Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia!

Kirjoittanut | 29.6.2016

Harva meistä elää kuolemansa jälkeen. Vain tuhkaa, madonruokaa haudassa ja hetkessä häviävä muisto muutaman läheisen mielessä. Jotkut lunastavat kuolemattomuutensa: kirjailijat joita luetaan, säveltäjät, joita kuunnellaan, kuvataitelijat, jotka mursivat vanhat traditiot, jokusen keksinnön isä, muutama tiedemies ja tyranni…

Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan

Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan

Tommi Melender kirjoittaa tuoreessa Imagen blogissaan kirjoista, jotka säilyvät. (linkki) ”Oikeasti tärkeitä tai merkityksellisiä kirjoja tulee vastaan harvoin, ihan kivoja tai ihan paskoja kaiken aikaa.”

Hän arvioi Chuck Klostermanin esseekokoelmaa But What If We’re Wrong?, jossa kirjallisuusmaailman hierarkiapyramidi on jaettu kuudelle tasolle: elävät klassikot, nykypäivän suuruudet, nykypäivän bestsellerit, yhden hitin ihmeet, kriitikoiden suosikit, kirjalliset nobodyt. Mukana ovat vain elävät kirjailijat.

”Klosterman ei ole laatinut taksonomiaansa pelkäksi kirjalliseksi seuraleikiksi. Hänen pyrkimyksenään on pohtia, minkälaiset kirjailijat tai teokset näyttäytyvät viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua relevantteina. /…/ Myyntiluvut tuskin tarjoavat luotettavaa osviittaa, sillä oman aikansa juhlituilla bestsellereillä on harvoin mitään annettavaa jälkipolville.

Klosterman toteaa esseekokoelmansa alussa, että väärässä oleminen on yksi ihmiselämän peruskokemuksia. Tulevaisuus näyttää aina erilaiselta kuin millaiseksi sen kuvittelemme, puhuttiinpa kirjallisuudesta, yhteiskuntaelämästä, tieteestä tai teknologiasta. Yleisin tapa ennustaa pieleen on kuvitella tulevaisuus päivitetyksi versioksi nykyisyydestä.”

Melenderin koko juttu, sen esimerkit ja johtopäätökset ovat lukemisen arvoisia. Teksti sai minut funtsimaan miten luokittelu pätee kirjallisen arvottamisen ulkopuolella. Yksinkertaistaen yhtäläisyysmerkit voisi vetää jokaiseen alaan. Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa huomioon jako luovan ja suorittavan työn välillä – myös se, etteivät ne ole ylikäymättömiä karsinoita.

Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963

Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963

Halusin päivän postaukseen kirjallisen näkökulman ja kommentin. Nappasin siis hyllystä Ezra Poundin (1855 – 1972) teoksen Personae. (Otava 1976, suom. Tuomas Anhava) Pound kirjoitti itsensä historiaan yhtenä modernin runouden läpimurtajista. Valitsemani suorasanaiset ja satiiriset tekstit ottavat kantaa kuuluisuuden ja kuolemattomuuden kysymykseen:

Kuultuaan että perheen äiti kirjoitti runoja

ja että isä kirjoitti runoja

ja että nuorin poika oli töissä kustantamossa

ja että toisen tyttären ystävä oli romaanin synnytyspoltteissa,

nuori pyhiinvaeltaja Amerikasta huudahti:

”No jo on helkkarin etevää sakkia!”

…………………………………………………..

Sanot että minä olen jotensakin röyhkeä;

että pöyhkeilen vaateliaisuuden viitassa.

Muutaman vuoden perästä kukaan ei muista buffoa,

minun tyhjänpäiväisyyksiäni ei muista kukaan,

naurettavat piirteet ovat poissa.

Mitä sinuun tulee, niin sinä mätänet maassa

eikä ole sanottua tuleeko sinusta tarpeeksi vahvaa

lantaa edes pitämään ruhoa pystyssä

haudallasi.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Uusi tuleminen: ”Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen”

2. Erakosta ikoniksi: ”Kristuksen morsiamen matkassa”

3. Kafkalle kilpailija: ”Simpanssin kauneus”

………………………………………………….

Suomalainen tango ja juhannus

Kirjoittanut | 24.6.2016

En pidä pyhistä, sen paremmin jouluista kuin juhannuksistakaan. Kyllä arki on ihmisen parasta aikaa! Kuittaisin asian kolmen sanan lauseella, elleivät murhaajat olisi väärentäneet ajatusta Auschwitzin portin päälle. Oman työhuoneeni ovessa lukee: ”Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!”

Grafiikka, Juho Karjalainen

Grafiikka, Juho Karjalainen

Juhannuksen runo tulee Hans Magnus Enzensbergeriltä ja ikuistaa juhlan jälkeisiä tunnelmia. Julkaisin sen täällä vuosia sitten, mutta kestää kerrata. Myös unkarilainen runoilija Ottó Orbán on julkaissut samannimisen runon: Suomalainen tango. Valintani ratkaisivat Juho Karjalaisen grafiikan vedokset, joista tuli tekstille täydellinen pari.

Grafiikka, Juho Karjalainen

Grafiikka, Juho Karjalainen

Enzensbergeriä pidetään Saksan sodanjälkeisen kirjallisuuden merkittävimpänä runoilijana. Hän on kärkipaikoilla myös omalla listallani. Erityisesti Kari Aronpuron suomentama ja 2013 julkaistu kokoelma Mausoleumi.

Päivän teksti löytyy Sammakon vuonna 2000 julkaisemasta ja Markku Inton suomentamasta kokoelmasta Runoja. Suomalainen tango on kepeän impressionistinen runo. Nopeita, välähdyksenomaisia ja visuaalisia ensivaikutelmia. Näin näkee saksalainen runoilija vierailunsa. Ehkä myös suomalainen itse heräillessään juhannuspäivän aamuun.

Mitä eilen illalla oli on ja ei ole

Pieni vene joka etääntyy

ja pieni vene joka lähestyy

Tukka joka oli ihan lähellä on vieras tukka

Se on helposti sanottu Niin se aina on

Harmaa järvi on toki harmaa järvi

Eilisillan tuore leipä on kova

Kukaan ei tanssi Kukaan ei kuiski Kukaan ei itke

Savu on kadonnut ja ei ole kadonnut

Harmaa järvi on nyt sininen Joku huutaa

Joku nauraa Joku on poissa

On aivan kirkasta Oli miltei hämärää

Pieni vene ei aina käänny takaisin

Se on sama ja ei ole sama

Siellä ei ole ketään Kallio on kallio

Kallio lakkaa olemasta kallio

Kalliosta tulee taas kallio

Niin se on aina Mitään ei katoa ja mitään ei jää

Mitä siellä oli

on ja ei ole ja on Sitä

ei ymmärrä kukaan Mitä eilen illalla oli

Se on helposti sanottu Miten valoisa

täällä on kesä ja miten lyhyt

………………………………………………….

Blogin ekstralinkissä lisää Enzensbergeristä ”Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta”

………………………………………………….

Blogi vetää natsikortin!

Kirjoittanut | 22.6.2016

Viime sunnuntaina Hesarissa oli juttu Esa Holapasta. Hän perusti aikanaan uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen ja toimi sen johtotehtävissä 2009 – 2012. Nyt mies haluaa eroon vihaideologiasta ja entisistä kontakteistaan. Viime vuonna hän avioitui Dan -nimisen kiinalaisen naisen kanssa.

Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.

Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.

Holappa sanoo tuhlanneensa nuoruutensa natsiaatteeseen, eikä juuri kouluttautunut tai työtä tehnyt. Hän loi kuitenkin kanavat kansainvälisiin kovan linjan uusnatseihin. Yksi heistä on tuomittu polttopullomurhista, toinen poliisin murhasta. Saksalaisen järjestön johtajaa hän piilotteli kotonaan Oulussa vuoden ja kaksi kuukautta.

Yhdysvalloissa hänen isäntänään oli John De Nugent. Google lataa hänen ”omasta” sivustostaan näytölleni heti varoituksen, mutta muualla mies mainitsee olevansa saksalainen taistelija rodun ja kansan puolesta. Jenkeistä Holappa halusi palata Ouluun, mutta FBI eristi hänet kuulusteluihin kolmeksi kuukaudeksi.

Hesarin haastattelun perusteella Holappa ei vaikuta heikkolahjaiselta höyrypäältä. Aivopesun uhrilta kylläkin. Itse hän sanoo miten ”Vihapropaganda oli taitavasti kirjoitettua, mutta olin myös aika eksyksissä.” Hän on julkaissut vuodenvaihteessa omaelämäkerrallisen kirjan ja tätä nykyä hän on työharjoittelussa kulttuurialalla.

Martti Lindqvist (1945 – 2004) ansioitui erityisesti sosiaalietiikan alalla. Tarkennan päivitykseni fokusta ja lainaan muutaman rivin hänen teoksestaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002)

”Ihminen on sekä hyvä että paha. Hänessä on alkuperäisesti ja pysyvästi läsnä mahdollisuus molempiin. Hyvällä ja pahalla on osittain yhteiset juuret. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.

Käsityksen mukaan ihmisellä, joka tekee pahaa, on liian vähän tietoa, ymmärrystä, kykyä, tahdonvoimaa tai empatiaa. Siksi pahaa voidaan poistaa esimerkiksi hoitamalla, kasvattamalla tai antamalla lisää pätevää tietoa ja resursseja.”

Juttuni ydin on Holapan mainitsemassa vihapropagandassa. Tämän päivän ja huomisen sota on informaatiosotaa. Kaikilla tasoilla. Kaksi Yhdysvaltain presidenttiehdokasta käy sitä nyt näyttävästi, eikä siihen ole napattu tunnuslausetta Mannerheimin vaakunasta: ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Ei kansallissosialismi eikä natsi-ideologia olisi voinut nousta valtaan ilman Joseph Goebbelsin ennennäkemättömän nerokkaasti organisoitua propagandasotaa. Wehrmachtiin, Hitlerin armeijaan kuului 17,3 miljoonaa miestä. Käytännössä sen riveissä oli jokaisen saksalaisperheen jäseniä. Hulluus oli helppo nähdä, silti usean kansalaisen mielipide oli: ”En tee mitään, mutten myöskään vastusta, jos joku toinen tekee.”

Meillä on päällimmäisenä mielikuva juutalaisia tuhoavista keskitysleireistä. Mutta rodun puhtauden nimissä saivat mennä kaikki, omatkin: ”Idiooteille ja vähämielisille on rakennettu palatseja, eivätkä sairaat pysty edes tajuamaan ympäristönsä kauneutta. Nämä vähä-älyiset mokeltajat ovat eläintenkin alapuolella.” Sitaatti on elokuvasta Menneisyyden uhrit, jota esitettiin aikanaan kaikissa elokuvateattereissa.

Sitten suositus: Guido Knoppin tietokirja Wehrmacht Hitlerin armeija (Ajatus Kirjat 2009, suom. Mervi Ovaska) on sotaan keskittyvällä sektorillaan yksi parhaista. Knopp on käyttänyt runsasta arkistomateriaalia, uusinta historiantutkimusta ja viimeisten eloonjääneiden haastatteluja. Teoksen lähdeluettelo, henkilöhakemisto, paikkakunta- ja asiahakemisto jäsentävät tietomäärää esimerkillisesti. Knopp on Saksan menestyneimpiä tietokirjailijoita ja useasti töistään palkittu.

En kuvittele, että uusnatsit lukisivat blogiani ja havahtuisivat pinnallisen uhon sijaan syvemmän tiedon merkitykseen. Ihminen vastustaa viimeiseen saakka ideologiansa vastaista informaatiota. Itse luin ja alleviivailin kirjan käsittääkseni jotain kansallissosialismin fanatismista ja kuolemaan saakka sokeasta uskollisuudesta. Kuuden vuoden saldona oli koko maailman mittakaavassa käsittämättömät kuusikymmentämiljoonaa surmansa saanutta.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit laajentavat teemaa, mutta pysyvät tiukasti asiassa.

1. Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. Charles Simic: ”Olen Jumala, tai paholainen”

3. Tomas Tranströmer:  ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa”

………………………………………………….

Paperi T ja nobelistin esimerkki

Kirjoittanut | 16.6.2016

Proosan pyhä kolminaisuus syntyy kielestä, rakenteesta ja tarinasta. Siinä on työkalupakki ja tuossa tärkeysjärjestyksessä. Tuloksen laji, laatu, ajankohtaisuus tai kirjallinen merkittävyys syntyy kolmikon summasta.

Jussi Saarinen nosti Aamulehden toissapäiväiseen kolumniinsa juttuuni innoittaneen lainauksen. Kirjallisuudesta tykkäävä räppäri Paperi T sanoo: ”kirjoissa tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä ja miten hän hallitsee käyttämänsä tilan.” Räppiin ei kompetenssini riitä. Parempaan kirjalliseen kiteytykseen en olisi pystynyt.

Sama vähän pidemmin sanottuna: romaanin rakenteilla ja tarinalla ei ole mitään merkitystä, ellei niitä voi kuvata kielellä, jolla on oma itseisarvo. Kirjoittaessa ja lukiessa kieli on itselleni tärkein. Yksi huono lause riittää pilaamaan romaanin.

Paperi T mainitsee suosikkinaan Thomas Bernhardin. Hieno esimerkki. Omien idolieni listasta tulisi pitkä ja usea nimi on täällä jo ruodittu, joten tyydyn nyt nostamaan tähän vain yhden lainauksen ja pari toisiaan täydentävää linkkiä.

Herta Müllerin (s.1953, nobel 2009) viidestäkymmenestä pienestä tarinasta rakentuu romaani. Vain reilut sata sivua. Käytössä on siis Andrei Tarkovskin menetelmä, jossa vastaanottajalle annetaan vain vähän. Kun lukija tai katsoja rakentaa loput omassa päässään, tulos on mahdollisimman puhutteleva.

Päivän aiheesta voisi vääntää useammankin väitöskirjan, mutta käytän konkreettista esimerkkiä samoin kuin eräs merkittävä sanankäyttäjä parituhatta vuotta sitten. Tässä kokonainen luku Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani (Tammi1990, suom. Raija Jänicke)

MESSU

Windischin vaimo seisoo pihalla mustien viinirypäleiden takana. ”Etkö sinä mene messuun”, hän kysyy. Rypäleet kasvavat hänen silmistään. Vihreät lehdet kasvavat hänen leuastaan.

”Minä en lähde talosta”, sanoo Windisch, ”jotteivät ihmiset pääse sanomaan minulle: se on nyt sinun tyttäresi vuoro.”

Windisch nojaa kyynärpäänsä pöytään. Hänen kätensä ovat raskaat. Windisch hautaa kasvot raskaisiin käsiinsä. Kuisti ei kasva. On kirkas päivä. Kuisti putoaa hetkeksi paikkaan missä se ei ole vielä koskaan ollut. Windisch tuntee töytäisyn. Hänen kylkiluittensa alla riippuu kivi.

Windisch sulkee silmänsä. Hän tuntee silmämunat käsissään. Silmät vailla kasvoja. Silmät alastomina ja kivi kylkiluittensa alla Windisch sanoo ääneen: Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä” Eikä Windischin kuulema ääni ole hänen omansa. Hän tuntee alastoman suunsa. Ja seinät ne puhuivat.

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille kirjallisuuden tuleva nobelisti”

2. Ekstralinkissä lisää Herta Mülleristä: ”Kirjallisuuden nobel 2009”

………………………………………………….

”Personal hero” minulle ja Barack Obamalle

Kirjoittanut | 11.6.2016

Nyrkkeilijä ja kansalaisoikeusaktivisti Muhammad Ali (s.1942) kuoli 3.6.2016. Urheilu-ura tuotti raskaan keskisarjan olympiavoiton 1960, sekä ammattilaisten raskaansarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Sport Illustrated valitsi Alin Vuosisadan urheilijaksi 1999. ”Minä olin nyrkkeilijä, mutta Ali oli osa historiaa”, MM-tittelin Alille menettänyt George Foreman tiivisti.

Presidentti Barack Obama kertoo pitäneensä oman ehdokkuustaistelunsa aikana työhuoneensa seinällä kuvaa 1.10.1975 käydystä Alin ja Joe Frazierin kamppailusta. Se oli innostuksen ja kiitoksen osoitus hänen periksi antamattomalle, ”henkilökohtaiselle” sankarilleen.

Seurasin nuorena Alin uraa, enkä aina ymmärtänyt kaikkea muuta sen ympärillä tapahtuvaa kohua. Tajusin vasta myöhemmin kuinka kova juttu oli vuonna 1967 kieltäytyä asepalveluksesta ja varmasta pestistä Vietnamiin.

Yleinen mielipide leimasi miehen petturiksi. Kaikki mistä hän oli urheilijana unelmoinut, otettiin pois ja kilpailulinsenssit peruttiin. Ali ei silti tinkinyt periaatteistaan. ”Minulla ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa, eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.” Korkein oikeus vapautti Alin ja hän palasi kehiin 1970.

Ali sai kasteessa nimen Cassius Marcellus Clay. Hänen mielestään se oli orjan nimi, ja hän haki uuden identiteetin muuttamalla nimensä ja liittymällä Nation of Islam -järjestöön. Elämänkatsomustaan hän toteutti myöhemmin lahjottamalla satoja miljoonia dollareita hyväntekeväisyyteen.

Persoonallisuus on ihmiselon suurin voima: Oma itsesi voit olla vain sen varassa, joka erottaa sinut muista. Ali toteutti määrettä johdonmukaisesti. Ja mikä hienointa, hän kykeni näyttämään heikkoutensa. Kun Parkinsonin tautia sairastava sankari sytytti olympiatulen Atlantassa 1996, katsojat jännittivät miten hän suoriutuu tehtävästä.

”Mies, joka näkee maailman viisikymmenvuotiaana samoin kuin kaksikymppisenä, on hukannut kolmekymmentä vuotta elämästään”,  Ali sanoi. Hän on niitä harvoja kuuluisuuksia, joka kykeni muuttamaan persoonaansa ja säilyttämään idolin statuksensa kirkkaana loppuun saakka. Hänestä voisi kirjoittaa romaanin mitan, mutta lopetan lyhyeen ja henkilökohtaiseen lainaukseen.

Kuva. Thomas Hoepker

Kuva. Thomas Hoepker

Kun kirjoitin ensimmäistä romaaniani Kuningatarperhonen ( Like 2004) selasin säästämiäni lehtileikkeitä. Lopulta kirjaan päätyi Alista nelisen sivua. Romaani käsittelee sankaruutta monin tavoin.  Lainaan tähän kappaleen ja Hesarissa neljätoista vuotta sitten julkaistun kuvan, joka innoitti riveihin.

”Ali seisoo pilvenpiirtäjän katolla. Chicago-joki virtaa horisonttiin, hinaaja kiskoo proomua, taustalla erottuu Jim Beam -viskimainos. Pilvenpiirtäjien tornit piikittävät taivasta ja Blue Islandin takana terästehtaiden ja teurastamoiden sekavat korttelit hukkuvat sumuun. Nyrkkeilijä on kohottanut kätensä taivasta kohti. Hän seisoo kuvassa ilman paitaa puvun housuissaan, jalassa italialaiset, käsintehdyt kengät. Suu on auennut huutoon. Hän on kuuluisampi kuin Tarzan, enemmän kuin koko takana piirtyvä miljoonakaupungin maisema kaikkineen. Hän on Goljatia vahvempi ja Michelangelon Daavidin patsasta kauniimpi.”

………………………………………………….

Ekstralinkissä lisää nyrkkeilystä ja leffa, joka on Yhdysvaltain elokuvainstituutin urheiluelokuivien listalla numero 1.

………………………………………………….

Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

Kirjoittanut | 2.6.2016

Sara Hildénin linja pitää: taidemuseo esittelee maailmantähden toisensa perään. Tänään avautuneessa Ron Mueckin näyttelyssä on esillä lokakuuhun saakka teoksia, joita ei ole ennen Pohjoismaissa nähty.

Päivän Aamulehti ja Hesari kirjoittavat tänään näyttelystä pintapuolisen esittelyn ja keskittyvät itsestäänselvyyksiin: ”Teosten valtava koko ja niiden hyperrealistisuus hämmentävät.” Kiteytän siis heti alkuun, mikä on Mueckin taiteessa kaikkein oleellisinta.

Mikä erottaa Ron Mueckin taiteen ihmishahmoisen kuvanveiston tuhansien vuosien traditiosta? Kuvanveisto on käyttänyt arkkityyppisiä tarinoita, joiden hahmoihin on liittynyt sankaruus tai pyhyys. Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu. Tarinaksi riittää vain se minkä katsoja itse kuvittelee. Taustoita vähemmän, siirrä valta katsojalle. Mueckin metodi tuo hänen taiteensa ainutlaatuisen lähelle.

Mueckin työt ovat joko meidän koostamme puoleen puristettuja tai jättimäisen suuria. Katsoja valpastuu eri tavoin, kun realistisesti kuvattu ihminen esitetään oudossa mittakaavassa. Mueck näyttää ihmisen ja inhimillisyyden ennen kokemattoman vetoavasti.

Mueck syntyi Melbournessa 1958. Hän ei ole saanut taidekoulutusta, vaan oppinut käsityötaidot saksalaissyntyisiltä vanhemmiltaan, jotka olivat nukentekijöitä. Tähänastinen tuotanto käsittää noin neljäkymmentä veistosta. Sara Hildén esittelee niistä kymmenen. Esillä on myös valokuvia ja videota.

Mueck ponnahti kerralla kuuluisuuteen vuonna 1997. Hänen veistoksensa Dead Dad hämmensi yleisöä Royal Academyssä järjestetyssä Sensation -näyttelyssä. Vuonna 2001 Venetsian biennaalin yli viisimetrinen Boy avasi ovet maailman kuuluisimpiin gallerioihin.

Suositus on vahva ja ohje yksinkertainen: Älä jätä käymättä tässä näyttelyssä.

(Kuvat avajaisista 1.6.2016)

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä lisää Sara Hildéniä: ”Maailmanluokan juttuja”

2. Ekstralinkki: 6. kesäkuuta, merkittävää päivä 72 vuoden takaa.

………………………………………………….

”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

Kirjoittanut | 28.5.2016

Aamulehti julkaisi tänään (28.5.) Juhani Branderin hienon koko aukeaman jutun Cormac McCarthyn tuotannosta. Kirjailijaa pidetään yhtenä amerikkalaisen nykyproosan ”parhaista”. Brander nostaa juttunsa pääosaan McCarthyn Rajatrilogian: Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Oman listani ykkönen on edelleen Kaijamari Sivillin suomennoksena vuonna 2012 julkaistu Veren ääriin. Tein siitä taannoin arvion blogiin. Nyt se on nostettava tähän uusintana.

……………………………………………………………………

Suoraan asiaan: luin viikonloppuna tähänastisen elämäni vaikuttavimman kirjan. En sano, että parhaan, sellaiset asiat ovat suhteellisia. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

Cormac McCarthy, kuva: Marion Ettlinger

Cormac McCarthy, kuva: Marion Ettlinger

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa.

Pokkarin takakannessa sanotaan, että Veren ääriin on ”lännenromaani, joka kääntää päälaelleen tavan jolla Lännestä kerrotaan.” Sekin on totta, mutta määritelmänä kovin kapoinen. Joissakin arvioissa olen törmännyt samaan luokitteluun. Kirjan varsinainen viesti on jäänyt tavoittamatta.

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Kuva sivustolta: thecivilwarparlor.com

Kuva sivustolta: thecivilwarparlor.com

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen.

Sivillin suomennos ansaitsee kehut. Replikointi on upotettu tekstiin ilman sitaatteja tai dialogiviivoja. Niissä käytetään myös modifioitua murretta, joka ilmaisee puhujan sosiaalisen aseman, sivistyneisyyden tai oppimattomuuden eron. Romaanin edetessä väkivalta ja rumuus kääntyvät oudoksi kauneudeksi. Magian saa aikaiseksi McCarthyn säkenöivä ja ilmaisuvoimainen kieli.

Kirja kaihertaa mielessä lukemisen jälkeen ja pulputtaa uusia oivalluksia ja näkökulmia. Päähenkilö vertautuu Kristusmyyttiin, hänkään ei perimmältään tunne isäänsä. Persoona on kuitenkin ristiriitainen suhteessaan hyvään ja pahaan. Piru on yleisesti mielletty karvaisena sarvipäänä, tuomari Holdenista on tehty kuvan vastapari, karvaton valkoinen mies, kuin jättiläiskokoinen imeväinen.

Pojalla on mahdollisuus tappaa pahuuden olemukseksi henkilöitynyt tuomari, mutta hän ei sitä tee. Lopullisen välienselvittelyn koittaessa Holden sanoo hänelle: ”Kuule minua, mies. Minä puhuin erämaassa sinulle ja vain sinulle ja sinä et ottanut sitä kuuleviin korviisi.” /…/ Meidän kahdenvälinen kauna oli valmiina ja odotti jo ennen kuin tapasimme. Ja silti sinä olisit voinut muuttaa kaiken.”

Verenvuodatuksen symboliikka on kirjassa läsnä monin tavoin, aivan kuten se on keskeinen tekijä Kristuksen lunastusmyytissä. Nämä rivit eivät riitä arvioksi, eivät edes hipaisemaan McCarthyn romaanin syvyyttä. Suositus tämä voisi olla. Lue Veren ääriin. Miksi? Koska historia näyttää miten tärkeää on tunnistaa paha, sillä se on ikuinen kuin tuomari Holden:

”Hän ei nuku koskaan. Hän sanoo ettei kuole koskaan. Hän tanssii valossa ja tanssii varjossa ja on suuri suosikki. Hän ei nuku koskaan, tuomari. Hän tanssii, tanssii. Hän sanoo ettei kuole koskaan.”

……………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä toinen amerikkalaisen proosan kova nimi: ”Kirjailija ja vastenmieliset tyypit”

…………………………………………………………….

Hymyilevä mies ja runoilija Myllylahti

Kirjoittanut | 25.5.2016

Nostan blogiin pienen anekdootin. Se ei ole tärkeä. Asiayhteys on. Nyrkkeilijä Olli Mäen rakkaudesta kertova suomalaiselokuva Hymyilevä mies voitti viime viikonloppuna Cannesin elokuvafestivaalin kakkossarjan pääpalkinnon.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi taannoin, että hänellä oli aluksi vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa. Kun hän otti työhön parikseen Mikko Myllylahden, tarina alkoi avautua uudella tavalla ja palaset loksahtivat paikoilleen.

Mikko Myllylahti on ohjannut lyhytelokuvia ja julkaissut neljä runokirjaa: esikoiskokoelmansa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen vuonna 2003 Savukeitaan kustantamana.

Kirjoitin kokoelmasta tuoreeltaan kritiikin MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan. Muistin tekstin yllättäen, ja kyllä – arvion loppuun kiteytyi ”näyttämöllinen ennustus”, josta kolmentoista vuoden jälkeen on tullut täyttä totta.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti on kirjoittanut energisen esikoiskokoelman. Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen pidättelee sisällään vauhtiin kirjoitettuja säkeitä. Myllylahden tekstimaailma on kielen kuvilla ja kertautuvilla metaforilla kuorrutettu, rönsyilevä ja kuriton:

”Meri raivoaa ja sylkee päällemme, luun ja lentohiekan / hiertämä juna jatkaa matkaansa / ja kuljettaa rakastelumme kartat kohti etelää / kenties jossain pikkukaupungissa / väsynyt hyttisiivooja seisahtuu ovelle, repii lakanat / vuoteista tietämättä miten myrkyllistä ja katoavaa / on rakkaus.”

Kirjan kuvastossa liikutaan notkeasti mantereelta toiselle: kaupungit, meret, vuoret, valtatiet, junat, Glasgow, Meksikonlahti ja Santa Fe. Runon etappeja ovat yhtälailla suttuinen trattoria kuin kauppatorin bussi. Viskiä juodessa, matkalla Albuquerqueen, voi samalla miettiä askeleita Rauhankadulla. Ja kun mies potee pohjoisen koti-ikävää, runoon syntyy tiukka pysäytyskuva: ”Aurajoki on kuulas ja syväterävä, / minä likinäköinen, köyhä ja Lapista.”

Ja vaikka Myllylahti saattaa yllättäen sijoittaa säkeisiinsä haikumaisen runokuvan vuorista, lumesta ja kirsikoista, siihenkin tulvii preesensissä tapahtuvaa liikettä: ”Vuoret satavat lumen, kirsikat / paleltuvat rinteille.”  Liikkuvuudestaan ja materiaalin rikkaudesta huolimatta runoihin jää kokijan keskipiste, jota kaikki kokoelmaan kirjoitettu kiertää.

Myllylahti tekee havaintoja herkeämättä, maailma ja ihmiset virtaavat ohi: tapahtumat, esineet, assosiaatiot ja metaforiset kuvat. Johtopäätökset tai filosofiset kiteytykset eivät sovi hänen tyylilajiinsa. Ajoittaisesta omien tunteiden läsnäolosta huolimatta säkeet käyvät jatkuvaa dialogia runoksi muuttuvan ulkoisen todellisuuden kanssa: ”Motellit luutuvat aavikon kämmenille / Käärme nielee hiekasta hylsyn.”

Materiaalia Myllylahden kokoelmaan mahtuu kaaokseksi saakka. Välillä lyyrinen kieli saattaa kuljettaa miestä ajatuksen kustannuksella: ”Puinen tuuli kulkee laaksossa / ja hipaisee pilviä kuin alpaa, / kesän rikkoutuneita tunteja / me olemme vanhan vuoteen perilliset, marmorijalavat / bulevardien hiertyneillä käsivarsilla / aineet jotka polttavat kuun sikiön vatsaani kiinni.”

Myllylahden ansioita ovat ilmaisun voima ja intensiteetti. Omaperäiset, rationaalisuudesta piittaamattomat ja nopeat näkökulmien vaihdot. Kielellisen materiaalin ehtymättömyyden ja rikkauden tuntu. Rytmiikan notkeat vaihdot: hengästyttävän menon vastapainoksi saattaa joen uoma pakastua hitaaseen valoon. Kuluneiden ilmaisujen, kuten kultaisen meren kohdun vastapainoksi kirjoitetut, persoonallisesti kiteytetyt kuvat: ”Taksitolpat ja toimistot mätänevät kaupungin suuhun kuin juopon hampaat.”

Kun Myllylahti malttaa karsia runostaan liikaa runollisuutta, tekstillä on tilaa hengittää vapaammin ja hänen säkeensä jakavat elämyksellisyyden tunteen lukijan kanssa. Näin Myllylahti rakentaa runoonsa näyttämötilan ja kohtauksen, joka on yhtä aikaa intiimi ja mittaamattomia ulottuvuuksia sisältävä:

”Tänään olemme puhuneet liikaa, leikkaat leivän ja juuston, / minä istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani, en löytänyt korttipakkaa tai kirjaa, / sinä juot viinin janoosi ja syöt leivän / koska sinä olet kaksikymmentä vuotta ja nälkäinen / tupakat joita poltamme tulivat tänne laivalla meren yli / ja nyt puhallamme savun ikkunasta sateiselle / kadulle jossa tähden ja moottorin veri on tuoksunut koko yön.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä yksi maailmankaikkeuden parhaista leffoista: ”Rivejä neron päiväkirjasta” 

…………………………………………………..

Nainen ja kottarainen

Kirjoittanut | 19.5.2016

Aamulla ensimmäiseksi hierojalle. ”Huollossa” pitäisi käydä useammin, turha kärsiä niskavaivoista, jotka voisi hoitaa ennakkoon. Ja huomenna kohti merta. Se onkin ensimmäinen kalareissu koko vuonna.

Kuva: Kalv.org

Kuva: Kalv.org

Blogin päivitys tarjoaa nyt niukkuuden estetiikkaa. Hain tekstiksi jotain hyvin yksinkertaista. Kun en halunnut haikuja sen paremmin kuin tankojakaan, tehtävä ei yllättäen ollut helppo. Varsinkin, kun halusin pitää kiinni William Carlos Williamsin teesistä: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja asioita, älä sotkeudu ideoihin.”

Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo

Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo

Lopulta löysin etsimäni Kalevi Seilosen toimittamasta kokoelmasta Toistasataa runoilijaa (Tammi 1989), johon hän on kerännyt suomennoksia 60-luvun kulttuurilehdistä. Teksti Cees Buddingh & Karel Schippers. Suomennos Heimo Pihlajamaa.

L I N T U

Suuren päivälehden toimittaja sai kerran puhelinsoiton vanhalta naiselta, joka kysyi: ”Voisitteko sanoa minulle, mikä tuo lintu on joka on tuossa taloni edustalla? Toimittaja vastasi: ”Kottarainen.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä isompaa asiaa: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

…………………………………………………..

Kirja on kuollut. Eläköön kirja!

Kirjoittanut | 13.5.2016

Kirjamarkkinoiden meno kiihtyy ja elinkaari lyhenee. Ei ole monta vuotta siitä, kun vuoteen mahtui kaksi kirjasesonkia: syksy ja kevät. Nimikkeiden määrässä syksy painoi, kevät oli keveä.

Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.

Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.

Nyt kirjamarkkinoiden kevät alkaa 1. tammikuuta ja julkaisutahti jatkuu kesän kynnykselle, jolloin alkaa lomalukemiseksi markkinoitujen kirjojen sesonki. Syksyn ensimmäiset julkaisut ilmestyvät jo heinäkuun lopulla. Vaan eipä auta, perinteisen kirjan myynti laskee.

Terho Puustinen kirjoittaa 12.5. Image -lehden blogissaan: ”Tietokirjallisuuden myynti on pudonnut 42 prosenttia huippuvuodesta 2004. Kaunokirjallisuuden huipusta on sulanut 30 prosenttia ja oppikirjatkin ovat menettäneet 13 prosenttia myynnistä. Tällaisia lukuja kirja-ala ei esittele koskaan julkisuudessa. Niitä ei tohdita nostaa edes sisäpiirin keskusteluun.”

Entä kirjan hinta? Tein parin minuutin empiirisen tutkimuksen. Tommi Kinnusen Neljän tien risteys julkaistiin 2014. Arviot olivat kehuvia ja nostivat romaanin puheenaiheeksi. Tänään kirjan voi hankkia kirjakaupasta hintaan 29,95. Tai tarjouksesta 4,50 eurolla plus postikulut.

Kun myynti tyssää ja uutta julkaisua tunkee varastoon, painoksen loppu lykätään silppuriin. Taannoin esimerkiksi Kirjatori myi kustantajien jäännöseriä. Myymälöitä oli parhaimmillaan kaksitoista. Toiminta on loppunut. Viime joulun kantissa Tampereella oli vielä pop-up myymälä.

Kirjailijan kustannussopimuksessa on yleensä pykälä, joka velvoittaa kustantajaa tarjoamaan kirjaa tekijälle ennen silppuria. Sos-median viestien perusteella näyttää siltä, että viime viikkoina yhä useampi kollega on lunastanut option ja pelastanut viimeiset kirjansa kuolemalta.

Käytin tilaisuutta myös itse ja lunastin kahden kirjan painoksen loput. Maksoin niistä mielelläni viisikymmentä senttiä kappaleelta. Olen jakanut jo liki kaikki kevään esiintymisten ja haastattelujen yhteydessä. Kirja on kuollut, eläköön kirja! Raha ja prosentit eivät merkitse kaikkea. Lukemisella parannetaan maailmaa yhä. Enemmän kuin millään muulla?

Vielä runo eloonjääneestä kokoelmastani Satakieli! Voit myös kuunnella sen kotisivuiltani kahdeksan muun tekstin kanssa. Hienon äänimaailman runoihin on tehnyt ja sovittanut Hanna Silvennoinen. LINKKI.

………………………………………………………………………….

Nimetön – Namnlösa

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien kansikuvissa,

sillä Sinä loit meidät kuvaksesi vaikka jotkut väittävät,

että olet tehnyt myös sekundaa. Me olemme yhtä kuin sinä,

tai toisin päin. Sinä olet yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen,

et hyvä etkä paha, et vapahtaja etkä murhaaja,

väärämielinen tai oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti

joka tappoi lapsensa kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä.

Sinä olet homo ja hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien käsiin

niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne tarkoitustasi

ja anna meille rauha nimesi tähden.

…………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä Tommi Kinnusen Neljän tien risteys.

…………………………………………………………………………..

Copyright © 2016 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi