Dinosaureeni – isälle omistettu esikoinen

Sami Oskari Lahtisen tuore esikoisteos Dinosaureeni (AULA & CO 2024) perkaa autofiktion käsitettä perusteellisesti. Romaani on kirja romaanin kirjoittamisesta ja avoimesti tekijänsä oloinen. Näin teksti vakuuttaa, pohtii perusteluitaan ja kyseenalaistaa silti kaikkea kirjoitettua. 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Takakansi tiivistää teemaa: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Kirjailijanaapurin rohkaisemana hän huomaa pian kirjoittavansa kirjaa isästä, pojasta ja näiden välisestä tilasta.” Aihe sinänsä on ”ikuinen”, mutta Lahtinen käsittelee sitä varsin omaäänisesti.

Novellipohjaista romaanin rakennetta on käyttänyt esikoisessaan esimerkiksi Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinat (Sammakko 2003). Ratkaisu toimii, Lahtisen kohdalla jopa niin, että Dinosaureenin fragmentaarisesta rakenteesta muodostuu kokonaisuutta kuljettava ja jäsentävä tekijä. 

Autofiktio (tai biofiktio) proosan lajityyppinä lienee nykyään kaiken käytetyin. Lahtisen esikoisesta olisi ollut vara karsia muutama tarinan kannalta turha rönsy (esimerkiksi makaronilaatikosta pitävä Felix, joka halusi ateriansa aina ketsupilla) mutta kiteytetään lopputulos näin: Dinosaureeni hyödyntää kliseisen ilmaisun tarinasta sipulin kuorimisen ja kerroksellisuuden vertauksena hienosti ja hallitusti. Kohtaus kohtaukselta tarina syvenee ja saa lisää sävyjä.

Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa poika ripottelee isänsä tuhkat Kymijokeen. Lahtinen pirstaloi kirjan rakenteen nykypäivään, takaumiin ja tulevaan: ”Tiedän nyt, miten kirja päättyy. Samalla minulle selvisi myös, mistä se alkaa. /…/ Minulle on nyt lopultakin yhdentekevää, onko kertomukseni totta. Tärkeää ei ole enää tieto siitä, mikä tosiasioiden joukko minut tähän toi, vaan se, mihin päätän tästä jatkaa.” 

Sami Oskari Lahtinen. Kuva: Pinja Norrlin.

Dinosaureenissa itse teksti on perusteiltaan toimivaa, toisaalta tarinan kuljetuksen sujuvaa ”peruskauraa”, mutta sisältää myös syvempiä aforistisia kiteytyksiä, joita kelpaa lukea ja ajatella toiseenkin kertaan: ”Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. Ja – vielä hetken – hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.” 

Teos on aikalais- ja ihmissuhderomaani. Isän ja pojan suhde – tai paremminkin pojan ja isän, on tarinan ydin, jota kaikki kirjoitettu palvelee. Joku voisi käsitellä kipeää aihetta traumaattisesti, syytösten värittämistä lähtökohdista. Dinosaureenin metodi on: ”Näytä, älä selitä” Kiihkoton, jopa lempeä asenne koituu romaanin suurimmaksi emotionaaliseksi ansioksi.

Vierastin aluksi romaanin nimeä, joka ei avaa sisältöä, mutta tuo mieleen takavuosien telkkasarjojen suosikkinäyttelijän Tenho Sauréenin. Ja nyt, viimeiset sivut luettuani, pitää sanoa, että nimi kuittaa epäilyni ja nousee koko tarinan avainsanaksi. Joskus sytytyslanka palaa pitkään.

Lahtinen pohtii kirjoittamiaan rivejä: ”En löytänyt niistä etsimääni lohtua, eivätkä ne asettaneet elämääni uuteen valoon tai päästäneet minua pahasta. Mutta niillä on ääni, ja niiden kautta myös minulla.” Ja hilkkua ennen viimeisiä sivuja: ”Kirjoitin viimeiset rivit taas, mutta nyt uskoakseni viimeistä kertaa.”

Teoksen lopetus kuittaa tarinan komeasti. Kirjan päättävät repliikit avaavat romaanin ytimen ja emotionaaliset jännitteet vaikuttavan eleettömästi. Viimeisille neljälle sanalle latautuu aivan poikkeuksellinen teho. Perhedynamiikka ja varhainen suhde vanhempiin muokkaa meitä kaikkia. Dinosaureenin tarina ei ole se tavallisin. Vahva lukusuositus.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Minna Marsh: romaanissa isän ja tyttären rankka suhde

2. Viggo Wallensköld: Neuroosit ja traumat

……………………………..

Täyden palvelun itsemurhatoimisto

Jacgues Rigaut (1898–1929) oli ranskalainen dada-runoilija ja surrealistinen kirjailija, joka päätyi nuorena itsemurhaan provokatiivisena ja ”taiteellisena” tekona: ”Itsemurhan tulee olla elämäntehtävä. /…/ Koko olemus hinkuu toimintaa, joka kääntyy ihmistä itseään vastaan, jos tuo onneton ei osaa keksiä sille päämäärää.”

Jacques Rigaut 1922. (Man Ray 2015 Trust / ADAGP 2024, image: Telimage, Paris)

Rigaut kirjoitti vailla kokoavaa tavoitetta: lehtijuttuja, muistiinpanoja ja irrallisia tekstiluonnoksia. Niistä koottu pieni painos julkaistiin ensi kerran 1934. Vasta 1970 Martin Kay toimitti kattavan laitoksen, joka sisälsi myös julkaisemattomat tekstit ja kirjeenvaihdon. Suomentaja Janne Salo kokosi teoksen pohjalta kokoelman Täyden palvelun itsemurhatoimisto (Palladium Kirjat 2024). Kirjassa on myös Sami Sjöbergin kirjoittamat jälkisanat, jotka valottavat ajan henkeä: Dadaa, surrealistista ja antitaiteellista vallankumousta. 

Itsemurha oli yksi dadan taidekumouksen tarkoituksellisista paradokseista: ”Vain taitelija voisi tappaa itsensä taidetekona. Tämä elämän ja kuoleman rajoilla temppuileva hahmo tarvitsi yleisön, jotta itsetuhon eleellä olisi esteettistä arvoa.” Dadaismi syntyi ensimmäisen maailmansodan aikaiseen moraalityhjiöön ja vaikutti kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja teatterissa vuosina 1916–1923. Dadan kausi oli lyhyt, mutta perintö pitkä: ready-made, futurismi, kubismi, kollaasi, surrealismi ja provokatiivinen taide ovat yhä tuttuja. Ja toki kaikki muistavat yhä Marcel Duchampin taidenäyttelyyn signeeraaman pisuaarin vuonna 1917.

Kuva HS 10.4.2016. (Dada 100-vuotta)

Rivit Itsemurhatoimiston takakannesta: ”Pariisilainen dadaisti, nuorena itsensä ampunut Jagues Rigaut ei tahtonut jättää jälkeensä mitään, mutta jotain jäi: kylmänviileitä ja kuolinvoimaisia kirjoituksia itsemurhan houkutuksista, ikävästä, epätodellisuuden kokemuksesta sekä elämän perimmäisestä merkityksettömyydestä.” Näinkin voi lähestyä ikuisuuskysymystä elämän tarkoituksesta.

Rigautin tekstit ovat lyhyitä ja fragmentaarisia. Useimmiten johonkin yksittäiseen teemaan otsikoituja tai siitä ketjutettuja ajatuksia. Välillä tekstit ovat kitkerän käänteisiä aforismeja: ”Jumala näyttää hapanta naamaa, hän kadehtii ihmisen kuolevaisuutta. Ilouutinen: persoonallisuuden kato on ainut tunnetila, joka minulla on jäljellä.”

Kuva teoksesta, sivu 74.

Elämästä luopumisen teema kulkee vaimeammin tai voimakkaammin koko teoksen läpi: ”Ihminen, jota vastoinkäymiset ja ikävä karttavat voi pitää itsemurhaa kaikkein pyyteettömimpänä tekona – ellei sitten kuolema herätä hänessä ylen määrin uteliaisuutta. En kuollaksenikaan tiedä milloin ja miten olen saattanut ajatella näin, mikä toisaalta ei vaivaa minua. Mutta jos jotain, on se teoista ainakin absurdein: fantasiaa kukkeimmillaan, unenkin ylittävää kursailemattomuutta, myöntyvyyttä puhtaimmillaan.”

Myös visuaalisuus saattaa välähtää tekstissä puhtaan dadan hengessä: ”Olen flyygeliin kiivennyt Antikristus hattuna gramofonin torvi. Rehvakkaasti pompin päälläni Pera Palacen aulaan ja pyöritän jänisräikkää isovarpaillani. Herra siunatkoon teitä, kuutamon aasit!”

Jacques Rigautin 80-sivuinen tekstikokoelma on tärkeä, dokumentaarinen teos, joka valottaa aikansa taiteen käännekohtaa, jonka vaikutukset elävät yhä. Se toimii myös inspiroivana vastavoimana valmiiksi ajatellulle ilmaisulle. Näinkin voi kirjoittaa!

……………………………..

Ekstralinkit

1. Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

2. Lisää Dadaa: Hans Arp ja Pilvipumppu

……………………………..

Mitä merkitsee tekemättömyyden taito?

Tao Linin tuore teos Laozi ja tekemättömyyden taito (Aviador 2024) on ollut yöpöydän luvussa jo muutaman viikon. Ikiaikaista kulttuuria, filosofiaa ja tietoa tiivistettynä parinsadan sivun mittaan. Tällaista kirjaa ei voi yksinomaan lukea – pitää edetä ajattelemalla, assosioimalla ja ydinkohtia kertaamalla.

Kansi, Satu Ensted

Kirjan takakansi tiivistää sisältöä: ”Suomessa pitkään asuneen kirjailija Tao Linin teos tarjoilee lukijalle kansantajuisen syväanalyysin kiinalaisen ajattelun ikiaikaisista juurista ja siitä, miten keskeisimmän kiinalaisen ajattelijan Laozin kehittämä taolaisuus heijastuu nykyään Kiinaan ja kiinalaisiin. Nyt ilmestyvä Laozi ja tekemättömyyden taito sekä valottaa historiaa että näyttää konkreettisesti taolaisuuden ytimen, aktiivisen tekemättömyyden: sen, ettei yrittämällä yritä toteuttaa tarkkaa suunnitelmaa, vaan antaa elämän toteuttaa itseään. Tämän oivaltaminen auttaa sekä avartamaan käsitystä Kiinan ikivanhasta kulttuurista että ymmärtämään talousmahtiaan ja suurvalta-asemaansa kasvattavan Kiinan toimintaa.”

Keskeisemmältä olemukseltaan kirja avaa taolaisuuden filosofiaa kahden peruskäsitteen kautta: ”Daoa on pidetty tulkintana esimerkiksi luonnonlaista, luonnollisesta järjestelmästä, luonnon seuraamisesta, luojasta, maailmankaikkeudesta, sekä ylipäänsä kaikesta, mitä on. Itse sana Dao tarkoittaa tietä, polkua.

Käsitteen De on taas tulkittu tarkoittavan niin sisäistä voimaa, sielua kuin hyvyyttäkin, ja sitä pidetään daon seuraajana, vastaanottajana, aineellistumana ja ruumiillistumana. Kirjaimellisesti sana de tarkoittaa moraalia ja hyvettä.”

Laozi itse eli 500-luvulla eaa ja hoiti Zhou-dynastian kuninkaallista kirjastoa. Valtakunnan hiipuessa hän lähti vaeltamaan kohti länttä ja kohtasi lopulta rajavartija Yin Xin, joka pyysi Laozin muistinpanot itselleen. Näin kiinalaisen filosofian perusteos, noin 5000 sanaan tiivistetty Daodejing jäi elämään jälkipolville. Xi itse lausui saamansa tekstin kymmenentuhatta kertaa, saavutti sisäisen vilpittömyyden ja ikuisen elämän. 

Tao Lin, kuva Wikipedia

Kannatan Laozin ja Daon näkemyksiä. Mikä tähän aikaan sopisi paremmin: ”Pitää suuren mielikuva / kaikki taivaan alla on kanssakäymistä. / Kanssakäymisessä ei tehdä vahinkoa, / se on turvallista, rauhallista ja vakaata.” Ja hyvä ohje päivän klikkiuutisiin ja sos-median ärhäköihin kommentteihin: ”Taitava ihminen ei väitä; / joka väittää ei ole taitava.” 

Ehdottomien mielipiteiden aikana on hyvä kääntyä Laozin ja Daon puoleen: ”Toistumalla Dao toimii, / heikkous on daon voima. / Dao on tyhjä. loputon. / vaikka sitä käytetään, se ei tyhjene eikä täyty. / Viisas ei kokoa. / Kun toimii toisten hyväksi, / saa itse enemmän; / kun antaa muille lisää, saa itse lisää.”

Olen epäillyt Jumalan konkretisointia ja ”Luojan” sanomisten kirjaamista pyhiin teksteihin, joista ihmiset niitä tulkitsevat kulloisenkin tarpeensa mukaan. Käsittämättömien asioiden kohdalla on kyse narratiiveista, symbolisista kuvauksista. ”Suuri dao, muodoton, / synnyttää ja ravitsee taivaan ja maan; / suuri dao, haluamaton, / kuljettaa ja liikuttaa aurinkoa ja kuuta; / suuri dao, nimetön, / kasvattaa ja elättää kymmentätuhatta oliota; / en tiedä sen nimeä, / vastahakoisesti nimitän sitä daoksi.”

Tekemättömyyden taito jakautuu kuuteen osaan: Tarinoita Laozista, Viisauden varhaisperinne, Daodejing – valittuja otteita, Laozi uskonnollisessa taolaisuudessa, Myyttisiä klassikkoja, Taolaisia puheita. Tao Lin on tehnyt merkittävän kulttuurityön. Vahva suositus.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Lisää aiheesta: päivitys kahden vuoden takaa

2. Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

……………………………..

”On tärkeää osata hämmentyä maailman edessä”

Markku Toivosen tuore teos, Herra Plumin tuumat (Enostone 2024) on aforistinen teos, joka tarkastelee maailmaa yllättävistä, arjen absurdeista näkökulmista. 167 sivuun mahtuu 84 lyhyttä tarinaa. Herra Plumin tuumat on Toivosen yhdestoista kirja. Biografiaan mahtuu proosan lisäksi myös lyriikkaa, esseitä ja näytelmiä.

Kansi: Kalervo Sammalvehrä

Plum on yksinäinen surullisen hahmon ritari, jolle mikään ympäröivässä maailmassa ei ole itsestäänselvyys, vaan jatkuvan pohdinnan ja ihmetyksen aihe. Tarinoihin kiteytyy kosolti satiiria: ”Se, joka kulkee koko ajan harhassa, ei valaistu eksymisestä. Plum uskoo vahvasti, että tyhmyyksien tekemisestä on apua ainoastaan fiksuille.”

Plum on Henri Michauxin (1899 – 1984) proosarunojen surrealistisen sankarin, Plumen sukulaissielu. Aina hämillään tapahtumien fokuksessa, mutta kiusallisen ulkopuolisena. Kirjallista viitettä löytyy myös Italo Calvinon (1923 – 1985) teoksesta Herra Palomar. Kirjan 130 sivua sisältää 27 Palomarin pohdiskelevaa kertomusta.

Toivosen Plum pärjää upeasti omillaan. Vahvuus on tapahtumien ja ”ongelmien” samaistuttavuudessa ja lyyrisessä kielessä, jonka patoutunut voima kannattelee tarinoita. Lukiessa innostuu asioiden yllättävistä näkökulmista, tai huomaa tuntevansa samoin: ”Esimerkiksi tietokonetta on käsiteltävä varovasti: se hajoaa useimmiten silloin, kun virta kytketään päälle. Plum kumartaa ja ristii kätensä. Nähdessään ruudulla tutut tervetulotoivotukset, hän tekee voitonmerkin.” 

Jos kirjeessä on käsin kirjoitettu osoite ja postimerkki, en minäkään halua lähestyä sitä hätäisen välinpitämättömästi: ” Kirjeen vastaanotto arvokkain elkein takaa, että se sisältää hyviä uutisia. Plum avaa sen veitsellä ylen rauhallisesti, kuin halkaisisi kalan vatsan. Ennen lukemista Plum ”lepyttää” kirjettä, niin kuin tussipiirtäjä leyhyttää musteen kostuttamaa arkkia.”

Herra Plumin tuumat on filosofinen teos, jonka tekstiin kertyy aforistisia kiteytyksiä. Fragmentaarisuudestaan huolimatta muoto kehii lopulta sisäänsä draaman kaaren. Viimeisissä välähdyksissä tehdään tiliä elämästä ja pohditaan ikuista nuoruutta ja kaukaisia ystäviä: ”Jos he eivät enää tapaa tässä maailmassa, kunkin olemus pysyy täysin entisellään. He ovat toisilleen kuin sarjakuvahahmot, jotka eivät ikinä vanhene, tai kuin varhain lähteneet ja siksi kuolemattomat tähdet: James Dean, Marilyn Monroe, Jimi Hendrix. Heidän piirteensä ovat loputtomiin seesteiset ja jäntevät.”

Markku Toivonen, kuva Jyrki Nisonen

Teos on nautittavaa luettavaa. Ei liikaa kerralla – omalle ajattelulle pitää jättää tilaa. Viimeiset rivit jättävät mieleen tulevan haikean toivon: ”Plum tahtoisi siivota kotinsa vasta sitten, kun tämä erityinen ihminen käy hänen luonaan seuraavan kerran. Siisti keittiö olisi iloinen tervetulotoivotus. Mutta Plum ei tiedä, tapaavatko he enää koskaan. /…/ Ikkunalaudalla lepäävään kodinonneen on puhjennut pieniä valkoisia kukkia. Huoneen ilmaan on jäänyt hymyjen ja kosketusten jälkiä, kirkkaita ja sakeita lauseita, talven himmeää valoa.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Buster Keaton ja Kari Hotakaisen proosa

2. Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

……………………………..

Kirsi Kunnas 100v -juhlavuosi. Näin runoilija kiteyttää kulttuurin.

Blogi kertaa kymmenen vuoden takaisen päivityksen. Tieto on vaarallista. Varsinkin varma tieto. Se tappaa kaiken kyseenalaistamisen. Ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin, sitä saattaa omahyväisesti kuvitella ymmärtävänsä, mutta mitä vielä.

Matkalla kaasukammioon. (Julkaisuvapaa / Wikipedia)

Kulttuuri parantaa elämänlaatua ja pidentää ikää. Siitä on selvät sävelet ja tutkimukset. Tämä selvä, uskon ja ymmärrän.

Ote hallituksen painopisteraportista kymmenen vuoden takaa. Koulutus-, tiede- ja kulttuuripolitiikka, sivu 35: ”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Nykyhallituksen raporttiin en ole tutustunut, mutta epäilen kulttuurin keskeistä asemaa yhteiskunnan rakenteissa.

Toimitin ikuisuus sitten Jouni Inkalan kanssa MotMot -runouden vuosikirjan 2001. Tilasin siihen esseen Kirsi Kunnakselta. Se tuli aikanaan koneella naputeltuna vähättelevän saatekirjeen kera.

”Jos sinusta tuntuu, ettei tällainen teksti sovi kirjaan niin anna olla, jätä pois.” Sattuneesta syystä luin taas uudelleen Kirsin esseen Feeniks-lintu ja Ajan hyrrä. Ymmärrys avautui laakista. Vaikeat sanat: kulttuuri, elämänlaatu, taide, ihmisenä oleminen, luova vaikutus… abstraktit ilmaisut saivat äkkiä tarkan ja yksilöllisen merkityksen.

Kirsi Kunnas 2012. Kuva Anneli Salo (Julkaisuvapaa / Wikipedia)

Kirsi kirjoittaa nuoruuden parantola-ajastaan, josta muistaa kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttään ja unia, jotka toivat vastapainon päivän sisällyksettömyydelle ja tapahtumattomuudelle. Ja siellä ne ovat, lainauksen kaksi viimeistä virkettä, jotka avaavat ymmärrystäni ja antavat syvemmän merkityksen sanalle Kulttuuri.

”Nämä unet ja kuvitelmat minä muistan. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden muistelmia samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimaalisen pieni hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä, jotka tekevät muistin arvokkaaksi. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Runoilija, tyhjäntoimittaja ja yhteiskunnan loinen

2. Kuolemaantuomitun selviytymistarina

………………………………………………

”Isä vaanii kaapin alla, äiti uhkaa vasaralla”

Viggo Wallensköldin tuorein teos, Opettavaisia runoja lapsille (Siltala 2024) on hillitöntä hyberbolaa – liioitteluakin kovempaa kamaa. Wallensköld tunnetaan kuvataiteilijana ja kirjailijana. Kummankin työn jälki on ainutlaatuisen omaperäistä, ja reviiri niin tiukkaan rajattua, etteivät siihen saata seuraajat astua.

Kuvataiteen viimeisin meriitti on Ars Fennica -palkintoehdokkuus 2022. Samana vuonna julkaistu Neuroosit ja traumat – Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia, toi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Opettavaiset runot on kuudes Mbdrinovin omaperäiseen maailmaan kiertyvä teos. Nimiölehden mukaan Kardaniankielisestä alkuteoksesta Ha mjassik pedagogina lyrik (1936)  Aaron Svanbon ja Irina Muromtsevan suomentama. Kuvitus alkuperäisestä teoksesta.

Olen pitänyt runoteoksen – tai kaunokirjallisen proosan kuvittamista ”ongelmallisena”. Tekstiin ympätty kuva toimii hyvin harvoin. Nyt, kun taiteilija täydentää tekstin omalla kuvituksellaan, tulos on jotain enemmän kuin osiensa summa – sama henki välittyy kummastakin.

Kaikkien Mbdrinov -teosten ”vinksahtaneessa” maailmassa toistuvat usein samankaltaiset symbolit: toinen toistaan oudommat (usein parrakkaat) tyypit, sipulitorniset kirkot ja mitä erikoisimmat sienet. Tarinat on kyllästetty mustalla huumorilla.

Tuoreessa teoksessa käsitellään mm. runoja ja loruja lasten kasvatuksessa, lasten kurittamista: piiskaamoita, lettivetämöitä ja kuritushuoneita. Nuoret saavat elämänohjeita ja kiusaajat neuvoja. Toivottomille tapauksille suositellaan kahtakymmentäyhdeksää nimettyä kirkkoa. ”Jos mikään ei auta, eikä lapsi muutu paremmaksi ihmiseksi, voi hänet viimeisenä keinona viedä kirkkoon, jollaisia suuressa maassamme on tuhansia. Lapsen voi huoletta jättää hurskaiden isien huomaan. Vain erästä kiertelevää diakonia on syytä varoa.”

Viggo Wallensköldin kuvallisessa ja sanallisessa ilmaisussa toteutuu taiteen ehkäpä tärkein elementti. Ne tunnistaa välittömästi – ne eivät voi olla kenenkään muun tekemiä.

………………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Viggo Wallensköld: Neuroottinen ihminen väpättää

2. Todella veteliä preludeja koiralle

……………………………………………..

 

 

 

Mÿnna tachton gernast spuho somen gelen. Emÿna daÿda.

Mikael Agricola, uskonpuhdistaja, kääntäjä (latina, ruotsi, saksa) ja kirjailija. Suomen kirjakielen isä. Agricolan sanastosta on kielessämme käytössä yhä yli puolet. Toki myös johdannaisina, mutta ymmärrettävissä.

Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää liputetaan kirjailijan kuolinpäivänä, koska tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetä. Sopii hyvin tänään, lämpimänä ja aurinkoisena päivänä. Yleisönosastojen koirankasoista valittajien on aika aktivoitua. Sitä vastoin suomen kielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Englanti jyrää meitin, eikä nuorison puheesta enää tolkkua saa. Kaikki on lainaa ja slangia!

Agricolan aikainen kielemme näytti otsikon kaltaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Puhuttu kieli on varmasti kuulostanut hyvinkin erilaiselta. Ihan kuten nytkin, kirjakielen kaltaista kieltä ei sinällään puhuta missään. Lähimmäksi päästään Keski-Suomessa, Keuruun kaupungin tienoilla.

Vanhimmat kirjatut suomenkieliset lauseet ovat löytyneet Nürnbergistä, keskiaikaisesta saksalaisesta matkapäiväkirjasta n. vuodelta 1470, josta göttingeniläinen Christine Wulff on tehnyt tutkielman ”Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert”. Esimerkkilauseeni on tuosta tutkielmasta napattu.

Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon jäämistöstä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetäänkö laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.

Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua, ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus. Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa.

Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomen kielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi – kunnes syntyy parempia.

Tämä vielä. 25.10.2023 Aino Miikkulainen kirjoitti Hesariin jutun otsikolla: ”Lasten huono lukutaito on vanhempien vika”. Sietää sitä miettiä moneltakin kantilta. ”Liikkuminen on tärkeää, mutta lihasten lisäksi pitäisi alkaa arvostaa samalla tavalla myös aivoja ja kieltä. Lukeminenkin on taito.”

Pelkistetyn provokaationi lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”

………………………………..

Ekstralinkistä löydät tuoreemman kielenkäyttäjämme Volter Kilven. Lyhyen jutun lopussa on viisi linkkiä päivityksiin, joissa ruodin useista eri lähtökohdista hänen romaaninsa Alastalon salissa.

http://juhasiro.fi/blogi/?p=5945

…………………………………

Eläin, josta tuli Jumala – ihmisen historia 13,5 miljardin vuoden takaa tähän päivään

”Tämä kirja antaa kyytiä aivoihin kertyneille hämähäkinseiteille. Harari on älyllinen akrobaatti, jonka loogiset loikat saavat lukijan haukkomaan henkeä ihastuksesta” (The Sunday Times) ”Lumoava ja informatiivinen. Äärimmäisen mielenkiintoinen.” (The Guardian)

Yuval Noah Harari (s.1976) on historian professori Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Bibliografiaan on kertynyt seitsemän maailman- ja ihmisen tilaa käsittelevää tietoteosta. Sapiens, Ihmisen lyhyt historia julkaistiin meillä Jaana Iso-Markun suomentamana ja Bazarin kustantamana vuonna 2016. Kirja ehti olla lukulistallani pitkään, kunnes löytyi Hämeenpuiston kirpparilta viiden euron hintaan. Ei mulla kiirettä ole, haluan aina kirjan omaksi, jota voin käännellä sivuille koirankorvia. Niillä pääsee nopsasti itse asiaan, jos tulee tarvetta palata teokseen.

Yksi Sapiensin ydinajatuksista on, että ihminen on noussut maailman valtiaaksi kyvyllään kuvitella olemattomia. Hänen mukaansa jumalat, valtiot ja raha ovat olemassa vain ihmisten yhteisen uskon varassa. Kirjan takakannen kiteytys: ”Kiehtova, innoittava teos ihmiskunnan historiasta – täynnä rohkeita ajatuksia ja yllättäviä faktoja. Tätä mukaansatempaavaa, myyttejä murtavaa kirjaa ei voi ahtaa pähkinänkuoreen, se on vain luettava.” (Financial Times)

No, tämän kirjan kohdalla on turha lähteä sisältöarvioihin tai mielipiteiden variointiin, paljosta on aina paras kirjoittaa lyhyesti. ”Rohkea, laaja-alainen ja provokatiivinen teos haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä.” Liki viidensadan sivun tiivistys käy läpi Sapiensin historiaa, miten metsästäjä-keräilijöistä kehittyi urbaaneja yhteisöjä, miten ihmiset alkoivat uskoa jumaliin, miten muodostuivat kansallisvaltiot ja imperiumit, miten muodostui raha ja sen illuusio, teollisuuden ja tieteen vallankumous, lait, byrokratia ja kuluttamisen ideologia…

Yuval Noah Harari, kuva: Bandeep Singh (2018)

Historian aikajana lähtee 13,5 miljardin vuoden takaa, materia ja energia syntyvät. Fysiikan alku, lopulta nykyhetki, kun ihmiset ylittävät maapallon rajat. Ydinaseiden uhka ihmiskunnalle – ja tulevaisuus, kun Superihmiset ottavat Homo Sapiensin paikan. Hararilta on suomennettu kolme teosta: Homo Deus, Huomisen lyhyt historia, 21 oppituntia maailman tilasta ja Sapiens, jonka kansainväliset myyntiluvut nousevat liki puoleentoista miljoonaan niteeseen.

”Olemme kohottaneet itsemme jumaliksi, joilla on seuranaan vain fysiikan lait, emmekä siten ole tilivelvollisia kenellekään. Tuotamme tuhoa muille eläimille ja ympäröivälle ekosysteemille tavoitellessamme omaa mukavuuttamme ja huviamme, emmekä saavuta koskaan tyydytystä. Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä mitä haluavat?”

Kiteytykseni Hararin kirjasta on silkka suositusten suositus. Yleissivistävä tietokirja, joka aktivoi lukijansa ajattelua. ”Rohkea, laaja-alainen ja provokatiivinen teos haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

2. Kirja, joka odotti minua lähes kaksituhatta vuotta

……………………………..

Millaista runoa tarjoaa Oopperan grilli?

Oopperan grilli (Enostone 2024) on Tapani Kinnusen yhdestoista runokokoelma. Kun kirjan takakanteen on nostettu lainaus vuosien takaisesta kritiikistäni: ”Kulttikamaa.” (Juha Siro, Aamulehti) – lienee syytä tarkastella mikä on runoilijan tulokulma teksteihin tänään. 

Kansi: Juho Juntunen

Suonna Kononen kirjoittaa esipuheessaan, että Kinnusesta on Oopperan grillissä kasvanut oma tunnistettavaääninen itsensä. ”Boheemius ei ole enää pelkkää ryyppäämistä, vaan myös kotona viihtymistä. Oma vaimo tai tyttäret voivat inspiroida tekstiä siinä missä vanhempi kollega tai metsässä tai naapurissa asuva spurgu.”

Kyllä Kinnusella on aina ollut tunnistettava ääni. Siihen kuuluu adjektiiveja kartteleva suorasanainen kieli, ja raadollisen arjen kuvaaminen runon keinoin. Tuoreessa kokoelmassa näkökulma on laventunut: ”Jotain on muuttunut / tyttäreni esittää hurjan runon / radiokanavalla / ennen hartaita säveliä. / Esiinnymme yhdessä / Bar Ö:ssä, kaikki / eivät mahdu sisään.” Lavarunous on aina liittynyt erottamattomasti Kinnusen runoilijakuvaan.

Oopperan grillistä löytyy huumoria ja kirpeitä säkeitä, jo ”tavaramerkiksi” muodostunutta tuttujen nimien poimimista osaksi runoa: ”Kemistit kokoontuvat / Hirvipatsaalla. / Kari juo harmaata / litkua, jota on jatkanut / käsidesillä. Alko / on kiinni.”

Kuva: Kaupunkimedia Aamuset, Ari-Matti Ruuska

Kinnunen on kohderyhmätietoinen tekijä. Se ei silti tarkoita laskelmointia, vaan jo mainittua omaäänisyyttä. Tulos on lukijan hylättävissä tai hyväksyttävissä, se ei ole enää tekijän murhe.

Kinnunen aloitti runolla 1994, kokoelmia on kertynyt yksitoista, plus yksi koottujen runojen teos. Suomi-sixpackista löytyy kuusi proosateosta. Oopperan grilli löytää varmasti lukijansa. Sitä siivittävät tekijän tulevat ja värikkäät lavakeikat. 

Lopuksi Oodi retsinalasille. Seitsemän sanan runo, joka todistaa miten niukkuus osuu ja uppoaa, kun kohde on oikea. Olen sen kymmenet kerrat istunut Kirjailijaliiton Ateenan residenssin parvekkeella ja nauttinut kylmästä retsinasta. Korkeajalkainen viinilasi sopisi sille kuin konvehti kaurapuuroon. Sitä paitsi talouslasi on hieno sana.

Se

on

tavallinen

talouslasi

josta

Retsina

juodaan.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Jo maanantaina ollaan Ateenassa – mennessä jutellaan kuolleiden kanssa

2. Lisää niukkuuden estetiikkaa: Nainen ja kottarainen

……………………………………..

Totta, valhetta, autofiktiota vai narsismia?

Blogin päivitys on venähtänyt pitkäksi. Sain aikaa ottaneen työn eteenpäin, joten nappaan jatkoa edelliseen päivitykseeni kaikkien aikojen Finlandia-voittajasta. Ennustin tulosta Ulla-Lena Lundbergille. Ja niinhän siinä kävi. Ulla-Lena Lundberg sanoo yhdentoista vuoden takaisen haastattelunsa päivityksessä 30.10.2023: ”Lopulta jokainen kirjani henkilö on minä itse”. Pidän kovin Ulla-Lena Lundbergin ajatuksesta. Olen kirjoittanut itse näinkin: Vaikka kuvataiteilija tekisi mitä, hän maalaa aina omakuvaansa.

Äänestyksen tuloksen aikaan saksin Hesarista myös Simo Halisen 60-vuotishaastattelun. Ingressin mielipide on minulle ihmetyksen aihe. Jos käsikirjoittaja-kirjailija Halinen saisi valita, hän kirjoittasi vain kirjoja, mutta ei autofiktiota: ”Siinä on mielestäni jotain hirveän narsistista.” 

Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija itse tai hänen kuvitteellinen hahmonsa esiintyy osana tapahtumia, jotka saattaisivat olla hänen omia kokemuksiaan. Italo Calvino tiivisti kysymyksen aikanaan näin: ”Kun totuus painetaan kansien väliin, siitä tulee valhetta. Ja toisin päin, valheet kansien välissä muuttuvat todeksi.” 

Ikiaikainen dilemma: Valitseeko kirjailija aiheen, vai aihe kirjailijan? Vastaus löytyy pulman välistä. Kirjailija joutuu aina ensin ratkaisemaan kysymyksen: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jo siinä on autofiktion siemen, jokainen on geeniensä ja kokemustensa summa. En usko, että kukaan kirjoittaa omaa emootiotaan vastaan. Edes tietokirjailija ei valitse itselleen epäkiinnostavaa aihetta.

Alice Munro sai Nobelin 2013. Hän julkaisi novellikokoelmansa Kallis elämä, vuonna 2012 ja päätti lopettaa kirjoittamisen. Yksi valittujen kokoelma on julkaistu Nobelin jälkeen. Munro päättää viimeisen kokoelmansa kolmeen novelliin otsikolla Finaali. ”Tämän teoksen viimeiset tarinat eivät ole pelkästään tarinoita. Ne muodostavat erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen suhteen. Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.

Alice Munro, kuva HS toukokuu 2015 / MV photos

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa valittiin viime vuoden Finlandia-voittajaksi. Ote Aamulehden kritiikistä: ”Sirpa Kähkönen on kirjoittanut taitavasti rakennetun ja raastavan koskettavan äidin sielunmessun, jota ei pysty silmät kuivina lukemaan. 36 uurnaa on syvästi henkilökohtainen, mutta runsaista yksityiskohdistaan huolimatta romaani tavoittaa myös yleisen ja ylisukupolvisen.”

Kun Ulla-Lena Lundberg sanoo olevansa itse jokainen kirjansa henkilö, ymmärrän sen yleisesti tarkoittavan myös autofiktion ”vaikeita ja vastenmielisiä” henkilöitä, jotka toimivat vastapareina, projektioina ja peileinä itselle ja kokonaisuudelle. Tähän sopii lukusuositus: Jean Genet, Varkaan päiväkirja. Ekstralinkissä teoksesta enemmän.

………………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Camus, Genet ja Hitlerin epätoivo 

2. Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus

………………………………………………