Tällaista viisautta on vaikea käsittää!

Viggo Wallensköld on palkittu taidemaalari, vuoden nuori taiteilija 2005. Hän on myös Kirjailijaliiton tuore jäsen. Kirjallisten julkaisujen keskiössä on kuvitteellinen sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov.

Wallensköldin kirjailijanlaatu on yhtä persoonallinen kuin hänen kuvataiteensa. Kummassakin maailma on jollain tavoin vinksallaan ja aivan poikkeuksellisesta kulmasta katsottu. Taitelijalla ei ole suurempaa tehtävää kuin näyttää meille mitä ”todellisuuden” takaa löytyy.

Saattaisin hakea Wallensköldin kirjailijanlaadulle vertailukohtia, mutta jätän sikseen. Kotimaisista julkaisuista niitä ei löydy, maailmankirjallisuudestakin hyvin vähän. Näin yrittää määrittelyä kustantaja (Siltala, 2018) kirjan takasivulla: ”Stroganoff on myyttisten, joidenkin mielestä jopa eksentrisen kardanialaisen mykologian professori Anatolij D. Mbdrinovin ravintotieteellinen teos, jonka erityislaatuinen universaali viisaus muuttaa käsityksiämme niin ruuasta kuin ruokailijoistakin. Se on jokaisen kodin perusteos, nyt vihdoinkin kokonaan suomeksi käännettynä. Joitakin ruokia voi syödä vain yhden kerran.

Mbdrinov kertoo meille myös millaisia ovat miehet, naiset, professorit, talonmiehet, psykiatrit, lapset jne, ja millaisia ovat heidän ruokailutottumuksensa. Tällaista viisautta on vaikea käsittää.” ( takakansitekstin tekijälle täältä sellaiset terveiset, että ”jne” tyyppisiä löysiä ilmaisuja ei sitten enää käytetä…)

Wallensköldin aiheissa on riemastuttavia kontakteja monin tavoin. Vanha ”neuvostomaailma” kohtaa nykypäivän ruokakohkauksen, loputtomat lehtien reseptit ja telkan kokkauskisat. Stroganoffissa tehdään Valkoviinissä haudutettua seitikkiä, Sienijuomaa, Keitettyä vettä, Kuivaa kääpää sellaisenaan ja Pulkkosientä omenien kera…

Osassa ”Ravintotieteellisiä tosiasioita” kerrotaan miten Laiha professori syö, Kuinka nainen syö, Kuinka mies syö, mitä Psykiatri syö, millainen on Ruhtinas ravintotieteellisestä näkökulmasta, millainen on Kansantaiteilijan problemaattinen suhde ruokaan.

Wallesköld luo kirjaansa täysin omalakisen maailman. Aikuisille suunnatun kirjan (lukuun ottamatta sarjakuvateoksia) kuvittamista olen pitänyt liki mahdottomana, mutta Stroganoffissa ollaan toimivan yhtälön äärellä. Vihjaava ja utuinen maalausjälki jättää katsojan ajatuksille omaa tilaa.

Se on kuulkaas niin, että kohta asetetaan teoksia Finlandia-palkinnon viivalle. Voi miten hienoo olisi tällaisen teoksen nosto siihen porukkaan. Jotain raikasta ja vanhoja asetelmia tuulettavaa!

 

Ekstralinkissä lisää:

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä

Pyrypolun Blondi, herkkä harakka ja sammakko

Aiemmin päivittelin blogiin Perjantairunoja. Laitetaan tänään muutama rivi, huomenna kalastelen jo merellä. Kuvat (sammakkoa lukuun ottamatta) nappasin juuri tehtaani takapihalta, Pyhäjärven rannasta. Runon voit nauttia perjantaipullon kanssa – tai ilman.

Kuva: maretarium.fi

Universumin verkko kutoutuu kahden vesistön välissä

kaiken olevan keskipisteessä:

etelässä uimaranta ja 46 metrin syvä

pohjoisessa soraharju ja Haulikallio

idässä Joseliininniemi ja kaupungin korttelit

lännessä Lapiosaari ja järven selkä

kartan tasokoordinaatit: N 6822111 – E 325721.

Ja tämäkin aamu käänteentekevien asioiden aavistuksia täynnä:

pilvien porukassa purjehtii tamma Pyrypolun Blondi

ja herkkä harakka ponnistaa oksalta

tyhjän päälle

kun keltainen

lehti

leijuu

maan

syliin

Oi sitä kohtaamisen riemua!

On kyse elämästä ja kuolemasta –

selviytyäkseen huhtikuun kutuun

sammakon on aika kaivautua

Pyhäjärven pohjamutaan.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Päihtykää lakkaamatta

2. Kapakkaan käy runoilijan kiire!

……………………………………

”Mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken”

Tänään tiukka päivitys kuuluu Aleksis Kivelle (1834 – 1872). Kivi julkaisi yksitoista näytelmää, romaanin, runokokoelman, sekä kertomuksia ja tarinoita. Kun lukee muutaman repliikin Seitsemästä veljeksestä, tuntuu etteivät maailman mahdollisuudet tai uhat ole 146 vuodessa paljon muuttuneet. Kriisejä ja totaalisen tuhon mahdollisuutta pohditaan. Ja miehen mieltä, joka hamuaa maailman herruutta. Perään vielä perkeleet, Jumala ja enkelit ynnä koko ihmissuku.

Kuva Yle1 / Antero Tenhunen

Kansalliskirjailijamme oli proosaakin kirjoittaessaan runoilija, loistelias ja tarkka kielenkäyttäjä, jonka ote kulkee kansallisromanttisesta hengestä ja kantaa-ottavuudesta rempseään huumoriin.

Kuva Yle1 / Antero Tenhunen

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhkaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvut ja elikot maassa, merellä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikinä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kiven runossa otetaan olvia olan takaa

2. ”Kosk´ Tuonelan enkeli niittää”

…………………………….

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Maanantaina 1.10. järjestettiin Tampereen Kulttuuritalo Laikussa tapahtumapäivä: ”Säätiöt tieteen ja taiteen tukena”. Mukana yhdeksän kulttuurin ja tieteen säätiötä, joiden edustajien kanssa pääsi keskustelemaan mm. apurahoituksesta ja muusta toiminnasta. Tilkkeeksi haastatteluja ja musiikillista ohjelmaa. En palaisi tähän, ellei kohdaltani olisi jotain tärkeää jäänyt sanomatta.

Kuva, Mikko Närhi. Vasemmalta: Siskotuulikki Toijonen, Minnakaisa Kuivalainen, Juha Siro

Lupauduin haastatteluun, josta en etukäteen tiennyt kuin otsikon: ”Kohtuullista kritiikkiä”. Sekin on ymmärrettävää, että haastattelija oli kiireiltään ehtinyt miettiä keskustelun sisältöä vasta juuri ennen tilaisuuden alkua. Ja toisaalta, olen aina sanonut, etten haastatteluja varten tarvitse kysymyksiä etukäteen.

Keskusteltiin päivälehtikritiikin vähenemisestä ja nettikritiikin kasvusta: mikä on kritiikin painoarvo, kun kuka tahansa voi ryhtyä ”kriitikoksi”. Kaivataanko menneen maailman ”tähtikriitikoita” vaikkapa Jukka Kajavan, Pekka Tarkan ja Seppo Heikinheimon tapaan? Miten kritiikki vaikuttaa taiteen markkinointiin ja taloudelliseen tulokseen? Mihin tarvitaan institutionaalista kritiikkiä? Onko kriitikolla valtaa? Miten tekijä suhtautuu saamaansa kritiikkiin? Voiko kritiikki ohjailla taidetta? Aiheita, joiden parissa kuluisi helposti koko päivä…

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta vielä muutaman henk. koht. pointin. Tein aikanaan kritiikkejä Kiiltomadon nettifoorumille, jopa sivujen ensimmäisen julkaisun vuosituhannen vaihteessa Kari Aartoman runokokoelmasta. Juttujeni perusteella Aamulehden silloinen kulttuuritoimittaja Kanerva Eskola bongasi minut ja kysyi lehteen kriitikoksi. Vuonna 2003 sovin hieman arvellen parin vuoden pestistä. Neljän vuoden kuluttua olin tehnyt lehteen n.150 juttua ja funtsin, että on aika antaa tilaa uusille näkemyksille.

Kuva: www.markholthusen.com

Maanantain haastattelussa esiin nousi yleisökysymys: Mitä sisältyy kriitikon etiikkaan? Itse kirjoitin aikanaan itselleni kymmenen ohjetta. Onhan niissä muutakin kuin etiikkaa, mutta samoja näkemyksiä noudatan yhä tehdessäni arvioita tänne. Eihän minulla tätä muistiinpanoa ollut haastattelussa mukana, mutta se tässä tulee:

1. Kirjoita “hyvin”, vain ilmeikäs juttu on lukijalle antoisa!

2. Mieti lähestymiskulma tarkasti: pitää sanoa jotain mitä kukaan muu ei pysty sanomaan.

3. Muotoile viesti ihmisten ja yksityiskohtien kautta yleiseen. Peilaa teosta ja asemoi se aiemman kirjallisuushistorian kautta.

4. Vältä turhaa briljeerausta ja sivistyssanoja. Monimutkaiset asiat voi esittää yksinkertaisesti. Aamulehden kulttuuriosaston vastaava, Markku Huotari opasti minua alkuun aikanaan: ”Jos kriitikko rakastaa yksinomaan kulttuuria, hän on väärässä tehtävässä.”

5. Mieti, missä suhteessa teet analyyttisen tai impressionistisen kritiikin. Analyysi ja tulkinta on usein kuiva lähtökohta – silkka juoniselostus jo ymmärtämättömyyden merkki.

6. Lue teos huolella, pientäkin ideaa voi jalostaa jos siitä löytyy tekstin avain.

7. Vastaus kaikkiin kysymyksiin löytyy aina kritisoitavasta tekstistä. Ei kriitikon henkilökohtaisista mieltymyksistä tai tavoitteista. Muista etiikka ja jääviys joidenkin teosten kohdalla.

8. Kertaa aina lukemaasi, älä luota ensivaikutelmaan.

9. Olet väistämättä joskus väärässä.

10. Lue, lue ja lue! Peilaa myös muiden tekemisiä. Kritiikkisi on käyntikorttisi.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Julkinen teurastus

2. Onko megamenestys laadun tae?

……………………………

Knockout – nostalginen muisto noitien talosta

Tarvitsin tulevaan artikkeliin tietoa ensimmäisistä julkaistuista teksteistäni ja kolusin kirjahyllyä. Käteen osui Riina Katajavuoren ja Helena Sinervon toimittama MOT MOT Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja (WSOY 1995) Debyyttisikermäni nosti mieleen haikeankarheita muistoja. Erityisesti runo, joka innoittajana oli aikanaan Mohammad Ali.

Kuva: 100photos.time.com (Sonny Liston vs Mohammad Ali 1965)

Ali oli raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari ja yksi kaikkien aikojen suurimmista urheilijoista. Siis Cassius Glay, joka vaihtoi ”orjan nimeksi” kutsumansa uuteen. Siitä ei enempää, Wikipedia tietää kyllä jos yksityiskohdat kiinnostavat.

Kun Ali määrättiin Vietnamin sodan kutsuntoihin uudelleen Houstonissa 1967, hän ilmoitti ettei aio osallistua sotaan, koska hänellä ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa: ”Eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.”

Tuli viiden vuoden vankilatuomio, meni mestaruusvyö ja ottelulisenssi. Ali oli vapaana takuita vastaan ja pääsi uudelleen mestaruusotteluun kolmen vuoden kuluttua – vahvempana kuin koskaan.

Mutta lähdetään ensikosketuksesta vuonna 1965. Luvassa oli raskaansarjan maailmanmestaruusottelu: Ali, vastaan Sonny Liston, jota rääväsuinen haastaja kutsui ”Isoksi, rumaksi karhuksi”. Kuljin päivittäin kouluun ohi Linkosuon kahvilan. Näyteikkunalle oli nostettu valtaisa täytekakku, koristeena nyrkkeilykehä, jonka kulmissa istuivat ottelun alkua odottavat marsipaanimiehet.

Kun ottelu oli ratkennut, marsipaani-Liston makasi näyteikkunassa kakun kanveesilla ja Ali seisoi tyrmäyskäsi koukussa hänen vierellään. Uransa aikana Ali kävi itse neljästi kanveesissa. Hän sanoi, että ensimmäisestä kerrasta (1962) tuli yksi hänen vahvuuksistaan. ”Kerran lattiassa käytyään ja noitien talossa vierailtuaan tietää miltä se tuntuu. Pelosta voi päästä ja voittaa ottelun.”

Kuva: money.cnn.com (Ali vs Joe Frazier 1975)

Sikermäni runo lähti Alin asenteesta. Kun minut itseni ”iskettiin kanveesiin” kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin, mielessäni saattoi häivähtää jotain samaa. Makasin teho-osaston letkuissa, morfiinista ja kipulääkkeistä sekavana sopertelin hoitajalle: ”Selviänkö hengissä?” Ja sain vilpittömän vastauksen selvällä Tampereen kiälellä: ”Em mää vaan tiärä.”

No… hengissä ollaan ja tänäänkin kirjoitetaan Pyynikin punatiilitehtaalla. Uusi romaani menee painoon ennen vuodenvaihdetta. Kannen luonnoksen olen nähnyt ja kovasti tykännyt. Kun lopullinen visualisointi on valmis, palataan siihen. Mutta tässä rivit 23 vuoden takaa.

Lepään kanveesilla ilman paitaa

jalat oikoisena, käsi koukussa kesken iskun

muissa maailmoissa autuaana

kuin vastasyntynyt ensimmäisen maitonsa imeneenä.

Utuverhon takana erotuomari

pudottelee pehmeitä numeroitaan,

ne leijuvat kirkkaassa valossa ja

kiertyvät perhosina pääni ympärille.

Olen kaukana ja poissa,

kunniavieraana noitien sokkeloisessa talossa,

vaskitorvet soivat

ja pasuunoihin puhalletaan

pronssikellot kilisevät silmieni takana.

Minut istutetaan juhlapöytään,

saan päähäni suipon hatun ja käteeni

paistokepin lävistämän vuohen kallon.

Viini juoksee lasiini

kimaltavana nauhana kuin pyhä virtsa.

Aika täyttyy ja minun on noustava,

astun kädet koholla köysien läpi, säteilen

ja loistan hehkuvana purjeena auringossa.

Tämä erä on minun!

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Toinen lapsuuden sankarini: ”Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme”

2. Toinen mestari: Robert De Niro ja ”Racging Bull”

…………………………………………….

Runous ja raha karttavat toisiaan kuin vesi ja öljy

Päivän juttu on kiskaistu äärimmäisen kireälle. Minulla on aina kesken useampi kirja yhtä aikaa. Jotain työhuoneella, ihan toista yöpöydällä. Kirjat peilaavat toisiaan. Kaksi runokokoelmaa on odotellut blogivuoroaan. Kummatkin tältä vuodelta: Eija Aromaan Eksymisen kartasto (ntamo) ja Hanna Stormin Kutsun itseni kylään (Aviador).

Aromaa kirjoittaa perinteisemmin. Storm rikkoo kieltä ja muotoa. Aromaa tekee tankaa, runo on valmis viidellä rivillä. Kokoelmaa rytmittää muutama pidempi teksti. Ratkaisu toimii rakenteellisesti hyvin ja jäsentää kokonaisuutta. Tanka-tekstien ”vaarana” on itseään toistava luontokuvasto. Toisaalta kysymys on kulttuurieroista. Japanissa runoissa mainituilla asioilla, vaikkapa eläimillä tai kasveilla, on enemmän symbolimerkityksiä ja syvyyttä kuin yksinomaan kirjoitetulla sanalla.

Hanna Storm tekee myös performansseja. Hän on koulutukseltaan kirjallisuustieteen tohtori. Sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Luen runot runoina. Storm haluaa selkeästi avata kielen rajoja. Runo ikään kuin repäistään elämän keskeltä. Lauseet lähtevät pienin kirjaimin ja lopusta puuttuvat pisteet kuin jatkumisen merkiksi. Kokoelmaa voi pitää niin tekstirivien asemoinnin kuin sisällönkin puolesta ”kokeellisena”.

Mikä sen paremmin näitä valaisisi kuin esimerkki. Ensin Aromaa: ”Rapaisen polun / läpi on vain mentävä / vaikka kengittä / Petollinen kiertotie / salaa lätäkön ilot.” Tai: ” Maasta kurkottaa / puiden varjoon jätetty / yksinäinen kuu. / Vieraassa metsässä se / ei löydä taivaan rantaan.”

Ja Storm: ”viivytellä jäähtyneitä teitä / uurteet koluttu, / poimut sanottu / puettu neljästi, / ostettu aikaa kiertämällä nurkat / heitetty takaisin ne, jotka piti jättää myöhemmäksi / hyvästi maustelaatikot / hyvästi lääkelaatikot / paperin läpi reiät / kynä napsahtaa poikki / lähdön psykologiaa ei osaa kukaan /…/ hyvästi oikeaan käden lämpöisellä vedellä sumutettavat kasvit / jokaisen oksan erikseen pitely / hyvästi selällään männyt.”

Kumpikin kokoelma kestää useaa lukukertaa. Nyt, juttua kirjoittaessani, tekstit avautuivat taas uudesta kulmasta. Lyriikka on kirjallisuuden kasvukärki, mutta marginaalissa kaikin tavoin. Runous ja raha karttavat toisiaan kuin vesi ja öljy. Runoja kirjoittavat ihmiset ovat vähintään yhtä outoja kuin niiden lukijat. Lukekaa siis runoja!

……………………………

Blogin ekstralinkit

1. Miten kauan on maailmassa toivoa

2. Sydämeni räytyy ja riemuitsee

………………………….

Ravut olivat syöneet Seppo Murajan kasvot

Päivän postaus aloittaa makaaberilla ”klikkiotsikolla”. Mutta ei perusteettomasti. Turkulainen rakennusmestari Seppo Muraja nousi julkisuuteen vuonna 1970. Hän oli juuri ylittänyt Atlantin 4,3-metrisellä moottoriveneellä ja Hymy-lehti teki juttuja Murajan ja hänen toverinsa Arto Kulmalan hullunrohkeasta matkasta.

Joulukuussa 1972 Muraja jätti raskaana olevan vaimonsa kotiin ja lähti uudelle matkalle. Tarkoituksena oli kiertää maailma 5,7 metrisellä lasikuitukipolla. Siitä alkoi vaikeuksien sarja, jonka kirjailija Pete Suhonen on saattanut kansien väliin kirjassaan Myrskyn ratsastaja (Samakko 2018). Tulosta voi pitää dokumenttiromaanina, nonfiktiona, jossa todellisuuteen perustuvat tapahtumat kerrotaan kaunokirjallisella otteella.

Suhonen käyttää fiktiivisten osuuksien pohjana Murajan muistiinpanoja, kirjeitä vaimolle ja Hymyn toimittajalle sekä lehtijuttuja. ”Kierrän maapallon tai kuolen, mutta luovuttaneena en enää palaa takaisin.” Suhonen on myös käynyt tutkimusmatkalla seikkailijan viimeisellä lähtöpaikalla Ranskan La-Trinité-sur-Merissä.

Kuva: Iltasanomat. Marino Mustang, jolla ylitettiin Atlantti 1970.

En syyllisty juonipaljastuksiin, sillä retken lopputuloksen voi lukea kirjan takakannesta: ”Myrskyn ratsastaja on dokumentaarinen romaani levottomasta ja pelottomasta miehestä ja hänen viimeiseksi jääneestä matkastaan. Samalla se on luku pohjoismaisen merenkulun historiaa. Maaliskuussa Psychopath II ajautui tuhoutuneena Biskajanlahden rannikolle. Seppo Murajasta ei havaittu merkkiäkään.”

Kirjan pääosassa on tarina, ja sen yllä alusta saakka leijuva lopputuloksen aavistus. Kieli ei ole kirjallista juhlaa, eikä voikaan, muodon ja rakenteen on oltava yhteismitallisia käytettyjen dokumentaaristen osuuksien kanssa.

Seppo Muraja ylittämässä Atlanttia 1970.

Myrskyn ratsastaja avautuu 70-luvun ajankuvaksi ja luotaukseksi levottoman miehen mieleen, jota ajoi pätemisen tarve ja julkisuudenkipeys. Polttoaineena oli vaaran kokemisen viehätys. Seppo Muraja oli varmasti itsetuhoinen – tietäen tai tietämättään. Kirjan luettuani en osaa kuvitella hänelle toisenlaista loppua. Ruumis löytyi 28. maaliskuuta 1974 Contisin hiekkarannalta, noin 40 kilometriä veneen löytöpaikasta. ”Ravintoketju on kääntynyt makaaberisti: ravut ovat syöneet miehen kasvot.” Muraja tunnistettiin vihkisormuksesta.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kertausjuttu keväältä: ”Terveiset tuonpuoleisesta”

2. Edelleen: ”Päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava”

……………………………

Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin

Edellisessä päivityksessä funtsin suomalaisten jakoa maakrapuihin ja merenkulkijoihin. Vasta myöhemmin muistin käsitelleeni asiaa jo aiemmin. Romaanissani Idoli (Hesarin valinta vuoden 2016 kehutuimpien kirjojen listalle) on faktiseen tietoon perustuva kappale aiheesta.

Cefalu, Sisilia. Kuva: Travelbird

Cefalu on keskiaikainen pikkukaupunki Sisiliassa. Kirjan yhden sivuhenkilön suku on sieltä lähtöisin. Se siitä. Uusi romaani on viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy Liken vuoden 2019 ensimmäisten julkaisujen joukossa. Uskallan lainata tähän kustannustoimittajani tuoreen kommentin: ”Alamme lähestyä valmista, ja kuten olen aiemminkin maininnut, käsillä on suuren romaanin käsikirjoitus.”

Työ ja sen problematiikka hautui mielessäni kymmenen vuotta, kirjoittamiseen lähdetöineen vierähti kolme. Palaan tähän tuonnenmpana. Lopuksi kappale Idolista. Tällaiset jaot eivät ole nykypäivää, mutta epäilemättä voimassa sata vuotta sitten – ja jollain tavoin käytäntönä kulttuuritaustasta riippumatta.

”Pöydästä aukeaa näkymä laaksoon ja viinitarhojen täsmällisiin riveihin, kaukaiseen kylään, jonka keskellä kirkontorni kohoaa. Ja mies kysyy, voisiko hän tilata jotain pientä kummankin puolesta. Pöytään ilmestyy oliiveja tomaattia sipulia sardiineja simpukoita sitruunaa calamaria paprikaa pecorinoa parmesaania ja gorgonzolaa. Leipää, öljyä ja viiniä. He poimivat kulhoista syötävää, leikkaavat juustoa, murtavat leipää ja kastavat öljyyn. Ja mies kertoo sukupolvien takaisista säännöistä, jotka sitovat yhä ihmisten elämää. Seutu on ollut ikiajoista lähtien kahteen jaettu: meren puolella asuvat kalastajat, vastapäisellä suunnalla eletään maasta. Viljelijät pitävät itseään viisaampina, kalastajia yksinkertaisina ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, he vain ottavat mitä meri sattuu antamaan. On arvokkaampaa suunnitella tulevaisuutta päivää pidemmälle: istuttaa, kylvää, kastella ja korjata satoa ja rakentaa niin, että jokainen pala asettuu jo olemassa olevan lisäksi ja kasvattaa sitä. Ja vaikka ihmiset eivät voi toisiaan välttää, kalastajan tyttärestä ei tule maanviljelijän vaimoa. Tai toisin päin. Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin. Ja vaikka niin moni asia on tänään toisin, jako on olemassa kuin ikiaikainen haava, se on umpeutunut, mutta arpi näkyy yhä.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

2. Juoruja seitsemän vuoden takaa: ”Kevyttä ja painavaa”

……………………………

”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

Blogin neljä edellistä juttua käsittelee Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Ehdin niissä jo pohtia kirjan rakenneratkaisuja, täysin omaleimaista kieltä, keskeisiä henkilöitä ja heidän sosiaalisia suhteitaan. Yhtä vielä puuttuu ennen kuin siirryn seuraaviin aiheisiin. Romaanihenkilöiden mielenliikkeiden taustalla on raha, vauraus, joka määrää tarinan keskiössä olevan parkkilaivan rakentamishankkeessa kaiken. Mitä tästä pitäisi ajatella nyt, menneitä ja nykyhetkeä punnitessa?

Albert Edefelt: Raatajat rahan alaiset (1893)

Historiasta kertova perinteinen suomikuva on jollain tavoin vääristynyt: turpeenpuskijoita, sisällissotaa ja lisää sotaa. ”Alussa olivat suo kuokka – ja Jussi.” Tampereen taistelut ja Tuntematon sotilas. Sauna, sisu ja Sibelius, niistä on suomalaiset tehty.

Miten Suomea on rakennettu? Tamperelaisena tiedän jotain teollisuudesta ja savupiipuista. Siitä miten kahden järven välinen kahdeksantoista metrin pudotus ja koski rakensivat kaupungin ja kehruu-Jennyn perilliset toimittivat Pietarin mamselleille retonkia, röijyjä ja trikoota.

Albert Edefelt: Lapsen ruumissaatto (1879)

Jos nyt raapaisen tähän kliseen ja oikaisen mutkat, niin rannikon väki on muokattu Myrskyluodon Maijoiksi, Kotkan ruusuiksi ja Albatrossiksi, joka lepäämättä liitää, ”se sinun sielusi on juuri kukaties… lapsuustoverini vanha merimies.”

Merenkulku ja kauppa on ollut merkittävä tekijä hyvinvointimme kehityksessä. Totta kai. Mutta kyllä ihmettelin, kun hain netistä tietoa Stockmannin kauppahuoneen alusta ja kehityksestä. Ei sanaakaan siitä miten oleellista oli merenkulku Helsingin ja Tukholman välillä – sieltä tuotiin (hienoa) tavaraa, joka meillä kävi kaupaksi. Jos tämä sattuisi jotakuta kiinnostamaan, kannattaa lukea Jörn Donnerin komea Stockan 125-vuotishistoriikki Kaupungin sydämessä (1987).

Kolmimastoisen parkkilaivan, ja pienempienkin alusten rakentaminen oli liian suuri taloudellinen riski rikkaimmallekin. Osuudet jaettiin ja voitto tasattiin. Ja jos haveri sattui, menetys oli pienempi. Suomalaiset laivat purjehtivat kaikkia maailman meriä. Pääosin kauppaa käytiin kuitenkin Euroopan mitassa. Kustavilaistenkin rahoittaman parkki Kaitaisen perustamiskirjan kustannukset jaettiin osakkaille vuonna 1866. Ensimmäinen lasti kulki Viipurista Amsterdamiin. Alastalon salissa muistellaan Hullia, Lübeckiä, Lontoota, ja kahvilastia Brasiliasta – muun muassa.

Mitäs tällä tahdon sanoa? Että historian kuva on aina vääristynyt, tarvitaan monta näkökulmaa… ja paljon ajattelua. Ja sehän hoituu lukemalla, joku on jo ajatellut puolestamme. Voi miten lohdullista ja ihanaa! Pistin sos-mediaan tämmöiset rivit: ”On kuljettava satojen vuosien lävitse saadakseen toivoa yhteen päivään.” Heti tuli vastaus, jotta toivon takia en ota askeltaakaan, sitä suodaan tahtomatta ja haluamatta. Kyllä se noinkin varmasti on… Minun täytyy hakea toivoa joka ainoaan päivään.

Tähän kannattaa jo Lainata Kilpeä ja Pukkilan repliikkiä – ja pirulauta miten kieli kulkee: ”Takaperittäinkös sinä, niin kuin sinun vanha Friisisi perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn parkkikirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa edellä ja ylätasangolla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä lirkuttaa kaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikulla.”

Tätä kirjoittaessa hain taas kohtia, joihin olin käännellyt koirankorvia. On se. Hitto vieköön kova kirja. Loputon. Monenkin lukemisen arvoinen. Ainakin selailun ja kertailun väärtti yhä uudelleen. Loppuun raumalainen sanonta: ”Jok ei tunne Herraansa muualla, menköön merille.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Ihan jotain muuta.

……………………………

”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

Piti kirjoittamani tänne vielä Alastalon salin, Volter Kilven romaanin suuresta kaaresta. Yhteiskunnan ja yksilöiden kuvauksesta, joka jakaa koko kansan kehitystä. Mutta vielä ennen sitä pitää ottaa lyhyesti fokukseen yhden elämän tarina.

Mainitsin jo aiemmin, miten romaanin henkilöistä yksi nousee muita tärkeämmäksi kertomuksen kannalta. Vastarannan kiiski Pukkila on mukana koko kerronnan mitalta ja asettuu vastapariksi kaikkien muiden avainhenkilöiden kanssa. Monesti mainitaan hänen vikkelä järjenjuoksunsa, mutta sosiaalisten taitojen ärhäkkyys.

Minulla on tapana käännellä koirankorvia kirjan sivuille ja viistää peukalon kynnellä merkkejä mariginaaliin. Alastaloa lukiessa tein merkintöjä myös muistikirjaan. Kaikesta huolimatta yksi tärkeimmistä asioista oli mennä sivu silmien. No, sellainenkin muisti minulla on, että tarina hahmottuu kuvina ja tiedän mistä hakea kyseistä kohtaa, jopa niin, että onko teksti ollut oikealla vai vasemmalla sivulla, ylä- vai alaosassa.

Löysin siis melko nopsaan mieltäni kaivertaneen kohdan. Kaikki suuret stoorit antiikin tragedioista lähtien tarvitsevat vastavoiman ja kertomuksen kiteytyksen. Simppeli ja kliseinen kärjistykseni on pyhimykset ja paholaiset. Volter Kilven romaanissa järkähtämättömien ihmissuhteiden määritelmä alkaa näin:

”Se on pirua, mutta se on totta: Langholman silmissä ei pääse mies miehen veroiseksi, ei rahalla, ei ostamallakaan, eikä ole, ei hemmetissä, omasta mielestäänkään hänen rinnallaan miehen veroinen, ellei ole sukua, suvun juurta, suvun perhanan piparjuurta, en paremmin sano: jos on isoisä ollut renki, niin kuin pahus minulla, ja nainut tyttären ja tullut talolliseksi, nainut tyttären, liukas mies, Pukkilan tyttären, saakeli ja tullut isännäksi, Pukkilan isännäksi, peijakas; jumaliste, rengin pojanpoika minä olen Langholman silmissä ja vielä Langholman pojankin silmissä elämäni päivät ja rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä!”

Ja jos nyt tähän syvintä särmää hakisi, romaanin lopussa nousee pintaan Pukkilan pohdinta omista pojistaan: Janne on Jata-Fiina -piian kanssa tehty erehdys, mutta harmillisen pätevä ja komea nuorimies, jota Alastalon Siviä katsoo avioehdokkaana. Virallinen poika ”meidän Evald” on saamaton lapanen, jota isä yrittää koota miehen mittoihin.

Jos romaanin lukuvauhti on kiihtynyt, viimeisillä sadalla sivulla kannattaa hidastaa. Raha ja valta syvenevät tarinassa, samoin päähenkilön persoona ja käytöksen syyt. Kuten jo sanoin, Petter Filemon Pihlman Pukkilan persoona kannattelee tarinaa loppuun saakka.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

  1. SOS-mediassa joku kuvitteli satojen vuosien lävitse kulkemisesta ihan muuta. Mutta matkaa ei tehdä kävelemällä, vaan ajattelemalla!
  2. Oletko jo tämän lukenut: Aivan ylittämätön kirja aloitus.

……………………………