Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Runoilija Marilyn Monroe

Kirjoittanut | 22.2.2017

Marilyn Monroe (1926-1962) on pop-ikoni, josta on julkaistu enemmän kirjoja kuin kenenkään toisen tähden elämästä ja urasta. Andy Warholin tekemät serigrafiat Marilynin kasvoista kuuluvat maailmantaiteen tunnetuimpiin ja monistetuimpiin teoksiin. Edesmennyt elää yhä.

Marilynin filmografiaan ehti kertyä yli kolmekymmentä elokuvaa. Vuonna 1951, läpimurtonsa kynnyksellä hän kirjoittautui Kalifornian yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Kiinnostusta luovaan työhön löytyi siis monin tavoin.

Marilyn kirjoitti myös itse runoja. Rivejä syntyi muistikirjoihin ja mm. New Yorkissa hotelli Waldorf Astorian kirjepapereille. Hänen oma suosikkirunoilijansa oli Walt Whitman, joka vaikutti moneen myöhempään kirjailijaan, joista tunnetuimpana esimerkkinä Ernst Hemingway.

Kuva: www.bbc.com/culture/story

Nostan blogiin Marilynin tekstin, joka löytyy Stanley Buchthalin ja Bernard Commentin toimittamasta teoksesta Marilyn Monroe – Välähdyksiä, sirpaleita. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen (wsoy 2010).

Kyllä Marilynistä lahjakas harrastaja paljastuu, josta opiskelun myötä olisi saattanut olla enempäänkin. Lyyrinen kamera zoomaa ympäristöä tarkasti ja nostaa tekstiin kuun – omaperäisestä kulmasta katsotun runon ikiaikaisen elementin.

Kuva: www.bbc.com/culture/story

Pimeydessä

on niin paljon valoja

ne tekevät rakennuksista luurankoja

ja elämästä kadulla

Mitä mietinkään eilen kadulla?

Se tuntuu niin etäiseltä niin kaukaiselta kuin kuu.

On parempi että minulle kerrottiin lapsena mikä se on

sillä nyt en pystyisi sitä ymmärtämään.

Kärsimättömyyden meteliä taksikuljettajilta jotka ajavat aina –

kuumilla, pölyisillä, liukkailla kaduilla jotta pystyvät syömään ja

kenties säästämään lomaa varten, jolloin he saavat ajaa

vaimonsa toiselle puolelle maata tämän sukulaisia katsomaan.

Sitten joki – pepsi colasta tehty osa –

puisto – jumalan kiitos puistosta.

Silti minä en luo katsettani tähän kaikkeen.

Tähyilen rakastajaani.

Hyvä että kertoivat minulle

mikä kuu on kun olin lapsi.

………………………………………

Blogin ekstralinkeissä lisää:

Marilyn, muisti ja identiteetti

PETER PAN ELÄÄ!

Käyttäydytte aivan kuin maailmassa ei olisi omaatuntoa

Kirjoittanut | 15.2.2017

Silloin tällöin sattuu tielle erityisen synkkä kirja. Sellainen jossa ihmisiltä riistetään mahdollisuus hyvään, ja heidän on henkensä säästämiseksi toimittava vastoin tahtoaan. Israelilaisen Nir Baramin Hyviä ihmisiä on sellainen romaani.

Nir Baram. Kuva sivustolta: www.nuvol.com

Baram (s.1976) opiskeli heprealaista kirjallisuutta Tel Avivin yliopistossa ja työskentelee toimittajana. Hän on kirjoittanut neljä romaania, joista jokainen on ollut kiittävien kritiikkien lisäksi myös kaupallinen menestys. Hyviä ihmisiä ei ole poikkeus, käännösoikeudet on myyty 14 kielelle. Otava julkaisi teoksen vuonna 2014 Anja Meripirtin käännöksenä.

Kirjan nimi on ironinen ilmaus, jossa todellinen merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. Romaani valottaa kansallissosialismia ja bolsevismia, Hitlerin ja Stalinin yhteiskuntia, joiden diktatuuri murskaa yksilöt aatteen tieltä.

Toisen maailmansodan kulisseihin kirjoitettu romaani etenee kahden päähenkilön elinpiirin ristivalotuksena. Berliinissä kunnianhimoinen ja narsistinen Thomas päätyy käyttämään markkinointitaitojaan natsihallinnon hyväksi. Venäjänjuutalaisen Sašan vanhemmat karkotetaan Siperiaan, ja pelastaakseen edes veljensä Saša alkaa tehdä työtä Neuvostoliiton salaiselle poliisille.

Romaanissaan Baram käsittelee maailmaa, jossa elämä on jatkuvan laskelmoinnin ja selviytymisen peli, jonka ensimmäinen sääntö on: älä luota kehenkään. Ihminen tekee mitä vain pelastaakseen oman nahkansa. Parhaassa tapauksessa myös lähimmäisen.

Baram kirjoittaa hyvin. Kielellisen briljanssin sijaan romaani etenee tarinavetoisesti ja sujuvasti. Alkuperäinen teos julkaistiin 2010 ja siitä Euroopan lähihistorian synkimpiin vuosiin sijoittuva aihe on käynyt yhä vain ajankohtaisemmaksi.

Lopuksi pääsemme outoon asiaan. Romaanin lukemisesta on tuskin viikkoakaan, mutta kirjan jättämä muistikuva alkaa haalistua ja painua mielessäni keskinkertaisuuksien kastiin. Harkitsin jo päivitystä toisesta aiheesta, mutta nostan tänne kappaleen Baramin tekstistä. Hänen romaaninsa vahvuuksiin kuuluvat ihmisten psykologiset luonnehdinnat. Kuvittelen, että yhdistätte seuraavat rivit samaan henkilöön kuin minä.

”Thomas Heiselberg hallitsi mestarillisesti joustavan sielunsa kielet. Hänen kaltaiselleen ihmiselle saattoi sanoa: Te olette petoksen mestari – vaihdatte kasvoja kuin taikasauvaa heilauttaen. Tai häntä voisi yrittää loukata: Te ette kaihda alhaisintakaan juonittelua ja käyttäydytte aivan kuin maailmassa ei olisi omaatuntoa. Thomasiin sellainen ei kuitenkaan tekisi minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin, hänen käsityksensä mukaan hänen valtansa olisi sillä hetkellä tunnustettu.”

………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä hienovireistä psykologiaa: ”Neljä kiteytystä nobelistista”

2. Kuvaus tappioiden tiestä: ”Simpanssin kauneus”

……………………………………………………….

Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

Kirjoittanut | 9.2.2017

George Saunders (s.1958) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli ennen kirjailijaksi ryhtymistään geofyysikkona. Hän opiskeli Syracusan yliopistossa ja julkaisi novelleja ja lyhytromaanin sisältävän esikoisteoksensa CivilWarLand in Bad Decline vuonna 1996.

Kuva: Damon Winter, New York Times.

Vuosien mittaan Saunders on julkaissut kiittäviä kritiikkejä ja palkintoja kerännyttä lyhytproosaa sekä lastenkirjoja. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös eri lehtiin ja opettaa entisessä yliopistossaan.

Siltala julkaisi Saundersin novellikokoelman nimeltään Joulukuun kymmenes Markku Päkkilän suomentamana vuonna 2015. Tartuin kirjaan ystävän suosituksesta. Myös kansiliepeen väite kohotti kiinnostustani: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.” – The Wall Street Journal.

Tekisi mieleni sanoa, että Joulukuun kymmenes on lajissaan omaperäisintä proosaa mitä olen lukenut miesmuistiin. Noin suoriksi ei mutkia voi kuitenkaan vetää. Lainaan siis kappaleen Raymon Carverin lyhyestä esseestä, jossa hän pohtii hyvän kirjoittamisen edellytyksiä – sitä mikä erottaa kirjailijat toisistaan.

”On kyse tyylistä, mutta se ei yksin riitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

On kirjailijoita, joille ominaisen tyylin tunnistaa yhdestä virkkeestä. Jose Saramagolla se saattaa tosin olla puolentoista sivun mittainen, Walt Whitmanilta riittää pari säettä. Nyt ei ole kyse siitä. Saunders puhuu useilla eri äänillä.

Saundersin omaleimaisuus syntyy itse kielestä, siitä miten hän muokkaa sen kulloisenkin tarinan henkeen ja ytimeen. Kun nelikymmenvuotias perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa, jälki on sen mukaista: arkista, rosoista ja simppeliä. Novellissa, jossa kemialliset ärsykkeet säätelevät ihmisten tunteita, lyhyet ja täsmällisiksi hiotut lauseet kuljettavat kerrontaa äärimmäisen tehokkaasti.

Kirjailija ei selitä mitään, hän iskee keskelle päähenkilön elämää ja leikkaa siitä vahvan siivun, ei mitään juonellisten johtopäätösten pakettia, vaan tajunnanvirtaa ja dialogia kunnes novellin olemus alkaa kirkastua lukijan mielessä.

Saunders kirjoittaa kipeistä aiheista amerikkalaisen keskiluokan, tai vieläkin vähäosaisimpien kokemana. Usein novellien alun arkiselta vaikuttava tilanne alkaa kääntyä lähitulevaisuuden dystopiaksi. Saunders on myös ajankohtainen moralisti ja musta humoristi, joka kirjoittaa älykkäästi ja asiaansa alleviivaamatta. Vahva suositukseni kirjalle.

………………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä ”Lääkettä ja vastamyrkkyä”. Kaksi loistavaa novellistia.

2. Raymond Carver ja novelli, josta tehtiin leffa: ”Miksi ette tanssi?”

………………………………………………………………..

Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

Kirjoittanut | 3.2.2017

Perjantain päivityksessä on kyse ikuisuusasiasta. Otan kärjistetyn kiteytyksen heti alkuun. Kun kirjailija aloittaa tuotantonsa, huomio kiinnittyy hänen persoonaansa. Myöhemmin yhä enemmän siihen, mitä hän on kirjoittanut.

Kun kirjailija on edesmennyt, vain harva nousee sellaisen ikonin asemaan, jossa muistetaan sekä persoona että tuotanto. Suurimmalta osalta tekijöitä kummatkin painuvat unohduksiin jo elämän viimeisen suoran auetessa.

Kuva, Yle elävä arkisto, Håkan Sandblom. (Jarno Hiilloskorpi ja Kauko Helovirta)

Juhani Peltonen (1941 -1998) julkaisi yhdeksän runokokoelmaa, neljä novellikokoelmaa, seitsemän romaania, neljä näytelmää, pakinakokoelman, yksitoista radiokuunnelmaa ja kaksi tv-näytelmää.

Peltonen muistetaan parhaiten yhdestä teoksesta, josta tosin varioitiin kaksi radiokuunnelmaa ja tv-elokuva. Romaanihenkilö on tietenkin Elmo, kaikkien aikojen paras urheilija – kaikissa lajeissa. Andien talvikisoissa hän voitti 50-kilometrin hiihdon, vaikka otti torkut kesken kisan.

Elmo oli pasifisti ja ateistinen ortodoksi, joka voittojensa jälkeen ei halunnut kuulla Porilaisten marssia vaan virren: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie lapsikuoron laulamana. Hän vähätteli urheilumenestystään, poltteli piippua ja puhui mieluiten omenanviljelystä.

Peltosen kirjailijanlaatu on kenties omaleimaisinta mitä meillä on kirjoitettu. Hänen henkilönsä olivat iloisia pessimistejä ja raskasmielisiä romantikkoja. Kielellinen kekseliäisyys, oudot assosiaatiot ja synkkä huumori ovat kirjailijan tunnusmerkkejä.

Peltosen teosten nimet antavat aavistuksen tekstien luonteesta: Felix Navitan etu- ja takaraivo, Pitkää omalaatuista rykimistä, Jumalan kuopus, Iloisin suru, Norjasta ostettu posliinitonttu, Puisto jouluksi, Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä…

Nappasin kotihyllystä yöpöydälle pari Peltosen runokokoelmaa. Muistikuvani kymmenien vuosien takaa ei ollut haalistunut. Päinvastoin, vuosien kaikupohja on syventänyt tekstejä ja nostanut pintaan niiden kirpeän surumielisyyden: ”Silmänräpäyksen alusta loppuun / on tuskallisinta tietää / asioitten tila.”

Luin aikanaan myös Peltosen proosaa, mutta kotihyllyyn ei ole yhtä romaania enempää jäänyt. Tilaisuuden tulleen paikaan puutetta ja teen kierroksen divareissa. Lopuksi kaksi lyhyttä tekstiä kokoelmasta Näköisveistos ruumiskirstusta (wsoy1987).

Minuakin on uutterasti masennellut.

Koen tehdä taivalta öitse

aistimusten tuolle puolen.

Kuolemassa viehättää täydellisyys.

Se ei jää keskeneräiseksi tai työn alle

niin kuin elämä, jossa kuin hyvässäkin näytelmässä

parhaat kohdat ovat ehdottomasti

väliaika ja nopein reitti vaatenaulakolle.

…………

Mies haparoi lamppuaan ja on sitä mieltä,

että olisi lähdettävä viemään

perille valoisa lause.

……………………………………………………………

1. Ekstralinkki: ”Lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut”

2. ”Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä”

……………………………………………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Kirjoittanut | 27.1.2017

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Tusinaproosan tunnusmerkki?

Kirjoittanut | 20.1.2017

Otsikkoni provosoi ja vetää mutkat suoriksi. Tekstin kelvottomuuden tai kehut ratkaisee tiettyyn pisteeseen saakka instituutio tai henkilö, jolla on valtaa saada näkemyksensä yleiseen tietoisuuteen. Karkeina esimerkkeinä vaikkapa Ruotsin akatemian Nobel-komitea tai valtakunnallisen päivälehden kriitikko.

Faktiset suureet määritellään, punnitaan ja mitataan, vain makuasioista voidaan kiistellä. Ja vain lukija on oman todellisuutensa jumala ja tuomari, jolla on valta päättää mistä pitää.

Itse löydän proosaa lukiessa nopeasti pari asiaa, jotka saavat minut heittämään kirjan kesken. Lauseenvastikkeiden yletön käyttö tuo tekstiin väkisin väkerretyn sävyn. Tästä joskus enemmän. Nostan päivitykseen yleisemmän maneerin: johtolauseen, joka alleviivaa asiaansa turhaan ja teennäisesti.

Johtolause tarjoaa tulkinnan sitaatille. Lauseen subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjän ja verbinä on kommunikaatioverbi. Esimerkiksi: sanoa, kertoa, väittää, esittää, todeta…

Yliviritettyjä johtolauseita löytää yhtä hyvin taannoin Finlandia-palkitusta teoksesta kuin lentokenttäpokkareista. Kaivan esimerkkini Sujata Masseyn kansainvälisestä Rei Shimura -dekkarisarjasta. Olkoonkin, että teksti aavistuksen paranee edetessään, heitin lukemisen sikseen sivulla 188.

Useimmiten repliikin perään ei tarvita johtolausetta. Dialogissa riittää ilmaisu ”sanoi”. Minulle repliikin jälkeisten johtolauseiden korostus on tusinaproosan merkki: ”Hugh sanoi hilpeästi / rouva Chapman sopersi / nainen sanoi sydämellisellä äänensävyllä / herra Yamamoto kiljahti / Yuki visersi koulutytön englannillaan / Yuki tuhahti / Taro mutisi / hän lisäsi lujasti / minä käänsin urheasti / rouva Yamamoto pulputti innostuneesti…”

Selitys ja ylimääräinen osoittelu pilaa tekstin kuin tekstin. Jouko Tyyrin tiivistys sopii tähänkin hyvin: ”Salakuljeta huutomerkki tekstiin niin voit jättää sen pois”

Negaation jälkeen vastapainoa. Luvun alla on George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä). Omaperäisintä ja kiinnostavinta lyhytproosaa, jota olen aikoihin lukenut. The Wall Street Journalin kriitikon sanoin: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.”

Näin yksinkertaisesti Saunders käsittelee johtolauseita:

Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin, äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

…………………………………………………….

EKSTRALINKISSÄ

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

Kirjoittanut | 13.1.2017

Suunnittelin päivitykseen kiteytystä Sujata Masseyn kirjallisista maneereista monikansallisessa Rei Shimura -dekkarisarjassa. Sitkeä influenssa ja jo toinen antibioottikuuri vei kuitenkin voimat lähdetöiden tekoon. Palaan asiaan hamassa tulevaisuudessa.

Kuva: Wikimedia.org

Kuva: Wikimedia.org

Blogi tarjoaa perjantairunon. Ajankohtaiset säkeet löytyvät kokoelmastani Babel (Palladium 2013). Teoksen 365 tekstiä päivittävät maailmantilanteen kaikkineen aikojen alusta viidensadan vuoden päähän Kepler-22b -planeetalle.

On itsestään selvää, että Babel käsittelee myös Suomen itsenäisyyden alkua ja sen katkeraa kääntöpuolta. Tekstin sisältämät neljä riviä on lainattu Viljo Kajavan (1909-1998) vuonna 1966 julkaisemasta kokoelmasta Tampereen runot.

Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi

Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi

Voin kirjoittaa mistä vain – voin jättää kirjoittamatta.

Aika osoittaa kaikki totuudet väistämättä vääriksi,

runo ei ole maailmasta moksiskaan.

Olisi liian helppoa ajatella

että säkeistä jää puuttumaan vain yksi ääni – sinun

mutta ei se niin ole

ajatuksesi on kieli ja kaikukoppa

joka alkaa soida yhä kovempaa ja kovempaa.

Tampereen runoilija Viljo K. kirjoittaa lapsista

jotka tutkivat kaupungin taisteluissa kaatuneitten taskuja.

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi:

ohuet ohimoluut hajalla hän makasi miesten keskellä.

Ja luotien iskiessä Mustanlahden kallioon sotilas huusi meille:

Menkää kakarat pois ettei tarvitse ampua lapsia.”

………………………………………………………………

Tänään asun sadan metrin päässä paikasta, josta Kajava kirjoittaa. Näen Mustalahden ja Näsinkallion keittiön ikkunasta. Muistan Tampereen Klassillisen lyseon pienen kirjaston, josta poimin Kajavan kokoelman Ruusuja, lunta. Koin ensimmäisen runollisen kipinän ja tajusin miten elämän ja kuoleman kokoisista asioista voi kirjoittaa äärimmäisen arkisella kielellä.

………………………………………………………………

Ekstralinkit:

1. Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä vihata aina jotakuta?

2. Perjantairunossa henkiin heränneet

……………………………………………………………….

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä

Kirjoittanut | 5.1.2017

Vuoden ensimmäinen aiheeni käsittelee sienitieteilijää, josta tuskin olet kuunaan kuullut. Päivitykseni nousee marginaalista, mutta vain näennäisesti. Kun siirrät fokusta hieman sivuun siitä mikä on eniten esillä, saattaa olla, että löydät mielenkiintoisemman ja omaperäisemmän maailman.

Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim

Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim

Päivityksen innoittaja on Kustannus Oy Taiteen 2016 julkaisema teos Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin. Kanteen ja nimiölehdelle kustantajaksi on merkitty Kustannusliike V. Wallensköld. Mutta tuskin spoilaan paljon paljastaessani koko teoksen hyberbolan ja metafiktion. Kyse on siis sepitteestä ja ”sadusta”.

Kuvittaja/kirjoittaja, Viggo Wallensköld (s.1969) on palkittu kuvataiteilija, joka tunnetaan eri tavoin fyysiseen marginaaliin jääneiden ja yksinäisyyttä korostavien ihmisten muotokuvista. Kaunokirjallisuuden kuvitus on ylikäymättömän vaikea laji. Nyt jokainen, vaihtuva kertoja saa tekstinsä oheen oman, tussilaveeratun muotokuvansa ja ideasta kasvaa oleellinen osa teosta.

Kustannus Oy Taide julkaisee Taide-lehteä ja kustantaa kirjoja. Useimmiten kirjat ovat kulttuuriselta merkitykseltään niin tärkeitä, että jäävät helposti vaille huomiota ja marginaaliin.

Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin on 219-sivuinen kirja kuvitteellisesta ja salaperäisestä henkilöstä, jota satakunta nimettyä aikalaista koettaa kuvata, kuka kohteeseensa tarkentaen, kuka omaehtoisemmin.

Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov

Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov

Maailmankirjallisuuden perinteestä nousevat mieleen Daniil Harms ja Jorge Luis Borges. Aivan oma lukunsa on puolalainen Olga Tokarczuk, joka ujuttaa sienet aivan konkreettisesti joka ainoaan romaaniinsa. Kirjallisia sukulaisia ovat myös Italo Calvinon henkilöt Herra Palomar ja Terralban varakreivi Menardo.

Wallensköldin omalakista maailmaa voisi luonnehtia Calvinon tapaan metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta.

Käsillä oleva teos jatkaa vuonna 2005 julkaistua, kuvitettua, pienimuotoisempaa teosta Anatolij D. Mbdrinov Sienitieteilijä. Wallesköldin luomaa kirjallista maailmaa valaisee viisto huumori. Kun media nostaa jonkin kirjailijan esiin, sillä on tapana kaluta samaa luuta loputtomiin. Ehkä kannattaisi kurkistaa myös marginaaliin.

Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa (27.11.2016) näkökulmatekniikasta, joka nykyproosassa jyrää. Tässä punnittavaa teemaan – sadan kertojan näkökulma. Esimerkkinä yksi viitetarina salaperäisen sienitieteilijän elämään.

Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck

Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck

”Svante Norrbäck:

Baba Nekrasova on yksi kaikkein pitkäaikaisimpia asiakkaitani. Miksi minä pysyisin vaiti, kun jopa psykiatriliiton puheenjohtaja puhuu suunsa puhtaaksi asiakkaistaan! Tässä maassa maan tavalla, eikö vain? Baba Nekrasova on paitsi vainoharhainen, myös herkkäuskoinen. Minä voin esittää vakavalla naamalla olevani kauppiaan hevonen, ja hän luulee tosissaan, että olen hevonen, kunnes yhtäkkiä muutun kissaksi. Sitten loppuajan olen kissa. Näin tässä maassa tehdään. Baba Nekrasovin mies on kaivosinsinööri, ja hänellä on hyvä palkka. Siitä palkasta kuluu aimo annos minun palkkioihini. Ja äijä maksaa. Eikä siinä mitään, meillä on Baban kanssa hyvinkin lystiä. Mistään Mbdrinovista en tiedä. Se on taas niitä Baban päähänpistoja. Ja niitähän riittää.”

…………………………………………………………

Ekstralinkit

Wallensköld seitsemän vuoden takaisessa jutussa: Sanattomia tarinoita

Italo Calvinon Halkaistu varakreivi: Hyvän ja pahan taistelu

…………………………………………………………

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita

Kirjoittanut | 22.12.2016

Olkaa hyvä, tässä postaus, jonka tekstin olen julkaissut ennekin. Ehkä tästä tulee perinne, samoin kuin jouluaaton piirretystä, jossa Lumiukko lentää punatukkaisen pojan kanssa ympäri maailmaa.

Lehtikuva: Martti Kainulainen.

Lehtikuva: Martti Kainulainen.

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummojen kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Mark Copier, The Grand Rapids Press

Mark Copier, The Grand Rapids Press

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: Haddon Sundblom

Kuva: Haddon Sundblom

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

…………………………………………….

Ekstralinkit:

1. Joulu onkin Saturnalia-juhla 

2. Ihmeellistä joulua

3. Christer Kihlman ja lentävä Lumiukko

…………………………………………….

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Kirjoittanut | 14.12.2016

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….

Copyright © 2017 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi