Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Hymyilevä mies ja runoilija Myllylahti

Kirjoittanut | 25.5.2016

Nostan blogiin pienen anekdootin. Se ei ole tärkeä. Asiayhteys on. Nyrkkeilijä Olli Mäen rakkaudesta kertova suomalaiselokuva Hymyilevä mies voitti viime viikonloppuna Cannesin elokuvafestivaalin kakkossarjan pääpalkinnon.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi taannoin, että hänellä oli aluksi vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa. Kun hän otti työhön parikseen Mikko Myllylahden, tarina alkoi avautua uudella tavalla ja palaset loksahtivat paikoilleen.

Mikko Myllylahti on ohjannut lyhytelokuvia ja julkaissut neljä runokirjaa: esikoiskokoelmansa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen vuonna 2003 Savukeitaan kustantamana.

Kirjoitin kokoelmasta tuoreeltaan kritiikin MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan. Muistin tekstin yllättäen, ja kyllä – arvion loppuun kiteytyi ”näyttämöllinen ennustus”, josta kolmentoista vuoden jälkeen on tullut täyttä totta.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti on kirjoittanut energisen esikoiskokoelman. Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen pidättelee sisällään vauhtiin kirjoitettuja säkeitä. Myllylahden tekstimaailma on kielen kuvilla ja kertautuvilla metaforilla kuorrutettu, rönsyilevä ja kuriton:

”Meri raivoaa ja sylkee päällemme, luun ja lentohiekan / hiertämä juna jatkaa matkaansa / ja kuljettaa rakastelumme kartat kohti etelää / kenties jossain pikkukaupungissa / väsynyt hyttisiivooja seisahtuu ovelle, repii lakanat / vuoteista tietämättä miten myrkyllistä ja katoavaa / on rakkaus.”

Kirjan kuvastossa liikutaan notkeasti mantereelta toiselle: kaupungit, meret, vuoret, valtatiet, junat, Glasgow, Meksikonlahti ja Santa Fe. Runon etappeja ovat yhtälailla suttuinen trattoria kuin kauppatorin bussi. Viskiä juodessa, matkalla Albuquerqueen, voi samalla miettiä askeleita Rauhankadulla. Ja kun mies potee pohjoisen koti-ikävää, runoon syntyy tiukka pysäytyskuva: ”Aurajoki on kuulas ja syväterävä, / minä likinäköinen, köyhä ja Lapista.”

Ja vaikka Myllylahti saattaa yllättäen sijoittaa säkeisiinsä haikumaisen runokuvan vuorista, lumesta ja kirsikoista, siihenkin tulvii preesensissä tapahtuvaa liikettä: ”Vuoret satavat lumen, kirsikat / paleltuvat rinteille.”  Liikkuvuudestaan ja materiaalin rikkaudesta huolimatta runoihin jää kokijan keskipiste, jota kaikki kokoelmaan kirjoitettu kiertää.

Myllylahti tekee havaintoja herkeämättä, maailma ja ihmiset virtaavat ohi: tapahtumat, esineet, assosiaatiot ja metaforiset kuvat. Johtopäätökset tai filosofiset kiteytykset eivät sovi hänen tyylilajiinsa. Ajoittaisesta omien tunteiden läsnäolosta huolimatta säkeet käyvät jatkuvaa dialogia runoksi muuttuvan ulkoisen todellisuuden kanssa: ”Motellit luutuvat aavikon kämmenille / Käärme nielee hiekasta hylsyn.”

Materiaalia Myllylahden kokoelmaan mahtuu kaaokseksi saakka. Välillä lyyrinen kieli saattaa kuljettaa miestä ajatuksen kustannuksella: ”Puinen tuuli kulkee laaksossa / ja hipaisee pilviä kuin alpaa, / kesän rikkoutuneita tunteja / me olemme vanhan vuoteen perilliset, marmorijalavat / bulevardien hiertyneillä käsivarsilla / aineet jotka polttavat kuun sikiön vatsaani kiinni.”

Myllylahden ansioita ovat ilmaisun voima ja intensiteetti. Omaperäiset, rationaalisuudesta piittaamattomat ja nopeat näkökulmien vaihdot. Kielellisen materiaalin ehtymättömyyden ja rikkauden tuntu. Rytmiikan notkeat vaihdot: hengästyttävän menon vastapainoksi saattaa joen uoma pakastua hitaaseen valoon. Kuluneiden ilmaisujen, kuten kultaisen meren kohdun vastapainoksi kirjoitetut, persoonallisesti kiteytetyt kuvat: ”Taksitolpat ja toimistot mätänevät kaupungin suuhun kuin juopon hampaat.”

Kun Myllylahti malttaa karsia runostaan liikaa runollisuutta, tekstillä on tilaa hengittää vapaammin ja hänen säkeensä jakavat elämyksellisyyden tunteen lukijan kanssa. Näin Myllylahti rakentaa runoonsa näyttämötilan ja kohtauksen, joka on yhtä aikaa intiimi ja mittaamattomia ulottuvuuksia sisältävä:

”Tänään olemme puhuneet liikaa, leikkaat leivän ja juuston, / minä istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani, en löytänyt korttipakkaa tai kirjaa, / sinä juot viinin janoosi ja syöt leivän / koska sinä olet kaksikymmentä vuotta ja nälkäinen / tupakat joita poltamme tulivat tänne laivalla meren yli / ja nyt puhallamme savun ikkunasta sateiselle / kadulle jossa tähden ja moottorin veri on tuoksunut koko yön.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä yksi maailmankaikkeuden parhaista leffoista: ”Rivejä neron päiväkirjasta” 

…………………………………………………..

Nainen ja kottarainen

Kirjoittanut | 19.5.2016

Aamulla ensimmäiseksi hierojalle. ”Huollossa” pitäisi käydä useammin, turha kärsiä niskavaivoista, jotka voisi hoitaa ennakkoon. Ja huomenna kohti merta. Se onkin ensimmäinen kalareissu koko vuonna.

Kuva: Kalv.org

Kuva: Kalv.org

Blogin päivitys tarjoaa nyt niukkuuden estetiikkaa. Hain tekstiksi jotain hyvin yksinkertaista. Kun en halunnut haikuja sen paremmin kuin tankojakaan, tehtävä ei yllättäen ollut helppo. Varsinkin, kun halusin pitää kiinni William Carlos Williamsin teesistä: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja asioita, älä sotkeudu ideoihin.”

Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo

Kuva: BirdLife Suomi / Jorma Tenovuo

Lopulta löysin etsimäni Kalevi Seilosen toimittamasta kokoelmasta Toistasataa runoilijaa (Tammi 1989), johon hän on kerännyt suomennoksia 60-luvun kulttuurilehdistä. Teksti Cees Buddingh & Karel Schippers. Suomennos Heimo Pihlajamaa.

L I N T U

Suuren päivälehden toimittaja sai kerran puhelinsoiton vanhalta naiselta, joka kysyi: ”Voisitteko sanoa minulle, mikä tuo lintu on joka on tuossa taloni edustalla? Toimittaja vastasi: ”Kottarainen.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä isompaa asiaa: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

…………………………………………………..

Kirja on kuollut. Eläköön kirja!

Kirjoittanut | 13.5.2016

Kirjamarkkinoiden meno kiihtyy ja elinkaari lyhenee. Ei ole monta vuotta siitä, kun vuoteen mahtui kaksi kirjasesonkia: syksy ja kevät. Nimikkeiden määrässä syksy painoi, kevät oli keveä.

Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.

Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.

Nyt kirjamarkkinoiden kevät alkaa 1. tammikuuta ja julkaisutahti jatkuu kesän kynnykselle, jolloin alkaa lomalukemiseksi markkinoitujen kirjojen sesonki. Syksyn ensimmäiset julkaisut ilmestyvät jo heinäkuun lopulla. Vaan eipä auta, perinteisen kirjan myynti laskee.

Terho Puustinen kirjoittaa 12.5. Image -lehden blogissaan: ”Tietokirjallisuuden myynti on pudonnut 42 prosenttia huippuvuodesta 2004. Kaunokirjallisuuden huipusta on sulanut 30 prosenttia ja oppikirjatkin ovat menettäneet 13 prosenttia myynnistä. Tällaisia lukuja kirja-ala ei esittele koskaan julkisuudessa. Niitä ei tohdita nostaa edes sisäpiirin keskusteluun.”

Entä kirjan hinta? Tein parin minuutin empiirisen tutkimuksen. Tommi Kinnusen Neljän tien risteys julkaistiin 2014. Arviot olivat kehuvia ja nostivat romaanin puheenaiheeksi. Tänään kirjan voi hankkia kirjakaupasta hintaan 29,95. Tai tarjouksesta 4,50 eurolla plus postikulut.

Kun myynti tyssää ja uutta julkaisua tunkee varastoon, painoksen loppu lykätään silppuriin. Taannoin esimerkiksi Kirjatori myi kustantajien jäännöseriä. Myymälöitä oli parhaimmillaan kaksitoista. Toiminta on loppunut. Viime joulun kantissa Tampereella oli vielä pop-up myymälä.

Kirjailijan kustannussopimuksessa on yleensä pykälä, joka velvoittaa kustantajaa tarjoamaan kirjaa tekijälle ennen silppuria. Sos-median viestien perusteella näyttää siltä, että viime viikkoina yhä useampi kollega on lunastanut option ja pelastanut viimeiset kirjansa kuolemalta.

Käytin tilaisuutta myös itse ja lunastin kahden kirjan painoksen loput. Maksoin niistä mielelläni viisikymmentä senttiä kappaleelta. Olen jakanut jo liki kaikki kevään esiintymisten ja haastattelujen yhteydessä. Kirja on kuollut, eläköön kirja! Raha ja prosentit eivät merkitse kaikkea. Lukemisella parannetaan maailmaa yhä. Enemmän kuin millään muulla?

Vielä runo eloonjääneestä kokoelmastani Satakieli! Voit myös kuunnella sen kotisivuiltani kahdeksan muun tekstin kanssa. Hienon äänimaailman runoihin on tehnyt ja sovittanut Hanna Silvennoinen. LINKKI.

………………………………………………………………………….

Nimetön – Namnlösa

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien kansikuvissa,

sillä Sinä loit meidät kuvaksesi vaikka jotkut väittävät,

että olet tehnyt myös sekundaa. Me olemme yhtä kuin sinä,

tai toisin päin. Sinä olet yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen,

et hyvä etkä paha, et vapahtaja etkä murhaaja,

väärämielinen tai oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti

joka tappoi lapsensa kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä.

Sinä olet homo ja hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien käsiin

niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne tarkoitustasi

ja anna meille rauha nimesi tähden.

…………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä Tommi Kinnusen Neljän tien risteys.

…………………………………………………………………………..

Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

Kirjoittanut | 4.5.2016

Päivitys nappaa kiinni edellisen postauksen häntään. Tekeillä oleva romaanikäsis hyvän ja pahan problematiikasta syntyy hitaasti. Lähdetöistä ja muistiinpanoista huolimatta väliin on luettava uutta. Juuri nyt teologian tohtorin ja sosiaalietiikan dosentin Martti Lindqvistin kirjaa Hyvä, paha ja pyhä. (Otava 2002)

Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu

Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu

Lindqvist (1945 – 2004) pohtii miten paha tuottaa vihaa, pelkoa ja uhreja. Kaupallinen ja viihteellistetty paha myy ja tuottaa elämyksiä. Pahan käsittämättömyys sisältää yhtä hyvin historiallisia totuuksia kuin uhkan ihmisen tulevaisuudelle.

Lindqvist perkaa hyvää ja pahaa jatkuvasti vaihtuvista näkökulmista: klassinen teologia, uskontojen valta, ihmisten arkikokemukset, politiikka, petos, väkivalta, sadut ja sankarit, jopa Mikki Hiiri…

”Uskonnollisessa perinteessä pohdinta vie kysymykseen Jumalan ja Saatanan välisestä suhteesta. Toisaalta on sanottava, että Saatana on tosi. Elämä on osoitus siitä. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.”

Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi

Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi

Selasin eilen päiväkirjaani vuodelta 2001, ainoaa jonka olen jättänyt hävittämättä. Olin liimannut sivulle lehtileikkeen, joka on julkaistu jo ennen luvun alla olevaa kirjaa. Haastattelussa Lindqvist tiivistää ydinajatuksensa muutamaan riviin:

”Intialaisen viisauden mukaan on elettävä talonpojan, sotilaan, kauppiaan ja munkin elämää. Vasta kaiken sen koettuaan voi tietää mitä elämä on.

– Jokainen meistä hahmottuu maailmalle siitä roolista, jonka itselleen ottaa. Elämän aikana on tärkeää vaihtaa tätä roolia. Valtaosa päätyy siihen vasta jonkin kriisin kautta.

Lindqvistin mielestä tämän hetken arvojen mukaan elävä ihminen kadottaa elämän salaisuuden ja käsittämättömyyden sekä sen varjon alueen, jossa kiehtova ja kauhistuttava kohtaavat.

– On tärkeää, rehellistä ja arvokasta nähdä oma varjonsa ja kohdata oma outoutensa. Itse olen esimerkiksi terapiatyössä turvallisella mielellä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää olevansa paha.

Lindqvistin mielestä ihminen on olento, joka elää hyvän ja pahan leikkauspisteessä. Hän ei koskaan pääse eroon omasta varjostaan eikä pahan mahdollisuudesta. Tietoisuus tästä on monelta hukassa.”

……………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä: ”Toivon ja tuhon profeetat 2010”

…………………………………………………………………………….

Ajatuksia Idolista ja jotain hyvin henkilökohtaista

Kirjoittanut | 27.4.2016

Julkaisin tammikuussa aikalaisromaanin, jonka tarina sijoittuu muutamien vuosien takaiseen Los Angelesiin ja hyvällä tahdolla Tampereeksi tunnistettavaan kaupunkiin. Kävi kuten vastaavissa tapauksissa usein: toista nimihenkilöä arveltiin tunnistettavaksi persoonaksi.

John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)

John William Waterhouse: Echo and Narcissus (1903)

Idoli on fiktiivinen romaani. Kirjan henkilöt on rakennettu useasta eri lähteestä kliseisten näkemysten summaksi. Symbioosin jälkeen niihin on puhallettu inhimillisyys, henki ja elämä. Persoonallisen totuuden illuusio. Samaan tapaan kuin arjen sameasta mäskistä poltetaan kirkasta viinaa.

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapala sanoi taannoisessa Hesarin haastattelussaan: ”Kirjallisuus on petosta, se on tunnustuksia asioista, joita ei ole tapahtunut.”

Romaanin tärkein päämäärä on kirjallinen. Ei henkilöt, ei tarina, ei rakenne, vaan tulos siitä mitä tällä kaikella halutaan sanoa. Mikä on ylipäätään niin tärkeää, että siitä kannattaa kirjoittaa. Tapauksessani uhrata puolitoista vuotta elämästään sanoakseen siitä jotain.

Kirjoitin jälkisanoihin muutaman rivin: ”Käsillä oleva romaani laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailija Max Frischin lausetta: Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin tarinan, jota luulee omaksi elämäkseen.”

John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)

John William Waterhouse: Hylas and the Nymphs (detalji, 1896)

Päähenkilöidensä kertomuksen vastapainoksi Idoli kehii sisäänsä viisi erilaista näkemystä ihmisten välisistä suhteista, joita olemattomaksi ohentuneella sanalla rakkaudeksi kutsutaan. Se voi olla tasavertaista tai alistavaa, joillekin rakkaus sopii, toisille käy kuolemaksi.

Jos vielä tiivistän romaanin yhteen sanaan, se on Valta. Ihmisille suodaan erilaisia vallan muotoja: väkivalta, raha tai poliittinen valta. Idoli tarkastelee eri kulmista julkisuuden suomaa valtaa ihmissuhteisiin.

Kaikkein sensitiivisimpiä alueita sivutessaan Idoli paljastaa kirjoittajansa, kuten niin useassa tekstissä käy. Ilmiötä kutsutaan autobiografiaksi. Kun kirjoitan romaanissani mielialalääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista seksuaalisuuteen, käytän omia kokemuksiani.

Parikymmentä vuotta sitten kuolema kätteli ja makasin teholla monitoreihin kytkettynä. Kun kysyin tippapulloa vaihtavalta hoitajalta selviänkö, hän vastasi: ”En mää vaan tiedä.” Nyt naurattaa. Mutta jutun jälkeen selvisin syvyyksistä vain yhdeksän kuukauden lääkkeillä ja osaavalla terapialla.

Tänäänkin jatkuu uusi romaanikäsikirjoitus, jonka aloitin jo ennen Idolin julkaisua. Hyvän ja pahan problematiikkaa käsittelevä teos haukkaa historiasta sadankolmen vuoden siivun ja päätyy vuoteen 2026 – samaan, jota kuvaa maailmansotien välissä valmistunut saksalaisen Friz Langin elokuva ja tulevaisuuden utopia Metropolis.

……………………………………………………………………………….

Blogin kolmen vuoden takaisessa ekstralinkissä ”Suomen ensimmäinen julkkis.”

………………………………………………………………………………

Kirja muuttaa lukijansa persoonaa

Kirjoittanut | 21.4.2016

Kierrätän päivitykseen viiden vuoden takaisen jutun. Enempään en nyt ehdi. Aihe nappaa edelliseen juttuun ja sivuaa eilistä haastattelua Tampereen Roosalupilla. Tavanomaista kysymystä ei nyt esittänyt haastattelija eikä yleisö. Harvinaista.

……………………………………………………………………………….

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä tammikuussa 2011.

Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson

Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijan persoonaa.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772

Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa.

Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

Blogin ekstralinkki

Käykö vapaa-aika ilman kirjoja kuolemaksi?

Roosalupi ja Oneironin uusinta

Kirjoittanut | 14.4.2016

Tamperelaisen Roosalupin kirjallisuusillat jatkuvat hotelli Tammerin pääsalissa. Keskiviikkona 20.4. klo 18 illan avaa Saara Kesävuori dekkarillaan Keskeneräinen kuolema. Tuoreen Idoli -romaanin tiimoilta Juha Siroa haastattelee Tuija Välipakka. Illan päättää Laura Lindstedt romaanillaan Oneiron. Finlandiavoittajaa haastattelee Alexandra Salmela. Roosalupit järjestää Pirkkalaiskirjailijat ry.

Kuulijat voivat myös ostaa kirjoja tilaisuudesta ja saada niihin tekijän nimikirjoituksen. Tein helmikuussa jutun Oneironista ja nostan sen tähän uusintana tilaisuuden kunniaksi. Lukeminen kannattaa aina. Samoin kuuleminen.

Palkinnon saajan valinnut Hector perusteli puheessaan: ”Voittajateos kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiinsa, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin.”

Kriteerien alkuosasta olen eri mieltä. Lindstedin teos liikkuu sekä ideatasoltaan että kerronnaltaan niin omalakisissa maailmoissa, että assosiointi omiin kokemuksiin on turhan kaukaa haettua. Perusteluun nähden paradoksaalinen on jo Oneironin alaotsikko: ”Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”.

Sen sijaan Hectorin perustelujen loppuosasta olen yhtä mieltä. Romaanista muodostuu lukemattomien kulttuuriviitteiden ja intertekstuaalisuuden rihmasto. Sellainen voisi luoda helposti briljeeraavan ja päälle liimatun vaikutelman, mutta ei. Lindstedtin aseena on itse kieli, jonka rekisteriä hän vaihtaa notkeasti tilanteen ja kerrontafokuksen mukaan.

Oneironin keskiössä seitsemän naista kokee kuolemanjälkeisen välitilan valkoisessa tyhjyydessä. He eivät ole enää elossa, eivät vielä lopullisesti kuolleitakaan.

Amerikkalainen performanssitaiteilija Shlomith laihduttaa itsensä hengiltä, hollantilainen Wlbgis menehtyy syöpään, rekkamies surmaa itävaltalaisen Ulriken, brasilialainen Rosa menehtyy sydämensiirron jälkeen, senegalilainen Maimuna kuolee ennen unelmaansa, ranskalainen Nina ei ehdi synnyttää kaksosiaan ja venäläinen Polina menehtyy viinanjuonnin seurauksiin.

Kuva Me Naiset / Satu Kemppainen

Kuva Me Naiset / Satu Kemppainen

Romaania kuljettaa pääosin objektiivinen kertoja, välillä naiset pääsevät itse ääneen ja vielä vilahtaa kolmas taso, jossa lukija temmataan mukaan: ”Me lähdemme siis Shlomitin viimeiselle lenkille mukaan, emme säälistä, emme edes suojelusenkeleiksi, vaan pikemminkin oppaiksi.”

Tarina hyödyntää yhtä hyvin absurdia fantasiaa kuin lähes tieteellistä ja tietokirjamaista otetta. Vaikkapa ”Lyhyt oppitunti hengittämisestä” tai pidempi luentoperformanssi ”Juutalaisuus ja anoreksia” tuovat kerrontaan eri tasoja. Oneiron ei ole perinteisellä tavalla juonivetoinen kirja vaan pirstoo rakenteensa. Lopun ”yhteenveto” toteuttaa kuitenkin draaman kaaren.

Oneironista löytyy myös mustaa huumoria. Luvussa ”Polinan viinaikkuna”, naukkailuun mieltyneellä päähenkilöllä on kissa nimeltä Begemot. Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on saman niminen kissa, joka tarjoaa naisille mielellään viinaa.

Oneiron on täynnä oivaltavia viitteitä. Absurdiudessaan, yhteiskuntakritiikissään ja näkemyksellisessä otteessaan se on etäistä sukua Bulgakovin klassikolle. Mutta, mutta… suomalainen proosa ja romaanin käsite on murtamassa tietään aivan uuteen ilmaisuun. Soihtua kantavat Laura Lindstedtin kaltaiset, polttavan älykkäät naiset.

………………………………………………………………….

Ekstralinkki: Finlandiapalkintojen jakotilaisuus.

Ekstralinkki: Idolin kritiikki Hesarissa 17.4.

………………………………………………………………….

 

Hermoviivaa ja optista illuusiota

Kirjoittanut | 7.4.2016

Blogi nostaa päivitykseen tamperelaisen, nyttemmin helsinkiläistyneen Kirsti Tuokon (s.1943) näyttelyn Tampereen Galleria Saskiassa. Tasoltaan Tuokon näyttelykokonaisuus voisi olla esillä missä tahansa maailman museossa tai nimigalleriassa.

Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014

Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014

Kirsti Tuokko on tehnyt pitkä rupeaman myös kuvataideopettajana ja muissa taiteen opetustehtävissä. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samaisessa Saskiassa vuonna 1986, joten kolmenkymmenen vuoden kaari tavoittaa komeasti lähtöpisteensä.

Kirsti Tuokko: Saskia, 2016

Kirsti Tuokko: Saskia, 2016

Tuokko maalaa akryylipleksille. Aiemmin työt olivat väripinnoiltaan selkeämmin rajattuja. Vähin erin niihin on tullut lisää yksityiskohtia ja pintojen fragmentaarisuutta. Viime vuosina työt ovat tekniikaltaan ja herkkyydeltään nousseet aivan uudelle tasolle.

Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014

Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014

Saattaa olla, ettei kukaan käsittele tällä hetkellä pleksiä maalauspohjana yhtä omaleimaisesti kuin Tuokko. Kova muovi saa grafiikan elementtejä, kun ohut viiva uurretaan pleksin pintaan. Syntyy jotain mitä vuosikymmeniä sitten Unto Koistisen taiteessa kutsuttiin ”hermoviivaksi”.

Tuokko jatkaa työtä maalaamalla öljyvärillä pleksin kummallekin puolelle. Tuloksena syntyy kerroksellisuutta ja välittäjäaineen optinen illuusio. Vähän samaan tapaan kuin maailmaa ohuen vesikalvon läpi katsottaessa. Ympäröivän tilan heijastukset tuovat vielä oman vaihtuvan lisänsä teoksiin.

Kirsti Tuokko: Kevät, 2016

Kirsti Tuokko: Kevät, 2016

Aihevalikoimassa esiin nousevat ihmiset, yhtäältä muodin ja pukeutumisen kautta itseään rajaavat, toisaalta herkät lapsikuvat, joista muodostuu ikonisia, ”kenen tahansa” kuvia. Varsinkin jälkimmäiset tekevät yksityisestä yleistä ja tavoittavat jotain kaikkien katsojien yhteisistä mielikuvista ja tunteista.

Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015

Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015

Blogin kuvat eivät anna käsitystä mittasuhteista. Näyttelyn teokset vaihtelevat pienistä kasvokuvista luonnollisen kokoisiin kokovartalofiguureihin. Myös ripustus ja töiden rytmitys on paras aikoihin näkemäni kokonaisuus.

Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015

Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015

Näyttely ”Medeia ja hänen lapsensa” esillä 20.4. saakka. Tampereen Galleria Saskia Pirkankatu 6. Avoinna joka päivä klo 12 – 18, vapaa pääsy. (Medeia oli kreikkalaisen mytylogian ”noita”, jonka tarinaa myös useat kirjailijat, säveltäjät ja elokuvantekijät ovat tulkinneet.)

………………………………………..

Blogirihmaston ekstralinkissä: ”Maailman kaunein maalaus”

sekä parin vuoden takainen

Ellen Gallagherin näyttely ”AxME”

…………………………………………..

Tee johtopäätös, ole hyvä!

Kirjoittanut | 31.3.2016

Pääsiäisen jälkeen blogi päivittää pienesti ja hakee mitättömän merkitystä. En ole koskaan pitänyt juhlista enkä juhlapyhistä. Viis veisaan sunnuntaipäivistä, arki on aina parasta.

Kuva Wikimedia: "Higginsin hiukkanen pelasti maailmankaikkeuden."

Kuva Wikimedia: ”Higginsin hiukkanen pelasti maailmankaikkeuden.”

Tänään tuntuu, että maailman hallitsemattomuus häiritsee poikkeuksellisen paljon. Silti satojen- tai tuhansien vuosien perspektiivillä pallostamme on tullut kokonaisuutena parempi paikka. Toisaalta… ei ole suurempaa surua kuin yhden ihmisen mieleen mahtuu. Aina sen, jonka kohtalona on kärsimys tai kuolema.

Päivän rivit tulevat parin vuoden takaisesta, 365 runon kokoelmastani Babel. Teksti jättää johtopäätöksen kunkin lukijan mielessä jatkettavaksi. Kaikki on kaikessa. Erityisesti mahdottomassa ja mitättömässä. Ja asenne maailmaa kohtaan voisi löytyä myös otsikon kahdesta viimeisestä sanasta.

Kuva Wikimedia: Kettu, Vulpes vulpes.

Kuva Wikimedia: Kettu, Vulpes vulpes.

Alkuräjähdystä ajatellessa sopii punnita

mitättömän merkitystä,

että se on kuin silli kalaparvessa

että kettu, joka ei pelkää ihmisiä ollenkaan

on nähty Nevankadulla kuljeksimassa viikon verran ja

naapurin mies on päässyt niin lähelle kettua

että eläin on tullut haistelemaan hänen kättään

että harakka keittää huttua hännällään

että mustalla kissalla on paksut posket

että mieli ja minuus liukenee luetun kielen virtaan

että maailman hallitsemattomuus ei silloin häiritse

että mahdoton tapahtuu aina ja vääjäämättä

että kaikesta tästä on tehtävä

j o h t o p ä ä t ö s

……………………………………………

Blogirihmaston linkki: ”On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta”

……………………………………………

Asetta älä käytä, edes sanoja

Kirjoittanut | 24.3.2016

Nostan blogiin pääsiäisen päivityksen, joka on liki sama kuin neljä vuotta sitten julkaisemani. Näyttää siltä, että viimeisten säkeiden sanoma on kasvanut yhä ajankohtaisemmaksi.

Pääsiäisen viesti on kuolemassa ja elämässä. Jeesus kumosi kaksi edellä mainittua sanaa. Käsityksemme mukaan voi olla vain elossa tai kuollut. Jälkimmäisestä lääkäri kirjoittaa todistuksen. Jeesukselle oli annettu kolmas vaihtoehto ja hän nousi kuolleista.

Tarinan todenperäisyyteen en ota kantaa. Kompetenssi ei riitä. Mielipiteeni on, että kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Vähän kuin lottovoiton odotus. Keskitetään toiveet johonkin, joka ratkaisisi kaiken. Tärkeintä on toivo. Ne, jotka satsaavat tulevaan taivasosuuteen kutsuvat samaa asiaa sanalla armo.

Kuvien symboliikka liittyy päivän runoon. Ensimmäisen on maalannut Michelangelo Merisi alias Caravaggio. Kuka voisikaan kuvata kuolleen ilmestyksen paremmin kuin barokin ristiriitainen nero. Loistava miekkailija, joka pikaistuksissaan tappoi ja haavoitti muita ja oli jatkuvasti etsintäkuulutettuna.

Garavaggion maalauksia kannattaa tutkia enemmänkin. Niistä on riisuttu turha rekvisiitta. Jäljelle jää vain draaman tihentymä ja asian ydin.

Maitokivi -teoksen olen nähnyt livenä Kiasmassa. Tekijä Wolfgang Laib. Siinäkin on kysymys epäilystä. Pinta on maitoa, eikä sitä voi erottaa marmorista. Tekisi mieli koskettaa.

Pääsiäisrunon ydin on uskossa ja odotuksessa. Jyrkkien vastakohtien hylkäämisessä ja varmuudessa, että toivoa on. Runon nimi on latinaa ja merkitsee rakkautta. (julkaistu kokoelmassani Musta runokirja, Like 2000)

C A R I T A S

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken,

kuin taikurin sauvan liike silinterihatun yllä.

Yön tunnit hakkaat tyynyllä unen naulaa,

tuska lisää terävyyttä ja alat nähdä syvemmälle.

Et usko ettei maito ole marmoria,

ennen kuin työnnät sormesi siihen.

Niin kuin Tuomas, joka halusi tunnustella

haavaa ja naulan jälkiä Mestarinsa käsissä.

Asetta älä käytä, edes sanoja.

Ne ovat sotkuinen verkko syvyyksien yllä. Vesi

ei saa miekasta avointa haavaa

ja jos odotat, armon ja tuomion välistä

kasvaa kolmas tie.

…………………………………………

Blogirihmaston ekstralinkki: ”Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet?”

…………………………………………

Copyright © 2016 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi