Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Anni Swan -mitali Vilja-Tuulia Huotariselle. Mutta millainen kirja on Kimmel?

Kirjoittanut | 26.5.2015

IBBY Finland jakaa joka kolmas vuosi Anni Swan -mitalin ansiokkaalle lasten- tai nuortenkirjalle. Järjestyksessä yhdeksännentoista palkinnon sai tänä vuonna Vilja-Tuulia Huotarinen nuortenkirjastaan Kimmel.

Kuva Aamulehti, Henriika Ahopelto

Kuva Aamulehti, Henriika Ahopelto

Huotarisen (s.1977) biografiasta löytyy mm. neljä runokokoelmaa ja neljä aiempaa nuortenkirjaa. Finlandia Junior myönnettiin vuonna 2011 ilmestyneestä romaanista Valoa valoa valoa. Huotarinen kirjoittaa proosaa siinä rajapinnassa, jossa lukijoiden kohderyhmä liukuu kohti aikuisikää.

Kimmel sekoittaa satua, fantasiaa ja realistista ilmaisua. Tarinassa kaikki käy luontevasti ilman ihmeempiä selityksiä. Kun päähenkilön vanhempien on aika poistua maailmasta he jättävät pallomme ongelmat tyttärensä setvittäväksi: ”Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.” Tyttö ottaa tehtävän, pakkaa reppunsa ja antaa itselleen uuden nimen, hänestä tulee Kimmel.

”Siellä missä on kuusitoistavuotiaita, ei todellakaan ole mitään pehmeitä ja nättejä hellokitty-tunnelmia. Siellä on välillä kuristava tunne, ettei kaikki ole kunnossa eikä toisin sanoen mikään. Sellaiseen paikaan mennään turbomoottorikoneella ja vähän äkkiä sitenkin.” Kimmel aloittaa seikkailunsa marssimalla suoraan lentokonekauppaan.

Tarinan kuljetuksen ratkaisu on sukua Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssille, joka myös tapasi odysseiallaan itseään etsiviä ihmisiä, joita koetti ymmärtää. Kimmelin matkalle osuu kaksitoista maailmaa ei kantilta katsovaa tyttöä: Tuuheatukkainen, Peilityttö, Sementtijalkainen, Hahtuva, Surusilmä, Johtaja, Miekkatyttö, Rubiinityttö, Rautahammas, Juoksija, Runotyttö ja lopulta hän itse.

Arkkityyppisillä tytöillä on kullakin oma ongelmansa. Peilityttö on sankarin sukua ja voisi käydä sarjakuvahahmosta: ”…hänen olallaan oli musta laukku ja housuissa keltaisia salaman kuvia. Hän liukui luistimillaan kirjaston hyllyjen välissä ja kävi pelaamassa taistelupeliä, jossa hän peittosi muut pelaajat viidelläsadallaviidellä pisteellä.”

Peilityttö on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että hän on ruma ja tarvitsee toimenpiteitä: ”Poistettaan: hiki, luomet, kesakot, vatsaa pullottava ilma sekä kylkiluita kummaltakin puolelta. Myös muita poistoehdotuksia otetaan vastaan.” Kimmel ei pyri osoitteleviin ratkaisuihin kohtaamiensa tyttöjen kanssa. On parempi vain näyttää ja jättää mahdollisuudet laajentamaan lukijoiden omaa ajattelua. Huotarinen ilmaisee vakavat ja askarruttavat asiat ilman synkistelyä.

Kimmelin lentomatkoja johdattaa Yökirja, eräänlainen kaikkitietävä, lentävää lautasta muistuttava ja sähköä virtaileva iPadin sukulainen. Aivan kuten klassiseen satuun kuuluu taikakalu, salattu viisaus tai kaikkivoipa olento. Ajankohtaisuudestaan huolimatta Kimmelin tarina- ja rakenneratkaisut ovat hyvin perinnetietoisia.

Kirjan pienet väliluvut ja keskustelut Yökirjan kanssa toimivat ajatusten kiteyttäjinä. Ne antavat myös temaattisesti moneen haarautuvalle tekstille tarpeellisia suvantopaikkoja ja toimivat johdattajina seuraaviin lukuihin.

Kimmel on kasvutarina, joka kehii voimaansa yksilön ulkopuolelta, maailmaa peilaamalla. Perinteen hyödyntämisestä huolimatta persoonallisen omaääninen ja fantasioissaan tiukasti tässä ajassa kiinni. Tarinan loppu avautuu tulevaisuuteen, Kimmel hyvästelee vanhan nimensä ja antaa itselleen uuden. Kulkuneuvo vaihtuu lentokoneesta purjeveneeksi, jolla on ”lyijyä pohjassaan ja tähtipölyä mastossa.” Matka jää jatkumaan.

Blogi kiteyttää arvionsa palkintoraadin sanoin: ”Kimmel on kunnianhimoinen ja kaunokirjallisesti erittäin korkeatasoinen teos, joka täyttää kirkkaasti Anni Swan -mitalin kriteerit.”

……………………………………………

Ekstralinkki neljän vuoden takaa kertoo Vilja-Tuulia Huotarisesta lisää: Miten onnitella Finlandia-voittajaa? 

…………………………………………..

Kevät, kalat ja kirja

Kirjoittanut | 20.5.2015

Blogin päivitys venähti pitkäksi. Syy on saaristossa. Tarkemmin sanottuna mantereen ja Maarianhaminan puolivälissä, kahden yhteysaluksen ja kahden lossin päässä Kustavista.

Saalista tavoiteltiin vesiltä, mutta koko kevät kaatui kerralla syliin: myrskyt, sateet, aurinko, luodot, lintujen loputon laulu ja kauriiden kauneus… päätteeksi kalaakin kotiin asti.

Isokoskelo, Mergus mergausen

Isokoskelo, Mergus mergausen

Metsäkauris, Capreolus capreolus

Metsäkauris, Capreolus capreolus

Pikapäivitys tarjoaa tällä kertaa kuvapainotteista antia, mutta muistuttaa maailman parhaasta ”kalakirjailijasta”. Hemingway ei kalastuksesta kirjoittaessaan kuvannut kalastusta, vaan käytti teemaa aivan muihin motiiveihin. Alan klassikko on Izaak Waltonin 1653 ilmestynyt Oivallinen onkimies. (suom. Kai Kaila) Mutta näistä kumpikaan ei vedä vertoja Juhani Aholle.

Härkäsimppu, Myoxocephalus quadricornis

Härkäsimppu, Myoxocephalus quadricornis

Kolmipiikki, Gasterosteus aculeatus

Kolmipiikki, Gasterosteus aculeatus

Ahon Lohilastuja ja kalakaskuja ilmestyi 1921 ja on edelleen kalan- ja kalamiehen sielunelämän kuvauksena ylittämätön: ”Minulla ei ole hämärintäkään näkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni tarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista miten ja milloin opin piirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään milloin opin ulkoa Isämeidän. Yleensä minulla ei ole mitään voimakkaampaa muistoa ensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani. Sitä vastoin se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen eletty.”

Hauki, Esox lucius

Hauki, Esox lucius

Kirjoitin aiheesta blogiin enemmän yli viisi vuotta sitten. Katso ekstralinkki ja lue Ahon lyyrisen pakahduttava tekstinäyte, jossa hän kuvaa perhovapaa ja vertaa sitä arvoviuluun.

Pyöveli

Kirjoittanut | 7.5.2015

Juuri nyt luvussa olevat kirjat: José Saramagon Baltasar ja Blimunda on edennyt madellen sivulle 447. Aloitettuna on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. J P Koskisen Ystäväni Rasputin on jämähtänyt sivulle 215. Työhuoneella odottavat keskeneräiset lähdeaineistot: Janusz Piekalkiewicz, Eurooppa tulessa ja Guido Knopp, Wermacht Hitlerin armeija.

Kanto

Viimeinen, nopeasti ja samaan soittoon luettu romaani on Anneli Kannon Pyöveli. Johtopäätös: Kannon tuore kirja on intensiivisen kiinnostava Lukuromaani.

Lukuromaani on väkisin väännetty nimike viihdekirjasta. Ikään kuin myönnytys sille, että viihdyttävällä kirjalla voisi olla myös ”taiteellista” arvoa. Kuten onkin. Tänä vuonna fiktiivisen romaanin Pulizerilla palkittiin Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Takakannen mukaan ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista…”

Doerrin romaani nousee blogiin aikanaan. Sain vasta käsiini romaanijärkäleen arvostelukappaleen. Pyöveliä ehdin jo ennustella sos-mediassa ensi syksyn Finladia-ehdokkaaksi. Mikä ei tietysti vuoden tässä vaiheessa ole viisasta. Kertokoon kommentti kuitenkin innostuksestani, jonka perusteet tässä lyhyesti.

Sovellan Kannon romaaniin urheilullista ajatusta: kymmenottelua ei voiteta parin lajin huipputuloksella, vaan vahvalla panoksella kaikilla osa-alueilla. Pyöveli on vakuuttavaa työtä kauttaaltaan. Vankalle faktapohjalle rakennettua fiktiota, jota kuljettaa täsmällinen, mutta rikas ja omaleimainen kieli. Ajankuvan huomioiva ja ainutlaatuisen ilmeikäs.

Pyöveli on aiheena mielenkiintoinen ja avaa tämän päivän lukijalle näkökulman 1600-luvun elämään ja yhteiskuntaan, Euroopan pyövelien historiaan ja Suomeenkin yltäneisiin noitavainoihin. Eeppisen ylevää viitekehystä ei kannata pelästyä, romaani kuvaa aihettaan käden ja kirveen mitan etäisyydeltä. Selitysten kaaret on tyystin karsittu, tarina elää hetkessä, rytmittää kerronnan aikamuotoja ja käyttää usein preesensiä.

Romaania kuljettaa osin kaikkitietävä kertoja, välillä lyhyiden lukujen äänessä on subjektiivinen minä. Tarina punoo yhteen pyövelin, tuomarin ja apteekkarin elämänlangat. Kanto on hylännyt tarkoitushakuisen juonikuvion, nyt lukemisen imu muodostuu itse aiheen käsittelystä ja ajankuvan tarinoiden limittämisestä ja niiden vastavoimista. Lopputulos muistuttaa veteen viskattua kiveä – ajattelun renkaat lähtevät laajenemaan.

Yhteiskunnan ja yksilön rajat, laki ja järjestys, säätykierto, usko ja taikausko, rahan valta ja moraalin pohdinta ovat romaanin keskeisiä teemoja. Niiden parissa Kanto on tehnyt mittavan lähdetyön. Lopun kirjallisuusluettelosta löytyy liki 30 nimikettä.

Pyövelin rakenne suosii mainitsemaani ”samaan soittoon” lukemista. Romaanin 382 sivua on jaettu yhdeksäänkymmeneenviiteen lyhyeen lukuun. Jos kerronnan vaivattomuudessa ja historiallisen aineksen käsittelyssä pitäisi hakea Pyövelille sukulainen, mieleen nousee Per Olov Enquistin vuonna 1999 August-palkittu romaani Henkilääkäri.

Kiteytys: asioita on hyvä tietää, siihen auttaa fakta. Kun asioita pitäisi ymmärtää, tarvitaan lisäksi fiktiota. Pyöveli herättää henkiin yli kolmensadan vuoden takaisen maailman.

Anneli Kanto (s.1950) on kirjoittanut romaaneja, palkittuja lasten ja nuorten kirjoja, näytelmiä sekä käsikirjoituksia tv-draamoihin. Ilmaistaan asia näin: Kanto on kirjailijana rautainen ammattilainen. Niin kova luu, että sellaiset ovat tässä maassa harvassa.

………………………………..

Ekstralinkit:

Nappiin osunut Finlandia-veikkaus.

Finlandia-voittaja, joka jätti kylmäksi.

………………………………..

Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

Kirjoittanut | 29.4.2015

Blogi kierrättää vappuviisautta kolmen vuoden takaa. Kun työtilanne antaa myöden, tulossa on varsin mielenkiintoisia proosa-arvioita. Mutta nyt ystävät: vireetä vappua Nalle Puhin myötä, joka onkin ”Sellainen Karhu”.

Vappu vaatii oman filosofinsa. Ajatteluun innostavan ja yhden suurimmista, lähes Sokrateen veroisen. Kumpikaan ei kirjoittanut itse, vaan muut merkitsivät muistiin heidän ajatuksensa. Näin Nalle Puh: ”Minun kirjoitustaitoni on Horjuva. Kirjoitus on kyllä sinänsä hyvää, mutta se Horjuu, ja kirjaimet menevät vääriin paikkoihin.”

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 – 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin, 25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät ”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………….

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’

………………………………………..

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

…………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

…………………………………………

 ”Älä pelkää” Ekstralinkissä hamsterin vappujuomat ja yksi maailman parhaista satukuvittajista.

Ristiäisruno

Kirjoittanut | 23.4.2015

Blogi on pitänyt tiukasti kiinni kirjallisuudesta ja kulttuurista – kolmeentuhanteen merkkiin puristetuista jutuista, jotka kaivavat usein esiin myös unohdettua, mutta mielenkiintoista. Poikkeukset saavat vahvistaa säännön, kun kyseessä on jotain todella merkittävää!

Tyttäreni Iidan ja hänen miehensä Jarmon tytär syntyi 9.2.2015. Ristiäistilaisuus pidettiin Tampereen vanhassa kirkossa 4.4. Tyttö sai kasteessa kutsumanimekseen Lumi. Valinta on hyvin suomalainen, nimi yleistyi käyttöön vasta 1900-luvun lopulla, hyväksyttiin almanakkaan 2010 ja kaimoja on ehtinyt kertyä noin puolitoistatuhatta.

Toinen nimi, Minea, muistetaan Waltarin 1945 ilmestyneestä romaanista Sinuhe egyptiläinen. Alkuperäinen merkitys juontaa Kreikan mytologiaan ja Kreetan minolaiseen kulttuuriin yli neljäntuhannen vuoden taakse.

Lapsi mullistaa vanhempiensa elämän, mutta tarjoaa myös isovanhemmille jälleen tilaisuuden tarkastella elämän ihmettä aivan uudesta kulmasta. Muutama ystävä ehti jo kysellä ristiäisrunon perään. Ja kyllä, sellainen on kirjoitettu. Julkaisen sen täällä vanhempien luvalla. (Blogin julkaisualusta hukkaa rivien asetukset, mutta eiköhän asiasta tolkku tule.)

Kastepappi: Mari Korhonen-Hieta, kummit Leena & Juuso Siro

L U M I  M I N E A L L E

Tämä on ristiäisruno ja tervetulotoivotus

juhlassa jossa saat nimen, jolla läheisesi ja ystäväsi

voivat sinua kutsua – osoittaa ystävyyttä, rakkautta ja huolenpitoa.

Tiedämme jo, että olet poikkeuksellisen jäntevä tyttö,

olethan saanut jumpata äidin mukana hänen vatsassaan

yhdeksän kuukauden ajan.

Synnytyskertomuksen mukaan teit matkaa

meidän luoksemme minuuttia vaille viisitoista tuntia,

mutta loppukirisi oli kova,

aikaa syntymästä napanuoran katkaisuun

kului neljä minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia

kun pysäytit kellot  helmikuun aamupäivänä aikaan

nolla yhdeksän neljäkymmentäyhdeksän.

*   *   *

Ulkona maamme yli liikkui keveitä lumisateita lännestä itään,

maanantaipäivän pakkanen oli kääntymässä plussan puolelle.

Sinut punnittiin ja mitattiin, elämäsi alku

meidän maailmassamme kirjattiin numeroiksi:

painoit kolme ja puoli kiloa,

sinulle oli kertynyt mittaa viisikymmentäkaksi senttiä.

Söit heti hanakasti, muutamaa päivää myöhemmin kotona

jo niin ahnaasti ja innokkaasti, että onnistuit imemään

verta äitisi maidon sekaan.

*   *   *

Sairaalasta lähtiessä papereihisi kirjattiin,

Lapsen jatkohoito: poistunut kotiin 11.2.2015.

Eikä isäsi ilmoitus ollut turhan vaatimaton, kun hän lähetti

perheen ensimmäisen viestin avaruuden eetteriin:

 9.2. klo 9:49 universumi räjähti – meille syntyi pieni prinsessa

 henkilön Iida Minea Siro kanssa.

Kuvassa nukut käsi poskella vaaleanpunaisen peitteen alla,

sadat tykkäävät, keräät peukkuja ja onnentoivotuksia,

sinua kehutaan suloiseksi ja kauniiksi.

*   *   *

Tänään on pääsiäispäivän aatto ja sinut on ristitty,

liitetty seurakuntaan ja sukuun.

Lumi Minea merkitsee, ettet ole kuka tahansa

vaan ainutkertainen ja ainutlaatuinen persoona,

oman universumisi prinsessa ja keskipiste.

On ilo olla kasvussasi myötä ja mukana,

muistaa, että tärkeintä mitä voimme sinulle tarjota on

että aina –  ja elämäsi joka tilanteessa

voisit tuntea itsesi rakastetuksi.

……………………………………………………………

Ekstralinkki muistaa tänään Kirjan ja ruusun päivän historiaa: Cervantes & Shakespeare.

……………………………………………………………

Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen

Kirjoittanut | 15.4.2015

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä tänä vuonna.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Laajempaa kulmaa hakevalle voin suositella Tommi Melenderin ansiokasta arviota Parnassossa 1/2015. Teksti löytyy myös Image -lehden blogilistalta, jonne Melender nykyään kirjoittaa.

Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Ekstralinkkissä toinen Bazarin kustantama laatukirja: ”Olin tipahtaa omaan ansaani”.

……………………………………………

Luvassa elämä

Kirjoittanut | 10.4.2015

Kello on 18.48. Vielä Perjantairunon pikapäivitys, ennen kuin lähden työhuoneelta ja loikkaan polkupyörän selkään. Valinta on helppo, kun nappaan hyllystä ensimmäisen käteen sattuvan kokoelman.

Belgialaissyntyinen Guy Goffette (s.1947) on yksi Ranskan nykyrunouden kärkinimistä. Hän on proosan ohella julkaissut toistakymmentä runokokoelmaa. Kädessäni on ”Luvassa elämä”, jonka Pentti Holappa on suomentanut ja wsoy julkaissut 2004.

Goffette on tehnyt sen, mistä niin moni kykenee vain haaveilemaan. Akateemisen loppututkinnon suorittaneella peruskoulun- ja lukion opettajalla oli kolmilapsinen perhe ja omin käsin rakennettu talo, kun hän 46-vuotiaana luovutti omaisuutensa lastensa äidille ja lähti kiertämään maailmaa tehden sekalaisia duuneja.

Goffette on aina vältellyt kirjallisia seurapiirejä, mutta nykyään hän on arvostettu Mallarmé-akatemian jäsen. Kokoelmasta valitsemani runo kiteyttää tekijänsä asenteen: kuuntele, mitä elämä sanoo, ja jos sinulla on haaveita, nyt on aika toimia.

Tuumin itsekseni näinkin: elämä ei ole vain

ohikiitävää unohtuvaa aikaa ja rakkauden

tihutyötä ja kulumista – vaan sitäkin mitä

teemme aamusta iltaan: kynnämme merta

kynnämme taivasta ja maata, vuoroin lintuna,

kalana, myyränä, niinpä niin, leikimme vatkaten

ilmaa, hedelmiä, tomua; touhuten ikään kuin,

palamme sen vuoksi, kuljemme kohti, korjaamme

talteen mitä? Madon omenasta, tuulen viljasta,

koska kaikki joskus lakoaa, koska kaikki alkaa

alusta eikä ole samanlaista kuin oli,

ei pahempaa eikä parempaa,

toistelee taukoamatta: elämä on toisenlaista.

………………………………………………….

Ekstralinkki: Paul Verlaine oli Yksi Goffetten keskeisimmistä innoittajista. Linkistä löydät Verlainen koodirunon, joka laukaisi Normandian maihinnousun.

………………………………………………..

Emÿna daÿda

Kirjoittanut | 8.4.2015

Blogi ei voi sivuuttaa Mikael Agricolan- ja suomen kielen päivää. Pitkän käsiksen editoinnin ja muiden kiireiden keskeltä tarjoan päivitetyn postauksen muutaman vuoden takaa. 

Yleisönosastojen aiheissa on kaksi kestosuosikkia. Koirankasoista valittajat aktivoituvat hankien huvetessa ja suomenkielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Nuoret eivät enää lue mitään! Kaikenmaailman rastalettien, räppäreiden ja lökäpöksyskeittareiden puheesta ei tule tolkkua! Englannin kieli jyrää meitin, kaikkialla käytetään vain lainaa ja slangia! Apua ihmiset, meiltä kuolee kaunis kirjakieli!

Mikael Agricolan Uuden testamentin käännös: Se Wsi Testamenti 1548.

Mikael Agricolan Uuden testamentin käännös: Se Wsi Testamenti 1548.

Ymmärsitkö otsikon sanat? Koko lause kuuluu näin: ” Mÿnna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda.” Satoja vuosia sitten suomenkieli kuulosti tuollaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Puhuttu kieli on varmasti kuulostanut hyvinkin erilaiselta. Ihan kuten nytkin, kirjakielen kaltaista kieltä ei sinällään puhuta missään. Lähimmäksi päästään Keski-Suomessa, Keuruun kaupungin tienoilla.

Vanhimmat kirjatut suomenkieliset lauseet ovat löytyneet Nürnbergistä, keskiaikaisesta saksalaisesta matkapäiväkirjasta n. vuodelta 1470, josta göttingeniläinen Christine Wulff on tehnyt tutkielman ”Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert”. Esimerkkilauseeni on tuosta tutkielmasta napattu.

Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon hyllystä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetään laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.

Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Nyt minun pitäisi kirjakielen mukaan käyttää ruuvitalttaa, mutta ruuvimeisseli sopii puheeseen paremmin. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus. Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa.

Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomenkielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi kunnes syntyy parempia.

Pelkistetyn provokaationi lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”

……………………………………..

Ekstralinnkki: kansalliskirjailijamme kontakti Saksaan – retkellä otetaan olvia olan takaa.

……………………………………..

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken

Kirjoittanut | 2.4.2015

Kiireiden keskellä kierrätän pääsiäisen tekstin kolmen vuoden takaa. Itse asia ei ole parissa tuhannessa vuodessa miksikään muuttunut: armon ja tuomion välistä kasvaa kolmas tie.

Pitkäperjantaina runon idea lähtee kahdesta sanasta. KYLLÄ ja EI. Ne ovat kahlitsevia ilmaisuja. Aivan kuin taannoisessa tietokilpailussa: ”Haluatko lukita lopullisen vastauksen?”

Pääsiäisen viesti on kuolemassa ja elämässä. Jeesuksen väitetään kumonneen kaksi edellä mainittua sanaa. Käsityksemme mukaan voi olla vain elossa tai kuollut. Jälkimmäisestä lääkäri kirjoittaa todistuksen. Jeesukselle oli annettu kolmas vaihtoehto ja hän nousi kuolleista.

Tarinan todenperäisyyteen en ota kantaa. Kompetenssi ei riitä. Käsitykseni on, että kaikki uskonnot ristiriitaisuudessaan ovat lopulta yhtä. Niitä yhdistää sama kuin lottovoiton odotusta. Keskitetään toiveet johonkin, joka ratkaisisi kerrasta kaiken. Tärkeintä on toivo. Ne, jotka satsaavat mammonan sijasta taivasosuuteen, kutsuvat samaa asiaa sanalla armo.

Kuvien symboliikka liittyy päivän runoon. Ensimmäisen on maalannut Michelangelo Merisi, alias Caravaggio. (1571-1610) Kuka voisikaan kuvata ylösnousseen ilmestyksen paremmin kuin barokin ristiriitainen nero. Loistava miekkailija, joka pikaistuksissaan tappoi ja haavoitti muita ja oli jatkuvasti etsintäkuulutettuna. Garavaggion maalauksia kannattaa tutkia enemmänkin. Niistä on riisuttu turha rekvisiitta. Jäljelle jää vain draaman tihentymä ja asian ydin.

Maitokivi -teoksen olen nähnyt livenä Kiasmassa. Tekijä Wolfgang Laib. Siinäkin on kysymys epäilystä. Pinta on maitoa, eikä sitä voi erottaa marmorista. Tekisi mieli koskettaa.

Pääsiäisrunon ydin on uskossa ja odotuksessa. Jyrkkien vastakohtien hylkäämisessä ja varmuudessa, että toivoa on. Runon nimi on latinaa ja merkitsee rakkautta. (Julkaistu kokoelmassa Musta runokirja, Like 2000.)

C A R I T A S

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken,

kuin taikurin sauvan liike silinterihatun yllä.

Yön tunnit hakkaat tyynyllä unen naulaa,

tuska lisää terävyyttä ja alat nähdä syvemmälle.

Et usko ettei maito ole marmoria,

ennen kuin työnnät sormesi siihen.

Niin kuin Tuomas, joka halusi tunnustella

haavaa ja naulan jälkiä Mestarinsa käsissä.

Asetta älä käytä, edes sanoja.

Ne ovat sotkuinen verkko syvyyksien yllä. Vesi

ei saa miekasta avointa haavaa

ja jos odotat, armon ja tuomion välistä

kasvaa kolmas tie.

………………………………………………

Ekstralinkkissä espanjalaisten pääsiäinen: ”Tarvitsetko kompassiksi sydämeni?”

………………………………………………

Jeesus asettaa leikatun korvan takaisin paikalleen

Kirjoittanut | 30.3.2015

Pohjoismaiden neuvosto jakaa vuosittain palkinnon kaunokirjalliselle teokselle. Vaatimuksena on, että teos on kirjoitettu jollakin pohjoismaisista kielistä. Palkinto on jaettu vuodesta 1962. Vain kahdesti palkinto on osunut vähemmistökielen edustajalle. Rói Paturson palkittiin fäärinkielisestä teoksestaan Likasum, 1986 ja Nils-Aslak Valkeapää saamenkielisestä runoteoksestaan Aurinko, isäni, 1991.

Tänä vuonna palkintoehdokkaana on 14 kirjailijaa ja teosta. (linkki jutun lopussa) Saamelaisen kielialueen ehdokkaana on Niillas Holmberg, vuonna 2013 julkaistulla runokokoelmallaan Amas amas amasmuvvat.

Palladium Kirjat on ehtinyt julkaisemaan tänä vuonna Utsjoelta kotoisin olevan Holmbergin kolmannen runokokoelman Jos itseni pelastan itseltäni. Edellisestä kokoelmastaan runoilija sai Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014.

Kirjoittamisen ohella Holmberg myös näyttelee ja tekee musiikkia. Saamelaiskulttuurin edustajana hän on yhtä aikaa paikallinen ja globaali, perinnettä ja nykypäivää sekoittava uudistaja. Tekstit liikkuvat Utsjoen rantatörmältä Tampereelle, Jakomäkeen ja maailmalle.

Jos itseni pelastan itseltäni on lähellä perinteistä, kokevaa runoa, jossa tekstin puhuja avaa tuntojaan. Kokoelman mittainen ansio on se, miten tekstit sekoittavat kulttuurisia viitteitä ja henkilöitä, mennyttä ja tulevaa. Holmbergin teksteissä yllättävät assosiaatiot liittyvät usein huumorin välähdyksiin:

”Astupa koskemattomaan / ei ole hyvää mieltä oksentaa ulosteeseen / jonka vastakohtana olisi korvan leikkaaminen / mutta Vincent teki jo sen / ja käänsi itselleen toisenkin posken / ja mitä Jeesus teki / asetti korvan takaisin paikalleen!

Kokoelman päättää Epilogi, pitkä loitsumainen teksti, jossa säe ”Piirtää hiilellä ja Kontion verellä”, toistuu seitsemäntoista kertaa. Toisto tuo runoon rytmiä ja sitoo poukkoilevaa tekstiä yhteen. Minulle kyseinen runo toimii kokoelman mielenkiintoisimpana, ja on Holmbergin tekstien omaleimaisinta antia.

/…/ Olen Aslak Hætta, joka on alkanut / ymmärtää, miksi tokka ei pysy kasassa. / Viima on viheliäinen, sudet ovat oppineet / muuttamaan muotoaan. Niiden hampaat / valuvat veden näköistä verta. / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä.

Olen commandopipo, joka peittää / Subcommandante Marcosin kasvot. / Olen hänen piipustaan nouseva savu, / jonka tuuli ottaa asiakseen. / Viva Zapata! / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä. /…/

……………………………………………………

Niillas Hombergin kirjan kuvitus: Hanna Leinonen

……………………………………………………

Linkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat 2015.

Ekstralinkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 1963. ”Väinö Linna – huolimaton ja laiska?”

……………………………………………………

Copyright © 2015 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi