Maailmanluokan esinemaakari!

Sara Hildénin taidemuseo tuo Tampereelle säännöllisesti maailmanluokan näyttelyitä. Kiki Smith (s.1954) asuu ja työskentelee New Yorkissa. Monipuolinen taiteilija on nykykuvanveiston edelläkävijöitä. Hänen näyttelynsä on Hildénillä esillä 12.5.2019 sakka.

Haus der Kunstin kokoama näytely nähtiin Münchenissä keväällä 2018. Tampereelta työt siirtyvät Wienin Galerie Belvedereen. Smithin töitä ovat hankkineet kokoelmiinsa monet maailman johtavat museot. Hän on saanut töistään myös useita kansainvälisiä tunnustuspalkintoja. Smithin näyttely on ensimmäinen hänen tuotantoaan esittelevä laaja retrospektiivi Euroopassa.

Avajaiset 8.2. Keskellä Kiki Smith.

Kaikissa Kiki Smithin teoksissa on vahva materiaalin tuntu, joka on yhtä tärkeä kuin aihe itse. Hän käyttää kiveä, pronssia, kangasta, kipsiä, lasia, posliinia, alumiinia, vahaa, pigmenttiä, valokuvia ja videoita… Käytännössä hän on itseoppinut ja intohimoinen taiteentekijä, joka kuvailee olevansa ”esinemaakari”.

Näyttelyn nimi on Procession. Ilmaisu on johdettu latinan sanasta procedere, joka merkitsee liikkeessä olemista, toimimista ja etenemistä. Taitelija sanoo olevansa kulkija: ”Kaikki on dynaamista ja jatkuvassa liikkeessä.”

Töiden aihepiirissä arki muuttuu magiaksi, saduiksi ja narratiiveiksi. Niistä löytyy yhteiskunnallisia kannanottoja yhtä hyvin kuin seksuaalisuutta ja ihmisten ja eläinten ”luontoykseyttä”. Smith suodattaa ja kiteyttää ympäristön ja ajan ilmiöt taiteeseensa. Useat nuoremmat tekijät ovat saaneet häneltä vaikutteita. Itse hän toimii tällä hetkellä myös apulaisprofessorina New Yorkin ja Columbian yliopistoissa.

Avajaisten häly haittaa keskittymistä töihin. Erityisesti gobeliinit pitäisi katsastaa uudelleen. Niissä on niin paljon tarinallisuutta, että pitänee ottaa pikkutenavat (lastenlapset) mukaan.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

2. Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

…………………………….

Ihmisen yhdeksän henkeä – Auschwitzin rakastavaiset

Hesari ehti hipsun ennen ja teki 6.2. kulttuurisivujen pääjutun Heather Morrisin romaanista Auschwitzin tatuoija. Kirja on tuore hitti, joka on julkaistu jo yli 30 maassa. Suomen kustantaja on Aula & Co, romaanin suomentaja Pekka Tuomisto.

Hesarin jutussa teosta kutsuttiin dokumenttiromaaniksi. No, kategoriat sikseen, mutta henkilökohtaisen tarinan avaaminen romaaniksi 50 vuoden jälkeen on väistämättä fiktiota, joka kirjassa sovitetaan draaman kaareen. Olkoonkin, että kirjoittaja on tehnyt todella tarkan työn faktisia taustoja tarkastaessaan.

Käännetään vähän fokusta ja tarkastellaan Morrisin romaania hieman toisesta kulmasta. Kiteytys alkuun. Romaanin kehyksenä on Auschwitzin keskitysleiri, joka sijaitsi lähellä Puolan Krakovaa. Tuhoamisleiri koostui kolmesta kompleksista: ensimmäinen leiri otti ihmiset vastaan, Auschwitz-Birkenau toimi joukkotuhon keskuspaikkana ja kolmas leiri, eli Monowitz oli pakkotyöleiri. Aliravitsemukseen, tauteihin, kaasukammioihin ja teloituksiin menehtyi leireillä 1,1–1,5 miljoonaa ihmistä.

Kuva Daily Mail

Tarinan keskiössä on kaksi henkilöä, jotka lopulta selviävät helvetistä hengissä: Lale Sokolov ja Gita Furman. Heather Morris kertoo heidän leiriltä alkaneen rakkaustarinansa, joka kesti parin kuolemaan saakka. Kirjailija tutustui Sokoloviin Melbournessa vuonna 2003 ja alkoi kirjoittaa muistiin hänen uskomatonta tarinaansa.

Kun Sokolov alkaa purkaa tarinaansa hänellä on yksi ennakkoehto, kirjoittajalla ei saa olla mitään kytkentöjä juutalaisiin: ”Teillä ei pidä olla mitään ennakkoasenteita sitä kohtaan, mitä kerron teille. En halua tarinaani mitään henkilökohtaista painolastia”. Morris vakuuttaa olevansa siirtolainen ja aito uusiseelantilainen, jonka äidinpuoleinen suku on asunut siellä yli sata vuotta.

Sokolov selviää leiriltä ensisijaisesti älykkyytensä ja neuvokkuutensa turvin. Kuutta–seitsemää kieltä puhuvasta juutalaisvangista tulee leirien tatuoija, joka tikkaa tunnistenumerot kaikkien muiden käsivarsiin. Myös Gita Furmanin, johon rakastuu ensisilmäyksellä. Gita selviää saatuaan työn hallintoparakista. Lopulta hän onnistuu karkaamaan viimeiseltä kuolemanmarssilta.

Kuva:abc.net.au. Lale ja Gita Sokolov ja heidän poikansa Gary. 1960-luku.

”Tätowierer” saa vapauksia tavallista enemmän ja kykenee auttamaan myös muita. Se on koitua hänen kohtalokseen. Samoin kuin lavantauti. Hänen henkilökohtainen, sadistinen SS-vartijansa Stefan Baretzki epäilee tatuoijalla olevan yhdeksän henkeä kuten kissalla.

En spoilaa juonta pidempään, mutta valotan hieman Morrisin kirjailijanlaatua. Alkujaan hän kertoo aloittaneensa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Vasta, kun option ostaneelta tuotantoyhtiöltä palautuivat oikeudet takaisin, hän päätti tehdä käsikirjoituksesta romaanin. Se näkyy kielessä, joka on perustaltaan sujuvaa, mutta vailla viimeistä kirjallista briljanssia – romaani kuljettaa kertomusta kuvailun ja dialogin tasolla.

Auschwitzin tatuoija on lukuromaani – sanan hyvässä merkityksessä. Tarina tempaa imuunsa ja lukeminen käy sutjakkaasti. Natseista ja keskitysleirien kohtaloista on kirjoitettu todella paljon, mutta ei koskaan liikaa. Morrisin romaani avaa taas omanlaisensa kokemuskulman. Englantilainen yhtiö on tekemässä tarinasta useampiosaista tv-sarjaa, joka esitetään ensi vuoden alussa. Istun silloin telkan ääressä kuin tatti. 

……………………………..

Ekstralinkit

1. Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä

2. Joseph Brodsky ja totalitarismin kone Neuvostoliitossa

……………………………..

Masennuksen takapotku –  ja liian silkoinen päivitys

Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.

Hieronymus Bosch: Detalji, ”The Garden of Earthly Delights”, 1480 – 1505.

Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen? 

Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.

On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.

Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.

Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.

Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.

Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)

Kun poimin kiven kämmenelle

ja heitän kohtisuoraan ylös

se pysähtyy hetkeksi

ennen kuin putoaa.

Onni on yhtä nopea ja haluan aina väistää.

Sain mitä halusin, lasini on täynnä

juopuneita kärpäsiä.

Keitto jäätyy lautaselle ja päivät

kuin hioisi kiveä tomuksi pääskysen siivellä.

Niin vähän on tehtävissä, mutta haluan oppia

juopumaan päivistä niin yksinkertaisesti

kuin vesipisara putoaa.

Neulansilmät jätän kameleille,

sillä ikuisesti eläviä ei täällä tule

kuin oikealla hetkellä kuolleista.

Etsin vastausta vain yhteen kysymykseen,

mutta minua rakastetaan sillä tavoin

etten koskaan saa tietää kuka olen.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa

2. Liian vaikea kysymys vastattavaksi

………………………………

Tie uuteen ajatteluun on kuin taivaalle kohoava pallo

Olli Jalosen (s.1954) bibliografiaan on ehtinyt kertyä mittava määrä julkaisuja: kaksi novellikokoelmaa, viisitoista romaania, lukuisia tietokirjallisuutta sivuavia julkaisuja. Näytelmät, kuunnelmat ja elokuvat -otsikon alle kertyy kuusitoista merkintää. Väitöskirja Hitaasti kudotut nopeat hetket. (Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa) valmistui vuonna 2006.

Palkintojen ja tunnustusten listalla on kolmetoista merkintää. Finlandia-palkinto vuosina 1991 ja 2018. Palkinnon 34-vuotisen historian aikana sen on Jalosen lisäksi saanut kahdesti vain Bo Carpelan.

Finlandialla ”kruunattu” Taivaanpallo (Otava 2018) on kaiken muun ohella viimein luettu. Kiteytän blogiin muutaman olennaisen ajatuksen. Lähdetään tärkeimmästä oivalluksesta. Ihminen luulee monesti käsittävänsä – mutta ei ymmärrä. Kun luin Alex Matsonin pääteosta Romaanitaide, kuvittelin tajuavani hänen romaanin tärkeimpänä ominaisuutena pitämänsä Muodon vaatimuksen. Vasta Jalosen Taivaanpallo kirkasti mitä Matson todella tarkoitti.

Olen aina ajatellut romaanin rakentamisen kolminaisuutta näin: kieli, rakenne ja tarina. Ja juuri tuossa järjestyksessä. Ilman kielen hallintaa ei ole mitään. Yksi väärin valittu lause törröttää kuin naula lattiassa ja pilaa romaanin sadat sivut. No… nyt romaanin kaava näyttäytyy minulle tällaisena: kieli + rakenne + tarina = muoto.

Olli Jalosen romaanin muoto on tiukka ja järkähtämätön. Koko romaanin kronologista rakennetta kuljettaa täysin omaperäinen kieli, joka syntyy kaksitoistavuotiaan pojan ajatuksista ja tajunnanvirrasta. Muutaman vuoden matkalla kieli muuttuu vain hieman päähenkilön tajunnan laajentuessa. Tarinan lopusta kiteytyy iso metafora siitä, miten koko ihmiskunta ja ajattelu on sysännyt meitä jatkuvasti eteenpäin. Lopulta hyvässä tai pahassa.

Kirjan henkilögalleriaan jää lopulta kaksi henkilöä, joiden varaan suuri kertomus lasketaan. Edmond Halley (1656 – 1742) oli englantilainen tähtitieteilijä ja nerokas tutkija, jonka saavutukset jäivät suurelta osin hänen aikalaisensa Isaac Newtonin varjoon. Kirjan ehdoton päähenkilö on Angus, lapsi vielä, jonka Halley ottaa apulaisekseen tehdessään havaintoja syrjäisellä Saint Helenan saarella. Lopulta Anguksen harteille lasketaan suuria asioita, joiden mukana hän kasvaa omaa itseään isompiin mittoihin.

Olli Jalonen. Kuva Ylen sivuilta.

Taivaanpallo perkaa sosiaalisia suhteita, uskonnon ja tieteen välisiä näkemyksiä, taikauskoa ja totuutta, asioiden hyväksymistä ja kyseenalaistamista, ennakkoluuloja ja uusia näkemyksiä.

Olen kääntänyt koirankorvan mm. sivulle 358: ”Me rämmimme yhä toinen jalka nilkkaa myöten entisaikojen savessa, herra Halley sanoo kerran kun olemme kahdestaan ja hän haluaa opettaa minua irti Vanhasta testamentista. Uudesta hän ei sano yhtä pahoin mutta Vanhasta hän sanoo että siellä on ilmiselviä virheitä, ja jos on tosiasioin osoitettavia virheitä niin miten sellainen sana voi olla virheettömästä Jumalasta syntynyttä.”

Summa sumarum: Taivaanpallo kuuluu ehdottomasti luettaviin teoksiin. Kirja avaa menneisyyttä kiinnostavalla tavalla – miten maailmankuva alkoi 1600-luvulla avautua silkasta uskonnosta kohti tiedettä ja asioiden ja ilmiöiden tutkimista. Muoto vaatii tekstiin tiettyä toisteisuutta, mutta ehkäpä muutaman kymmenen sivun karsinta ei olisi ollut haitaksi.

Kirjan lopetus on erityisen hieno. Jotain tulee valmiiksi, mutta ei kiinni naulatuksi. Taantumuksen ja tulevaisuuden kamppailua ei alleviivata. Tie uuteen ajatteluun on auki kuin taivaalle kohoava pallo.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Viime perjantain radiohaastattelussa puhuin myös tästä runoilijasta

2. Kevään kirjastokeikalla suosittelin näitä

……………………………..

Matka suruun – elämän ja kuoleman kysymykset

Luin Krista Launosen teoksen Ofelian suru heti sen ilmestyttyä (Avain 2018). Päivitys jäi muiden menojen jalkoihin, mutta nyt ehdin nostamaan blogiin kirjan arvion ja suosituksen. Tekstille on tilausta monin tavoin.

Viikko pari sitten joku kyseli ”Kirjallisuuden ystävien” ryhmässä suosituksia surua käsittelevistä kirjoista. Launosen teos voisi vastata kysymykseen. Ofelian suru ei ole kliseistä tunneterapiaa, se ei kertaa tuhansien vuosien viisauksia vaan puhuttelee lukijaansa kirjoittajan kokemustasolta. Silti kirja kehii sisäänsä laajempaa näkemystä ja aihetta syventävää historiaa.

Esipuheen omistus tiivistää askelmerkit: ”Tämä kirja on omistettu sinulle lukijani. Toivon, että se antaa lohtua, jos suret. Kirja on omistettu myös kaikille niille naisille: malleille, taiteilijoille, muusille, rakastajattarille, äideille, siskoille, tyttärille ja vaimoille, jotka taiteen historia on unohtanut ja joiden tarinaa ei ole kerrottu. Siskoni muistolle”.

Otetaan tähän väliin kirjallisen genren määritys, jos se nyt on lainkaan tarpeen. Ofelian suru sukkuloi tietokirjan ja autofiktion välillä. Alussa lähtökohtaansa ja kulttuuriin painottuen, loppua kohti henkilökohtaisemmaksi käyden. ”Sukulaisteoksena” nousi mieleeni Miia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013. Blogin ekstralinkki lopussa).

Launosen kirjan lähtökohtana ja kansikuvana on kuuluisa maalaus, joka esittää hukkumaisillaan olevaa naista. Brittiläisen romantiikan ajan taitelija John Everett Millais maalasi näkemyksensä William Shakespearen Hamlet -näytelmän Ofeliasta 1852. Taulun (tai teoksen kuvan) nähtyään sitä on vaikea unohtaa. Näin kävi myös Launoselle, joka löysi Ofelian tarinasta lähtökohdan henkilökohtaisen menetyksensä käsittelemiseen.

Launonen suree tekstissä sisarensa kuolemaa. Millais’n maalauksen malli, karismaattinen Elizabeth Siddal kuoli epämääräisissä olosuhteissa vain 32-vuotiaana. Kirjan takakannen sanoin: ” Ofelian suru on tutkimusmatka Ofelian tarinaan ja Millais’n taulun taustoihin. Kirja tekee surun näkyväksi ja ymmärrettäväksi sekä tarjoaa surevalle välineitä toipumiseen.”

Käsittelykulma ja historia laajentaa kirjan aihetta ja näkemystä: ”Sureminen muuttuu koko ajan, koska se on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Viktorian aikana suru oli arjessa lähes aina näkyvillä, nyt se on melkein kokonaan piilotettu. 1900-luvulla  isoin muutos on ollut kuoleman laitostuminen. Nykyään ammattilaiset huolehtivat lähes kaikista kuolemaan liittyvistä toimista.”

Loppua kohden kirja nostaa pintaan yhä henkilökohtaisempia tunteita: ”Päätän Valon kuoltua, etten piilota surua lapseltani. Enkä edes pysty, koska itken koko ajan ja kaikkialla. Lasta varmasti pelottaa, mutta ehkä intuitiivisesti tajuan, että hän näkee minun vielä myös jonain päivänä lopettavan itkemisen. En halua piilottaa kuolemaa, se kuuluu elämään. Joten itken, kun itkettää.”

Blogi pyrkii lyhyisiin postauksiin. Tapa on perua päivälehtikriitikkoni ajan merkkiformaateista. Mutta on se niinkin, että tiukka kiteytys saa vastaanottajan kiinnostumaan yhtä hyvin kuin yritys koko tarinan avaamiseen. Ja lopulta on niin, että kirjat kirkastuvat vain lukemalla.

Päivän jutun lopuksi hyvin henk. koht. pointti. Krista Launosen kirja sysäsi liikkeelle muiston sisareni kuolemasta. Itselleni kävi niin, että nuorempi sisareni kuoli vuosia sitten. Rikkoi järjestyksen ja etuili elämän jonossa. En ole osannut surra kuolemaa Krista Launosen totaalisella tavalla. Olen sysännyt kokemuksen lokeroon, jonka kannessa on kysymysmerkki.

Ehkä olen tunnevammainen. Tai sitten on myös niin, että en koskaan pääse irti elämän ja kuoleman ikuisesta ja meitä kaikkia koskettavasta kysymyksestä. En muutaman viikon päästä ilmestyvässä romaanissani. Enkä sitä seuraavassa, jonka ensimmäinen luku on jo kirjoitettu. Ja lukijani, katsopa toi kakkoslinkki – se on edesmenneen ja voimakkaan äitini muistolle.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Elämä. Henk. koht.

…………………………….

Blogissa jo 647 juttua – tuoreimpana kahden loistavan kirjan suositus!

Blogin kertyi viime vuonna yli viisikymmentä päivitystä. Ei järin paljon, mutta tekstiä kuitenkin ”laihan” romaanin verran. Kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvaa, yleistä kulttuuriasiaa – ja tietysti mausteeksi kalastusta.

Vuoden ensimmäinen aihe on yksinkertainen. Suosittelen vakavasti kahta kirjaa, jotka ehtivät olla lukulistallani jo jonkin aikaa. Ateenassa työskenneltyjen joulunalusviikkojen myötä kävi hyvä tuuri. Kummatkin kirjat löytyivät residenssin kirjahyllystä ja päätyivät yöpöydän lukupinoon.

Riitta Jalonen julkaisi romaaninsa Kirkkaus Tammen kustantamana 2016. Emma Puikkonen julkaisi samana vuonna episodiromaaninsa Eurooppalaiset unet (wsoy). Kirja ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kumpikin kirja täyttää kansainväliset mitat tiukimmillakin kriteereillä arvioitaessa. Kirjat jäivät residenssin hyllyyn, joten nostan tähän vain lyhyet luonnehdinnat.

Kirkkauden pohjatarina kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924 – 2004). Kirjailija diagnostisoitiin skitsofreenikoksi, jolle annettiin ”hoitona” yli 200 sähkösokkia. Hänelle piti tehdä lobotomia, joka peruttiin, kun kirjailijan ensimmäinen novellikokoelma sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon. Riitta Jalonen kokee kirjoittajana sielujen sukulaisuutta ja kaivautuu Framen nahkoihin ja kuvaa hänen kimurantin matkansa maailmanmaineeseen.

Eurooppalaiset unet kuvaa lähihistorian merkittäviä tapahtumaepisodeja, jotka alkavat yllättäen ketjuuntua ja liittyä toisiinsa. Gdanskin telakalla lakkoillaan, Berliinin muuri murtuu. Murroskohtien tapahtumat sysäävät liikkeelle utopian, joka antaa ihmisille rohkeutta ja toivoa.

Kumpaakin, sinänsä aivan eri lähtökohdista ammentavaa teosta yhdistää loistelias kielenkäyttö. Ei yhtään huonoa tai epävarmaa lausetta kummassakaan kirjassa. Kieli on kirjailijan tärkein työvälinen – ilman sen briljanssia ei ole mitään. Kun myös rakenne ja tarina on kunnossa, päästään Romaanitaiteen kirjoittajan Alex Matsonin ihanteeseen muodosta, jota hän piti kirjallisen teoksen tärkeimpänä ominaisuutena.

Vielä pari huomiota blogin yhteenvedosta. Sisällössä on tällä hetkellä 647 juttua, jotka jollain tavoin rihmastoituvat ja linkittyvät toisiinsa. Lopun ekstralinkeistä löytyy aina aiempia, päivitysten aihetta laajentavia ja syventäviä tekstejä.

Juttujen ja arvioiden lähdetyöt ottavat oman aikansa. Luin kesällä Volter Kilven Alastalon salissa. Tuhannen sivun urakasta piti tehdä viisi päivitystä, jotta sai edes jollain tavalla raapaistua klassikon sisältöä ja olemusta. Ekstralinkeissä jutut aikajärjestyksessä. Jos et ole kirjaa vielä lukenut, kyllä päivityksistä jo hajulle pääsee.

………………………………….

1. ”Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno”

2. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

3. ”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

4. ”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä”

5. ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

………………………………….

Jumalten puuhia ja tavisten touhuja

Kirjailijaliiton kämpän parvekkeelta siintää liki kolmeensataan metriin kohoava Lycabettos. Tai nykykreikaksi Likavittós. Ja uskokaa tai älkää, ikiaikoja sitten Athene-jumalattaren piti auttaa rakasta kaupunkiaan, kun Akropoliille rakennettiin linnoitusta. Niinpä hän järjesti itse kivien kuljetuksen Pentelikon-vuorelta Akropoliille.

Mutta eräänä päivänä hän kuuli järkyttävän uutisen: kaksi Ateenan kuninkaan tytärtä oli joutunut riivatuksi, menettänyt järkensä ja heittäytynyt alas Akropoliilta. Jumalatar järkyttyi, ja vuorenlohkare, jota hän oli kantamassa, putosi keskelle kaupunkia.

Lycabettoksen huipulla on Agios Georgioksen kappeli. Joka reissulla on kiivettävä vuorelle, sieltä näkee kaupungin paremmin kuin mistään muualta. Kappelissa on syytä sytyttää tuohukset, joiden liekit viestivät hyvää energiaa lähimmäisille.

Vuoren rinteet ovat vehreää puistoa, ylempänä kasvaa sen seitsemän sortin kaktuksia, joiden lomista vaimo kärkkyy aina näkyisikö kilpikonnia. Nähty on. Takaisin tullessa katselen kämppiä, joiden neliöt ovat Ateenan hintavimpia. En ole koskaan kaivannut mitään luksusta tai ”suureellista”, sellaisen toivossa en täytä edes lottokuponkeja. Mutta kun nigerialaiskirjeessä luvatut miljoonat saapuvat tililleni, harkitsen vakavasti kuvan kattohuoneiston – yläparvekkeineen – hankkimista.

Rentooooo joulua ystävä hyvä! (Itse en ole ”jouluihminen”, arki on parasta.)

Suosittelen ekstralinkin avaamista. Siellä mennään ihan arjen tasolla.

……………………………..

Ekstralinkki

Liki kymmen vuoden takaisesta jutusta selviää mitä Ateena todella on.

”Lähemmäs elämää”

……………………………..

Perse penkkiin Ateenassa

Päivitysväli pääsi venähtämään. Viikko sitten saavuttiin Ateenaan ja aloitusduunit täällä ovat ottaneet oman aikansa. Viivytään täällä jouluun saakka. Kirjoittajan duuneja ja elämän ihmettelyä.

Suomi-instituutilla on vierastalo Ateenassa: Koroneos, osoitteessa Ioannou Soutsuo 25. Kirjailijaliitolla on kuusikerroksisen talon yhdessä huoneistossa residenssi. Hakemukseen pistetään perustelut ja työsuunnitelma. Tämä on kuudes kerta Ateenassa, viides residenssissä.

Aamupäivät kirjoitan, iltapäivällä tehdään lenkki. Illalla saatan kerrata kirjoittamaani ja saada aikaiseksi vielä muutaman rivin. Ei ole itsestään selvää, että tekstiä syntyy, mutta täällä työ on aina sujunut hyvin. Se ei tietty muuta sitä, että olen monesti sanonut olevani ”Euroopan hitain” kirjoittaja. Se pitää korvata ”perse penkkiin” -menetelmällä. Inspiksen odottelu ei auta. Kirjat kirjoitetaan kirjoittamalla.

Kirjoittaminen on itseään ruokkiva tila, jossa aihe, muoto ja perusidea alkaa kehiä materiaalia ympärilleen. Sitä sitten sopii pyöritellä päässään vaikka yöllä herätessä ja unta odotellessa.

Olen tämän jo monesti maininnut: tammi-helmikuun vaihteessa ilmestyy 320-sivuinen romaanini Yllämme kaartuva taivas. (linkki) Sen synnytys kesti kymmenen vuotta. Tosin ehdin siinä välissä julkaista kolme romaania ja runokokoelman. Seitsemän vuoden aikana tein muistiinpanoja ja tankkasin lähdekirjallisuutta, faktaa ja fiktiota. Varsinainen kirjoitustyö editointeineen vei kolme vuotta.

On selvää, etten heti perään ryhdy vastaavaan urakkaan, vaikka sellaisen aihe jo mielessä kytee. Sanassa ”välityö” on ikävä kaiku. Ratkaisu on genren vaihto, jos näitä lokeroida pitää. Ja voinhan sen sanoakin: koetan viimeistellä täällä ”lastenkirjan”. Määritelmänä se on kovin kapoinen, mutta olen innostunut ideasta ja kirjoittamisen kulmasta, jota en tähän hätään muista aiemmin käytetyn.

Tänään sataa ja paistaa ja sataa ja paistaa. Joulukuusikauppiaat ovat tutuissa asemissaan Aleksandrasin varrella. Metrolla mennään hyvin harvoin, bussia ei käytetä vaan kävellään. Se on osa koko keikan ideaa. Kun kulkee Exarhian ”anarkistisen” graffiteilla ryyditetyn kaupunginosan halki Syntagman keskusaukiolle, ehtii alle tunnissa. Sen kyljestä löytyy Monastiraki ja Plakan ravintola- ja markkinakorttelit.

”Pakolliset” nähtävyydet on aikanaan kierretty, mutta aina löytyy jotain uutta. Numismaattinen museo sattui olemaan suljettu, ehkä yritetään sinne uudelleen. Syystä jos toisesta ja kolmannesta, entisessä elämässä – vuosia ja vuosia sitten tuli matkusteltua enemmän. Kun oli fillaroitu Pekingissä Taivaallisen rauhan aukiolla, seuraavaksi piti päästä pallon toiselle puolen Key Westiin, sitten Jäämerelle ja Saharaan, Lontooseen ja Klaipedaan… Mutta yksi on aina ja eniten viehättänyt: seurata ihan outsiderina ihmisten puuhia – katsella miten elämä virtaa ohitse.

……………………………..

Ekstralinkki

Hakusanalla Ateena löytyy juttuja vuosien varrelta. Tässä yksi: ”Susiturkki ja alaston nainen”

……………………………..

Jo maanantaina ollaan Ateenassa – mennessä jutellaan kuolleiden kanssa

Piti kirjoittamani blogiin tänään Krista Launosen moniulotteisesta kirjasta Ofelian suru. ( Avain 2018) Se on luettuna, mutta kiteyttävään analyysiin ei ole nyt aikaa. Jo maanantaina olen kirjaililijaliiton residenssissä Ateenassa. Aamupäivät kuluvat kirjoittaessa, iltapäivisin on aika lähteä liikkeelle. Työpöydän taakse Pyynikinharjun kupeeseen palaan joulun jälkeen. Päivityksen kuvat ovat edellisiltä matkoilta.

En tähän hätään muista monesko kerta tämä on Ateenassa, viides – tai kuudes. Kirjoittamisenkin kannalta residenssireissut ovat sujuneet hyvin. Nyt lähtee mukaan kaksi käsistä, mutta vain toiseen on tarkoitus keskittyä. Toinen saattaa vaatia vain muistiinpanojen kirjaamista.

Blogi päivittää siis lyhyesti Perjantairunolla. Ja tämmöisenkin huomasin: esikoisteokseni julkaisusta on kaksikymmentä vuotta. Jos mainostaisin, voisin toki muistuttaa romaanistani Yllämme kaartuva taivas, joka julkaistaan tammi-helmikuussa. (linkki) Ei kliseitä tähän ajan nopeasta kulumisesta, mutta runo kokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998)

Vauhti tekee ilmasta niin vahvaa,

että sata tonnia rautaa ja ihmisen lihaa pysyy

pilvien päällä.

Leonardo ajatteli siipien liikkeitä,

mietti miten olla ilmaa kevyempi ja vettä raskaampi.

Linnuilla on ontot luut, minulla 

metallisiivet, mieleen valahtanut sulaa lyijyä.

Alla tuhat järveä jäätymässä, aurinkoon yön matka.

Olen varannut viereeni tyhjän tuolin kuolleille,

heillä on aikaa puhua kanssani.

Monitori näyttää miten kaikki jää taakse

kahdeksansadan kilometrin tuntivauhtia.

Käymälän automaatti imaisee virtsan

ja jokaisen tipan käsienpesuvettä.

Aineen ja ajatusten häviämättömyyden laki täyttyy:

yhdestäkään pisarasta on mahdoton

päästä lopullisesti eroon.

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Leonardo – ja sivun novellini Finnairin Blue Wingsissä

2. Kreikan kriisit ja kalakauppias Vasilis

………………………………….

Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.” 

Perjantain päivitys on tiukkaan pakettiin puristettu. Ulkomitat 12 x 14,5 cm. Sivuja sata. Pehmeäkantinen ja pokkaria pienempi formaatti sopii sisältöön, josta löytyy sivistystä ja outoa huumoria. Takakansi kertoo näin: ”Pistä paremmaksi kuin Paavo Väyrynen – lue koko kirjallisuuden kaanon yhdessä tunnissa. Lukeneisuuden osoittaminen ei tämän helpommaksi tule!”

100 klassikkoa tunnissa on Avaimen kustantama tuore julkaisu. Tekijän, Vesa Sisätön mukaan: ”Pahinta mitä kirjallisuudelle on tapahtunut sitten Alexandrian kirjaston palon.” Sisättö on kirjailija ja toimittaja. Wikipedian teosluettelosta löytyy reilut parikymmentä merkintää. Mies on tehnyt myös Hesarin kirjallisuuskritiikkejä ja kehuu ”Joskus lukeneensa jopa kokonaisen kirjan alusta loppuun.”

Esipuheessaan tekijä kiteyttää: ”Teos tiivistää maailmankirjallisuuden klassikot Odysseiasta Da Vinci-koodiin virkkeiksi, jotka jaksaa naputella Twitteriin, Facebookiiin ja muihin sosiaalisen median kanaviin. Sisällön lisäksi kustakin klassikosta kerrotaan knoppi, jolla voi loistaa baaripöydässä tai Facebebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Lopuksi kukin klassikko tulkitaan ja tuomitaan yhdessä virkkeessä. Kätevää!”

Uteliaisuus ja nauru vauhdittaa lukemista, ja siihen tuskin tunti menee. Mitä löytyy vielä lukemattomista klassikoista – miten tutut kirjat on kiteytetty. Vaikkapa Sofi Oksasen Puhdistus esitellään näin: ”MITÄ Naisille tapahtuu ikäviä asioita Neuvostoliiton aikana ja sen jälkeen. KNOPPI Parhaan salaliittoteorian mukaan Puhdistuksen olisikin kirjoittanut Suomen viihdeteollisuuden huippuammattilaisten työryhmä. TUOMIO Jos etsit luettavaksesi hyvän mielen romaania, se ei ole tämä.”

Analyysit aloittaa Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille: ”Alussa maapallo tuhoutuu, sitten asiat menevät huonompaan suuntaan.” Lopuksi sadas tiivistys ja Wirginia Woolfin romaani Majakka: Ramsayn perhe tärii majakalle lähtöä kymmenen vuotta. Mukana tajunnanvirtaa.”

Suositus: hyvää ja peilaavaa huumoria, joka saataisi innostaa lukemaan lukemattomia klassikoita. Lopuksi nappaan takaisin postaukseni otsikkoon. Numero 13, Albert Camusin Sivullinen: ”MITÄ Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma. KNOPPI The Curen ensisingle Killing an Arab (1979) on saanut inspiraationsa Sivullisesta. TUOMIO Lukiolaisen tulee rakastaa Sivullista, mutta jos vielä 40-vuotiaanakin on lukiolainen, on syytä alkaa lukea enemmän.”

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Albert Camus ja Fingerpori

2. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

………………………………….