Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Kapakkaan käy runoilijan kiire!

Kirjoittanut | 24.10.2014

Nappaan takaisin edellisen jutun väitteeseen kirjasesonkien kiihtymisestä. Jos kolikon kääntää, voi funtsia, että useat kirjat eivät pitkää ikää ansaitsekaan. Mutta kurkataan hieman syvemmälle. Maailma paahtaa niin hillitöntä vauhtia eteenpäin, ettemme osaa katsoa taaksepäin. Aikansa runouden uudistajan, Ezra Poundin sanoin: ”Perinne on kultavitja, jota varjelemme, ei kahleet meidän sitomiseksemme.”

Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims

Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims

Koska jutun lopettaa tuhannen vuoden takainen runo, katsotaan pikakelauksella miten sieltä on tänne tultu. Antiikin kulttuuria kaluttiin pitkään ja toki vieläkin, mutta sen tuhoutumisen jälkeen ensimmäinen selvästi eurooppalainen runoilijakoulu syntyi Etelä-Ranskan Provencessa. Trubaduurirunous levisi nopeasti myös naapurimaihin. Jo 1200-luvulla uuden runouden harjoittaminen oli yleistä koko Etelä- ja Keski-Euroopassa.

Italialaiset hyödynsivät teksteissään antiikin traditiota. Espanja loi kuoleman ja kesyttömän dramatiikan säkeet. Portugalin varhaiset runoilijat hakivat kaikupohjaa kansanlauluista ja Saksan minnerunoilijat käyttivät ritariperinteen kaikuja. Englantiin yllettyään uuden länsimaisen runouden perinne ehti yhä pohjoisemmaksi ja lopulta slaavilaisiin maihin saakka.

Kansankielisellä runoudella on kautta aikojen ollut vahva perinne. Keskiajalla se sai rinnalleen vaganttirunouden, joka oli ylioppilaiden ja muiden oppineiden latinankielistä lyriikkaa. Se ei pohjautunut antiikin perinteeseen vaan oli hetkessä ja arjessa kiinni.

Usein riimeissä pohdittiin yksilön osaa ja peilattiin oman elämän tuntoja ikuisuuskysymyksiin. Aivan kuten tänäkin päivänä. Meidän moraalikoodistomme, toiveemme, uhmakkuutemme ja unelmamme eivät ole tuhannessa vuodessa miksikään muuttuneet. Vaikka maailmanselitykset vaihtuvat, ajatteleva ihminen kamppailee yhä samojen peruskysymysten äärellä.

Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)

Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)

Mestari Eckart oli 1300-luvun mystikko, jonka mukaan koko ihmiselämän yllä leijuu olemattomuuden varjo, umbra nihili. Runous on aina ollut valona tätä varjoa vastaan. Seuraavassa vagantissa runoilija kamppailee omatuntonsa kanssa. Hän tarkastelee puutteitaan rehellisesti ennen kuin päätyy itsensä hyväksymiseen ja perikristilliseen kiteytykseen. Boheemielämän kuvaus koskettaa myös allekirjoittanutta. Kuinkas tällä aina jaksaisi pysyä kaidalla tiellä tai elää ihanteidensa mukaan. Tasapainoilua ystävät, tasapainoilua. Näin vaganttirunon säkeet 1100-luvulta (suom. Aale Tynni)

Alla kuuman häpeän, / vihaa täynnä hurjaa / sydäntäni ripitän, / kuuroa ja nurjaa. / Laatuni on köykäinen, / ylen liikkuvainen, / olen lelu tuulien, / lehti irtonainen.

Kuljen tietä laveaa / nuorten miesten lailla. / Paheeseen on halu vain, / hyve voimaa vailla. / Autuuteni unohdan, / elän himoissani, / lihan töitä toimitan, / kuollut sielultani.

Onpa syytös toinenkin: / tunnen pelipöydän. / Alastonna jälkeen sen / itseni kun löydän, / ulkonainen kylmyys tuo / sielulle on helle: / soinnin kauniimman se luo / laulun sävelelle.

Kolmanneksi väitetään: / viihdyn kapakassa. / Totta, senpä tahdonkin / pitää kunniassa, / kunnes parvi enkelten / seisoo kynnyspuulla, / requiemin viimeisen / olen saava kuulla.

Tahdon kuolla kapakkaan / enkä toivo muuta, / kunhan viinitilkkanen / vielä kastaa suuta. / Riemukuoro taivainen laulaa lähtevälle: / ”Herra olkoon laupias / juomarille tälle!”

Luonnon lahjaa meille soi / herra monenlaista / minä kirjoittaa en voi / ellen hiukan maista. / Helppo minut voittaa on / selvänä jos kenen. / Janon tuskaa inhoan, / ennen hautaan menen.

Hurskaan herra prelaatin / on nyt katsominen, / että tässä täytetään / käsky taivaallinen. / Ensi kiven laulajaan / heittäköön se teistä, / joka tunnoin syyttömin / mahtaa täällä seistä.

………………………………………….

Ekstralinkissä varsinainen veijari ja maailmankirjallisuuden kiintotähti 1400-luvulta.

………………………………………….

Vieläkö on Vittulajänkä lukematta?

Kirjoittanut | 21.10.2014

Olen päivittänyt blogia viisi vuotta. Rihmastoon on kertynyt neljäsataaviisikymmentä juttua. Olen takuulla toistanut itselleni merkittäviä ajatuksia – mutta myös kuvitellut kirjoittaneeni sellaista, mikä ei ole blogiin asti päätynyt.

Nostan tähän kolmentoista vuoden takaisen romaanin kahdesta syystä. 1. Vaikka kirjoista ei klassikoita kiteytyisikään, niiden elinkaari on pidempi kuin kahden kirjasesongin väli – jossain aina joku lukee. 2. Pari edellistä juttua sivusi uskottavuuden illuusioita. Mikael Niemen (s.1959) Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (suom. Outi Menna) on tyylilajin oiva esimerkki ja lukusuositus.

Illuusio merkitsee harhakuvaa. Mitä muuta fiktiivinen kirjallisuus voisi ollakaan. Mikael Niemen romaanin tyylilaji on maaginen realismi. Ja jos vielä tarkennetaan, silkka hyperbola, ylettömyyksiin menevä liioittelu. Ja silti – jollain oudolla tavalla Niemen romaanin ilotulitus kääntyy mielikuvituksensa voimalla uskottavaksi. Tälläkin tavoin asiat voi nähdä. Ja kirjoittaa.

2000-luvun alussa kävi näin: Mikael Niemi oli kirjoittanut runoja ja nuortenromaaneja ja hionut niiden ohessa läpimurtoromaaniaan liki kymmenen vuotta. Yhtenä iltana hän meni nukkumaan tuntemattomana – ja heräsi hälyn ja kuuluisuuden keskellä.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli ilmestynyt. August-palkinto ja muutama muu vähäisempi odotti. Korkeakirjallisiin piireihin astui outo heppu Tornionjokilaakson Pajalasta. Kuin hölkkäävän poron kanssa esiintyvä mies Norrbottenin vaakunasta: asuna vain lakki ja lannevaate, olalla julmettu nuija.

Kuva: Peter Knutsson

Kuva: Peter Knutsson

Mutta asiaan ja esimerkkeihin. Niemen maailmanmaineeseen noussut romaani on poikien kasvutarina 60- ja 70-luvun syrjäkylältä. Aikuisten maailman tarkkailu, seksuaalisuuden herääminen ja musiikki ovat tarinan fokuksessa. Turha pelästyä kliseistä tiivistystä, lue kirja jos et syystä tai toisesta ole vielä sitä tehnyt.

Lainaan muutaman rivin esimerkin uskottavuuden illuusiosta. Kaksi viisivuotiasta koltiaista karkaa kotipihasta. Tavoitteena on Kiina, maailmanlaita johon kaikki loppuu: ”Me saavuimme Frankfurtiin. Ja ellei vaitonaisen matkatoverini maha olisi tullut kipeäksi ja jos hän ei olisi mennyt kakkaamaan pöydän alle, olisimme varmasti, olisimme ehdottomasti, olisimme ilman pienintäkään epäilystä päässeet Kiinaan.”

Ja näin Niemi kuvaa miten nuori poika soittaa kuolleen isänsä kitaraa: Soinnut, kuin suuret perhoset ”lentää lepattivat yli pinnatuolien ja räsymattojen, nousivat hellalle, jolla perunat olivat kiehumassa, kaartelivat ohi seinäkalenterin, seinäkellon, ryijyn, kuningasperhettä esittävän lehtileikkeen ja Honken Holmqvistin ihailijakuvan, nuuhkaisivat patoja ja leipäkoria, syöksyivät päin luutaa ja yöastiaa, pyyhkäisivät koululaukun ja kumisaappaiden ohi ja takaisin keinutuolissa istuvan äidin luo, pyrähtivät kierroksen hänen kilisevän neuletyönsä ja lankakeränsä ympärillä ja lensivät sieltä kohti viherkasveja, begonioita ja anopinkieltä, ylös ikkunalasia pitkin, josta ne näkivät vilauksen pelloista, koivuista ja lypsylämpimästä ilta-auringosta, ohi poljettavan ompelukoneen, putkiradion ja vino-ovisen vaatekaapin ja sitten takaisin kitaraan, sisään kaikukopan mustasta aukosta, josta toiset perhoset jo tungeksivat ulos.”

………………………………………………..

Ekstralinkissä talot seisovat katollaan, kun Bo Carpelan purkaa lyhyestä runosta 285-sivuisen romaanin.

………………………………………………..

Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

Kirjoittanut | 17.10.2014

Julkaisen taannoisen Perjantairunon uudelleen, koska teksti täydentää edellistä juttua uskottavuuden illuusiosta. SOS-mediassa kommentoitiin, että lopulta kaikki on illuusiota. Näkemys miellyttää minua. Kuten Max Frisch sanoi: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Samuli Heimonen: Armi kiittää (2008)

Samuli Heimonen: Armi kiittää (2008)

Runo tulee kotihyllystä intuition ohjaamana. Sormi liikkuu kirjojen selkämyksillä eikä kovin pitkälle pääse: F, niin kuin Tua Forsström. Kirjailijan palkintolista on pitkä, mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1998. Runokokoelmia tusinan verran, puolet suomennettuja.

Runon valinta tuottaa enemmän vaivaa. Teksti löytyy lopulta Caj Westerbergin suomennoksena kokoelmasta Lumileopardi. Lumi on Forsströmin kokoelmien hallitseva elementti, joka kulkee muodossa jos toisessa läpi koko tuotannon.

Runo on lopulta selittämätön, viime rivit jäävät askarruttamaan. Kokonaisuutena tekstistä kasvaa elämänkaaren metafora. Avainsäkeet kertovat kohtaamattomuudesta – siitä miten ihminen on ikuinen arvoitus myös itselleen.

Samuli Heimonen: Angel (2013)

Samuli Heimonen: Angel (2013)

Kuin rukouksessa

pieni tyttö seisoo liikkumatta

kädet kohotettuina

vedessä, lähtee uimaan. Niin kuluvat

kesämme: varjossa korkeitten

puitten alla, vastaranta valossa.

Saunan savu hivelee ihanasti rinnettä

Sumu ajelehtii veden yllä:

Hän, jota odotat ei saavu

Hän jota odotat matkaa muualla

Kaste lankeaa, omenat putoavat

Tyttö leikki rannalla vielä

niin kuin olisi pieni

”Mutta etkö näe? Minä se olen!”

Alkaa pyryttää rajusti lunta:

Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

riittämättömässä valossa, mutta sekin

mikä näkyy on kaunista.

Halkeamat, vesi. Kuumeen

ja suolan kulhot.

……………………………………………

Ekstralinkissä kielen kubismia.

……………………………………………

Jutun kuvat: Samuli Heimonen (s.1975) valittiin vuoden nuoreksi taitelijaksi 2008. Jotkin Heimosen työt on ladattu turhan dekoratiivisiksi, mutta pidän kovasti hänen pelkistetymmästä tuotannostaan.

…………………………………………….

Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

Kirjoittanut | 14.10.2014

On kirjoja, jotka heitän kesken, tai en palaa tekijän tuotantoon vaikka teokset olisivat kriitikoiden kehumia, menestyksellä ja palkintojen glorialla silattuja. Syy on selvä, tekstistä puuttuu uskottavuuden illuusio. Helposti heitetty peruste – sitäkin vaikeammin selitettävissä.

Järjellä tai realismilla ei ole ilmiön kanssa mitään tekemistä. Evoluutioteoria on uskottavampi kuin luomiskertomus, mutta jos asiat pelkistetään äärimmilleen, maailman voi luoda sanalla.

Genesis osaa tiivistämisen taidon: vanhan testamentin neljännellä sivulla ehditään jo paratiisista karkotukseen. Itse en näe mitään syytä asettaa teoriaa evoluutiosta, tai kaiken takana olevasta luojasta vastakkaisiksi. Kumpikin voi olla hyväksyttävä ja yhtä totta omalla tavallaan.

Äärimmäisen uskottavuuden voi löytää myös saduista. Hurjimmatkin käänteet omaan tarinakehykseensä luotuina voivat olla eläytyjälle totta. Kaikki minkä voimme kuvitella on mahdollista ennemmin tai myöhemmin.

Uskottavuuden illuusio kirjallisuudessa on jotain hienovaraisempaa, erityistä kerronnan taitoa ja tasapainoa vaativaa. Muutaman viikon takaisessa jutussa ehdotin Nobelia Olga Tokarczukille. Hän kykenee luomaan omalakisia maailmoja, joissa kaikki on ihmeellisellä tavalla uskottavaa.

Ian McEwan (s.1948) tarjotkoon toisen esimerkin. Hän on saanut arvostettuja kirjallisuuspalkintoja, ja monet pitävät häntä sukupolvensa merkittävimpänä brittikirjailijana. Jos olisin lukenut hänen tuotantoaan ”väärässä” järjestyksessä, olisin varmasti jättänyt tutustumisen ensimmäiseen yritykseen.

Olin jo lukenut seitsemän McEwania, kun kannoin kaksi muovikassilista kirjoja divariin ja vaihdoin ne romaaniin Polte (2010, suom. Juhani Lindholm). Tarina on kaikin tavoin tuttua McEwania, sujuvasti kirjoitettua ja aiheeseensa erittäin tarkasti perehtynyttä. Olen usein ihmetellyt asiantuntemuksen määrää, jonka kirjailija ujuttaa tarinoihinsa. Hän pyrkii uskottavuuden illuusioon yhtä hyvin tarkoilla tiedoilla aivokirurgiasta kuin Nobel-tason fysiikasta.

McEwan kirjoittaa romaaninsa laajaan yhteiskunnalliseen kehykseen ja käsittelee ohessa ajankohtaisia aiheita. Kaiken kattaa kuitenkin henkilökohtaisten tunteiden ja suhteiden analysointi. Niin Poltteessakin, jossa pakkomielteisesti naisia jahtaava maineikas fyysikko elää viidennen avioliittonsa loppua.

Kirjailijalle on leimallista ajaa päähenkilönsä yhä vaikeammaksi käyvään tilanteeseen, kunnes kaikki kaatuu kerralla ratkaistavaksi. Antiikin draamat tavoittelevat samaa kerronnan kaarta. Kaava toimii upeasti romaanissa Lauantai, joka mahtuu edelleen suosikkilistalleni.

Polteessa kirjailija hukkuu materiaalinsa paljouteen. Tarina rönsyilee turhan moneen suuntaan ja kerää matkaansa kirjallista painolastia kunnes kerronnan fokus hajoaa. Ja se tärkein: tarina ei vaadi realismia tai uskottavuutta – ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu.

Kun McEwan yrittää kaikkensa uskottavuuden illuusion eteen, se karkaa hänen käsistään. Ei suuressa kaaressa vaan pienissä yksityiskohdissa, joihin kertyy todistelun ja osoittelun makua. Tekstin edetessä aloin olla myös eri mieltä psykologiasta, joka ohjaa päähenkilön käytöstä ja valintoja.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki yli kolmen vuoden takaa: Sanomatta jättämisen kauneus.

Kehut Reinaldo Arenasille – urputuksen aiheet kriitikoille

Kirjoittanut | 7.10.2014

Olen nostanut blogiin tänä syksynä julkaistua proosaa. Muun muassa. Yksi kriteereistäni on ollut teosten keskinäinen erilaisuus. Kielellinen tai rakenteellinen, mutta erityisesti se, mistä kulmasta teos ottaa haltuun käsittelemänsä aiheen.

Tähän juttuun liittyy myös ärsytyksen aihe, mutta jätetään se viimeiseksi ja unohdetaan tulevista teksteistä. Blogin fokus ei ole provosoitumisen pyörittelyssä. Tärkein siis ensin:

Reinaldo Arenas. Kuva: Flickr / Cristee Dickson.

Reinaldo Arenas. Kuva: Flickr / Cristee Dickson.

Pienkustantamo Iván Rotta & Co julkaisee kotimaisten tekijöiden lisäksi latinalaisamerikkalaista käännöskirjallisuutta. Syksyn tuore uutuus, Reinaldo Arenasin Matka Havannaan (suom. Samuli Arkko) on kieleltään ja rakenteeltaan yksi omaperäisimmistä lukemistani romaaneista.

Kirjan synkkänä pohjavirtana kulkee Kuuban diktatuuri, jonka castrokommunistinen järjestelmä painaa yksilönsä lihamyllyn lävitse. Vuonna 1943 syntynyt kirjailija istui 70-luvulla homoseksualismista tuomittuna kaksi vuotta El Morron vankilassa ja yritti paeta maasta useaan otteeseen.

Vuonna 1980 Arenas jätti kotimaansa 125.000 muun kuubalaisen kanssa, jotka pääsivät lähtemään El Marielin satamasta. Loppuelämänsä kirjailija asui pakolaisena New Yorkissa. Sairastuttuaan aidsiin hän tappoi itsensä vuonna 1990. Ikuinen totalitarismia vastustanut taistelija, pakolainen ja homoseksuaali – Arenasilla oli pohjaa ”outsiderin” näkökulmaansa.

Arenas on maailmanluokan kirjailija, jonka tusinan julkaisun tuotannosta on aiemmin suomennettu vain romaani Harhanäkyjen maailma (suom. Mirjaliisa Nuuttila 1989). Julian Schnabel teki vuonna 2000 hänen muistelmateokseensa perustuvan elokuvan Ennen yötä. Kirjailijaa näytellyt Javier Bardem nousi Oscar-ehdokkaaksi.

Matka Havannaan on kolmeen, tiukkaan osaan jaettu romaani. Jokainen on kirjoitettu omalakisella kielellään. Ensimmäistä voisi nimittää maagiseksi realismiksi, ellei se olisi vieläkin enemmän: silkkaa kirjallista surrealismia. Seuraava osa kuljettaa tarinaa arkisemmalla kielellä, itse tapahtumat ovat silti houreisen absurdeja: Leonardo da Vinci on herännyt eloon ja kulkee öisiä katuja muotoaan muuttavan transseksuaalina.

Romaanin viimeisessä matkassa pakolainen palaa Havannan epätodelliseen maailmaan, jossa kaikki on kielletty ja turistipassilla matkaava mies kuin eläintarhan kummajainen. Painostava tunnelma päättyy yllättävään loppukäänteeseen, joka enteilee kirjailijan kuolemaa.

Matka Havannaan ei ole iloinen kirja. Huumori – mustaa tai ei – on sekin karsittu olemattomiin. Jäljelle jää siis kirjailijan kielellinen virtuositeetti, etenkin tarinan ensimmäisessä osassa, sekä romaanin rakenne.

Vallankumouksen, diktatuurin ja tyrannian seuraukset Reinas paloittelee näennäisesti erilaisiksi matkojen kuvauksiksi. Kun kokonaisuus loksahtaa paikalleen tulos on kauhistuttavan tehokas. Näinkin voi tarinansa tehdä. Hesarin kriitikko kehuu kaksi ensimmäistä osaa ja lyttää viimeisen. Olen totaalisesti eri mieltä: ilman lopun tiukkaa näkökulman vaihdosta kokonaisuus ei toimisi kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Mistäkö tiedän kirjailijan tavoitteet? En tiedäkään. Lukekaa itse ja olkaa mieltä.

………………………………………..

Lopuksi lupaamani seikka joka kiristää kaalia. Useat käännöskirjojen kriitikot ovat ottaneet asiakseen poimia pinseteillä kirjoista ”käännösvirheitä”. Pientä priorisointia please! Kannattaako viisisataasivuisesta romaanista nostaa lehden niukassa tilassa mainittavaksi, että alkuperäistekstin sana ei tarkoita ”kenttävääpeliä”, vaan ihan tavallista ”vääpeliä”.

Esimerkki ei koskenut Reinasin kirjaa – mutta tämä koskee. Ensimmäisessä löytämässäni arviossa Matka Havannaan määritellään ”kolmen pienoisromaanin sikermäksi”. No, jollei tarina yhdisty omassa päässä, voihan aina lukaista mitä nimiölehdellä kerrotaan: ”Romaani kolmesta matkasta”.

Toinen lukemani arvio haluaa kyseenalaistaa koko romaanikäännöksen: ”Gioconda de Leonardo da Vincin kuuluisa, monen miljoonan arvoinen maalaus on jo puolestaan sellainen virhe, että luottamus järkkyy koko työhön: Cioconda ei ole osa Leonardon nimeä, vaan Mona Lisan italian- ja espanjankielinen nimi.”

Juuri näin on. Kun malttaa lukea tarinan tarkemmin, käy ilmi, että kirjailija (ja kääntäjä) käyttää väärää nimeä esimerkkinä roskalehtien sivistymättömyydestä ja rappiosta. Muutamaa sivua myöhemmin mainitaan miten ”La Cioconda on palannut taas tavanomaiseen paikkaansa.” Ja edelleen: ”Pienessä kyltissä, aivan kehyksen vieressä sanottiin, että taulun oli maalannut joku Leonardo da Vinci vuonna 1505.”

Kriitikoilla on usein tarve osoittaa arvioissa omaa erinomaisuuttaan. Juuri samoin kuin tein itse tässä. Mutta minä lupasin lopettaa.

…………………………………………..

Blogi on käsitellyt usein diktatuuria ja totalitarismia. Linkeissä tällä kertaa Joseph Brodsky sekä Hitler ja Etty Hillesum

……………………………………………..

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

Kirjoittanut | 2.10.2014

SOS-mediassa oli jälleen myönteisiä mainintoja Sirkka Turkan runoudesta. Siispä päivitän blogiin pitkästä aikaa Perjantairunon, ja nostan tänne viiden vuoden takaiset kehut.

………………………………………..

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan Runot 1973–2004.

Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Kuva: Pertti Nisonen, 2010

Kuva: Pertti Nisonen, 2010

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan eri lähtökohtien lukijoita, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään. (Tänään, tätä täydentäessä valintani voisi olla Kari Aronpuro.)

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla.

Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava.

Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

………………………..

Runo kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999.

………………………..

Takapajuisen mielenlaadun pettämätön merkki?

Kirjoittanut | 29.9.2014

Otan pari taka-askelta ja täydennän 16.9. julkaisemaani juttua Gavin Pretor-Pinneyn Pilvibongarin oppaasta. Nostin faktatiedon rinnalle kirjailijan yleissivistyksen ja kaikkialle haarovan kulttuurituntemuksen rihmaston.

William Turner: Mortlake Terrace, 1826

William Turner: Mortlake Terrace, 1826

Kirja on täynnä mielenkiintoisia, tiedehavaintoja täydentäviä sivupolkuja. Yksi kahden kappaleen hauska anekdootti yhdistää kirjailijan ja kuvataiteilijan. Oscar Wilde tilittää riveillään penseää suhdettaan auringonlaskuihin, hänen mielestään ne ovat ”kokonaan poissa muodista.”

Wilde hakee asenteensa tueksi Joseph Mallord William Turnerin (1775 – 1851), jonka maalauksissa on itse asiassa varsin vähän puhtaita auringonlaskuja, sitäkin enemmän valon dramatiikkaa.

Turner aloitti opiskelun jo 15-vuotiaana Englannin Kuninkaallisessa taideakatemiassa. Hän teki akvarelleja ja grafiikkaa, mutta saavutti maineensa öljymaalauksilla. Kiinnostuin romantiikan ajan taiteilijasta ja pidin hänestä ensimmäisen esitelmäni Tampereen klassillisessa lyseossa jo iäisyys sitten.

William Turner: The Burning of the Houses of Parliament, 1834

William Turner: The Burning of the Houses of Parliament, 1834

Turnerin taiteilijantie oli poikkeuksellinen. Tuottelias tekijä kokosi merkittävän omaisuuden, hänellä ei ollut perillisiä, joten hän testamenttasi kaiken Turner-taidepalkinnon rahoittamiseen. Kuvataidepalkinto jaetaan edelleen vuosittain ja on erittäin arvostettu.

Toki sopii kysyä mikä Turnerista tekee niin ikonisen ja arvostetun taiteilijan? Hän aloitti romanttisella realismilla ja päätyi merkittäväksi lenkiksi aikansa taiteen ja tulevan suuren suuntauksen, impressionismin välille. Antiikinaikainen sananlasku sanoo ”Natura non facit saltus”, luonto ei kehity hyppäyksittäin. Tyhjiä välitiloja ei jää, kaikki uusi hakee väylänsä pitkän kehityksen tuloksena. Turnerin elämänkaari maalarina oli johdonmukainen. Tähän nostamani viimeinen työ on jo ajastaan irronnut – silkkaa abstraktiota ja ekspressionismia, tienviitta tulevaan.

William Turner: Storm Steam Boat off a Harbour's Mouth, 1842

William Turner: Storm Steam Boat off a Harbour’s Mouth, 1842

Lopuksi lupaamani lainaus Pilvibongarin oppaasta: ”Pilviasiantuntijat nyrpistelevät usein nenäänsä auringonnousu- ja laskukuville. Kai ne ovat melko ilmeisiä: kuka tahansa mattimeikäläinen haukkoo henkeään katsellessaan auringonlaskua. Mikä tahansa saa ihmiset katsahtamaan taivaalle, on minusta vain hyvä asia. Oscar Wilde tosin puhui erityisen ylimielisesti auringonlaskuista vuonna 1889 kirjoittamassaan dialogissa Valehtelun rappio:

Kukaan mitään varsinaista sivistystä saanut ei nykyisin koskaan puhu esimerkiksi auringonlaskun kauneudesta. Auringonlaskut ovat kokonaan poissa muodista. Ne kuuluvat aikaan, jolloin Turner oli taiteen viimeinen sana. Auringonlaskujen ihailu on takapajuisen mielenlaadun pettämätön merkki. Toisaalta ne vain jatkuvat. Eilisiltana rva Arundel vaati minua menemään ikkunaan ja katsomaan upeaa taivasta, kuten hän sanoi… Ja mitä näin? En muuta kuin sangen kehnon Turnerin, huonon vaiheen Turnerin jossa kaikki taiteilijan pahimmat viat näkyivät liioiteltuna ja ylikorostettuina.”

……………………………………….

Ekstralinkki parin vuoden takaiseen juttuun, jossa hipaistaan Oscar Wildea ja hänen romaaniaan Dorian Grayn muotokuva.

……………………………………….

Kari Aronpuro – viisikymmentä vuotta avantgardea, nyt pelkkää barnumia

Kirjoittanut | 23.9.2014

Kari Aronpuro julkaisi esikoiskokoelmansa Peltiset enkelit vuonna 1964. Nyt ntamo on ottanut kirjasta näköispainoksen. Tekijän esikoinen oli uutta avaava askel suomalaisen modernin runon alkutaipaleella. Aronpuron onni oli saada tulevan klassikkonsa kätilöksi ja kannustajaksi itse ”Ojakadun yksinäinen”, Eeva-Liisa Manner, jonka kokoelma Tämä matka (1956) mainitaan usein sodanjälkeisen modernismimme avainteoksena.

Kuluvana vuonna Aronpuro on ehtinyt julkaista myös 22. kokoelmansa pelkää barnumia, sekä esseekokoelman pyydettyä eli Miten ihmeessä kokoelmani ovat syntyneet. Viidenkymmenen vuoden mittaista kulttuurityötä juhlisti lisäksi Tampereen pääkirjasto Metsossa juuri päättynyt Aronpuron & hänen alter egonsa Banks L Steppburnin kuvataidenäyttely Pyöreitä Half-Centennial kapaa ja kollaasia. Kirjailija tunnetaan myös lukuisista tilaustöistä, yksittäisistä runoista artikkeleihin ja kirjoihin saakka.

Aronpuro jäi eläkkeelle Lamminpään kirjastonhoitajan virasta 2004. Sen jälkeen hän on tämänvuotisten teosten lisäksi julkaissut kolme muuta runokokoelmaa, sekä kahden maailmanluokan tekijän tuhdit käännöskokoelmat: Hans Magnus Enzensbergerin Mausoleumin vuonna 2013 ja Werner Aspenströmin Vuosikertomuksen 2011. (Linkit arvioihini löytyvät jutun lopusta)

Tuore kokoelma pelkkää barnumia on hengästyttävä kollaasi ja yli kolmesataasivuinen rihmasto, joka kerää ”kaiken mahdollisen” historian ja yhdysvaltalaisen sirkus- ja showmies P.T. Barnumin elämäntyön ympärille. Kokoelman runsaudensarven voisi kiteyttää Barnumin Humpuukien Kirjasta (1865) muokattuun runon aloitukseen, joka pitää yhä kutinsa:

”Vähän asiaa pöyhittyäni / ymmärsin, että humpuuki on / laaja-alainen ilmiö. / Sitä ilmenee kaikessa ihmisten tekemisissä, / ajatellaan vaikka politiikkaa tai hallintoa, / toteamusta: kieli on annettu meille / ajatustemme kätkemiseksi. Diplomaatti / on herrasmies, joka lähetetään asemamaahansa / valehtelemaan maansa parhaaksi.”

Aronpuron barnumista ei selviä kahdella tai kolmella istumalla. Yöpöydän inspiraatiolukemiseksi se on mitä mainioin. Kirja päättyy 18-sivuiseen kollaasitekstiin, joka peilaa koko P.T. Barnumin elämänkaaren. Tekstin rakenteessa historiallinen fakta kohtaa runon ilmaisun ja päättyy säkeisiin: ” Minä olin ylpeämpi nimityksestä Lasten ystävä kuin arvonimestä Maailman kuningas. / Minä menin toisten luo.”

Kokoelmaan pyydettyä on koottu liki kahdensadan sivun mitalta Aronpuron eri yhteyksiin kirjoittamia, ”pyydettyjä” esseitä. Lyhyessä esipuheessaan Leena Kirstinä sanoo: ”Hän ei tee itsestään numeroo, vaan kertoo luontevasti, mistä kirjallisuuden kentästä ja laajemmasta kulttuurikontekstista Aronpuron runous on syntynyt ja miten se on kehittynyt.”

Nostan esimerkiksi anekdootin, jossa Aronpuro kirjoittaa kokoelmansa Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) saamasta vastaanotosta. Lukijat kuvittelivat kirjailijan käyvän dialogia toisen, lyyrisemmistä lähteistä ammentavan aikalaisrunoilijan kanssa. ”Näin ei kuitenkaan asia ollut. Olin näet jo tuolloin kiinnostunut enemmän kielen kirjaimellisuudesta kuin sen metaforisuudesta.” Kiteytys sopii avaimeksi koko Aronpuron tuotantoon.

Kriitikot saattavat joskus tehdä turhan kimurantit tulkintansa kirjailijan teksteistä. Kannattaa kuunnella runoilijaa. Varsinkin sellaista, joka on äärimmäisen tietoinen oman ilmaisunsa perusteista ja tavoitteista. Aronpuron esseet ovat kaikille kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneille avartavaa ja mitä kiinnostavinta luettavaa.

Lopuksi lainaus runoilija- ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapalaiselta: ” Hän (Aronpuro) kuuluu niin aikamme avantgarden klassikoihin kuin uuden runon hienoimpiin tekijöihin.”

………………………………………………….

Linkit edellä mainittuihin käännösteoksiin: Mausoleumi sekä Vuosikertomus.

…………………………………………………

Hiton hieno näyttely!

Kirjoittanut | 20.9.2014

Lauantai-illan pikapostaus nostaa blogiin kahdeksan kuvaa Marika Mäkelän näyttelyn avajaisista Tampereella, Sara Hildénin taidemuseossa. Näyttely on merkittävä, Mäkelän taidetta on edellisen kerran ollut laajasti esillä Helsingin taidehallissa kuusitoista vuotta sitten.

Marika Mäkelä (s.1947) on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista taiteilijoista. Hesari nosti näyttelyn kulttuurisivujensa ykkösjutuksi tänään, Aamulehti eilen. Kuvat päivälehdissä tai näyttelykirjassa eivät anna edes kalpeaa aavistusta Mäkelän töistä, joiden sensitiivisyys ja intensiteetti perustuu taideteosten pinnan struktuuriin ja materian tuntuun.

 

 

Olen väittänyt täällä ennenkin Sara Hildéniä Suomen taidemuseoiden ykköseksi. Ei säväyttävää arkkitehtuuria, mutta upea sijainti ja tilat, jotka nostavat taiteen pääosaan. Näyttelyvalinnat ovat olleet kansainvälisesti merkittäviä, raikkaita ja rohkeita. Taannoinen Andy Warholkin yllätti ja kykeni tarjoamaan kokonaisuudellaan kiinnostavan näkökulman.

 

 

Mäkelän hienoa näyttelyä ei kannata ohittaa jos siihen on suinkin tilaisuus tutustua. Aikaa on ensi vuoden tammikuun 25. päivään saakka. Edellisten näyttelyiden ekstralinkkeinä vielä postaukset Andy Warholista ja Ellen Gallagherista.

 

Pilvibongarin julistus: ”Pilvetön elämä olisi mittaamattoman köyhää.”

Kirjoittanut | 16.9.2014

Päivitysväli pääsi pitkäksi, viime viikko vierähti Kirjailijaliiton mökillä. Savon sydänmaan ”sokeissa pisteissä” ei aina pelaa mokkula, ei liikahda läppäristä tieto. Mutta sienet kertyvät koriin ja kalat päätyvät pannulle – ja sehän on tärkeintä.

Mutta nyt. Edelliset jutut nostivat tänne viisi vaikuttavaa fiktiivistä romaania. Niiden jälkeen kelpaa kehua tietokirjaa. Gavin Pretor-Pinneyn Pilvibongarin opas  (Atena 2007) on ollut lukulistalla jo pitkään. Brittikirjailija on Pilvenpalvontaseuran – The Cloud Appreciation – perustaja. Seura taistelee sinitaivasajattelua vastaan ja tarjoaa mahdollisuuden katsoa taivasta uusin silmin.

Pilvibongarin opas on sutjakkaa luettavaa. Informaation oheen on liitetty rentoa huumoria ja anekdootteja, jotka liittyvät laajasti yleissivistykseen. Tarut ja tarinat, uskonnot, kuvataide ja kirjallisuus limittyvät luontevasti eksaktiin tietoon.

Pretor-Pinney tietää miten esimerkki luo tekstiin voimaa: pilven valkoisuus johtuu lukemattomista pienistä vesipisaroista, joita mahtuu kymmenentuhatta miljoonaa kuutiometriin. ”On hieman pelottavaa kuulla, että kahdeksankymmentä norsua painaa suunnilleen yhtä paljon kuin keskikokoinen kumpupilvi.”

Maapallolla riehuu 40 000 rajuilmaa joka päivä, ja kirjoittaja on tehnyt laskelmia, joiden mukaan tropiikissa kehittyvissä suurimmissa ukkospilvissä saattaa olla energiaa kymmenen Hiroshiman atomipommin verran. ”Tiedämme, että ukkosen kumu johtuu salamoiden kuumuudesta. Salaman leimahdus kuumentaa ilman silmänräpäyksessä 27 700-asteiseksi, mikä on neljä kertaa enemmän kuin auringon pinnan lämpötila.”

Pilvibongarin oppaasta selviää myös miksi 1400-luvulla elänyt Piero della Francesca ei kelpuuttanut Pyhän ristin legenda -freskoonsa tavanomaisia pilviä vaan epäluonnollisen kauniit, hahtuvaiset mantelipilvet. Tai mistä Kurt Vonnegut sai ideoita scifi-romaaniinsa Kissan kehto.

Tieteen popularisointi ei ole helppo laji. Faktan, huumorin ja kunnioitettavan laajan yleissivistyksen miksaaminen yli kolmesataasivuiseksi tietokirjaksi on valtava urakka. Vielä pitää kehua kirjan selkeäksi rytmitettty taitto ja erinomaisen kattava hakemisto. Lopuksi Pilvenpalvontaseuran manifesti:

Me uskomme, että pilviä mustamaalataan syyttä suotta ja että pilvetön elämä olisi mittaamattoman köyhää.

Me ajattelemme, että pilvet ovat Luonnon runoutta ja sen ilmentymistä tasa-arvoisin, sillä jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus tarkkailla niitä.

Me lupaamme taistella ”sinitaivasajattelua” vastaan sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Elämä olisi viheliäistä, jos joutuisimme katselemaan pilvetöntä yksitoikkoisuutta päivästä toiseen.

Me pyrimme muistamaan, että pilvet ilmentävät ilmakehän mielialoja ja että pilviä voi lukea kuin ihmisen kasvoja.

Me tiedämme, että pilvet kuuluvat kaikille unelmoijille ja että pilvien tutkiskelu ravitsee sielua. Todellakin: ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää paljon psykoanalyysilaskuissaan.

Sen tähden me julistamme kaikille niille, jotka haluavat kuunnella: Katsokaa taivaalle, ihailkaa kiitävää kauneutta ja eläkää elämänne pää pilvissä.

……………………………………………………..

Blogin ekstralinkki toiseen tietokirjaan. Siitä selviää millainen määrä aineen energiaa tarvittiin Hiroshiman atomipommiin.

……………………………………………………..

Copyright © 2014 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi