Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

Kirjoittanut | 23.3.2017

Blogi nostaa päivitykseen Anneli Kannon tuoreen romaanin Lahtarit. (Gummerus 2017) Lainaan luonnehdinnan kustantajan esittelystä, jotta päästään pikaisesti alkuasetelmiin.

”Lahtarit kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin. Eri rekistereitä taidokkaasti hyödyntävä teos on tarkka ja todelta tuntuva kuvaus kansalaissodan kaoottisuudesta ja raakuudesta. Mosaiikkimaisesti rakennetussa historiallisessa romaanissa ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi niin jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, englantilainen kääntäjä kuin suomenhevonenkin.

Kanto yhdistää romaaniin dokumentaarista ainesta: päiväkäskyjä, sanomalehtikirjoituksia sekä otteita muistelmista ja kirjeistä. Lahtarit ilmestyy kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017. Se on sisarteos Kannon romaanille Veriruusut (2008), joka kertoi punaisista naiskaartilaisista.”

En kuvitellut olevani kirjan varsinaista kohderyhmää. Suurin syy lienee, etten lukijana uskonut löytäväni enää kiinnostavaa ja tuoretta näkökulmaa paljon käsiteltyyn aiheeseen. Nyt on kuitenkin käännettävä kelkka ja nostettava tähän muutama kiteytys, joiden vuoksi uskallan suositella kirjaa mahdollisimman monelle lukijalle.

1. Romaani hakee muotonsa ja rakenteensa aiheen mukaan. Lahtarit on kirjoitettu kaleidoskooppimaisesti eri kertojien tarinalliseen jatkumoon. Näkökulmien vaihtaminen monipuolistaa menneen ”todellisuuden”  lähtökohtia, ajankuvaa, ideologioita ja moraalikoodistoa. Lyhyiksi pirstotut luvut tukevat sodan kaoottisiksi kehittyviä tunnelmia.

2. Kanto kertoo saaneensa innostuksen aiheeseen löydettyään isoisänsä valkoisten sotilaiden ryhmäkuvasta. Ehkä juuri tästä seuraa koko romaanin kantavin voima. Kirjoittajalla on emotionaalinen vastuu tekstistään. Eri kertojat ovat taustoineen vahvasti läsnä tarinassa ja kirjailija kykenee seisomaan uskottavasti heidän henkilökuviensa takana.

3. Historiallinen romaani ei voi pyrkiä tunnontarkkaan jäljitelmään menneestä. ”Uskottavuuden illuusio” vaatii kurottamaan samanaikaisesti kadonneeseen aikaan ja lukijan nykyhetken todellisuuteen. Kanto saa romaaniinsa eloa ja vaihtelua kerronnan rekistereihin eri murteiden käytöllä. Murteita ei voi sinällään litteroida, mutta Lahtareiden puheenparren modifiointi on nautittavaa luettavaa.

4. Kanto tekee romaaninsa osoittelematta ja limittää dokumentaarisen aineksen, taustatyönsä ja henkilöiden fiktiiviset ajatukset ja kokemukset luontevasti toisiinsa. Lopputulos on sutjakkaa luettavaa. Kanto rakentaa henkilöilleen myös sodan jälkeisen tulevaisuuden, kenelle ristiriitaisemman, kenelle seesteisemmän.

Lopuksi: kustantajan esittely puhuu kansalaissodasta, joku toinen kapinasta tai vapaussodasta. Edesmennyt äitini käytti ilmausta: ”Kun alkoi se venäläisten poisajo Suomesta.” Kyllä hänkin lopputilanteen tajusi, mutta ilmaus kertoo miten vähin valmiuksin ja ylevin ideologioin taisteluihin lähdettiin, miten järkyttävää jälkeä sisällissodasta seurasi, kun tilanne karkasi käsistä puolin ja toisin. Lahtarit on monin tavoin täsmäkirja tähän vuoteen!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Anneli Kanto ja Pyöveli

2. Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

………………………………………………

”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

Kirjoittanut | 17.3.2017

Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.

Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.

Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkki

1. Mitä Esko Valtaoja tähän sanoo: ”Ihmisen suurin ja vaikein saavutus”

………………………………………………

Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Kirjoittanut | 14.3.2017

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………

Suomi 100, Suomen kirjailijaliitto 120

Kirjoittanut | 8.3.2017

Itsenäinen Suomi on satavuotias. Suomen kirjailijaliitto kaksikymmentä vuotta vanhempi. Avataan aika-ikkunaa esimerkillä: vuonna 1897, liiton perustamisvuonna Juhani Aho julkaisi romaaninsa Panu. Teos kertoo suomalaisen ”pakanauskon” ja kristinuskon yhteentörmäyksestä. Ahoa voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä ammattikirjailijana.

Riittäköön historiasta. Kevään mittaan kirjailijaliitto järjestää juhlavuotensa ohjelmaan liittyen haastattelutilaisuuden neljällä eri paikkakunnalla otsikolla ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Yhteensä 15 kirjailijaa kertoo mistä löytyvät ideat kirjoihin, miten ne rakentuvat ja hakevat muotonsa.

Reidar Palmgren (kuva: Arto Wiikari/Otava), Riikka Pulkkinen (kuva: Jouni Harala/Otava), Juha Siro (kuva: Jyrki Nisonen)

Tampereen tilaisuus järjestetään pääkirjasto Metsossa 13.3. klo 18.00. Sari Peltoniemen haastateltavana on kolme kirjailijaa: Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro.

En tiedä miten ilta hakee muotonsa ja keskustelunsa, joten kiteytän tähän päivitykseeni tärkeän pointin. Kirjoittamisen kääntöpuolen – lukemisen. Lopulta ne ovat yksi ja sama asia hieman eri kulmasta katsottuna. On luettava tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden, sanoi Gustave Flaubert.

Alkuvuoden Parnassossa oli Tommi Melenderin kirjoittama, Ranskan merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Maylis de Kerangalin haastattelu: ”Kerangal tukeutuu Flaubertin hengessä toisten tekemiin kirjoihin. Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon.”

Tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähde- ja lukuaineistoa.

Kerangal tarvitsee siis luettavaa voidakseen kirjoittaa. Jotenkin samoin olen aina ajatellut. Kirjat eivät synny tyhjiössä vaan hakevat paikkansa yhteydessä kirjalliseen jatkumoon. Funtsin tätä laajemmin kirjoittaessani romaania Marilynin hiuspinni (Like 2009) Ote löytyy sivulta 111.

”Ja vaimo sanoo, että juuri silloin hän ymmärsi miten kaikki liittyy kirjoihin. Joka ainoa asia maailmassa koskee sitä mitä joskus on kirjoitettu tai tultaisiin kirjoittamaan. Yhdessä hetkessä kaikki oli valjennut järkyttävän kokoisena, pelottavana ja riemastuttavana kiihkona. Intiaanitarina oli ollut kuin kiväärin liipaisin, välikappale, joka laukaisi aseen.

Tapahtumalla oli peruuttamattomat seuraukset. Sen jälkeen hän oli kulkenut monta päivää silmät ihmetyksestä selällään ja tarkkaillut jokaisen vastaantulijan kasvoja ja ilmeitä ja miettinyt mitä ihmiset ajattelevat. Mitä ihmettä kaikki ihmiset ajattelevat? Mitä heidän päässään liikkuu ensimmäisenä kun he heräävät ja mitä he miettivät mennessään nukkumaan. Ajattelevatko he koskaan itse ajattelemista?

Hän tajusi, että kirjoista saattoi lukea mitä ihmiset ovat pitäneet niin tärkeänä, että heidän oli ollut pakko kirjoittaa siitä. Niin loputtoman paljon luettavaa, se oli ollut musertava havainto. Mutta sitten hän oli ajatellut, ettei se ole hänen huolensa, oikeat kirjat kyllä osuvat kohdalle, aivan samoin kuin tarina pienestä pojasta ja hänen intiaaniystävästään.

Vasta myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että sanat ovat vain kudelma syvemmän tietoisuuden yllä. Kuin päälle puettu vaate, joka antaa aavistuksen mitä sisällä on.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Täällä Juhani Aho, Pariisi: ”Bordellissa valtion piikkiin”

2. Kirja muuttaa lukijansa persoonaa.

……………………………………………..

Jumala loi ihmisen kuvakseen – tuliko tehtyä sekä priimaa että sekundaa?

Kirjoittanut | 1.3.2017

Tänään 1.3.2017 Suomessa tulee voimaan uusi avioliittolaki. Samaa sukupuolta olevat voidaan vihkiä keskenään – ei kuitenkaan kirkossa, jos papit noudattavat kirkon piispojen suositusta. Ennenkään ei suosituksia ja kieltoja ole aina noudatettu. Kirkolliskokous yritti kieltää eronneiden uudet liitot 1940-luvulla. Presidentti J.K. Paasikivi ei vienyt lainmuutosta eduskuntaan ja esitys raukesi.

Tuija Kruus. Kuva: HS/Vesa-Matti Väärä.

Hesari haastatteli viime sunnuntaina Tuija Kruusia. Hän on hoitanut papin virkaa Keski-Porin seurakunnan kappalaisen yli 20 vuotta. ”Täällä Porissa oli tilanteita, että menin sunnuntaina saarnaamaan kirkkoon, jossa joku oli edellisenä viikonloppuna saarnannut, että homot ja naispapit joutuvat helvettiin.”

Kruus ei yhdy piispainkokouksen viralliseen kantaan. ”Seurakuntien pitää palvella seksuaalivähemmistöihin kuuluvia jäseniään elämän kaikissa vaiheissa.” Hänen oma lempikohtansa Raamatusta löytyy Galatalaiskirjeen kolmannesta luvusta: ”Yhdentekevää oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Jeesuksessa Kristuksessa te kaikki olette yksi.”

Maalaus, galleria Mältinranta, Ritva Larsson.

Raamattua voi lukea lukemattomin tavoin. Olipa mielipiteesi mikä tahansa – ja mistä asiasta tahansa, Raamatusta löydät varmasti väitteillesi tukea. Teen parhaillaan uutta romaanikäsikirjoitusta hyvän ja pahan problematiikasta, joten pyhää kirjaa on tullut kertailtua. Erityisen kostonhimoisena kaikkivaltias näyttäytyy Jeremian kirjassa, jossa ylistetään hänen voimaansa ja viisauttaan.

”Sinä Babylonia, olet vasarani ja sota-aseeni. Sinulla minä murskaan kansat ja hävitän valtakunnat. Minä murskaan sinulla ratsut ja ratsastajat, isken vaunuja ja niiden ajajia. Minä murskaan sinulla miehet ja naiset, isken vanhoja ja nuoria, lyön poikia ja tyttöjä.” (51:20–22) Yhteensä viisikymmentäkaksi lukua sotaa, vihaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta.

Lopuksi mitä ajankohtaisin runo ja rukous, joka löytyy myös kokoelmastani Satakieli! (Like 2008)

………………………………………………………………..

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien

kansikuvissa, sillä Sinä loit meidät kaikki kuvaksesi

vaikka jotkut väittävät, että olet tehnyt myös sekundaa.

Me olemme yhtä kuin Sinä. Tai toisinpäin. Sinä olet

yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen, et hyvä etkä

paha, et Vapahtaja etkä murhaaja, väärämielinen tai

oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti, joka tappoi lapsensa

kuin julkkis joka tilittää syöpäänsä. Sinä olet homo ja

hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien

käsiin, niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta Sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne

tarkoitustasi – Herra anna meille rauha nimesi tähden.

………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2 Kahdeksan äänirunoa (viimeisenä Nimetön, päivityksen teksti sävellettynä)

………………………………………………………………….

Runoilija Marilyn Monroe

Kirjoittanut | 22.2.2017

Marilyn Monroe (1926-1962) on pop-ikoni, josta on julkaistu enemmän kirjoja kuin kenenkään toisen tähden elämästä ja urasta. Andy Warholin tekemät serigrafiat Marilynin kasvoista kuuluvat maailmantaiteen tunnetuimpiin ja monistetuimpiin teoksiin. Edesmennyt elää yhä.

Marilynin filmografiaan ehti kertyä yli kolmekymmentä elokuvaa. Vuonna 1951, läpimurtonsa kynnyksellä hän kirjoittautui Kalifornian yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Kiinnostusta luovaan työhön löytyi siis monin tavoin.

Marilyn kirjoitti myös itse runoja. Rivejä syntyi muistikirjoihin ja mm. New Yorkissa hotelli Waldorf Astorian kirjepapereille. Hänen oma suosikkirunoilijansa oli Walt Whitman, joka vaikutti moneen myöhempään kirjailijaan, joista tunnetuimpana esimerkkinä Ernst Hemingway.

Kuva: www.bbc.com/culture/story

Nostan blogiin Marilynin tekstin, joka löytyy Stanley Buchthalin ja Bernard Commentin toimittamasta teoksesta Marilyn Monroe – Välähdyksiä, sirpaleita. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen (wsoy 2010).

Kyllä Marilynistä lahjakas harrastaja paljastuu, josta opiskelun myötä olisi saattanut olla enempäänkin. Lyyrinen kamera zoomaa ympäristöä tarkasti ja nostaa tekstiin kuun – omaperäisestä kulmasta katsotun runon ikiaikaisen elementin.

Kuva: www.bbc.com/culture/story

Pimeydessä

on niin paljon valoja

ne tekevät rakennuksista luurankoja

ja elämästä kadulla

Mitä mietinkään eilen kadulla?

Se tuntuu niin etäiseltä niin kaukaiselta kuin kuu.

On parempi että minulle kerrottiin lapsena mikä se on

sillä nyt en pystyisi sitä ymmärtämään.

Kärsimättömyyden meteliä taksikuljettajilta jotka ajavat aina –

kuumilla, pölyisillä, liukkailla kaduilla jotta pystyvät syömään ja

kenties säästämään lomaa varten, jolloin he saavat ajaa

vaimonsa toiselle puolelle maata tämän sukulaisia katsomaan.

Sitten joki – pepsi colasta tehty osa –

puisto – jumalan kiitos puistosta.

Silti minä en luo katsettani tähän kaikkeen.

Tähyilen rakastajaani.

Hyvä että kertoivat minulle

mikä kuu on kun olin lapsi.

………………………………………

Blogin ekstralinkeissä lisää:

Marilyn, muisti ja identiteetti

PETER PAN ELÄÄ!

Käyttäydytte aivan kuin maailmassa ei olisi omaatuntoa

Kirjoittanut | 15.2.2017

Silloin tällöin sattuu tielle erityisen synkkä kirja. Sellainen jossa ihmisiltä riistetään mahdollisuus hyvään, ja heidän on henkensä säästämiseksi toimittava vastoin tahtoaan. Israelilaisen Nir Baramin Hyviä ihmisiä on sellainen romaani.

Nir Baram. Kuva sivustolta: www.nuvol.com

Baram (s.1976) opiskeli heprealaista kirjallisuutta Tel Avivin yliopistossa ja työskentelee toimittajana. Hän on kirjoittanut neljä romaania, joista jokainen on ollut kiittävien kritiikkien lisäksi myös kaupallinen menestys. Hyviä ihmisiä ei ole poikkeus, käännösoikeudet on myyty 14 kielelle. Otava julkaisi teoksen vuonna 2014 Anja Meripirtin käännöksenä.

Kirjan nimi on ironinen ilmaus, jossa todellinen merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. Romaani valottaa kansallissosialismia ja bolsevismia, Hitlerin ja Stalinin yhteiskuntia, joiden diktatuuri murskaa yksilöt aatteen tieltä.

Toisen maailmansodan kulisseihin kirjoitettu romaani etenee kahden päähenkilön elinpiirin ristivalotuksena. Berliinissä kunnianhimoinen ja narsistinen Thomas päätyy käyttämään markkinointitaitojaan natsihallinnon hyväksi. Venäjänjuutalaisen Sašan vanhemmat karkotetaan Siperiaan, ja pelastaakseen edes veljensä Saša alkaa tehdä työtä Neuvostoliiton salaiselle poliisille.

Romaanissaan Baram käsittelee maailmaa, jossa elämä on jatkuvan laskelmoinnin ja selviytymisen peli, jonka ensimmäinen sääntö on: älä luota kehenkään. Ihminen tekee mitä vain pelastaakseen oman nahkansa. Parhaassa tapauksessa myös lähimmäisen.

Baram kirjoittaa hyvin. Kielellisen briljanssin sijaan romaani etenee tarinavetoisesti ja sujuvasti. Alkuperäinen teos julkaistiin 2010 ja siitä Euroopan lähihistorian synkimpiin vuosiin sijoittuva aihe on käynyt yhä vain ajankohtaisemmaksi.

Lopuksi pääsemme outoon asiaan. Romaanin lukemisesta on tuskin viikkoakaan, mutta kirjan jättämä muistikuva alkaa haalistua ja painua mielessäni keskinkertaisuuksien kastiin. Harkitsin jo päivitystä toisesta aiheesta, mutta nostan tänne kappaleen Baramin tekstistä. Hänen romaaninsa vahvuuksiin kuuluvat ihmisten psykologiset luonnehdinnat. Kuvittelen, että yhdistätte seuraavat rivit samaan henkilöön kuin minä.

”Thomas Heiselberg hallitsi mestarillisesti joustavan sielunsa kielet. Hänen kaltaiselleen ihmiselle saattoi sanoa: Te olette petoksen mestari – vaihdatte kasvoja kuin taikasauvaa heilauttaen. Tai häntä voisi yrittää loukata: Te ette kaihda alhaisintakaan juonittelua ja käyttäydytte aivan kuin maailmassa ei olisi omaatuntoa. Thomasiin sellainen ei kuitenkaan tekisi minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin, hänen käsityksensä mukaan hänen valtansa olisi sillä hetkellä tunnustettu.”

………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä hienovireistä psykologiaa: ”Neljä kiteytystä nobelistista”

2. Kuvaus tappioiden tiestä: ”Simpanssin kauneus”

……………………………………………………….

Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

Kirjoittanut | 9.2.2017

George Saunders (s.1958) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli ennen kirjailijaksi ryhtymistään geofyysikkona. Hän opiskeli Syracusan yliopistossa ja julkaisi novelleja ja lyhytromaanin sisältävän esikoisteoksensa CivilWarLand in Bad Decline vuonna 1996.

Kuva: Damon Winter, New York Times.

Vuosien mittaan Saunders on julkaissut kiittäviä kritiikkejä ja palkintoja kerännyttä lyhytproosaa sekä lastenkirjoja. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös eri lehtiin ja opettaa entisessä yliopistossaan.

Siltala julkaisi Saundersin novellikokoelman nimeltään Joulukuun kymmenes Markku Päkkilän suomentamana vuonna 2015. Tartuin kirjaan ystävän suosituksesta. Myös kansiliepeen väite kohotti kiinnostustani: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.” – The Wall Street Journal.

Tekisi mieleni sanoa, että Joulukuun kymmenes on lajissaan omaperäisintä proosaa mitä olen lukenut miesmuistiin. Noin suoriksi ei mutkia voi kuitenkaan vetää. Lainaan siis kappaleen Raymon Carverin lyhyestä esseestä, jossa hän pohtii hyvän kirjoittamisen edellytyksiä – sitä mikä erottaa kirjailijat toisistaan.

”On kyse tyylistä, mutta se ei yksin riitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

On kirjailijoita, joille ominaisen tyylin tunnistaa yhdestä virkkeestä. Jose Saramagolla se saattaa tosin olla puolentoista sivun mittainen, Walt Whitmanilta riittää pari säettä. Nyt ei ole kyse siitä. Saunders puhuu useilla eri äänillä.

Saundersin omaleimaisuus syntyy itse kielestä, siitä miten hän muokkaa sen kulloisenkin tarinan henkeen ja ytimeen. Kun nelikymmenvuotias perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa, jälki on sen mukaista: arkista, rosoista ja simppeliä. Novellissa, jossa kemialliset ärsykkeet säätelevät ihmisten tunteita, lyhyet ja täsmällisiksi hiotut lauseet kuljettavat kerrontaa äärimmäisen tehokkaasti.

Kirjailija ei selitä mitään, hän iskee keskelle päähenkilön elämää ja leikkaa siitä vahvan siivun, ei mitään juonellisten johtopäätösten pakettia, vaan tajunnanvirtaa ja dialogia kunnes novellin olemus alkaa kirkastua lukijan mielessä.

Saunders kirjoittaa kipeistä aiheista amerikkalaisen keskiluokan, tai vieläkin vähäosaisimpien kokemana. Usein novellien alun arkiselta vaikuttava tilanne alkaa kääntyä lähitulevaisuuden dystopiaksi. Saunders on myös ajankohtainen moralisti ja musta humoristi, joka kirjoittaa älykkäästi ja asiaansa alleviivaamatta. Vahva suositukseni kirjalle.

………………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä ”Lääkettä ja vastamyrkkyä”. Kaksi loistavaa novellistia.

2. Raymond Carver ja novelli, josta tehtiin leffa: ”Miksi ette tanssi?”

………………………………………………………………..

Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

Kirjoittanut | 3.2.2017

Perjantain päivityksessä on kyse ikuisuusasiasta. Otan kärjistetyn kiteytyksen heti alkuun. Kun kirjailija aloittaa tuotantonsa, huomio kiinnittyy hänen persoonaansa. Myöhemmin yhä enemmän siihen, mitä hän on kirjoittanut.

Kun kirjailija on edesmennyt, vain harva nousee sellaisen ikonin asemaan, jossa muistetaan sekä persoona että tuotanto. Suurimmalta osalta tekijöitä kummatkin painuvat unohduksiin jo elämän viimeisen suoran auetessa.

Kuva, Yle elävä arkisto, Håkan Sandblom. (Jarno Hiilloskorpi ja Kauko Helovirta)

Juhani Peltonen (1941 -1998) julkaisi yhdeksän runokokoelmaa, neljä novellikokoelmaa, seitsemän romaania, neljä näytelmää, pakinakokoelman, yksitoista radiokuunnelmaa ja kaksi tv-näytelmää.

Peltonen muistetaan parhaiten yhdestä teoksesta, josta tosin varioitiin kaksi radiokuunnelmaa ja tv-elokuva. Romaanihenkilö on tietenkin Elmo, kaikkien aikojen paras urheilija – kaikissa lajeissa. Andien talvikisoissa hän voitti 50-kilometrin hiihdon, vaikka otti torkut kesken kisan.

Elmo oli pasifisti ja ateistinen ortodoksi, joka voittojensa jälkeen ei halunnut kuulla Porilaisten marssia vaan virren: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie lapsikuoron laulamana. Hän vähätteli urheilumenestystään, poltteli piippua ja puhui mieluiten omenanviljelystä.

Peltosen kirjailijanlaatu on kenties omaleimaisinta mitä meillä on kirjoitettu. Hänen henkilönsä olivat iloisia pessimistejä ja raskasmielisiä romantikkoja. Kielellinen kekseliäisyys, oudot assosiaatiot ja synkkä huumori ovat kirjailijan tunnusmerkkejä.

Peltosen teosten nimet antavat aavistuksen tekstien luonteesta: Felix Navitan etu- ja takaraivo, Pitkää omalaatuista rykimistä, Jumalan kuopus, Iloisin suru, Norjasta ostettu posliinitonttu, Puisto jouluksi, Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä…

Nappasin kotihyllystä yöpöydälle pari Peltosen runokokoelmaa. Muistikuvani kymmenien vuosien takaa ei ollut haalistunut. Päinvastoin, vuosien kaikupohja on syventänyt tekstejä ja nostanut pintaan niiden kirpeän surumielisyyden: ”Silmänräpäyksen alusta loppuun / on tuskallisinta tietää / asioitten tila.”

Luin aikanaan myös Peltosen proosaa, mutta kotihyllyyn ei ole yhtä romaania enempää jäänyt. Tilaisuuden tulleen paikaan puutetta ja teen kierroksen divareissa. Lopuksi kaksi lyhyttä tekstiä kokoelmasta Näköisveistos ruumiskirstusta (wsoy1987).

Minuakin on uutterasti masennellut.

Koen tehdä taivalta öitse

aistimusten tuolle puolen.

Kuolemassa viehättää täydellisyys.

Se ei jää keskeneräiseksi tai työn alle

niin kuin elämä, jossa kuin hyvässäkin näytelmässä

parhaat kohdat ovat ehdottomasti

väliaika ja nopein reitti vaatenaulakolle.

…………

Mies haparoi lamppuaan ja on sitä mieltä,

että olisi lähdettävä viemään

perille valoisa lause.

……………………………………………………………

1. Ekstralinkki: ”Lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut”

2. ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”

……………………………………………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Kirjoittanut | 27.1.2017

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Copyright © 2017 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi