeseen noussut Harper Leen Kuin surmaisi satakielen (1960). Kummankin kirjan aikanaan ajankohtainen etiikka, kantaaottavuus ja moralismi on kerännyt päälleen niin paksun pölyn, että se häivyttää itse kirjallisuuden.

Nobelia ei voiteta, se on työstä annettava tunnustus. Kirjailijan tulee kirjoittaa johdonmukainen tuotanto, jonka ainakin oletetaan kestävän aikaa ja muodostuvan eräänlaiseksi kirjallisuuden merkkipaaluksi. Näin on käynyt vain harvan palkitun kohdalla, ikuisen elämän portti on ahdas. Kansallisesti katsoen tilanne tasoittuu, kyllä suomalaisetkin sen ainokaisensa muistavat.

Kirjat on tarkoitettu luettavaksi, joten kokonaisuudesta lainauksen repäiseminen hirvittää aina. Vuodenaika kuitenkin helpottaa muutaman rivin kappaleen valintaa. Teksti löytyy romaanista Alku ja muut ajat. (suom. 2007)

”Sienirihmasto ei ole kasvi eikä eläin. Se ei kykene ottamaan voimaa auringosta, sillä sen luonto on auringolle vieras. Se ei tunne vetoa lämpimään eikä elävään, sillä sen luonto ei ole lämmin eikä elävä. Sienirihmasto elää siitä, että se imee loput mehut kaikesta mikä on kuolemassa ja hajoamassa ja imeytymässä maahan. Sienirihmasto on kuoleman elämää, hajoamisen elämää, kuolleiden asioiden elämää.”

………………………………………………..

EKSTRALINKKI: blogissa Puolan edellinen nobelisti vuodelta 1996.

………………………………………………….

Irakin Purkkajeesus

Kirjoittanut | 19.8.2014

Hassan Blasim (s.1973) on irakilaissyntyinen kirjailija. Hän opiskeli Bagdadissa elokuva-alaa ja ehti tehdä kaksi palkittua lyhytelokuvaa. Hän on taustaltaan šiialainen ateisti. Kun vaikeudet kotimaassa alkoivat, Blasim muutti Suomeen vuonna 2004. Mies asuu ja työskentelee Tampereen Pispalassa.

Suomessa Blasim on käsikirjoittanut ja ohjannut YLE:lle neljä lyhytfilmiä. Novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli tavoitteli The Independent -lehden käännöskirjapalkintoa vuonna 2010. Kokoelmalle Irakin Purkkajeesus, kyseinen palkinto myönnettiin 2014. Kirja sai myös Englannin Pen-klubin palkinnon. Kummatkin kokoelmat on arabiasta suomentanut Sampsa Peltonen.

Palkinnot saattavat olla vahva suositus, mutta nostan Purkkajeesuksen blogiin henkilökohtaisen lukukokemukseni perusteella. Tärkein huomio ensin: novellien karkein mahdollinen jako erottelee tekstit Tsehovilaiseen ja Borgesilaiseen perinteeseen. Blasim näyttää ja päivittää historiallisemman, jo katoamassa olevan novellikerronnan tavan.

Blasim on sadunkertojien sukua. Toisessa maailmantilanteessa hänet olisi helppo kuvitella Bagdadin torille kertomaan ammatikseen yleisölle lyhyitä ja yllätyksellisiä tarinoitaan. Se, että novelleihin on nostettu poliittista ja yhteiskunnallista otetta ja kritiikkiä, ei vähennä niiden absurdia luonnetta.

Le Figaro/Goran Tomasevic/Reuters

Le Figaro/Goran Tomasevic/Reuters

Kirjailija sekoittaa sumeilematta komedian ja tragedian, silkan sadun ja äärimmäisen arkisuuden. Tulos on käänteissään uskottava ja epäuskottava, kertomukset päättyvät useimmiten yllätykselliseen maksiimiin, mutta eivät koskaan naulaa tekstiä lopullisesti kiinni. Tarina jatkuu lukijan päässä viimeisen pisteen jälkeen.

Blasimin novellit voisi jakaa täysin uskottaviin, mutta eriskummallisiin tarinoihin – toisaalta novelleissa on henkilöitä, jotka pystyvät katseellaan kadottamaan veitsiä tai tuomaan niitä takaisin. Viimeisessä tekstissä tarinaa ihmisystävästään kuljettaa ja kertoo koira.

Niminovelli on suosikkini, siinä liikutaan uskottavuuden illuusion rajalla. Kahdeksan sivun tarinassa on vain muutaman lauseen käänne, joka muuttaa tarinan lopun toisessa elämässä kerrotuksi – tai enhän minä tiedä voisiko se olla totta. Lukekaa.

………………………………………………….

Ekstralinkit aiempiin juttuihin: Tsehovilainen novelli ja ALICE MUNRO

Borgesilainen novelli ja JORGE LUIS BORGES

………………………………………………….

Vampyyrileffat ja Poika nimeltä Kuukivi

Kirjoittanut | 13.8.2014

Islantilainen kirjailija Sigurjón Birgir Sigurðsson julkaisee taiteilijanimellä Sjón. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 lyyrisellä romaanillaan Skugga-Baldur. Hänen pienoisromaaninsa Mánasteinn – Drengurinn sem aldrei til, valittiin vuonna 2013 parhaaksi islannissa julkaistuksi kirjaksi. Oscar-ehdokkuus napsahti Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan musiikkisanoituksista vuonna 2001.

Viime vuonna palkitun pienoisromaanin on suomentanut Tuomas Kauko. Poika nimeltä Kuukivi on ehtinyt kerätä meillä yksimielisen kiittävät kritiikit. Itse kirja ei koolla pullistele, sen 152 sivua on asemoitu niin väljällä formaatilla, että normaalitaitossa sata sivua olisi tuskin täyttynyt.

Lukulistallani Sjónin teos ei yllä lähelle top-kymppiä, mutta hakee paikkaansa ja muistijälkeään vielä. Haastattelussaan kirjailija itse sanoo: ”Sivumääräisesti olen työstänyt kirjan ohueksi, mutta toivon, että kirja on kuin huokoinen sieni, joka turpoaa vedessä monta kertaa itseään isommaksi.” Ensimmäisestä lukukokemuksestani on kolme viikkoa. Kirja ansaitsi tulla myös kerratuksi, jotta avainkohdat kirkastuivat:

1. KIELI. Vahva runoilijan tausta näkyy. Sjón julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 16-vuotiaana. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän muuta kokoelmaa. Romaanin lauserakenne on lyhyeksi karsittua ja täsmällistä. Lyyrisimmillään se liukuu unennäköön verrattavaksi surrealismiksi: ”Pojan vasemman käden kynnet tekevät kasvupyrähdyksen ja muuttuvat silmänräpäyksessä sormenpituisiksi. Sormet ja käsi kolminkertaistuvat yhdessä rysäyksessä niin, että luut halkeilevat.”

2. TARINA. Historiallisesti kirja sijoittuu merkittävään kulminaatiopisteeseen: vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota on juuri päättynyt. Joulukuun 1. päivänä Islannista tulee itsenäinen kuningaskunta Tanskan personaaliunionissa. 58 vuotta hiljaiseloa viettänyt tulivuori Katla purkautuu. Maailmalla n. 50 miljoonaa ihmistä surmannut espanjantautiepidemia leviää Islantiin.

Näin isojen asioiden keskeltä voisi kirjoittaa romaanijärkäleen. Sjónin menetelmä on päinvastainen. Hän hakee historian kehyksestä pienimmän mahdollisen raon ja tunkee ajatuksensa sinne. Päähenkilö on 16-vuotias homoseksuaali, joka hankkii rahaa prostituutiolla. Oikealta nimeltään Máni Steinn Karlsson, mutta kutsuu itseään Mánasteinniksi, Kuukiveksi.

Tarinalle aivan oleellista ovat myös mustavalkoiset mykkäfilmit, joihin poika on addiktoitunut. Ne toimivat kirjassa assosiaatioita linkittävänä, sekä vertauskuvallisena metatasona. Salaperäinen ja saavuttamaton Sóla Guðb on pojan mielessä vampyyrielokuvien sankarittaren kaksoisolento Musidora.

Louis Feuilladen anarkistinen elokuva Les Vampires edustaa kirjassa myös yhteiskunnasta irtisanoutumista ja rikollisessa marginaalissa elämistä aivan kuten homoseksuaaleilla 1900-luvun alussa. Teksti limittää kertomukseen myös lääkärin arvion: ”Olettamukseni on… varoituksen sanat… elokuvien tuijottaminen tekee alttiimmaksi homoseksuaalisuudelle.”

Kirjan päätös solmii lankoja löyhästi yhteen ja antaa tarinalle joitain valaisevia perusteita. Niidenkin ohessa ”sivuasia” nousee vielä tärkeään osaan: ”Tavoitteina olivat massapsykoanalyysi ja yhteiskunnan vapautus elokuvateattereiden avulla.” Viittaukset elokuvaan ja sen kehitykseen ovat romaanin mitalta sen tärkein sidosaine.

3. RAKENNE. Sjón rakentaa henkilökohtaisen ja hauraan kuvansa objektiivisen, kaikkitietävän kertojan avulla. ”Minää” ei päästetä kertaakaan kuljettamaan tarinaa. Romaani on liki kronologinen, mutta aukkoinen viittauksien rihmasto. Kirjailija antaa vain vihjeet, lukija rakentaa kokemuksensa ja näkemyksensä niiden varaan.

LOPUKSI romaanin suuri metafora ja kiteytys, joka pitää kaivaa esiin sivulta 100. Poika auttaa espanjantaudin uhreja ja kulkee päivästä toiseen kuoleman keskellä: ”Oli näky miten karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan. Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kertoa kenellekään.”

………………………………………

Elokuvaotos: Les Vampires, Louis Feuillade, 1915.

Lisää elokuvasta: EKSTRALINKKI Tarkovski-arviooni viiden vuoden takaa.

Luulin, ettei kiinnosta – olin väärässä

Kirjoittanut | 5.8.2014

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys tarttui reissukirjastoon ennakkoluulojen saattelemana: sukupolviromaani, pitäjänkätilö, avioton tytär, sotasankari, epäonninen avioliitto ja vaikeat perhesuhteet. Loppuun kaluttua luuta, ei kiinnosta.

Varsinainen tarina lähtee vuodesta 1895 ja kulkee vuoteen 1980. Prologi ja epilogi kiristävät kertomuksen ympyrän umpeen vuonna 1996. Prologi on kiinnostava, elliptinen ja lukuhalua herättävä. Sivulta 21 alkava neljäntoista sivun kohtaus onkin sitten niin väkevää draamaa, että kirjasta on enää vaikea pyristellä irti.

Kinnusen romaani kulkee neljän sukupolven matkan. Ei eeppisyyttä tai suurella pensselillä maalailua, vaan fokusointia yksityiskohtiin ja tarkkanäköistä tunnetilojen kuvausta. Äänessä on objektiivinen, kaikkitietävä kertoja, joka kuljettaa kuvaustaan neljän henkilön kautta: pitäjänkätilö Maria ja hänen tyttärensä Lahja, hänen miehensä Onni ja heidän miniänsä Kaarina. Muut henkilöt ovat tarinan statisteja.

Neljäntienristeyksen kieli on huomaamattoman luettavaa ja luistavaa. Kinnusen metodina on paisuttaa avainkohtauksia tasaisin välein muita syvemmiksi ja dramaattisemmiksi. Tällaisiin tihentymiin syntyy myös enemmän kielellistä briljanssia. Kaikkiaan kerronnan kielessä on erinomainen rytmi, joka yltää lopulta kattamaan koko rakennetta.

Pelkoni sukupolviromaanin puuduttavuudesta karisee alkulehdiltä lähtien. Jännite säilyy komeasti koko 334 sivun mitan. Jos joku haluaisi sanoa, että tässä on lähihistorian ”Suuri kertomus” yhdeltä kantilta kuvattuna, en väittäisi vastaan. Sitä vastoin veikkaisin Neljäntienristeystä syksyn Finlandia-listalle. En sen elämyksellisyyden tai luettavuuden tähden, vaan siksi, että romaani tuo lajityyppiinsä jotain aivan uutta ja tuoretta: Kinnunen näyttää miten pitkä kaari kuvataan lyhyesti.

Tommi Kinnusen taikatemppu kulkee näin: hän kirjoittaa yhden henkilön kertomuksen, johon tuleva alkaa kiertyä mukaan. Nyanssien vastapainoksi itse tarina on vielä epätarkka ja aukkoinen, ei haittaa, eteenpäin saa loikkia suurilla saappailla. Seuraavan henkilön näkökulma tarttuu edellä sivuttuihin asioihin ja tarkentaa kokonaiskuvaa. Lukija synnyttää tarinaa yhdessä kirjailijan kanssa. Neljäntienristeyksen ”cliffhangerit” toimivat romaanin rakenteen kautta. Jännite on tasaisesti sekoitettu koko soppaan.

Tommi Kinnunen tekee komean avauksen proosaan. Kyllä tätä suositella kelpaa. Jos lähiaikojen lukukokemuksista pitäisi hakea peiliksi jotain vertailukohtaa, mieleen nousee Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää, Finlandia-voittaja vuodelta 2012.

Linkki arviooni

……………………………………………

Reissukuvassa ylhäällä myös Selma Siro, 5 kk.

Pölkkypäät, puoli-idiootit ja ikimainiot

Kirjoittanut | 18.7.2014

Kierrätän jutun kolmen vuoden takaa, koska työtilanne ei anna aikaa uuden tekoon. Mutta niidenkin aika tulee. Tämänpäiväisen tekstin pointti löytyy lopusta: kannattaa miettiä mihin aikansa uhraa.

Isoisäni jäämistöstä löytyi aikanaan elämäntaito-opas: Pyri eteenpäin, menestys varma. Kirjoittanut ja koonnut Swett Marden. Julkaistu 1913, jolloin Otavan tunnusta täydensi vielä seitsemän tähden lisäksi mehiläinen, ahkeruuden symboli.

Carl von Linné

Carl von Linné

Kyseisten kirjojen sisältö ei ole vuosisadassa muuttunut, antiikinaikaisia ajattelijoita siteerataan yhä. ”Innostuksen ja rohkaisun kirja jokaiselle, joka tiedon ja velvollisuuden tietä tahtoo kohottaa itseänsä”, kertoo Mardenin julkaisun nimiölehti.

Elämäntaitoja kiteyttävä kirja lupaa menestystä niille, jotka osaavat hyödyntää oman potentiaalinsa. Väärällä uralla ponnisteleminen johtaa vain umpikujaan. Ohjeet on usein esitetty koomisen epäkorrektisti ja suorasukaisesti:

”Monet, joita on alkujaan pidetty pölkkypäinä, ovat saaneet ystävällisen vastaanoton maailmassa siksi, että he ovat työssään menestyneet. Joskaan tällaiset esimerkit eivät todista mitään ihmeellistä kehitystä, meidän pitäisi toki muistaa, että monet noista n.s. pölkkypäistä, tyhjäntoimittajista ja typeristä eivät ole muuta kuin ’neliskulmaisia poikia, joita yritetään tunkea pyöreihin koloihin’.

Meidän jotka olemme niin tavattoman ymmärtäväisiä ja oppineita, pitäisi olla sääliviä ja hyviä niitä kohtaan, joille ei ole suotu kaikkia meidän kykyjämme. Minulla on aina ollut erikoinen rakkaus pölkkypäitä kohtaan. Ne jotka kouluaikanani tunsin, olivat erinomaisia tovereita eikä heistä ole tullut lainkaan tyhmiä ihmisiä.

Sitä vastoin niin monet, jotka siihen aikaan osasivat kirjoittaa heksametriä latinan kielellä ja käänsivät sujuvasti kreikkaa, eivät ole kehittyneet muuksi kuin mitä ne jo silloin olivat – sivistyneitä narreja.”

Hauskaa, kirjoittajan jaottelulla päädytään siihen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän heikkolahjaisia. Kirja nostaa täysipäisten kaartiin vain sellaiset suuruudet, jotka ovat älynneet panostaa kaiken taipumustensa mukaiseen uraan: ”Sille miehelle, jolla on luja tahto, ei mikään ole mahdotonta.”

Kirja houkuttelee menestykseen esimerkein: Napoleon, Wellington, Wanderbilt, Schiller, Dickens, Händel, Pietari Suuri, Michelangelo… Näin meitä kannustaa Carl von Linnén tapaus:

”Nuori Linné saattoi opettajansa epätoivoon, sillä nämä pitivät häntä puoli-idioottina. Hän ei näyttänyt soveltuvan mihinkään toimeen; hyvin pian täytyi vanhempien luopua siitä tuumasta, että hän rupeaisi teologiaa tutkimaan, lopulta tulisi hänen antautua lääkeopilliselle alalle.

Mutta hiljainen opettaja hänen omassa sielussaan, joka oli suurempi ja viisaampi kuin kaikki toiset, johdatti hänet luentosaleista vainioille ja metsiin ja kasvatti hänestä köyhyydestä, sairaudesta ja puutteesta huolimatta ihmiskunnan suurimman luonnontieteilijän ja kasvientutkijan.”

Olisikohan Mardenin kirjassa sittenkin joku jyvä, kun hän koettaa rohkaista meitä tekemään vain asioita, jotka kiinnostavat – joista oikeasti välitämme.

…………………………………………

Carl von Linné (1707 – 1778) ruotsalainen luonnontutkija, joka kehitti nykyaikaisen taksonomian perusteet. (eliöiden tieteellinen luokittelujärjestelmä) ”Luoja loi, mutta Linné järjesti.”

Elias Lönnrot, joka kaiken muun muassa laati ensimmäisen suomalaisen kasvion, antoi Linnélle arvonimen I k i m a i n i o.

Mieskirjailijat kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan?

Kirjoittanut | 11.7.2014

Jatkan edellisestä päivityksestä. Tai oikeammin katson taaksepäin. En muistanut kolmen vuoden takaista tekstiä, mutta nostan sen tähän. Sisältö syventää viiime viikkoisen juttuni teemaa.

Muutamia vuosia sitten sain romaanin julkaisun jälkeen lukijapalautetta sähköpostiin: ”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri

Sandro Botticelli: Camilla ja kentauri

Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa itse luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissaan Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

…………………………………………………

Jutun kuvituksena on Sandro Botticellin maalaus Camilla ja kentauri. Siinä Camilla (Pallas Athene) seisoo kentaurin vierellä kauneuden ja puhtauden kukin koristautuneena. Maalauksessa esiintyvää kentauria on käytetty yleisesti himon symbolina.

Metsälle aikova kentauri on varustautunut nuoliviinellä ja jousella. Camilla on tarttunut tämän hiuksista estääkseen lähdön. Varmemmaksi vakuudeksi hän nojaa kauniiseen, mutta pelottavan kokoiseen kirveeseen. Maalaukseen sisältyy 1400-luvun moraalinen opetus: se kertoo katsojalle miten siveys voittaa himon.

………………………………………………..

Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki

Kirjoittanut | 4.7.2014

Blogin päivitysväli venähti  viikkoon. Tekeillä oleva romaanikäsis vie kaiken ajan ja kapasiteetin. Tarina kulkee omilla ehdoillaan ja kasvaa näköjään pidemmäksi kuin kaavailin.

Tekeillä on kymmenes julkaisuni, ja kirjoitan ensi kertaa kokonaisen roomaanin mitan naisena, naisen näkökulmasta. Saattaa sopia miehelle, joka hankkii tavaransa kauneuden, ei käytännöllisyyden mukaan ja rakastaa soppakauhaa enemmän kuin ruuvimeisseliä.

Nappaan pikapäivitykseen muutaman rivin käsikirjoituksesta. Valinta on mahdoton, joten siitä vaan ja sumeilematta, kirjan ensimmäinen kappale:

”Jokainen äiti rakastaa poikaansa, jotkut valikoiden, toiset ehdoitta. Äidit eivät osaa koskaan nähdä poikiansa miehinä, he pysyvät lapsina ikuisesti. Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki. Niin kuin vihataan ja rakastetaan karheaa ja kulmikasta, itsekästä, oikuttelevaa ja omahyväistä miestä.”

……………………………………………………………

Kuva: Love from a distance, Réne Magritte 1928.

EXTRALINKISSÄ reilun vuoden takainen Perjantairuno, joka kysyy Mitä onni on. Jutun kuvana suosikkivariaationi Magritten Rakastavaisista.

Copyright © 2014 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi