Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Posted By juha on 29.7.2010

Viivyn vielä edellisen postauksen aiheessa parin anekdootin verran. En siksi, että Mika Waltarin haudantakainen mielipide asiaan olisi tärkeä tai edes huomion arvoinen. Ensimmäinen lainaus tukee sitä, miten menneiden perään on hyödytön haikailla: Maailma muuttuu Eskoseni… Toinen juttu taas on huumorissaan aivan absurdi. Liekö totta.

Ensimmäinen otteeni on Päivi Huuhtasen esseestä, joka käsittelee Waltarin taidekäsitystä. Julkaistu 1982 Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Mika Waltari -Mielikuvituksen jättiläinen (WSOY).

”Waltarin romaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936), jossa on luettavissa runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia, esiintyy nuori kirjailijahahmo varsin vaatimattomassa valossa. Häntä kuvataan toistuvasti pieneksi ihmiseksi. Vakaumus esiintyy selvänä Waltarin samoihin aikoihin antamissa ohjeissa nuorille kirjoittajille (Aiotko kirjailijaksi, 1935). Hän toteaa: Kirjailija ihmisenä on aina pettymys sellaiselle, joka on tutustunut vain hänen teoksiinsa. Selitteleminen ei hivenenkään vertaa paranna kirjan arvoa.”

No jaa… Waltari oli kirjailija, eikä aavistanut mihin markkinoinnin rautaiset lait johtavat. Toinen muutaman rivin lainaus sen sijaan huvittaa minua suuresti. Waltari kirjoitti sen Jalmari Jäntin 70-vuotispäiväksi toimitettuun Juhlakirjaan 1946.

”Epäilemättä onkin kirjailijain alkoholinkäyttö tuottanut paljon huolia kustantajille, mutta liikaa oli sentään mielestäni, kun Yrjö Jäntti oleskellessani Porvoossa kirjoittamassa lähetti koiransa Suden saattamaan minut asuntooni syötyäni päivällistä hänen luonaan, ja tuo pelottava eläin esti muristen ja hampaitaan näyttäen minut poikkeamasta Seurahuoneeseen, vaikka tunsin kaipaavani lasillista konjakkia.

Totisesti, kustantajan kasvattama koira saattoi minut kotiovelle asti, ja kun kurkistin ovesta, viivyttyäni porraskäytävässä viitisen minuuttia, nähdäkseni oliko tie Seurahuoneeseen jo selvä, istui tuo pirullisen viisas ja kirjailijavierailuihin tottunut koira yhä edelleen oven edessä vahdissa ja näytti minulle hampaitaan, joten minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin mennä nukkumaan selvin päin.”

Aiheet: Blogit ja postaukset, Esseet, Kirjallinen huumori, Sivistys | Ei kommentteja »
Avainsanat: Aiotko kirjailijaksi, Jalmari Jäntti, Mika Waltari, Ritva Haavikko, Yrjö Jäntti

Posted By juha on 24.7.2010

Eilisen Aamulehden (23.7.) kulttuurisivulta löytyy juttu otsikolla: ”Mari Mörö vastustaa kirjailijoiden brändäystä”. Tässä suora lainaus tekstin alusta: ”Kunhan on kiinnostava tyyppi, sisällöllä ei ole niinkään väliä! Julkkiskirjailijat jylläävät.” Siinä on kiteytettynä kirjailija Mari Mörön mukaan se, mitä WSOY:n uusi johto odottaa kirjallisuudelta. Mörön kanssa samaa mieltä on iso joukko kirjailijoita.”

Tämä selvä. En ole vielä kuullut, että kukaan kirjailija olisi brändäyksestä innostunut. Markkinoinnin perään on toki kyselty. Ammatikseen kirjoittava tuskin pahastuu lisäansioista. Siitäkin olen samaa mieltä, että Jacques Eijkensin lausunto siitä miten kirjojen kustannus on pieniä perunoita ja vain prosentin luokkaa Sanoman kokonaisbudjetista on harvinaisen typerä. Kääntäen ja provosoiden: henkirikoksia tehdään suhteessa väestöön niin vähän, ettei muutama murha tunnu missään.

Puupää-elokuvissa Pätkän vakirepliikki kuului: ”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta kysyn vaan…” Se mitä itse haluaisin kysyä on mitä Eijkens tarkkaan ottaen tarkoitti brandäyspuheillaan. Odotan jatkohaastattelua. Se on selvä, että ”julkkiksen” kirja saa näkyvyyttä ja saattaa myydäkin tuotoksen kirjallisesta tasosta huolimatta. Sitä taas on turha paheksua. Se mitä joku lukee ei ole minun asiani. Ostetaanhan iltalehtiäkin.

Pointti on siinä, että itse en ole vielä nähnyt näin pienessä maassa yhtään kustantajan brändäämää kirjailijaa. Vai tuleeko jonkun mieleen, että kustantaja on järjestänyt ja tunkenut Jari Tervon telkkaan. Pokkarilistan kärjessä on Jouni Hynysen Kesämies. Miksi? Siksi, että suosittu muusikko Hynynen on brändännyt itsestään kaljaakittaavan rocktursakkeen. Aivan itse. Kustantaja on älynnyt hyödyntää sitä, että mieheltä syntyy kuulemma tekstiäkin.

Mörö-jutun tekstissä toimittaja kiteyttää vielä: ”Mari Mörö on todella pettynyt siihen, että kirjailijan brändäys on tärkeintä ja samalla aliarvioidaan lukijaa. Syntyy vääränlainen mielikuva, että hyvä kirja on yhtä kuin se, mikä on esillä eniten.”

Tähän en voi sanoa muuta kuin sen, että lukija on aina oikeassa. Ei lukijaa voi aliarvioida. Ihmiset ovat aina lukeneet huonoa ja hyvää kirjallisuutta. Kummalla on isompi painoarvo: tuhannella viihdekirjan ahmijalla vai yhdellä klassikon lukeneella? Kirjallisesti kunniahimoisella kirjoittajalla on edelleen tasan yksi tehtävä: kirjoittaa niin hyvä kirja kuin kykenee. Kustantajalla on omat duuninsa. Jos kemiat eivät pelaa on hyvä ottaa etäisyyttä. Mörö on tehnyt näin. Hatunnoston paikka.

Mitäs tähän sanoisi valistusfilosofi Voltaire (1694-1778) joka kannatti valistunutta yksinvaltiutta. Tasavalta ja demokratia olivat hänen mielestään ”Massojen idiotismia”. Asiaa Voltairen valossa katsottaessa, lukevan yleisön mausta ei siis kannata liiemmin kantaa huolta.

Aiheet: Elokuvat, Journalismi, Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuus, Kirjat, Lehtileikkeet, Lukeminen, Populismi | 10 kommenttia »
Avainsanat: Aamulehti, Brändit, Jaques Eijkens, Jari Tervo, Jouni Hynynen, Julkkiskirjailijat, Mari Mörö, Pekka puupää, Sanoma Oy, Voltaire, WSOY

Posted By juha on 19.7.2010

Suositellessaan toiselle lukemista, ottaa aina melkoisen riskin. Makuasiat, niistähän vasta voikin olla eri mieltä… Ja hyvä niin. Ystävä kysyi kesälomalle klassikkokirjojen vinkkejä. Välttelin ”tiiliskiviosastoa” ja uskalsin suositella muun muassa Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä. Ehkä kesällä voisi muiden puuhien tilkkeenä tutustua Kenkon lyhyisiin pohdiskeluihin ja huomioihin elämästä. Piti oikein kaivaa kirja hyllystä ja katsoa mille sivuille on tullut itse käännettyä koirankorva, mistä löytyy alleviivaus.

Kenko kirjoitti Joutilaan mietteet eli Tsurezuregusan liki seitsemänsataa vuotta sitten. Kirja on omalaatuinen kokoelma toisiinsa vain löyhästi liittyviä pohditoja, toteamuksia, huomioita ja anekdootteja. Aiheiden kirjo liikkuu ketunpuremista elokuun kuutamoon ja elämän tarkoitukseen. Kriittisyys, kliseet, totisuus ja huumori sekoittuvat tavalla, jota luonnehtisin (ellei se olisi niin kliseistä ) elämäksi.

Kai Niemisen suomentamat mietteet julkaistiin 1978. Ymmärtääkseni uusintapainoksia on kirjasta otettu myöhemmin. Kenko kertoo paljon ajan tavoista ja viittaa aiempiin klassikoihin, mm. Genjin tarinaan (yksi maailman vanhimmista romaaneista) Kungfutseen ja Sei Shonagonin Päänaluskirjaan (Japanin hovin seuranaisen kirjoituskokoelma n. vuodelta 1000, josta Peter Greenaway teki elokuvan Pillow Book, 1996).

Kenko on esteetikko, joka kirjaa kiistan siitä pitäisikö kirjakääröjä säilyttää pajusta punotulla hyllyllä säleiden suuntaan vai poikittain. Juttu huvittaa minua suuresti. Samoin kuutamon kuvaus lyhykäisyydessään: ”Syksyinen kuutamo on sanomattoman kaunis. Joka huomauttaa että ainahan kuutamo on kaunis ei ymmärrä mitään; on surullista ajatella että jonkun aistit voivat olla niin turtuneet.”

Otan lopuksi Kenkolta pidemmän lainauksen. Ajatus on tuttu ja satojen vuosien kuluttama, jokainen on sen jossain muodossa kuullut. Kannattaa suoda kuitenkin muutama ajatus sille, mitä teksti merkitsisi juuri Minulle tai Sinulle. Juuri Nyt.

”Sen joka on tehnyt ratkaisevan päätöksen astua Polulle, on heitettävä mielestään kaikki muu. Hänen ei pidä ryhtyä toteuttamaan edes välttämättömän tuntuisia, alati mielessä olleita suunnitelmiaan. Jos hän tuumii Hoidanpa vielä tämän tai Annan saman tien vielä nuo ohjeet tai Jollen järjestä sitä tai tätä, joudun naurunalaiseksi. Ettei koituisi harmeja… Tai Vuosikausia päätökseni on saanut odottaa, odottakoon nyt vielä hetken. Parempi pohtia kaikessa rauhassa… ja muuta tuonkaltaista, välttämättömiä asioita kertyy loputtomiin eikä ratkaisun päivä koita milloinkaan. Yleensä kaikki vähänkin ajattelukykyiset näyttävät elävän koko elämänsä tuota päivää odotellen.

Eihän kukaan sano Hetkinen ennen kuin lähtee vieressä syttynyttä tulipaloa pakoon. Joka tahtoo pelastaa itsensä hylkää oitis omaisuutensa ja pakenee, pohtimatta onko se häpeällistä. Odottaako elämä ihmistä? Kuolema iskee nopeammin kuin tuli ja tulva, eikä sitä käy pakeneminen. Kun hetki koittaa, voiko kukaan kieltäytyä luopumasta iäkkäistä vanhemmistaan, pienistä lapsistaan, valtiaansa suosiosta, rakastamistaan ihmisistä, sanoen että luopuminen on niin vaikeaa?”

Aiheet: Elokuvat, Esseet, Filosofia, Kirjallinen estetiikka, Kirjallinen huumori, Maailmankirjallisuus, Päiväkirjat, Suomennokset, Suosikkikirjat | 4 kommenttia »
Avainsanat: Japanilaiset kirjaklassikot, Joutilaan mietteet, Kai Nieminen, Peter Greenaway, Pillow Book, Tsurezuregusa, Yoshida Kenko

Posted By juha on 8.7.2010

Vuonna 2007 julkaistiin kaksi populaaria runokokoelmaa: Juice Leskisen Sanataiteilija kävi täällä – valitut runot 1975-2007 ja Tommy Tabermanin Runot 1970-2006. Nyt, kun Tabermankin on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan, muistin arvion, jonka tein alkuvuoden 2008 Nuoren Voiman kritiikkinumeroon. Se saattaa olla tänään vieläkin ajankohtaisempi. Tässä kritiikin tiivistetty versio.

Juice Leskisen ja Tommy Tabermannin sanataiteesta löytyy monta yhdistävää tekijää. Aloitetaan helpoimmasta: kansansuosiosta ja rehvakkaista myyntiluvuista. Ne ovat olleet kautta aikain kavahdettava yhtälö niille, jotka tietävät mitä on Oikea Taide. Tusinaviihteen leimakirveellä kolkatut saavat yleensä lepäillä haudassa pitkän tovin ennen kuin heidän tekemisiään uskalletaan analysoida ilman ennakkoluuloja. Reino ”rillumarei” Helismaa oli katkera pala aikansa kulttuuripiireille. Eikä Mika Waltarista ollut kuin viihteellisten tusinakirjojen tekijäksi.

Viihdekulttuuri on uudissana. Myönnytys sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä voisivat kertoa jotain yhteiskunnan tilasta ja heijastaa sen todellisia arvoja. Hyviä tai huonoja. Halveksittavia tai kannustettavia – se onkin jo vaikeammin arvioitavissa.

Juicea ja Tommy Tabermannia yhdistävä tekijä on vetäytyminen vallitsevista arvoista, astuminen syrjään ja asettuminen saarnamieheksi asiansa puolesta. Tarkemmin ajatellen ei ole paradoksaalista korostaa yksilöä ja olla samalla massan suosiossa. Suuri yleisö on harhaa, se on vain valtava joukko yksittäisiä ihmisiä. Sekä Juicen että Tommyn tekstit ruokkivat näiden ihmisten sisäistä kapinaa, tyytymättömyyttä, toiveita ja unelmia.

Sitä pidän paradoksina, että Tabermannin tekstit ovat kliseisiä olematta silti falskeja. Vilpitön suhtautuminen omaan työhön, asiaansa uskominen ja horjumaton seisominen sen takana vuosikymmenestä toiseen on aseistariisuvaa. Kaiken tyyppisellä runoudella on paikkansa. Vain niiden tehtävät ja kohderyhmät eroavat. Tabermann on eroottisen runolandian kiistaton kuningas.

Tabermann keskittyi rakkauden ja suorasukaisen erotiikan tematiikkaansa jo muutaman ensimmäisen kokoelman jälkeen. Humanismi ja yhteiskuntatietoisuus ovat lisänneet osuuttaan myöhemmissä runoissa, vaikka synteesi tästä ajattelusta kiteytyy jo 90-luvun säkeissä: ”Älkää kuunnelko niitä / jotka järjen nimessä / kieltäytyvät jakamasta rakkauttaan / kaikkien elollisten kanssa / sillä vain rakastamaan kykenevät / ovat täysissä järjissä”.

Kuka muu kuin Tabermann uskaltaisi sisällyttää runoihinsa värisevän sielun, enkelten naurun, tyydyttämättömästä himosta vapisevan lihan tai onnen opetuslapset. Kliseiden vastapainoksi löytyy toki sävähdyttävän komeitakin metaforia: ”ja me lauloimme verestä / joka ei virrannut turhaan / niin kuin islamin lapset laulavat / valmistautuessaan häihin / miinojen kanssa”.

Tabermannia voisi syyttää yksisilmäisyydestä, siitä että runojen naiset saavat oikeutuksensa vain miehen halun kautta. Tai runojen ruusunpunaisen maailman vastavoiman puutteesta. Mutta tarkoitus pyhittäköön keinot. Eroottinen kärjistys on tehonnut enemmän naissukupuoleen. Ja runojen vastavoimaksi voidaan ajatella koko yhteiskuntaa. Sen rahanahneita yksilöitä ja yhä kylmemmäksi kiihtyvää menoa, jossa elämyksiä haetaan iltalehdistä ja toinen toistaan typerämmistä TV-formaateista.

Aiheet: Kirjoittamisen ideat, Kritiikit, Populismi, Runous, Unohdettujen runojen klinikka | Ei kommentteja »
Avainsanat: Juice, Kuolleiden runoilijoiden seura, Nuori Voima, Runot 1970-2006, Sanataiteilija kävi täällä, Tommy Taberman, Viihdekulttuuri

Posted By juha on 30.6.2010

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on hieno kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta täysipainoista kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.

Aiheet: Dekkarit, Kirjalliset listat, Kirjallisuuspalkinnot, Kirjat, Lukeminen, Suomennokset, Suosikkikirjat | 6 kommenttia »
Avainsanat: Fine van Brooklyn, Kazuo Ishiguro, Mika Waltari, New York -trilogia, Niccolo Ammaniti, Ole luonani aina, Paul Auster, Premio Stega, Saramago, Taivaan ja maan väliltä, Toinen minä

Posted By juha on 23.6.2010

Lupasin kirjoittaa Eino Leinosta jotain ennen juhannusta. Henkilökohtaisesti hänen runonsa eivät ole olleet minulle merkittäviä, historiallisesti kylläkin. Tiukkaan tiivistetty kertaus suomenkielisen modernin runouden perusteista tulee siis tässä: kesällä 1863 Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II vieraili maassamme. Senaattori J.V. Snellman katsoi tilaisuutensa tulleen ja esitti hallitsijan allekirjoitettavaksi reskriptin, jolla Suomen kieli haluttiin määrätä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana korotettavaksi virallisena kielenä Ruotsin kielen rinnalle. Kului kaksinkertainen aika. Vasta 1900-luvun alkupuolella Suomen kieli kelpasi virastoissa käytettäväksi.

Kun Lönnrot (s.1802) työskenteli Kalevalan ja Kantelettaren parissa ja loi suomalaisille runollista menneisyyttä, hän pohti samalla myös suomenkielisen runouden tulevaisuutta. Nuo vuosikymmenet loivat suomalaisen runouden pohjan, eikä silloin nerouden kentillä tungosta ollut. “Kansallisrunoilija” Runeberg syntyi 1804, Aleksis Kivi 1834 ja Eino Leino 1878.

Toivo Haapanen kirjoittaa tutkimuksessaan Suomalaisista runomittateorioista 1800-luvulla, miten vuosisadan puolivälin kirjallisessa taiderunoudessa taisteltiin erilaisten runomittojen käytöstä. Kyse ei ollut tekstin sisällöstä, vaan muodosta. Tuohon aikaan, ja vielä pitkälti sen jälkeen runomittateoriat kahlitsivat sanankäyttöä – teoria ohjasi käytäntöä.

Eino Leinon kaksiosainen runoteos Sata ja yksi laulua julkaistiin 1898. Sen ensimmäisen osaston muodosti runoelma nimeltään Hymni, joka puolestaan jakautui kolmeen ”lauluun”: Höyhensaaret, Laulu metsästä sekä Hymyilevä Apollo. Kirja oli uskomaton suoritus kaksikymmenvuotiaalta kirjailijalta, joka oli jo aiemmin julkaissut kolme kokoelmallista runoja. Ennen julkaisua hän oli jo kääntänyt Runebergin tekstejä suomeksi. Lisäksi hän oli ehtinyt perustaa veljensä Kasimirin kanssa kulttuurilehti Nykyajan, jota hän myös toimitti.

Millaisen vastaanoton nuoren neron kokoelma sai aikalaiskriitikoilta?  Nimimerkki R. R. (Reinhold Roine) kirjoitti Uudessa Suomettaressa löytäneensä Leinon kokoelmasta ”semmoisia runoja, joita lukiessa ei voi muuta kuin makeasti nauraa, semmoisia kömpelyyksiä ja typeryyksiä niissä tapaa…”

Ehdoton runoilijan tielle antautuminen ja käsitys sen kaikenkattavasta voimasta on Leinolta lähtöisin. Hymyilevässä Apollossa Leino ylistää elämää ja universaalia rakkautta. Puhtaita tunteita, mutta myös ehdotonta ja itsetietoista antautumista runoilijankohtalon edessä: ”Soi, helise kulkijan kannel vain! / Halo aaltoja laulajan haaksi! / Käy purjehin täysin ja pullistuvin, / jätä välkkyvä jälki taaksi! / Ja vaikka mun nuorena laineet vei, / niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, / joka upposi laulujen laineisiin / ja lempensä unelmiin.”

Leino sulatti suomalaisen kansanrunouden osaksi taiderunoutta ja vaikutti suomenkielen kehitykseen runouden kielenä. Hänen tuotantonsa kieliasu on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Leinon luoma ilmaisu oli valtava hyppäys kohti moderniksi runoudeksi kutsuttua kieltä.

Kirjailija Hannu Mäkelä on kirjoittanut Hymyilevän Apollon uusintapainokseen (Otava 2003) muutaman sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän toteaa: ”Paras runous saattaa surutta kulkea lähellä banaalia, tavanomaista, sillä tärkeintä on, että runo on hyvin kirjoitettu. Silloin runo kestää melkein mitkä tahansa yleistykset ja muuttaa ne elämää ylläpitäväksi voimaksi.”

Aiheet: Ikonit, Kirjallisuus, Kulttuuri, Runous, Suomen kieli, Unohdettujen runojen klinikka | 3 kommenttia »
Avainsanat: Aleksis Kivi, Eino Leino, Hannu Mäkelä, Hymyilevä Apollo, J.V.Snellman, Lönnrot, Runeberg, Toivo Haapanen

Posted By juha on 16.6.2010

Ensimmäistä kertaa järjestetyllä Tampereen Runokaupunkiviikolla koettiin yli 70 tapahtumaa. Viikon ytimenä oli jo vuodesta 2003 järjestetty Annikin runofestivaali. Juhlan taiteilijana oli tänä vuonna Outi Heiskanen, joka sanoo: ” Runous on suurinta tiedettä, koska runoilijat käsittelevät kokonaisuutta - jokainen ihminen on kokonainen maailmankaikkeus. Mutta lopultakin on turhaa erotella kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta tai runoutta toisistaan. Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.”

Yksi menneen viikon mielenkiintoisimmista tapahtumista oli poikkitaiteellinen Aika Valotuksia! Kuuden tunnin valokuvamaraton, jossa kuvaajille annettiin kolme teemaa ja niihin kuhunkin kolme, runonsäkeisiin pohjautuvaa aihetta. Runoilijoita oli valittu Elina Vaarasta rocklyyrikko Kari Peitsamoon. Kilpailun tuloksena saatiin liki 500 hienoa otosta.

Toimin yhtenä kuvakilpailun tuomariston jäsenenä, joten haluan tarjota teille ensimmäisen sarjan voittajakuvan, sekä aiheeseen liittyneen runon kokonaisuudessaan. Teema no: 1 oli nimeltään ”Pitkät jäljet”. Kuvan piti pohjautua kahteen säkeeseen Terhi Vedenkiven kokoelmasta Hatullinen tuulta (Sanasato 2006) ”Mies itkee hikoilemalla / harmaagraniitin pidäteltyjä kyyneleitä”.

Kuvan ottivat Kati Karhula ja Hanna Helminen. Hieno rajaus, avoin taivas ja linnun vapaus vangittuna miehen selkään. Kuvasta voi suorastaan aistia ja kuulla myös äänen. Runo kokonaisuudessaan tukee kuvan ajatusta loppuun saakka:

Sateen metronomi ikkunalaudalla

tahdittaa pulssin, joskus

elämä jättää lyömättä.

Mies itkee hikoilemalla

harmaagraniitin pidäteltyjä kyyneleitä.

Vaikea katsoa rosoista kalliota,

joka mahtuu ruutuiseen flanellipaitaan.

Aiheet: Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka, Valokuvat | Ei kommentteja »
Avainsanat: Aika Valotuksia, Hanna Helminen, Hatullinen tuulta, Kati Karhula, Outi Heiskanen, Tampereen runokaupunki, Terhi Vedenkivi, Valokuvamaraton

Posted By juha on 10.6.2010

Juuri saamani lehdistötiedotteen mukaan Suomen pienin museo iskee kesän suurnäyttelyitä ja megajättitapahtumia vastaan teemalla Maitomaaottelu - Mjölkkamppen. Taitelija Jyrki Nisosen veistos on ottanut suvereenisti haltuun koko Maitolaiturimuseon. Ja vähän enemmänkin. Museo löytyy osoitteesta Velaatantie 550 (n. 50 km Tampereelta pohjoiseen vanhaa Teiskontietä 338).

Maitolaiturimuseon Yli-intendentti Timo Malmi kiteyttää tiedotteessaan: ”Lehmän tila on kansakunnan tila: keltaiset laput korvissa, oma nimi on numerosarja.” Näyttelyn idea lähti Malmin mukaan päämisterin maitoboikotista: ”Maitomaaottelu - Mjölkkampen -teos ottaa kantaa pääministerin käynnistämään keskusteluun oikeasta, juotavasta maidosta. Voiko Suomessa ostaa ja nauttia ruotsalaista maitoa, virolaista, venäläistä, somalilaista? Muuttuuko maidon maku ruotsalaisen apilan syönnin seurauksena? Onko lehmillä kansallistunne? Sallivatko kotimaiset lehmät, että ulkomaalaiset juovat heidän maitoaan? Tilateos Maitomaaottelu-Mjölkkampen  pohtii onko mahdollista yhdistää eri kansakuntien tuottamat elämän eliksiirit.

Pääministeri boikotoi ruotsalaista maitoa, vaikka ruotsalainen maito pelasti Suomen sotalapset. Vuosisatojen kuluessa Ruotsi on ollut Suomelle ikkuna Eurooppaan ja ensimmäinen askel kansainvälisyyden ja sivistyksen tiellä. Voisiko ajatella, että ruotsalaista maitoa juomalla suomalainen yhä viisastuisi ja vahvistuisi, luukato ja puute poistuisi.

Suomalainen lehmä on suomalaisen kulttuurin symboli. Kun vaeltavat esi-isämme vihdoin pysähtyivät, uusi tulevaisuus perustui lehmään ja maanviljelyyn. Suomalainen lehmä on Suomen suunnannäyttäjä. Sota-ajan suomalaiselle hevoselle on pystytetty patsas, mutta suomalainen lehmä on niin sodan kuin rauhan oloissa taannut vitamiinit ja muut vaikuttavat aineet kasvavan nuorison voimajuomaksi.”

…………………………………………………………………………………………………………

Annetaan viimeiset rivit runoilijalle. Vilja-Tuulia Huotarisen hieno kokoelma ILOISEN LEHMÄN RUNOT ilmestyi 2009. Huotarinen näyttää miten hallitusti runokirja voi olla kokonaisuus ja toteuttaa draaman kaarta. Valitsemani teksti on viimeisestä sikermästä jossa jo solmitaan lankoja ja tehdän teemojen synteesiä:

”Kuningattaren selkä oli valkoinen kuin ensilumi, / tähdet hehkuivat otsassa ja lavoissa. / Putoan polvilleni kaipuusta. / Se mikä minut nostaa on Kuningattaren käsky, / säälimätön ja siksi täynnä lohtua. / Kun Kuningatar antaa maitoa puhutaan elämänjanosta, / siitä mitä ei voi hallita:

ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi käskeä voi pyytää / ILO! ILO! ILO! Sitä mitä ei voi kätkeä / täytyy pyytää lisää, jaksaakseen

Kuningattaren ääni kaikuu tyhjässä navetassa / läpi aikojen ajetun kellokkaan kutsu, / minä menen vaikka seinien läpi / jos se on hyvä joka minua johtaa.”

Aiheet: Kirjalliset näyttämöt, Kulttuuripolitiikka, Kulttuuritapahtumat, Moderni taide, Runous, Uutiset, Ympäristö | Ei kommentteja »
Avainsanat: Iloisen lehmän runot, Jyrki Nisonen, Maitolaiturimuseo, Maitomaaottelu-Mjölkkamppen, Timo Malmi, Vilja-Tuulia Huotarinen

Posted By juha on 3.6.2010

Kiasman tiedotteessa kerrotaan, että Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely “lähestyy presidentti Urho Kekkosen ajan Suomea mielenkiintoisen taidemaailman ilmiön kautta.” Lähestyn puolestani asiasta “inspiroituneena” Kekkosen legendaa henkilökohtaisen muiston kautta.

Iät ja ajat sitten suoritin asevelvollisuuttani Kaartintorin laidalla pääesikunnan erikoistehtäviin komennettuna. Itsenäisyyspäivänä jouduin ylimääräisiin talkoisiin. Toimin muutaman muun varusmiehen kanssa linnan juhlissa boolinsekoittajana sekä huolehtimassa tarjoilukannujen täytöstä. Tilaisuus oli ikimuistoinen ja “juhlaväsymyksestä” huolimatta lähdimme seuraavana aamuna presidentinlinnaan siivoamaan juhlan jälkiä. Ennenpitkää astuin Kekkosen työhuoneeseen:

Osa matoista on rullattu juhlien ajaksi varastoon, kannan niitä kaverini kanssa takaisin ja levitän huoneiden lattioille. Presidentin työhuoneen kolmella seinällä on valkoiset, leikkauksin koristellut pariovet, käytävän puoleiset on jätetty auki. Astun sisään ja näen kuvani ikkunoiden väliin sijoitetusta suuresta peilistä. Harmaa haamu, lyhyeksi kynitty tukka, siniset silmät ja terävä nenä. Kumarrun lähemmäs ja sanon kuvalleni: “Senkin laihakaula.” Mieleen tulee sekarotuinen rakki.

Vastapäisellä seinällä on takka ja jään tutkimaan sen yläpuolelle ripustettua taulua, satamakuvassa kaksi merimiestä nojaa iltapäivän auringossa purjelaivan partaaseen, keulaköydessä liehuu Tanskan lippu. Käännyn ja astelen presidentin työpöydän taakse. Sen mahonkipintaa peittävä lasilevy peilaa valoverhojen lävitse siilautuvan talvipäivän sinistä kajoa. Vihreän kirjoitusalustan yläreunassa on bakeliittinen kynäkaukalo ja siinä täytekynä, paperiveitsi ja kolme sinistä HB-lyijykynää.

Yksi kynistä osoittaa eri suuntaan. Käännän kaikkien terät ikkunaa kohti ja pyöräyttän ne lokerossaan niin, että jokaisen kullankiiltävä Faber-Castell -teksti jää täsmälleen samaan kohtaan.

Juhlat ovat jääneet ainoaksi, mutta kutsua odotellaan. Täällä voit pyörittää panoraamakuvaa tasavallan presidentin työhuoneesta.

Aiheet: Kirjalliset näyttämöt, Kulttuuripolitiikka, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Päiväkirjat, Taide Neuvostoliitossa | 4 kommenttia »
Avainsanat: Ilja Glazunov, Kiasma, Muotokuvat, Presidentinlinna, Urho Kekkonen

Posted By juha on 27.5.2010

Tein ensimmäisen juttuni tähän blogiin tasan vuosi sitten. Nyt järjestysnumero on 86. Kun arvioin kirjoittamani merkkimäärän, tekstiä kertyy n. 230-sivuisen romaanin verran. Olen saanut lukijoita, palautetta, ystäviä ja juttutilauksia – tarkistin juuri Blue Wingsin kesäkuun numerossa julkaistavan Matkanovellini vedoksen. Lukijamäärät ovat alusta kymmenkertaistuneet ja vakikävijöitä on yhtä hyvin Kaliforniasta kuin Pariisistakin… Sydämellinen KIITOKSENI kaikille!

Kun mietin juttujeni rajausta, halusin alusta lähtien nostaa esiin kirjallisuutta ja kulttuuria, josta muut eivät juuri sillä hetkellä kirjoita. Unohdettujen runojen klinikka oli yksi keskeinen ajatus. Tänään tarjoan siis runon Kanasta ja hipun tietoa Zbigniew Herbertistä.

Hyviä kirjailijoita – runoilijat mukaanlukien – on kahdenlaisia. Sellaisia, joiden kirjallisen virtuoositeetin tajuaa jo muutaman rivin luettuaan, vaikka teksti ei tyydyttäisikään omaa esteettistä makua. Ja sellaisia, jotka erinomaisuutensa lisäksi tarjoavat lukemisen nautintoa. Puolalainen runoilija Zbigniew Herbert (1924 – 1998) lukeutuu jälkimmäisiin. Jussi Rosti on suomentanut hänen tuotantoaan Kyynelten teknologiasta -kokoelmaan (wsoy-nvl, 2005) ja kirjoittanut valikoimaan intohimoisen esipuheen.

Kun toinen maailmansota syttyi, Herbert oli viisitoistavuotias. Synnyinkaupunki jäi miehityksen jalkoihin ja kuuluu nyt Ukrainalle. Sodan jäljet ja Euroopan kulttuuritraditio näkyvät teksteissä. Runoilija käyttää usein myös kirjallista perintöä ja viittaa taiteeseen ja historiaan. Herbertin runous asettaa yksilön ongelmat laajempaan yhteyteen ja kyseenalaistaa ideologiset järjestelmät.

Kun lähtökohdat ovat näin ylevät, voisi kuvitella, että lukijalle viskataan kaluttu luu. Näin ei käy. Teksteissä pilkahteleva huumori ja edellämainittu kirjallinen virtuoositeetti erottaa tosi tekijät latteuksien latelijoista. Pablo Nerudan tapaan Herbert on kirjoittanut runoja myös yksittäisistä objekteista kuten vaikkapa karhusta, viulusta tai kanasta:

“KANA

Kana on mainio esimerkki siitä, mihin tiivis yhteiselo ihmisten kanssa johtaa. Kana on menettänyt kokonaan lintumaisen keveytensä ja sulonsa. Pyrstö törröttää pitkulaisesta takapuolesta kuin huonoa makua osoittava iso hattu. Sen harvat hurmoksen hetket, kun se seisoo yhdellä jalalla ja liiskaa ympyräiset silmänsä kiinni kalvomaisilla luomilla, ovat iljettäviä. Ja kaiken huippuna on tuo laulun irvikuva, kurkusta leikattu itkuvirsi, jolla se anelee sanomattoman naurettavaa asiaa: pyöreää, valkeaa, tuhruista munaa.

Kana muistuttaa joitakin runoilijoita.”

Aiheet: Blogit ja postaukset, Kirjallinen huumori, Kulttuuri, Maailmankirjallisuus, Runous, Unohdettujen runojen klinikka | 2 kommenttia »
Avainsanat: Jussi Rosti, Kana, Kulttuuritraditio, Kyynelten teknologiasta, Pablo Neruda, Zbigniew Herbert