Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

”Vuoden lupaavin afrikkalaiskirjailija on Chigozie Obioma”

Kirjoittanut | 31.8.2016

Otsikko on New York Times Book Reviewin arvio Obioman esikoisromaanista Kalamiehet. Itselläni ei tietysti ole kompetenssia näkemykseen, kirja on ainoa, jonka olen tänä vuonna afrikkalaiskertojilta lukenut. Bongasin kirjan syksyn uutuuksista, luin romaanin ja päätin nostaa sen blogiin.

Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com

Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com

Chigotzie Obioma on syntynyt 1986 Nigerian Akuressa ja valmistunut Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen. Esikoisen oikeudet on myyty 22 maahan ja teos on ollut ehdolla mm. Booker Pritzen saajaksi. Tuoreen käännöksen on julkaissut Atena, suomentanut Heli Naski.

Obioman afrikkalaiskirjailijaksi lokeroimista voisi kritisoida. Tässä tapauksessa nigerialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa afrikkalainen kulttuuri tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän. Aivan kosketusetäisyydeltä ihmisten välisiin suhteisiin ja tapoihin, toisaalta teos ottaa myös temaattisella tasolla kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen.

Olen useasti listannut romaanin ”pyhän” kolminaisuuden: kieli, rakenne ja tarina. Arvostan kielellistä otetta. Kalamiehet kulkee tarina edellä ja balanssi toimii hienosti. Kieli palvelee kertomusta, se on hiottu ”huomaamattomaksi” ja vailla briljeerausta kertomusta eteenpäin imeväksi. Pidän yleensä fragmentaarisemmasta rakenteesta, mutta tässä tapauksessa kronologia on kasvukertomuksen tarkoituksenmukainen valinta.

Kansi: John Gray

Kansi: John Gray

Kalamiesten tarinan keskiössä on nigerialaisen perheen neljä poikaa, joiden elämään ja tulevaisuudenodotuksiin ilmaantuu yllättävä särö ja pelko alkaa repiä koko perhettä erilleen.

Kulttuurisidonnaiseksi kirjoitettu tarina ei ole sitä, miltä ensin näyttää. En halua avata juonikuviota enempää, mutta kiteytän romaanin rakenteen keskeisimmän elementin: Kalamiehiä voisi pitää suorastaan oppikirjana siitä, miten rakennetaan fiktiivisen tragedian universaaleja kerrontaperinteitä noudattava tarina.

Romaanissa kerronnan odotusarvoa ja jännitettä pitää yllä paikallinen kylähullu nimeltään Abulu. Hänelle on varattu pilkatun narrin osa, jota yhteisössä samalla pelätään, koska hän jakelee ihmisille ennustuksia, joilla on taipumus käydä toteen.

Shakespearen tragediassa Julius Caesar, ennustaja varoittaa keisaria ennen tämän murhaa: ”Varo maaliskuun idusta” (vuoden 74. päivä gregoriaanisen kalenterin mukaan). Myös maailmanlaajuinen legendojen ja satujen perinne pohjaa usein ennustuksiin. Vaikkapa prinsessa Ruususen ristiäiset, joissa kolmastoista haltijakummi ennustaa prinsessan kuolevan värttinän piikin pistoon täytettyään kuusitoista.

Sadussa prinsessa vaipuu sadan vuoden uneen. Obioma vie tarinassaan tragedian täydempään päätökseen. Romaanista löytyy silti lämpöä ja antiikin klassikoiden mukainen katharsis, joka johtaa elämänhalun palautumiseen.

………………………………………………

Blogi pitää pienen breikin, mutta palaa taas. Sillä välin etusivun linkistä löytyy n.600 päivitystä yhdeksänkymmenen aihealueen mukaan jaoteltuna. Halusin luoda blogista rihmaston, jossa kaikki jutut alkavat liittyä jollain tavoin toisiinsa. Hengähdystauon pitämisestä löytyi vain yksi juttu vuosien takaa. Linkitän sen tähän, vaikka siinä kiroillaan aivan kamalasti: ”Riivatun paljasjalka mölyapina!”

………………………………………………

Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

Kirjoittanut | 24.8.2016

Eilisessä Hesarissa oli arvio Pajtim Statovcin tuoreesta romaanista Tiranan sydän. Haastattelussaan kirjailija sanoo näin: ”Pidän valtavasti sanasta historia. Se asettaa asiat lohdullisella ja jokaista koskettavalla tavalla mittakaavaansa näyttämällä, että nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä: Kuka minä olen? Mitä teen täällä?”

Kuva: www.thedailybeast.com / Getty Images

En ole lukenut vielä Tiranan sydäntä, joten tyydyn vain linkittämään loppuun arvioni kirjailijan esikoisesta. Statovcin haastattelussa kiinnitin huomioni hänen historiasuhteeseensa: ”nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä”. Totta, ettei ole mitään uutta auringon alla, mutta tänään tuntuu, että maailmankirjat ovat poikkeuksellisen sekaisin. Vai ovatko?

Tsekkailin muutama päivä sitten tietoa Nobelin rauhanpalkinnon historiasta. Nostan tähän kolme mielenkiintoista anekdoottia.

1. Adolf Hitler nousi ehdokkaaksi vuonna 1939, jolloin juutalaisvainot natsi-Saksassa olivat jo alkaneet. Hitlerin nimitti ehdokkaaksi ruotsalainen kansanedustaja E.G.C. Brandt. Lopulta mies tuli järkiinsä veti ehdokkuuden pois.

Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia

Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia

2. Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto palkittiin rauhanpalkinnolla 1938. Alkujaan järjestöä johti norjalainen Fridtjof Nansen. Toimiston tehtävänä oli huolehtia Saksan, Italian ja Espanjan pakolaisvirroista, jotka johtuivat maissa valtaan nousseista diktaattoreista. Toimiston sulkemisen jälkeen työtä jatkoi aikansa Kansainliiton pakolaisasiain pääkomissio.

Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx

Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx

3. Entä Nobel-komitean kaikkien aikojen töppäys? Maailmanlaajuisen rauhanliikkeen keulakuva, oman elämänsä kaikille esimerkiksi asettanut Mahatma Gandhi oli ehdolla viisi kertaa. Häntä ei koskaan palkittu. Myöhemmin komitea ilmoitti katuvansa.

Ei muutu maailma. Ja jos joku kysyy Jumalan perään, joka sallii pahan, vastataan vielä siihenkin. Olen maininnut tällä ennekin Alain Bosquetin (1919 – 1998) ja hänen hienon kokoelmansa Jumalan piina. Kuuden rivin runo, olkaa hyvä:

”Minä olen”, sanoo Jumala, ”se mikä on oikeaa

ja samalla väärää.

Minä ole totuus joka tahtoo olla valhe.

Minun määrittelemiseni kuuluu runoilijalle,

valkoiselle sivulle

jolla kaikki on kiellettyä.”

………………………………………….

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Pajtim Statovcin esikoinen: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4009

2. Tuomas Kyrön mielenkiintoisin romaani: http://juhasiro.fi/blogi/?p=277

3. Alkuvuoden postaus Anders Breivikistä ja Felix Sparksista: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4616

…………………………………………

Blogiin on mahdollista jälleen kommentoida suoraan. Minun pitää ne tsekata ensin, mutta toivottavasti näin vältytään spämmeiltä. Mieltä voi olla myös sos-mediassa.

…………………………………………

Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle!

Kirjoittanut | 17.8.2016

Blogi puuttuu kaikkien tuntemaan itsestäänselvyyteen, mutta kääntää lopuksi esiin Kafkamaisen, mustan huumorin näkökulman. Kaikki toki tietävät, että hakukoneita ja sos-mediaa käyttämällä meistä kerätään tietoa ja luodaan profiili, joka tuntee meidät paremmin kuin me itse.

Kuva sivulta: www.naturanrg.gr

Kuva sivulta: www.naturanrg.gr

Etsin jazz-musiikkiin liittyvää tietoa, kuuntelinkin jokusen kappaleen. Kuuden minuutin kuluttua sähköpostiini kilahti tarjous alan kirjallisuudesta, Jazzin varhaisvuosista New Yorkissa. Taschen on yksi maailman suurimmista kustantajista, joka julkaisee kuvitettuja luksuspainoksia aiheesta kuin aiheesta.

Toinen esimerkki on hämmentävämpi. Kävin verikokeissa, ja kun niiden tulokset kilahtivat kännykkääni, googlasin lukemieni viitearvoja ja tietoa usean eri labran sivuilta. Neljän päivän kuluttua sain kirjepostia kotiin. Tarjolla olisi luontaislääkkeitä juuri oletettuun vaivaani. Ensimmäinen kuukausi veloituksetta ja upea kello ilmaiseksi!

Orwellin utopia ja Big Brother on loppuun kaluttu esimerkki, joten annetaan vuoro Franz Kafkalle. (1883-1924) Kasvottoman byrokratian ja yksilön ahdistuksen kuvaajana Kafka on kirjallisista humoristeista kaikkien aikojen suurin.

Novellissaan Kun Kiinan muuria rakennettiin Kafka kääntää idean sanoman perillemenosta päälaelleen, ja kuvaa miten tärkeä viesti ei voi koskaan saavuttaa vastaanottajaansa. Keisari on kuolemassa ja kuiskaa viimeisen, elämänsä tärkeimmän viestin sanansaattajan korvaan, joka lähtee heti taipaleelle:

Kuva: Images.fanpop.com

Kuva: Images.fanpop.com

”Voimakas, väsymätön mies; milloin toista, milloin toista käsivartaan ojentaen hän raivaa tiensä väkijoukon halki; vastarintaa kohdatessaan hän osoittaa rintaansa, jossa on auringon merkki. Hän pääseekin helposti eteenpäin, niin kuin ei kukaan toinen. Mutta väkijoukko on liian suuri, sen asuinsijoilla ei ole loppua. Jos sanansaattajan eteen avautuisi vapaa kenttä, kuinka lentäisikään hän, ja pian varmaan kuulisit hänen nyrkkiensä ihanat iskut oveasi vasten.

Mutta sen sijaan; kuinka hyödyttömästi hän ponnisteleekaan; yhä vielä hän tunkeutuu palatsin sisimpien huoneiden kautta; milloinkaan hän ei selviä niistä, ja vaikka se hänelle onnistuisikin, ei mitään olisi voitettu; olisi kuljettava pihojen kautta, ja pihojen jälkeen olisi toinen saartava palatsi; ja jälleen portaita ja pihoja ja jälleen palatsi; ja jälleen portaita ja pihoja ja jälleen palatsi; ja näin jatkuvasti halki vuosituhansien; ja vaikka hän vihdoin syöksyisi ulommaisesta portista – mutta milloinkaan, milloinkaan ei niin voisi käydä – silloin hänen edessään olisi vasta hallituskaupunki, maailman keskus, kukkuroillaan ja pohjasakkaansa täynnä. Kukaan ei pääse tunkeutumaan sen lävitse, vaikka veisi kuolleen lähettämää viestiä. – Mutta sinä istut ikkunasi ääressä ja haaveilet illan tullen.”

…………………………………………………..

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Kari Hotakainen ja Buster Keaton yli kolme vuotta sitten.

2. Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja.

3. Huumoria hirsipuun varjosta.

……………………………………………………

Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

Kirjoittanut | 10.8.2016

Piti päivittämäni aivan muusta aiheesta, mutta se siirtyy tuonnemmaksi, kun luin 9.8. Hesarista Petri Hakkaraisen tekstin ”On totuuden jälkeinen aika”. Kolumnisti on lähetystöneuvos ja diplomaattinen neuvonantaja Geneven turvallisuuspoliittisessa keskuksessa.

Hakkarainen kirjoittaa ajastamme, jossa tunteet ja mielikuvat painavat faktoja enemmän. Hän lainaa myös The New York Timesin kolumnistia Roger Cohenia: ”Valheellisuus on uusi totuus ja koreografia sisältöä vahvempaa.”

”Leijonanosa koko ihmiskunnan kumulatiivisesta tietämyksestä ja osaamisesta on ympäri vuorokauden jokaisen älypuhelimen omistajan ulottuvilla”, Hakkarainen kirjoittaa. ”Maailman parhaat yliopistot ja tutkimuslaitokset, tiedotusvälineet ja julkaisut, ihan siinä Pokémon Gon ja kissavideoiden vieressä.”

Politiikan ja akateemisen maailman pitäisi pystyä kiihkottomaan keskusteluun, mutta kriittistä keskustelua ja asiallista argumentaatiota vastaan hyökätään uskonnollisin, ideologisin ja taloudellisin motiivein.

Kolumnia lukiessa kimmahti mieleen Tieto-Finlandialla palkittu Esko Valtaojan teos Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa 2001) Nappasin kirjan hyllystä ja sieltähän se koirankorva löytyi, sivulle 289 käännettynä:

”Tiede on ihmisen suurin ja vaikein saavutus, yhtä välttämätöntä kuin syöminen ja seksi. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ilman seksiä kuolemme sukupuuttoon, ja ilman tiedettä emme koskaan voi antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta elää, kehittyä, unelmoida, toteuttaa itseään ihmisenä – antaa jokaiselle ihmiselle hänelle kuuluvan täyden ihmisarvon.

Tiede, ja vain tiede, vapauttaa meidät jokapäiväisestä herkeämättömästä hengissä pysymisen taistelusta. Taideteokset eivät suojaa nälänhädältä tai kulkutaudeilta; jaloinkaan aate ei vapauta orjia, jos orjien raadanta on ainoa keino saada työt tehdyksi.

Tiede on sampo, joka jauhaa meille runsautta käytettäväksi kaikkeen muuhun, vapaa-aikaan, itsensä kehittämiseen, nautintoihin, luovaan laiskotteluun, taiteeseen, tieteeseen; runsautta yhä paremman ja tasa-arvoisemman maailman luomiseen, yhä inhimillisemmän maailman luomiseen.

Tiede on ihmisen tärkein saavutus, mutta se ei ole korkein eikä pysyvin. Tiede on löytöretkeilyä; se ei luo mitään uutta. Australia ja yleinen suhteellisuusteoria ovat olemassa riippumatta siitä onko simpanssi nimeltä James Cook tai Albert Einstein niihin jo törmännyt. Tieteessä ei voi olla mitään ainutlaatuista, sen enempää kuin meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessakaan on.”

Lyhyet lainaukset eivät tee oikeutta isoille asioille, mutta nappaan kiteytykseksi Hakkaraisen kolumnin kolme viimeistä lausetta: ”Rimanalituksiin ei pidä vastata rimaa laskemalla. Epä-älyllisyys ei kukistu epä-älyllisyydellä. Reitti ulos totuuden jälkeisestä politiikasta löytyy korkealta.”

…………………………………………………

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Törkeää säädyttömyyttä

2. Tarkkaile kärpästä

…………………………………………………

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Kirjoittanut | 3.8.2016

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….

Miltä meidän pitäisi näyttää?

Kirjoittanut | 27.7.2016

Kesän kuumuudessa blogi päivittää kevyemmin. Hauska tarina liittyy taiteilijaprofessori Juhani Linnovaaran (s.1934) litografiaan, jonka nimi on Meidän jengi. Hankin teoksen jo ”edellisessä elämässä” ikiaikoja sitten. Työ komistaa yhä keittiömme seinää.

Juhani Linnovaara, Meidän jengi. Litografia 66,5 x 47 cm.

Juhani Linnovaara, Meidän jengi. Litografia 66,5 x 47 cm.

Nimikirjoituksen yhteydessä ei ole vuosilukua. Bukowskilla on myynnissä saman sarjan vedos, myös ilman valmistumisvuotta, joten se näyttää olleen taiteilijan päätös tämän työn kohdalla. Valmistuminen ajoittuu todennäköisesti 1970-luvun lopulle, jolloin surrealistiset piirteet, fantasiamaailma ja huumori alkoivat muodostua Linnovaaran tavaramerkiksi.

Vuosia sitten silmiini sattui Linnovaaran haastattelu, jossa hän kertoi miten hän sai idean kyseiseen työhön. Ulkomuistini ei ole pilkuntarkka, mutta tähän tyyliin tarina kulki:

Taiteilija kertoi olleensa kesämökillä, jolloin syystä tai toisesta tuli mentyä tontin rajalta alkavaan rannan ryteikköön. Syntyi melkoinen kaaos, kun kaikki elollinen lähti liikkeelle, ryömi, kipitti, rapisteli ja räpisteli pakoon heidän valtakuntansa häiritsijää. Linnovaara alkoi miettiä miltä hänen pitäisi näyttää, millaisena olentona hän voisi tunkeutua ja tulla hyväksytyksi toiseen, rinnakkaiseen maailmaan, joka sijaitsi vain muutaman askelen päässä.

”Meidän jengi” nimenä laajenee käsittämään kaikkien yhteisöjen ja erilaisuuden ideaa. Tuttu on turvallista, outo ja vieras pelottaa. Lopuksi aiheeseen liittyvä runo. Linnovaaran litografia taisi väikkyä mielessäni, kun kirjoitin säkeet kokoelmaani Satakieli! (Like 2008)

Peikot on metsän porukkaa,

ei mitään frakkisakkia.

Ne ei kahden lakanan väliin kömmi.

Pilvien päiväpeitteen alla sataa,

haluaisitko jo heittää vaatteesi pois?

No jaa… ihminen empii aina

jos ei ole täysin varma.

Eikä se ole sitä koskaan.

Kenellä meistä on puhtaat paperit,

sinulla ei ainakaan, eikä minulla.

Vain viski pitää maailman loitolla

sanoo Dean M. – vai sanooko?

Mutta mihin sellainen raja pitäisi vetää

että ihmisillä

on asioista korkeampi käsitys

kuin olennoilla?

……………………………………………………..

Ekstralinkeissä blogihistorian muita kuvajuttuja:

1. Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

2. Tenavat tekevät tarinan

3. Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit 6 – 0

……………………………………………………….

Donald Trump ja Joseph Goebbelsin kultainen sääntö

Kirjoittanut | 20.7.2016

Vuonna 2000 Simpsonit-piirrossarjassa esitettiin jakso, jossa ennustettiin tulevaisuutta. Lisa Simpson oli  noussut Yhdysvaltain johtoon. Työmaata riitti, sillä hänen edeltäjänsä, presidentti Donald Trump oli saanut maan surkeaan jamaan.

Donald Trump, kuva Newsmax/AP

Trump nimetään Clevelandin puoluekokouksessa republikaanien presidenttiehdokkaaksi, vaikka osa omasta väestä on koettanut estää valinnan viimeiseen asti. Toisaalta, Trump on saanut esivaaleissa enemmän ääniä kuin yksikään republikaani koskaan aiemmin.

Aamulehti kirjoitti 18.7. miten Trump on hehkuttanut tekevänsä kokouksesta poikkeuksellisen hyvän shown. Näyttää kuitenkin siltä, että suosiota nauttivien idolien sijaan nähdään B-luokan saippuaoopperatähtiä ja alusvaatemalleja. Näitä väheksymättä, mutta listalta puuttuu myös puolueen merkittäviä avainhenkilöitä.

Takavuosina oli tapana nimittää äänestäjiä ”vaalikarjaksi”. Ei kovin kaukaa haettu nimitys. Äänestäjien ohjailu retoriikalla on aina ollut tehokas ase. Suuressa mittakaavassa propagandan kaikki ulottuvuudet ja mahdollisuudet oivalsi ensimmäisenä Adolf Hitlerin hallituksessa kansanvalistus- ja propagandaministerinä toiminut Joseph Goebbels (1897-1945).

Joseph Goebbels, kuva timeshighereeducation/Getty

Joseph Goebbels, kuva timeshighereducation/Getty

Goebbels halusi alkuaan papiksi, mutta lopulta älykäs ja idearikas mies väitteli filosofian tohtoriksi kirjallisuustieteestä Heidelbergin yliopistossa juutalaisen professori von Waldbergin johdolla.

Juuri Goebbels laati kampanjat, joilla saksalaiset usutettiin mellakoihin tekaistuin perustein. Hänen käsialaansa oli kuva Puolasta vihamielisenä maana, jonka sotilaat hyökkäsivät saksalaisia rajajoukkoja vastaan. Hän kansallisti elokuvateollisuuden tuottamaan haluttuja filmejä. Gobbelsin määräyksestä kehitettiin halpa Volksemperfänger-radio, jotta natsijohto saattoi levittää propagandaansa päivittäin. Ja niin edelleen…

Goebbelsin organisatooriset kyvyt olivat Hitlerin valtaannousun avain. Hän toteutti johtajansa ajatusta tinkimättä: ”Suurten joukkojen vastaanottokyky on varsin suppea, ymmärrys vähäinen, sen sijaan unohtamiskyky suuri. Näistä tosiasioista lähtien täytyy kaiken tehokkaan propagandan rajoittua muutamiin harvoihin kohtiin ja käyttää näitä iskusanoja niin kauan, kunnes varmasti jokainen ne kuullessaan kykenee kuvittelemaan halutun mielessään.”

Natsien propagandaohjeet ovat tänään laajemmassa käytössä kuin koskaan – yksittäisistä henkilöistä valtiolliseen politiikkaan saakka. Rooman keisarit pitivät kansan suopeana tarjoamalla heille leipää ja sirkushuveja. Gobbels sovelsi tästä oman Kultaisen sääntönsä: ”Viihde aina ennen propagandaa.”

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

2. Nobelisti ja Maailmanlopun sota

………………………………………………….

Poplyriikan loppuliuku vai itsenäisyystaistelun ase

Kirjoittanut | 13.7.2016

Hesarin kulttuuri kysyy tänään (13.7.) ”Voiko suomalainen poplyriikka vielä tavoittaa yhtä suuria joukkoja kuin Juice Leskisen tai Gösta Sundqvistin sanoitukset omana aikanaan?”

Helsingin Sanomat 13.7.2016

Helsingin Sanomat 13.7.2016

Oma vastaukseni on, ettei voi. Ja se on hyvä juttu se! Tai kuten jutun lopuksi Henri Pulkkinen eli Paperi T asian ilmaisee: ”Mut nykyajassa on hyvääkin se, että ihmiset tulee eri lähtökohdista, kaikki pirstaloituu ja sekoittuu. Se tekee hyvää kaikelle kulttuurille.”

Hesari haastattelee myös Paula Vesalaa ja Olavi Uusivirtaa, joka sanoo: ”Populaarimusiikki laskettelee hiljalleen elinkaarensa loppuliukua – eli on kertaalleen käyttänyt omat sisäiset mahdollisuutensa ja siirtynyt loputtoman retron kierteeseen.”

”Vanhojen hyvien aikojen” kauhuskenaariossa radiossa jauhettiin muutamaa hittiä puhki vuosikaupalla. Niin on osin vieläkin, mutta kaupalliset radioasemat sentään pyrkivät profiloitumaan valitsemansa musiikin myötä. ”Oon itse sulkenut itseltäni pois mahdollisuuden, että voisin upota kansan syviin riveihin.” Henri Pulkkinen sanoo.

Istun itse päivät työhuoneella, ja kirjoittaessani haluan hyvin harvoin kuunnella mitään, ehkä jazzia, vaikkapa Keith Jarretin pianoimprovisaatioita. Kun auton radiosta tulee räppiä, saatan biisin kuunnella. Jos esittäjä on Cheek, asema vaihtuu heti. Tämä koskee toki montaa muutakin artistia.

Kompetenssini ei siis riitä räppiin millään tavoin. Tsekkailin kuitenkin taustoja nelisen vuotta siten, kun kirjoitin 365 tekstin kokoelmaani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksenä teos käsittelee myös ”kaikki” musiikin kategoriat.

Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan

Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan

Kashmirilainen räppäri Roushan Illahi tekee musiikkia samoista lähtökohdista kuin mustien kansalaisoikeusliikkeessä taistellut, vuonna 1996 kuollut yhdysvaltalaisräppäri Tupac Shakur.

Illahi räppää nimellä MC Kash. Hänen tavoitteenaan on nostaa sanomallaan Intian, Kiinan ja Pakistanin puristuksessa olevan Kashmirin itsenäisyyskapina maailmankartalle. Maan tilanne on poliittisesti arkaluontoinen eikä kansainväliseltä yhteisöltä tukea löydy. Mellakoissa kuolee ihmisiä ja Intian poliisi on ajanut itsenäisyydestä taistelevan muusikon ahtaalle.

Tekstiä numero 180 tehdessäni hain pointtia, joka suhteuttaisi ja sekoittaisi rivit musiikin perinteeseen globaalisti. Myös vastakohtana sille, että Kashmirin vanhoilliset muslimijohtajat pitävät MC Kashia länsimaisen rappiokulttuurin edustajana.

Päivitykseni pointti ei ole politiikassa eikä räpissä. Ei puolesta eikä vastaan. Se on hatunnosto kaikille, jotka suhtautuvat asiaansa niin intohimoisesti, että tarttuvat aseen sijasta älyllisempiin keinoihin.

…………………………………………………………………….

Muusikko MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

(agitato – innokkaasti, kiihtyneesti)

hän kertoo miten yksinkertainen on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

(allegro moderato – nopeasti ja painokkaasti)

Separatistiräppäristä on tullut nopeasti underground-piirien tähti

I Protest on itsenäisyysmielisten epävirallinen tunnuslaulu

(molto ritmico – hyvin rytmikkäästi)

Intian poliisi kiinnitti huomionsa poliittisiin riimeihin

ja pisti pakettiin studiot, joissa niitä äänitettiin

(deciso – päättäväisesti, presto – kiireesti)

Muusikolle ei Kashmirissa ole liikkumatilaa

poliisille hän on muslimivillitsijä, vanhoillisille muslimeille

hän edustaa rappiokulttuurin uhkaa

(meno mosso – vähemmän liikkuvasti)

MC Kash käy salastudiossa johon kaikki on viritetty valmiiksi

”Nauhoitamme biisin mahdollisimman nopeasti.”

(prestissimo – erittäin nopeasti, attaca – keskeytyksettä)

Afroamerikkalaisen elämän ja esimerkin kautta

tähti on tajunnut että räppiä voi käyttää vaikuttamiseen

(molto allegro con fuoco – kiihkeästi ja tulisesti)

”Kaverini kuoli poliisin luoteihin, hänen hautajaisissaan

päätin etten unohda koskaan”, Kash kertoo

Niin hautajaisissa tehdään, vannotaan ettei unohdeta

(con amore – rakkaudella, affetuoso – tunteikkaasti)

……………………………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Koskettavaa suomisanoitusta: ”Olisiko liikaa vaadittu?”

2. ”Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy”

…………………………………………………………..

”Haluan oppia näkemään tarkemmin”

Kirjoittanut | 8.7.2016

Tampere tarjoaa valtakunnan mielenkiintoisimmat kuvataidenäyttelyt. Tein tänne jutun 2.6. Ron Mueckista, maailmanluokan kuvanveistäjästä, jonka näyttely Sara Hildénillä jatkuu lokakuun puoleenväliin saakka. (linkki) Mueckin työt ovat kysyttyjä maailman museoissa, nyt niitä nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa.

Reima Nevalainen

Reima Nevalainen

Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija -traditio on ollut merkittävä tunnustus ja etappi monen taiteilijan tiellä aina kansainväliseen menestykseen saakka. Reima Nevalainen (s.1984) on järjestyksessä 32. palkittu, jolle annetaan myös mahdollisuus yksityisnäyttelyyn museossa.

”Maalaan ihmistä kuten näen sen tai näen ihmisen niin kuin olen kasvanut sitä maalaamaan. En tiedä kumpi oli ensin. Näen ihmisen samanlaisena kuin muut muodot, jotka kasvavat maasta.” Nevalaisen kuviin latautuu esittävyyden elementtejä, mutta hän sanoo haluavansa nähdä niin laajasti, että lopulta kaikki on nimetöntä.

Nevalainen haluaa nähdä pinnan alle, tilaan jossa ei vielä tai enää merkityksiä ole: ”Pohjimmiltaan haluan oppia näkemään tarkemmin. Maalaaminen on siihen hyvä harjoitus.”

Nevalaisen omasta mielestä hänen työnsä eivät ole tarinallisia, nimet ovat toteavan yksinkertaisia, kuten: ”Katkaistu käsi” tai ”Liikeradat”. Katsojan mieli hakee kuitenkin merkityksiä, vaikka sellaisiakin, jotka eivät ole sanallisen ilmaisun ulottuvissa.

Museo-opas Miikka Rauhalan mukaan näyttely on jakanut mielipiteitä ihastuksesta ihmettelyyn: osa katsojista pitää töitä rujon ahdistavina. Minulle itselleni työt näyttäytyvät mielenkiintoisina yrityksinä ja välähdyksinä kuvata ihmisen tavoittamatonta alitajuntaa.

Nevalainen vietti kaksi vuotta Japanissa ja piirsi joka päivä. Hän pitää näyttelyn piirrossarjaa näyttelynsä tärkeimpänä teoskokonaisuutena. Intohimoisena piirtäjänä Nevalaisen sukulaissieluna voisi pitää Etelä-Afrikassa vuonna 1955 syntynyttä  William Kentridgeä. Rujon ihmisyyden kuvaajana nousee mieleen brittiläinen ekspressionisti Francis Bacon (1909 – 1992).

Nevalainen käyttää maalauksissaan kollaasitekniikkaa: lisää ja liimaa, repii ja poistaa. Menetelmää saattaisi pitää runollisena. Se mitä puuttuu on yhtä tärkeää kuin jäljelle jäänyt, kokonaisuuden kannalta jopa merkittävämpää. Ajattelun avaimet annetaan katsojalle. Nevalaisen taiteessa on harvinaisen intensiivistä potentiaalia. Menkää ja katsokaa. Jos aikatauluunne sopii, kuunnelkaa Miikka Rauhalan opastus. Siinäpä mies, joka osaa hommansa.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

2. Vuoden nuori taiteilija 2012 ja ”Ihmisen henki”

3. Vuoden nuori taitelija 2008 ja runoilija: ”Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä”

………………………………………………….

Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia!

Kirjoittanut | 29.6.2016

Harva meistä elää kuolemansa jälkeen. Vain tuhkaa, madonruokaa haudassa ja hetkessä häviävä muisto muutaman läheisen mielessä. Jotkut lunastavat kuolemattomuutensa: kirjailijat joita luetaan, säveltäjät, joita kuunnellaan, kuvataitelijat, jotka mursivat vanhat traditiot, jokusen keksinnön isä, muutama tiedemies ja tyranni…

Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan

Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan

Tommi Melender kirjoittaa tuoreessa Imagen blogissaan kirjoista, jotka säilyvät. (linkki) ”Oikeasti tärkeitä tai merkityksellisiä kirjoja tulee vastaan harvoin, ihan kivoja tai ihan paskoja kaiken aikaa.”

Hän arvioi Chuck Klostermanin esseekokoelmaa But What If We’re Wrong?, jossa kirjallisuusmaailman hierarkiapyramidi on jaettu kuudelle tasolle: elävät klassikot, nykypäivän suuruudet, nykypäivän bestsellerit, yhden hitin ihmeet, kriitikoiden suosikit, kirjalliset nobodyt. Mukana ovat vain elävät kirjailijat.

”Klosterman ei ole laatinut taksonomiaansa pelkäksi kirjalliseksi seuraleikiksi. Hänen pyrkimyksenään on pohtia, minkälaiset kirjailijat tai teokset näyttäytyvät viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua relevantteina. /…/ Myyntiluvut tuskin tarjoavat luotettavaa osviittaa, sillä oman aikansa juhlituilla bestsellereillä on harvoin mitään annettavaa jälkipolville.

Klosterman toteaa esseekokoelmansa alussa, että väärässä oleminen on yksi ihmiselämän peruskokemuksia. Tulevaisuus näyttää aina erilaiselta kuin millaiseksi sen kuvittelemme, puhuttiinpa kirjallisuudesta, yhteiskuntaelämästä, tieteestä tai teknologiasta. Yleisin tapa ennustaa pieleen on kuvitella tulevaisuus päivitetyksi versioksi nykyisyydestä.”

Melenderin koko juttu, sen esimerkit ja johtopäätökset ovat lukemisen arvoisia. Teksti sai minut funtsimaan miten luokittelu pätee kirjallisen arvottamisen ulkopuolella. Yksinkertaistaen yhtäläisyysmerkit voisi vetää jokaiseen alaan. Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa huomioon jako luovan ja suorittavan työn välillä – myös se, etteivät ne ole ylikäymättömiä karsinoita.

Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963

Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963

Halusin päivän postaukseen kirjallisen näkökulman ja kommentin. Nappasin siis hyllystä Ezra Poundin (1855 – 1972) teoksen Personae. (Otava 1976, suom. Tuomas Anhava) Pound kirjoitti itsensä historiaan yhtenä modernin runouden läpimurtajista. Valitsemani suorasanaiset ja satiiriset tekstit ottavat kantaa kuuluisuuden ja kuolemattomuuden kysymykseen:

Kuultuaan että perheen äiti kirjoitti runoja

ja että isä kirjoitti runoja

ja että nuorin poika oli töissä kustantamossa

ja että toisen tyttären ystävä oli romaanin synnytyspoltteissa,

nuori pyhiinvaeltaja Amerikasta huudahti:

”No jo on helkkarin etevää sakkia!”

…………………………………………………..

Sanot että minä olen jotensakin röyhkeä;

että pöyhkeilen vaateliaisuuden viitassa.

Muutaman vuoden perästä kukaan ei muista buffoa,

minun tyhjänpäiväisyyksiäni ei muista kukaan,

naurettavat piirteet ovat poissa.

Mitä sinuun tulee, niin sinä mätänet maassa

eikä ole sanottua tuleeko sinusta tarpeeksi vahvaa

lantaa edes pitämään ruhoa pystyssä

haudallasi.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Uusi tuleminen: ”Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen”

2. Erakosta ikoniksi: ”Kristuksen morsiamen matkassa”

3. Kafkalle kilpailija: ”Simpanssin kauneus”

………………………………………………….

Copyright © 2016 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi