Rakkautta, kaipausta ja tuskaa viidellä rivillä

Eija Aromaa on julkaissut kokoelman Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista (Basam Books 2022). Kirja on hänen kuudes runoteoksensa. Esipuheessaan hän kertoo tunteneensa sukulaisuutta Shikibuun vuosien ajan: ”Kuka tuo nainen oli? Miksi hän valitsi minut? Vai varastinko Itzumit itselleni? Otinko röyhkeästi omikseni? Ei, se meni juuri päinvastoin. Itzumi anasti minut.

Tulee mieleen myös Mia Kankimäen kokemus. Hän jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia: ”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no shi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.” Kankimäen kirja kuvaa tuhannen vuoden takaista elämää laajemmin. Minun on helppo tunnistaa edesmenneiden kanssa keskustelu – juttelenhan itsekin heidän kanssaan ehtimiseen.

Aromaan kirja koostuu eri kokoelmista suomennetuista tankarunoista. Runon mitta on 31 tavua viidessä säkeessä: 5, 7, 5, 7, 7. Perinteen mukaan kolme ensimmäistä säettä muodostavat tapahtuman, tunnelman tai luonnon kuvauksen. Kaksi viimeistä liittyy rakkauteen, kohtaloon, kaipaukseen, eron tuskaan tai kuolemaan.

Eija Aromaa, kuva: Ilkka-Pohjalainen, Jarno Pellinen

Izumin aikakauden hovietikettiin kuuluivat uskonnolliset ja seremonialliset menot. Runoja kirjoitettiin, lausuttiin ja vaihdettiin jokaisen tapaamisen johdosta. Aromaa kirjoittaa: ”Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään. Olkoot nämä variaatioita Izumi Shikibun runoista. Hän kertoo tehneensä käännökset englannin kielestä, mutta saaneensa tärkeää editointiohjausta Kai Niemiseltä. 

Kokoelman runoihin on usein liitetty lyhyt selvitys tekstin taustasta: Nähdessään jonkun pitävän viuhkaani ministeri Michinaga kysyi kenen se on. Kun hän kuuli että se on minun, hän otti sen ja kirjoitti siihen ”kevytmielisen naisen viuhka”. Minä vastasin:

Joku ohittaa

rakkauden ja joku

ottaa sen vastaan.

Portinvartijanako

tuomitset valintoja?

Terävä vastaus kävisi tänäänkin, tuhat vuotta myöhemmin. Välähdys hämärässä käsittelee kuitenkin eniten kahden rakastavan tai kaipaavan ihmisen suhdetta. Tanka voi olla silti kirpeän aforistinen:

Kumpi parempi:

kaukainen rakastaja

jota ikävöit

vai päivittäinen jolta

et kaipaa enää mitään?

Aromaan suomennoskokoelma on kiinteä kokonaisuus, jossa tunnelma pitää johdonmukaisesti. Lukemisen jälkeen kirja vietti vielä pitkän tovin yöpöydälläni selailtavana ja kääntelin sivuille koirankorvia. Rakkauden draamaan voisi käyttää romaanin mitan – tai sen voi tiivistää pokkarin kokoon, jossa joka sivulla on vain viisi lyhyttä riviä.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Mia Kankimäki, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää

……………………………………….

Jäniksen vuosi – KUNG HEI FAT CHOY!

Kiinalaista horoskooppia hallitsee kaksitoista eläinmerkkiä, jotka ohjaavat elämäämme luonteensa mukaan: härkä, tiikeri, jänis, lohikäärme, käärme, hevonen, lammas, apina, kukko, sika, koira, rotta. Lisäksi tulkintaan vaikuttaa materian viisi elementtiä: metalli, vesi, puu, tuli ja maa. Tiikerin vuosi on henkitoreissaan, 22. tammikuuta 2023 alkaa jäniksen vuosi. Kiinalaiset juhlivat vuoden vaihdetta 15 päivää, koska silloin sukuloidaan pitkienkin matkojen taakse.

Albrecht Dürer 1502

Jänikset ovat älykkäitä, ahkeria ja järjestelykykyisiä. Mukavuudenhalustaan huolimatta he haluavat kehittää taitojaan ja tietojaan loputtomasti. Jos Jänis on syntynyt metallin merkeissä, hän viihtyy yksinäisyydessä ja suhtautuu kiihkeän innokkaasti ”yleviin ideologioihin”. Hän on idearikas visiönääri, joka osaa ”lukea” ympärillä olevan syvintä olemusta ja kiinnostunut eri kulttuureista. Jänis on kunnianhimoinen, mutta ei juonikas tai ahne. Jänis on luotettava ja osaa punnita asioita eri näkökulmista. Hän aistii herkästi muiden ihmisten tunnetilat. Jäniksellä on silmää kaikelle estetiikalle.

Taikausko, uskomukset ja ennustukset ovat kulttuurisidonnaisia. Kuitenkin saunavihdalla roimimisella ja rakettien paukuttelulla on sama päämäärä: pahojen henkien karkotus. Saattaa silti olla, että joltain on alkuperäinen tarkoitus jo päässyt unohtumaan. Siellä missä kulttuuri on monin verroin omaamme vanhempaa henkien arkinen asema ei yhtä helposti horju.

Kiinassa käytetään vieläkin yleisesti ”pirunpeiliä” jopa Hong Kongin kerrostaloissa. Punaiseen puukehykseen kiinnitetään kahdeksankulmainen peili, jossa on kuvattuna tiikerillä ratsastava jumala. Se asetetaan oven karmiin tai ikkunan ulkopuolelle. Kun paha henki pyrkii sisään, se näkee oman kuvansa, säikähtää ja pakenee täyttä karkua.

Kuva: DeviantArt by jenn-d

Erityissuojelua tarjoavat ovijumalat, joiden tarina juontaa Tang-dynastian ajalta, 600-luvulta. Keisari Tai Zong sairastui ja paholaiset vaanivat öisin hänen henkeään. Lopulta kaksi uskollista kenraalia tarjoutui ovelle vartioon: ”Olemme ehtineet tappaa miehiä kuin muurahaisia, tuskin me henkiä pelkäämme.” Siitä pitäen keisari nukkui rauhallisesti. Lopulta Tai Zong maalautti kenraaleista kuvat, jotka asetettiin vartioon. Keino tepsi niin hyvin, että kuvia liimaillaan yhä kotien ulko-oville.

Ja koska vuoden alku antaa suunnan tulevalle, täytyy pahojen henkien torjumisen ohella olla varma myös siitä, että hyvät pääsevät sisälle. Niitä varten valmistetaan punaiset paperiliuskat, joihin kirjoitetaan viisi onnea, jotka kolkuttavat kodin ovelle: Kunnia, Pitkä ikä, Onnellisuus, Ilo ja Rakkaus.

Haluan toivottaa Sinulle KUNG HEI FAT CHOY! eli rikkauksia… mitä ne itse kullekin sitten merkitsevätkään. Ehkä toteutuvia unelmia ja toiveita. Unohda uuden vuoden lupaukset, ne liittyvät yleensä askeesiin. Avaa ovi, kun onni kolkuttaa. Omalla työhuoneellani on toistaiseksi kolmekymmentäkolme jänistä – se 34. kulkee mukana koko ajan ja neuvoo tarvittaessa. Kunhan vain aina kuulisin viisaampaa.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Ihmisen omakuva ja maailmanhistorian tärkein eläin 

2. Kiovassa diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä

………………………………………..

Jos paha pesii ihmiseen, voiko sitä enää karkottaa?

Blogi nostaa päivitykseen Marja Kyllösen tuoreen romaanin Vainajaiset (Teos 2022). Aluksi pitää kertoa tarina. Mainitsen siinä myös itseni, mutta se on lopulta vain vaikutuksen tehnyttä nostalgiaa.

Turun kirjamessut 2022: Marja Kyllönen, Päivi Koivisto, Juha Siro.

Moni kirjailija on ponnistanut Pirkanmaan kirjoituskilpailusta julkaisevaksi tekijäksi. Esimerkkinä vaikkapa Mirkka Rekola, Nobel-veikkauksiinkin noussut. Vaatimattomiin saavutuksiini sisältyy jonkinmoinen ”ennätys”, viisi palkintosijaa (tai kunniamainintaa) putkeen. Seppo Jokinen ylsi samaan, mutta ei peräkkäisinä vuosina.

Muistan hyvin vuoden 1995. Sain palkinnon lyriikasta, mutta proosasarjassa tapahtui jotain ikimuistoista. Marja Kyllösen novelli Kenokohtu löi aivan ällikällä. En ollut ainoa, kurssikaverit Viita-akatemiassa opettajaa myöten olivat vaikuttuneita. En muista muita vuosien varrella palkittuja, Kyllösen novellin ensimmäisen- ja viimeisen lauseen muistan, paljon sisällöstäkin.

Kyllösen esikoisromaani, Lyijyuuma julkaistiin 1997. Hesarin palkinto parhaasta esikoisesta. (Taas mainostusta: mulle kirjailijaliiton palkinto vuoden esikoisesta 1998). Myös Marjan toinen romaani Rikot sai hyvät arvostelut. Sitten hän katosi kirjalliselta kentältä 21 vuodeksi.

Kyllösen kustannustoimittaja oli vaihtunut, eikä uusi katsonut seuraavaa käsikirjoitusta julkaisemisen – ei edes työstämisen arvoiseksi. Seurasi lamautuminen ja häpeä koko kirjoittamista kohtaan. Entinen, eläköitynyt kustannustoimittaja, Eila Kostamo piti liekkiä yllä, eikä Kyllönen luovuttanut.

Lopulta Teos tarttui käsikseen ja teki mitä piti. Vainajaiset on historiaan jäävää kirjallisuutta. Ennustin sille F-ehdokkuutta enkä väärässä ollut. Romaani ei ole lukijalle vaivaton rasti, eikä pidäkään. Helpot asiat me jo osataan, niitä, jotka ajattelua kasvattaa, sietää vähän funtsia.

Tuntuu vaikealta lähestyä näin lyhyessä jutussa 350-sivuista romaania, jonka psykologinen tarina on niin moniaalle haarova. Kirjan takakansi luonnehtii näin: ”Vainajaiset kertoo perheeksi kasvamisen vaikeudesta ja siitä, miten ihminen reagoi, kun kaivattu täyttymys aina vain lykkäytyy. Se on myös tarkkanäköinen kuvaus pahuudesta, joka etsii uhrikseen ketä tahansa.”

Kyllösen ansio on edelleen kielellinen. Esikoisesta se on kehittynyt selkeämmäksi menettämättä silti luonnettaan. Nyt kieli palvelee tarinaa ja rakennetta täsmällisemmin. Ensimmäiset kirjat etenivät niin voimakkaasti vertausten ja metaforien varassa, että syvin sanottava uhkasi hukkua niiden alle. Vainajaiset on hiottu, kirjallisen muodon harppaus eteenpäin.

Ai että, kuinka iloinen voin olla kollegan menestyksestä!

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

2. Vaihdetaan koko maailman kuva!

……………………………………………

Haloo, herätkää siellä Migrissä – joulupukin maahanmuuttolupa pitää perua!

On perinteisen joulupostauksen aika. Pikkuisen aina skarpataan ja kuvia vaihdetaan päivän tilanteen ja uutisten mukaan.

Kuva sivustolta coca-cola.fi

Migrin ja maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki, on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Välttelee säännöllistä työtä ja tekee pimeetä duunia. Koettaa rakentaa brändiään valheellisilla ja vieraan kulttuurin mielikuvilla. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Kuva sivustolta Bukowskis.com

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Kuva, parool.nl / BEEL ANP

Varhaiseen kuvaan on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kuva: whatsupwithamsterdam.com

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Kuva: coca-cola.fi

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: pietarsaarensanomat.fi

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Onko joulu Saturnalia-juhlan jatkumo? 

2. Ihmeellistä joulua

………………………………………..

Kansainvälisyydestä Kyläpääskyihin – maailma muuttuu kustantamo kerrallaan

Pari vuosikymmentä sitten kirjallisuuden kustannuskenttä oli asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ”hallussa”. Ympärillä oli harmaata aluetta, jossa muutama idealisti aloitteli kustannustoimintaa. Muun muassa Like lähti kasvuun 1990-luvun taitteessa. Tänä päivänä tilanne on tyystin toinen. Useat, pienet kustantamot mahdollistavat vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisen.

Parisenkymmentä ”pienkustantamoksi” luettavaa tekijää toimii niukin kuluin ja hyödyntää vetäjiensä vahvaa työpanosta. Enostone julkaisee nobelisti (2020) Louise Glückin tuotantoa. Palladium ja ntamo julkaisivat äskettäin Kari Aronpuron suomentaman W.G. Sebaldin merkittävän esikoiskokoelman Luonnon mukaan. Kustannusliike Parkko julkaisee käännettyä, maailmanluokan runoutta: T.S. Elliot, Dylan Thomas, Paul Celan, Octavio Paz… Näistä myöhemmin lisää.

Aivan ääripäässä toimii BoD, joka painaa kirjan tekijän tiedostoista. Painosmäärän rajoitusta ei ole – mutta yhtä vähempää tuskin kannattaa teettää. Työpöydälleni kertyy suurempien ja pienenpien kustantajien kirjoja, joita toivotaan nostettavaksi blogiin. Se on hyvä. Valitettavaa vain se, että en ole ehtinyt päivittää näitä sivuja niin usein kuin pitäisi. Toivotaan tähän parannusta.

Päivälehdet ovat karsineet kirjallisuuskritiikkejä. Näyttävimmät jutut tehdään usein ”henkilövetoisina tarinoina”. Kun ajattelen lukijoiden keskivertoa, ymmärrän valitun linjan oikein hyvin. Vastapainoksi netistä voi lukea kirja-arvioita kymmeniltä alustoilta. Sieltä löytyy harvoin ”ammattikriitikoita”, mutta ei auta väheksyä lukijoiden vertaiskokoemusta. 

Olen usein toistanut edesmenneen ystävän huokauksen: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Nostan tähän kolme kirjaa ja jokaisesta näytteeksi yhden runon. Runokokoelma on näiden kirjojen kohdalla vajanainen määre. Jokainen kirja on vahvasti temaattinen kokonaisuus. Pitäisi siis puhua runoteoksista.

Seppo Järvinen on pitkänlinjan, usealta eri kustantajalta julkaissut kirjailija. Hänen teoksensa Talvikirjeitä (Otava 1989) teki aikanaan runoudesta innostuneeseen mieleeni vahvan vaikutuksen. Nyt käsilläoleva kokoelma Repliikkejä kuiskaajankopista, Intian runot 1988 – 2021, on viime vuoden puolella Kyläpääskyt Kirjojen julkaisema. Intian luostarit antavat säkeille askelmerkit. Runo nimeltä Gekko.

”1. Iltahämärän kirkossa kaksikymmentä / veljeä rukouksen katumusharjoituksessa / yllä lumenvalkoiset kurtat, jumalkyyhkysillä / Olisipa vaeltajalla usko! / Säikähtänyt gekko livahtaa turvaan / Marian viitan alle.

2. Niinimatolle leijuu enkelin / musta siipisulka      poimi se / teroita ja kirjoita / palmunlehväarkille / unien risteysasemat / syntisäkin / sisältö pienintäkään sirpaletta / unohtamatta

3. Tämä on / viattomuuden Laki / äitisi kohdussa syntynyt / vapaa tahto”

Pirkanmaalainen Jussi Rusko on julkaissut aiemmin kymmenen runoteosta. Kaikille on ominaista tarkka arjen havainnointi, oivalluksien kiteytys ja huumori. Eräpäivää väistellessä (Palladium 2021) tilittää nykyhetkeä ja elettyä elämää karhean ilon ja haikean luopumisen hengessä.

”Junat ovat hiljaisia / mutta kuljetun matkan ilo / on kadonnut / Päivä sulkeutuu ja avautuu / epätäydellisen muistini ansiosta / pidän oikeutenani olla erimieltä / enemmän kuin samaa mieltä / Ärsyttää vaillinaisuuteni / ja raakilemaiset sanani / jotka föhntuulen siivittäminä / kurkottavat valoa kohti / Suljetuin silmin kuvittelen / jo elettyä uudeksi”

Irene Piippola on kotoisin Tornionjokivarresta. Pitkänlinjan kulttuuritoimija, kirjoittaja ja kääntäjä (saame, ruotsi). Pesemättömät (Palladium 2022) on teos, jossa pohjoinen on vahvasti läsnä jokivarren elämässä ja puheessa. Meänkieli antaa mausteen yleiskielen oheen. Lars Leevi Lestadiuksen puhuttelu ja ”ojentaminen” saa humoristisia ja nautittavia sävyjä kakkosluvussa, jossa ”Met nappaamma sinut ja puristamma reisien välhiin”. Teksti on kuuden sivun mittainen, joten nappaan tähän väkevän näytteen.

”Meän hamheitten alle mahtuu / useampiki saarnaaja / Meissä virtaa kuuma punanen veri / Hiukset kasvava kohisten / Net tarraava kiini sinusta ko kärhöt / Ai ai tuntuukos / Met olema liha jota sie himosit / ja sitten kielsit / ja kirosit / Nyt olet meän maassa / Met olema kaltaisia, tyttäriä ja vaimoja / Met autama / ihmisnaisia ja net meitä / Piämä hyät välit / vaikka niilä raukoila / istuva miehet / pöyänpäässä / Sie taisitki pölätä meitä? / Pölkäsit että teän naiset pukeva / värikhäät vaatheet ja varsikengät niinko met / Tuova itteänsä tykö”

 ……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kari Aronpuro ja Kääntäjäkarhu

2. Vastaus kysymykseen, Mitä on taide?

…………………………………….

Mitä useampi kokki, sen kiinnostavampi kirja!

Kirjailijan keittiössä (Siltala 2022) on Tuija Välipakan toimittama tuore ”keittokirja”, joka on kaikkea muuta: keittokirjojen ja gastronomian historiaa kiinnostavasta kantista, asiaa ruokatottumuksista ja yksilöiden suhteesta ruokaan, romaanien ruokakuvauksia, ravintoasiaa identiteettikysymyksenä ja ennen kaikkea vierailut kahdentoista kirjailijan keittiössä. Siitähän se vasta tarinoiden soppa syntyy. Kaiken kukkurana kirjailijoiden omat suosikkireseptit.

Reseptinsä jakavat (kirjan julkaisujärjestyksessä) Juha Siro, Johanna Sinisalo, Ville Hytönen, Sirpa Kähkönen, Outi Pakkanen, Marko Annala & Inga Magga, Tuija Välipakka, Viggo Wallensköld, Leena Parkkinen, Anneli Kanto, Sofi Oksanen, sekä edesmenneen Vexi Salmen suosikkireseptin Katri Wanner-Salmi. Leena Parkkisen sanoin: ”Ruoka on olennainen osa kommunikaatiota.”

Historiaosuudesta löytyy tieto jopa varhaisimmista leipähavainnoista. Koillis-Jordaniasta löydetyillä leivänmuruilla on ikää 14 400 vuotta. Kivikautisten löytöjen perusteella on analysoitu vanhin suomalainen ”ruokaresepti”, puolukoita ja hylkeenmaksaa. Ensimmäinen suomenkielinen keittokirja julkaistiin Lönnrotin ruotsinkielestä kääntämänä 1834: ”Hywäntahtoisia Neuwoja Katowuosina”. Ammoisista ajoista kuljetaan kohti nykyaikaista gastronomiaa 42 sivun verran. Kirja on anekdootteineen kaikkineen myös kiinnostava tietokooste.

Kirjailijoiden haastatteluissa, tarinoissa ja resepteissä päästään lähestymään ruokakulttuuria monelta kantilta: ruoka identiteettikysymyksenä, hävikkiruoka, ruokatabut eri kulttuureissa, ravinnon terveysvaikutukset, sesonkiruoka-ajattelu, ruokatrendit, ruoka sos-mediassa… tulin taannoin maininneeksi sivuillani, että olen ollut ”fisuvegetaari” yli kaksikymmentä vuotta. Nopsaan siihen ilmestyi kommentti: ”Kyllä se sikaliha on parasta!”

Tässä kirjassa ruokia maustetaan tarinoilla ja valmistetaan muun muassa: Gado gado, Tsatsiki, Muhan libanonilainen kana, Tabouleh, Mustikkakukko, Aamiaiskulho, Pasta bolognese, Ruusu-pistaasibaklava, Keskiaikainen pannari, Munakoisopata… ja oma alkuruokani: kasaa tuoresalaatista ja ruohosipulista ”linnunpesä”, kastikkeeksi oliiviöljyyn puristettua sitruunaa, Kikkomanin vähäsuolaista soijaa ja hipsu vaahterasiirappia. Murskattua kauranäkkäriä rakennetta antamaan. Lopuksi pari keitettyä ja kuoriutumista vartoovaa viiriäisen munaa. Viinipullon etiketissä on hyvä olla lintukuva.

On vaikea, ellei mahdoton löytää proosakirjallisuudesta teosta, jossa ei kuvata ruokaa, reseptiikkaa tai syömistä. Välipakka on koonnut loppuun ”Tuija suosittelee” -hakemiston, josta löytyy yli 200 viitettä kirjoihin, joissa ”ruokaa on niin paljon, etteivät kannet mahdu kiinni, toisissa jäljellä on vain nälkä.” Pari omaakin kirjaani on mukana, ja havahduin katsomaan niitä uusin silmin. Romaanissa IDOLI (Like 2016, s.54-55) Jenny tekee ystävälleen Marialle ruokaa, tanssahtelee hellan edessä ja sanoo: ”Tänä sunnuntaina meidän pitää saada kunnon ateria, tämä on äidin resepti, valmistuu muutamassa minuutissa, etkä ole eläessäsi saanut mitään näin hyvää.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Saatana tarjoaa sapuskaa Mihail Bulgakoivin romaanissa.

2. Pablo Neruda: ”Kaiken ikäni ylistän sinua, sipuli.”

…………………………………….

Neuroottinen ihminen väpättää

Viggo Wallensköld (s.1969) on tunnettu kuvataiteilijana ja kirjailijana. Ars Fennica ehdokkuus 2021, vuoden nuori taitelija 2005, teoksia useissa merkittävissä kokoelmissa Suomessa ja ulkomailla. Alkuvuodesta julkaistu kirja ”Neuroosit ja traumat Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia” (Siltala) on hänen viides kirjallinen teoksensa.

Kuvitteellinen sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov on tehnyt tutkimuksiaan jo Wallensköldin aiemmissa kirjoissa. Kaikkien teosten tyylilaji hillitön hyberbola äärimmilleen paisutettuna – huumoria ja vielä mustempaa huumoria leikittelevän kepeästi kirjoitettuna. Wallensköld on ehdottoman omaperäinen kirjoittaja, jolle ei löydy kotimaisesta kirjallisuudesta vastinetta. Daniil Harms ja Jorge Luis Borges voisivat absurdiudessaan olla sukulaissieluja.

Olen kirjoittanut Raymond Carverin esseestä napatun määritelmän tänne aiemminkin, mutta kärsii sen nostaa tähän jälleen: ”Jokainen suuri tai edes hyvä kirjoittaja rakentaa oman, omintakeisen maailmansa. On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

Neuroosit ja traumat on henkilögalleria hulluista, mielenvikaisista ja vielä hullummista. Teksteissä liikutaan luostareiden, sairaaloiden, parantoloiden, punajuuripeltojen ja lanttukasvattomoiden maailmassa, kaupungit ja maaseudun tasangot ovat tarinoiden kehyksenä. Jossain saattaa nähdä ”savuavan junan kuin piippua polttavan käärmeen.”

Yksittäiset henkilökuvat pitävät rakennetta ja tarinalinjoja kasassa. Kaunokirjallisen tekstin kuvitus on äärimmäisen vaativaa, sen on tavoitettava tekstin henki ja annettava sille oma lisäarvonsa. Wallensködin kuvitus tuo hykerryttävän lisän kirjan teksteihin. Näin hän kuvaa traumaattista henkilöä.

”Traumaattinen on veikeä siitäkin syystä, että periaatteessa hänen ei pitäisi olla elossa lainkaan. Hän uhmaa kaikkia luonnonlakeja. Hän voi olla lihava ja hyväntuulinen, vaikkei ole syönyt miesmuistiin. Hän saattaa olla myös laiha kuin riuku, mutta syödä kymmenen hengen illallisen tuosta vaan – ja valittaa sen päälle nälkäänsä. Kaikki vika on traumaattisen päässä. Tosiasioilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.”

Neuroosien lähdettä kirjailija etsii kissoista, oppiarvoista ja Kardanian asuinalueista. Naisten neuroosit ovat kaikki yhden ja saman tahon aiheuttamia: ”tämä taho on Fevenov-Paradisovin suku. Tällä hetkellä neuroosimoottorina toimii 45-vuotias Igor Fefenov-Paradisov, joka ensin hurmaa naiset nuorimmasta vanhimpaan ja sen jälkeen sumuttaa nestemäistä neuroosia säihkysilmiin.” Luvussa Neuroosit – mitä ne ovat? selviävät ensimmäiset oireet.

”Neuroottinen ihminen väpättää. Hänen elämänsä on väpätystä. Sitä on sietämätön katsoa. Neuroottisella ihmisellä ei ole puolisoa, sillä puolisot eivät kestäisi seurata väpätystä päivästä toiseen. Neuroottinen ihminen ei ole oppinut kävelemään, sillä hän on liian neuroottinen kyetäkseen harjoittelemaan. Mitään muutakaan hän ei kykene tekemään. Ei hän osaa lukea, ei kirjoittaa, ei laskea, ei syödä sormin eikä haarukalla. Hän ei kykene mihinkään. Hän on täysin kyvytön joka suhteessa.”

Esipuheessaan Anatolij D. Mbdrinov sanoo muun muassa näin: ”Mielestäni vahingonilo on aliarvostettu henkinen nautinto. Toisten epäonnistuminen on aina antanut minulle sanoinkuvaamatonta iloa, enkä ymmärrä miksi sitä pitäisi hävetä. Parasta on pullollinen hyvää portviiniä kunnon häväistyksen jälkeen; kauniisti hämärtyvä kevätilta, läheisen katedraalin kellojen soitto ja mielessä iloa tuottava viattoman kärsimä vääryys.”

”Ei muuta kuin kirjan kanssa tutkimusmatkalle! Hei sinä homeparta siellä! Herää!”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Borges ja todellisuuden mittakaava

2. Viggo Wallensköld ja salaperainen sienitieteilijä

…………………………………….

Valovuosi ja Odinin korpit

Blogin päivityksestä on kulunut ennätyksellisen pitkään. Syksyn romaani – Valovuosi, on nyt omasta puolestani OK. Painovalmiiksi taitettu versio oikoluettu ja takakannen tekstit tsekattu. Sivuja 254, ja lähdeluettelossa 64 merkintää. Enkä voi taaskaan käsittää kuka tämän teki? Kotisivuiltani löydät kaikki kirjani, lukunäytteitä, äänirunoja, ”Onnittelurunoja” vapaasti käytettäväksi ja linkkejä telkka- ja radiohaastatteluihin.

Kustannustoimittajani romaanin luvun ja loman aikana aloitin ”ympäristötaideproggiksen”. Liki sadan kohteen työ on nyt loppusuoralla. Siitä enemmän, kun saan vielä tuloksen dokumentoitua. Tätäkään en aavistanut, mutta olen sellainen hotale, että jotkut ideat vaan kiilaa toisten ohi, eikä niitä voi olla toteuttamatta. 

Vielä pari sanaa blogista. Aloitin toukokuussa 2009. Tämä on juttu nro 760. Melko aikaisin havahduin ajatukseen ”rihmastosta”, jossa aiheet kytkeytyvät toisiinsa. Lopun ”ekstralinkeistä” pääsee aihetta sivuaviin päivityksiin ja niistä edelleen seuraaviin. Parhaina vuosina täällä on ollut 40 000 kävijää, jotka tietty ovat voineet lukea useita juttuja. Ei paljon, mutta kulttuuria käsittelevälle alustalle ihan siedettävästi. Koetan taas tihentää julkaisutahtia. Mielenkiintoisia tekstejä on luettuna ja odottamassa käsittelyä.

Kuva sivustolta Pedagogiikkaa netissä: peda.net

Nappaan tähän otteen tulevasta kirjasta. Se ei kerro mitään kaiken kokonaisuudesta, mutta on ikuisen ajankohtainen. Romaani rakentuu syvempiin teemoihin. Valovuoden tapauksessa käsittelen yksilöiden moraalia, uskontoja, ennakkoluuloja, rasismia ja ihmismielen haurautta. ”Pintatarinan” tehtävänä on imeä lukija mukaan. Edellisestä aikuisten romaanistani ”Yllämme kaartuva taivas”, Hesarin kriitikko piti kovin ja kirjoitti otsikkoon: ”Vetävä, mutta syvä”.

Kalahommiin olen ehtinyt (tai en ole jaksanut) liian vähän. Kirjan julkistus tuo väistämättä ohjelmaa, mutta viikko syyskuussa menee kirjailijaliiton mökillä, Mansikkapaikassa lähellä Savonlinnaa. Pieni Heinäjärvi on tarjonnut aina kalaa – joskus enemmän, harvoin vähemmän. No, sen voin luvata, että teen siellä videon sinttiahventen fileoinnista.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

Juhan kotisivut

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan

Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.

Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.

Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.

Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.

Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.

Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”

Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.

Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirjat, myös vapaasti käytettäviä runoja eri tilanteisiin ja linkki kuunneltaviin äänirunoihin.

2. Kustantajan syksyn 2022 katalogi, jossa Valovuosi on ”paalupaikalla.”

……………………………….

Taitava ihminen ei väitä; joka väittää ei ole taitava

Viisi vuotta sitten tutustuin kiinalaisen filosofian perusteokseen LAOTSE TAO TE CHING. Tein blogiin päivityksen sarkastisella otsikolla: ”Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa? Itse Laotsen kirja teki syvän vaikutuksen. Teos on suomennettu useaan otteeseen ja ensimmäinen, johon tutustuin, oli Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1950, jonka Heikki Saure myöhemmin modernisoi. Sittemmin myös Pertti ja Kai Nieminen ovat tehneet suomennoksen kahteen otteeseen. Raamatun jälkeen Tao Te Ching on maailman eniten painettu kirja.

Kun huomasin, että kiinalaissyntyinen TaoLin oli viimeistelemässä uutta käännöstä, tilasin kirjan häneltä heti suoraan. Sain sen signeerattuna 19.4. Kustantajana Arktinen Banaani. TaoLin (s.1967) on muuttanut Suomeen 1997. Hän on julkaissut aiemmin suomeksi kaksi romaania, kolme runokokoelmaa ja novellikokoelman. Tulossa on myös uusi romaani.

Risto Ahti on kirjoittanut tuoreen teoksen takakanteen lyhyen luonnehdinnan kirjasta ja kääntäjästä: ”Tao Te Ching on kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos. Tao käsitteenä on sivistyneelle ihmiselle tuttu. Harvemmin puhutaan Lao Tsen toisesta periaatteesta Te:stä.

TaoLin, kuva Wikipedia

TaoLin, teoksen suomentaja, on erinomainen esimerkki Te:n toiminnasta. Hän on opiskellut suomen kielen ja julkaissut suomenkielisiä teoksia – Te edustaa Taon käytännöllistä puolta. Suomen kieli ja kiina ovat etäisiä toisilleen, mutta Tao ja Te sopivat yhtä hyvin kiinalaisen kuin suomalaisenkin ajattelun ytimeen. TaoLin on kääntänyt teoksen raikkaasti ja yksinkertaisesti – mystinen käy käsitettäväksi, toiminnallinen ymmärrettäväksi.”

 

Taon oppi on paradoksaalista ja käsittelee kysymyksiä usein dualismin kautta: mitä Tao on… ja mitä se ei ole. Kristillinen käsitys ei mahdu Taoon, sillä se ei suhtaudu maailmaan ulkopuolella olevan itsenäisen persoonan kautta. Maailma on virrannut Taosta ja on sen eräs ilmenemismuoto. Tao itse on tuntematon. Koska Tao on taivaan ja maan äiti, niin jumalaa voidaan pitää Taon poikana. Tao on ollut olemassa ennen jumalaa, elämä itse on Taosta lähtöisin ja sen toiminta on luonnonmukaista, itsestään tapahtuvaa. Noin 2500 vuotta sitten kirjatut ajatukset toimivat yhä tänään ja tässä hetkessä. Toivottavasti esimerkin viimeinen rivi yhä toteutuu.

TaoLin on kirjoittanut teokseen loppusanat, joissa hän kertoo suomennostyöstä, tyhjyyden ja Taon olemuksesta – ja myös itsestään. ”Sokrateen mukaan tie totuuteen käy itsetuntemuksen kautta. Jeesukselle totuuden tunteminen on Jumalan tuntemista. Taon seuraajalle totuuden tunteminen on Taon tuntemista itsetuntemuksen kautta.”

Viime sanoikseen TaoLin kirjoittaa: ”Kymmenen vuotta itseni etsimisen jälkeen luovun siitä, mitä ajattelen olevani, ja tulen siksi, mitä voin olla. Olen kotona ja olen syntynyt uudestaan. Olen onnellinen.” 

Minulla itselläni on vielä matkaa. Kunhan muistaisin edes tämän juttuni otsikoksi valitsemani rivit – siitä olisi hyvä jatkaa. Koirankorville käännelty Tao Te Ching saa yöpöydän pinossa pysyvän paikan. Vahva suositus.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Yoshida Kenkō ja ”Elämää isommat kliseet”

2. Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti

…………………………………