”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdeperän sydänperseissä”

Muutaman viikon urakka muiden puuhien ohella on valmis! Olen lukenut Alastalon salissa!

Näin sanoo kirjan takakansitekstissä kirjallisuudentutkija ja Suomen kirjallisuuden historian (1981) julkaissut Kai Laitinen: ”Tämä vuonna 1933 ilmestynyt romaani kuuluu suomalaisen kirjallisuuden parhaisiin saavutuksiin. Sen edelle tai rinnalle voidaan asettaa vain pari muuta suomalaista teosta, Kiven Seitsemän veljestä  ja Joel Lehtosen Putkinotko. Ulkomaisina vertauskohtina Kilven yhteydessä on mainittu modernin proosan mestarit James Joyce ja Marcel Proust.”

Kuva: Paraisten kotiseutumuseo.

Kahdessa edellisessä jutussa käsittelin hieman Kilven metaforia ja romaanin rakennetta. Kilven tärkein elementti on kuitenkin itse kieli. Voisi sanoa, että hän on luonut kokonaan oman ja jäljittelemättömän kielen, jolle kaikki muu on romaanissa alisteista.

Kilven teksti on kerrosteista, yhtä aikaa tiheää pintaa, paksua välifyllinkiä ja sisävuoria: sama asia kerrotaan yhä uusin ja loputtomin vertauksin. Eikä tässä vielä kaikki! Koko romaani rakentaa toisteista näkökulmien rihmastoa. Kun Alastalon tytär Siviä kantaa kuuman totivesikannun saliin hänen ajatuksensa ovat tarinan keskiössä, kohta jo Härkäniemen tuumailussa mitä keskelle lattiaa jätetylle kannulle tulisi tehdä – tapahtumaa pohtivat myös muut ja kerronnan edetessä kannun ympärillä pyörähdetään vielä useamman kerran.

Kilven ilmaisu koostaa kirjakieltä, murreilmaisuja, yhteisön sanontatapoja, uudissanoja ja yllättäviä assosiaatioita: ”…ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä.”

Kuva elokuvasta Ulkosaarelaiset/Kansallisfilmografia.

Alastalon salissa on läpeensä patriarkaalinen romaani. Naisen osaksi jää vain kaksi stereotypiaa. Katselle alistettu ja mieltä kiihdyttävä ihastelun kohde: ”Flikkaihminen Siviäkin kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten!” Toinen naiskuva on ehtivä ja kaikesta huolehtiva emäntä:

”On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina!”

Mainitsin jo aiemmin Pukkilan, jonka luonteen särmä kipunoi koko romaanin mitan. Hänenkin ajatustensa fokusta tarkennetaan aivan viime sivuille saakka. Kilven romaanin syvin olemus kietoutuu isäntien sosiaalisiin suhteisiin, varakkuuteen ja rahaan, joka määrää elämisen järjestyksen: ketä kunnioitetaan ja kuunnellaan, kenen sana painaa, kuka on yhteisten hankkeiden arvoinen luottomies.

Kuva: Rauman merimuseo.

”Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata /…/ Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen?”

……………………………….

Suomalaisuuden tarinaa määrittää raivaajahenki ja teollistumisen vauhdittama hyvinvointi. ”Alussa oli suo kuokka ja Jussi.” Tai Toivo Pekkasen paatos romaanissa Tehtaan varjossa. Saatan tehdä ensi viikolla vielä Alastalon salista yhden jutun, jossa katsotaan laajemmin yhteiskuntaa ja kokonaisuuden kaarta.

………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Göran Shildt ja purjehdus Välimeren maisemiin.

2. Borges ja todellisuuden mittakaava.

………………………………

Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

Jatkan edellistä päivitystä. Alastalon salia on takana reilut seitsemänsataa sivua. Olisin saanut souvin loppuun, mutta Saima (6v.) ja Selma (4v.) plus hännänhuippuna Lumi (3v.) pitivät huolen koko viikonlopun ohjelmasta. No, mikäs mukavampaa. Eikä kirjan kanssa ”mikään virstan villastus ja takakäpäläin kilpa etukäpäläin kanssa ole edessä”, kuten Volter Kilpi asian ilmaisisi.

Alastalossa on saatu parkinpapereihin jo Petter Filemon Pihlman-Pukkilankin nimi 1/16 osuudella. Pukkila on kerronnan rytmin kannalta tärkein henkilö, vastavoima ja kipinäniskijä koko muulle, tasaisemmalle porukalle. Keskeisiä henkilöitä kirjassa kuvataan vain kymmenkunta.

Palaan Pukkilaankin vielä, tänään pistän päivitykseen muutaman ajatuksen kirjan rakenteesta. Kerronta etenee henkilöiden pääsisäisten ajatusten, muistojen ja takaumien jatkumona. Silloin, kun preesensin tapahtumat nousevat pintaan nekin saavat hyberbolan ja liioittelun silauksen.

Romaanista puhuttaessa useimmiten mainitaan Härkäniemen piipunvalinta, jolle Kilpi uhraa seitsemänkymmentä sivua, ennen kuin Härkäniemi kulkee salissa, astelee keinavin kapteenin askelin laattian poikki ja roihutelee piippua… Piipun valinta kuvataan kirjan alussa, jo sivulta 41 alkaen ja valistunut arvaukseni on, että kohtaus on monen mielessä päällimmäisenä, koska lukuvoimat ovat sen jälkeen saattaneet hiipua.

Kun päästään ensimmäisistä kolmestasadasta sivusta käy selväksi, että rakenteeseen mahtuu Kilvenkin mittapuulla suvantopaikkoja, joiden jälkeen kerronnan ote taas ottaa enemmän kierroksia. Kun ykkösosa on selätetty, kakkonen alkaa vallan riemastuttavasti, kun totivettä odotetaan saliin kannettavaksi. Tulossa on ”ihmismäinen ja siivo totilasin tyhjennys vain, semmoinen viaton leimaus suuhun, joka virkistää verta ja vie miehen tukanjuuriin, harjan alle tiedonsiemauksen siitä, että hän on rohkea poika siellä, missä kuka muukin Jalmari.”

Kilpi kuvaa henkilöidensä ajatukset – eikä yksinomaan niitä, vaan päänsisäiset keskustelut, joissa ihminen käy dialogia itsensä kanssa, väittelee katuu ja kannustaa. Kun ihmiset puhuvat ääneen, Kilpi ei muuta kielensä rekisteriä vaan repliikit ovat toistensa kaltaisia ja käyttävät samaa ilmaisujaan kertaavaa ja vertauksineen kaikkialle haarovaa kieltä. Sillä tavoin ei kukaan puhu ja vieroksuin ratkaisua aluksi. Mutta kyllä tämäkin on pidemmälle ehdittäessä alkanut kokonaisuuteen saumattomasti istua.

Ja on se kuulkaas ihmeellistä, että alkaa jännittää kuka sen nimensä parkinpapereihin raapaisee nokkamiesten jälkeen. Tarina ottaa imuunsa ulkoisesti vähäisin eväin. Ainoa täysipainoisesti draaman kaarta hyödyntävä osuus löytyy Albatrossin tarinasta, jonka Härkäniemi kertoo, ennen kuin parkin piirustukset tuodaan saliin kaikkien nähtäväksi.

Albatrossin tarina on julkaistu myös erillisenä niteenä. Kertomus on 67-sivuinen, puhdasverinen ja jännitteensä pitävä novelli, jossa odotusarvoa maltetaan pedata kunnes päästään ”haukkapisteeseen”, josta tarinaa ottaa uuden ja yllätyksellisen suunnan. Jutussa on myös huumoria, joka sai lukiessa naureskelemaan ääneen.

Vaasan Ville pistää koko omaisuutensa ja vielä velkarahat likoon ja varustaa fregatin matkaan. Brasiliasta pitäisi kahvia saataman. Hän palkkaa kapteeniksi lapsuusaikojen toverinsa Kallen. Kuluu seitsemän vuotta eikä laivasta kuulu mitään. Ei kirjettä, ei juorua tai huhua. Ihmiset pitävät selvänä, että meri on miehet vienyt, mutta Ville jaksaa juosta joka päivä haminan möljälle tähystämään.

Kun laiva viimein saapuu paikatuin purjein, lahot mastot sammaloituneena ja vesiraja tropiikin kasvustoa liehutellen, Kalle saa kuulla kunniansa, hyvä ettei varustaja kurkkuun käy. Kapteenilla on kuitenkin pasmat selvillä ja vastaus valmiina.

”Minun mielestäni oli laivan saapuminen tärkeämpi asia kuin kirjepaperin. Ajattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun tiedätte, että siinä on kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja närpiöläinen!”

Mitäs huolta maailman myrskyistä ja Atlantin tyrskyistä. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Suositus toiselle kesäklassikolle: ”Triangelidraamaa ja itsetunnustusta, vaarallista ja rohkeaa rakkautta”

2. Veden äärellä Ateenassa: ”Susiturkki ja alaston nainen”

…………………………

Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno

Muutama vuosi sitten nappasin kirjaston poistomyynnistä kaksiosaisen teoksen. Volter Kilven Alastalon salissa julkaistiin ensi kerran 1933. Yli yhdeksänsataa sivua tiheätä tekstiä ja tajunnanvirtaa, josta ”normaalikokoisella” fontilla ladottuna ja vähän väljemmällä taitolla syntyisi helposti pari sataa sivua lisää.

Parkkilaiva Väinämöinen, Uusikaupunki 1865.

Kilven romaania pidetään yhtenä kirjallisuutemme merkittävimmistä teoksista – vuosien mittaan useat arvioijat ovat sijoittaneet sen ykköspaikalle. Teos lojui hyllyssäni ajatuksella sitten joskus. Sellaista päivää ei olisi varmaan tullut, ellen olisi liittynyt fb-ryhmään, jossa kirjaa luetaan porukalla. (klik)

Nyt ensimmäinen osa on luettu ja toista aloitettu. Ei tämä helppo rasti ole, mutta sitäkin antoisampi. Ennakkoluulot karisivat jo alkumetreillä, ja toisaalta, kakkososa alkaa niin makeasti, etten ole aikoihin sellaista tekstiä lukenut. Kilpi on vertaansa vailla punomaan huumorin lankaa vakavamman asian lomaan.

Teen kirjasta aikanaan pidemmän jutun. Teos vaatii meta-analyysin suhteestaan yhteiskuntaan ja kirjallisuuden traditioihin – sekä tarkan lähiluvun tarinan, kielen ja rakenteiden osalta. En kuitenkaan malta olla tarjoamatta makupaloja lukumatkan varrelta. Kilvelle on tyypillistä, että tekstin jatkuvista vertauskuvista muodostuu yksi suuri, tunnetta siirtävä metafora. Oikeastaan koko teksti etenee sellaisten kuvien loputtomana jatkumona.

Lukiessa on tullut hankittua tietoa myös purjelaivojen aikakaudesta. Murresanakirjaakin on pitänyt välillä vilkuilla vaikka sanat usein aukeavat asiayhteydestään. ”Kaapa kengillä” merkitsee kengitettyä hevosta. Esimerkissä (sivu 411) Alastalon miehinen uho kiteytyy itsetuntoisen ja sanansa hallitsevan isäntämiehen malliksi muillekin kuulijoille.

Kenellä ovat nuottasaappaat jalassa ja astelee pitkävartisissa, hän ei loikiskele turhia, mutta kävelee komeasti. /…/ ”Jumaliste!” sanoi Alastalo, ”harakat lentävät pyristelevät ilmassa ja pitävät räiskyttelevät elämää pajatahtomen aidalla, mutta ei siitä enempää synny kuin valkoinen liraus riun nokalta ja likainen mäiskäys katavapuskaan, meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno, meillä on otsakulma, kun harakalla siipisätky, ja otsakulman tallessa siellä on miehellä tallissa monenlaista hirnaturpaa, joista hammasrivin porteille talutetaan vain se varsa, jolla on kaapa kengillä ja kavioraudoissa virstain henki! Sitä varten varsa valjaissa hirnuu, että se tienselkään pääsisi, ja sitävarten mies selkää oijentaa, että hänellä on isännän selkä venymässä!”

Tämä ei jää tähän. Tai niin kuin Volter Kilpi sen sanoisi: ”Menojomo pysyy sarvissa niinkuin ajatuksissakin, vaikka kielensä päälle myöntääkin pienen heravan…”

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Toinen loistava saaristolaiskuvaus: ”Mikä tekee romaanista Finlandiavoittajan?”

2. Vuosien takainen juttu, ajoitukseltaan ja metodiltaan taas ajankohtainen: ”John Irvingin menestysresepti”

……………………………

Miten kirjoittaa romaani viikossa – entä jos se kestää kymmenen vuotta?

Georges Simenon oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimmista kirjailijoista. Hiottuaan tekniikkaansa, hän pääsi viimein tavoitteeseensa ja kykeni kirjoittamaan romaanin viikossa. Juttulinkki komisario Maigretin luojaan löytyy jutun lopusta.

Mikael Niemi julkaisi romaaninsa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä Ruotsissa vuonna 2000. Outi Mennan suomennos ilmestyi vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli pohjoismainen myyntihitti ja tekijänsä läpimurtoteos. Haastatteluissa Niemi sanoi kirjoittaneensa teosta liki kymmenen vuotta. Laura Lindsted on kertonut Finlandia-voittaja Oneironin olleen kahdeksan vuoden urakka.

Tuskin romaanikäsikirjoituksen parissa istutaan kymmentä vuotta täysituntisia työpäiviä. Mutta se voi olla paljon muuta ja muun ohessa: ideoiden kehittelyä ja kirjaamista, lähdeaineistojen lukua, arkistotyötä ja tutustumista tapahtumien miljööseen.

Olen julkaissut omalla nimelläni kymmenen kirjaa. Yhdestoista ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. Voin hyvin sanoa, että sen parissa on vierähtänyt kymmenen vuotta. Aihe on kaihertanut kaiken muun ohessa. Muistiinpanoja on syntynyt pitkin matkaa. Tuskin kymmenentuhatta sivua lähdekirjallisuuden kahlaamista riittää. Varsinainen kirjoitustyö otti kolme vuotta. Mutta tärkein: kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt enkä osannut rakentaa kirjaani.

Romaani avaa 103 vuoden mittaisen aikaikkunan. Kirja on universaali kertomus ihmisyydestä, kahdessa aikatasossa liikkuva tarina yhteiskunnista, joissa yksilön elämä on alistettu suuremman hyödyn periaatteelle. Tematiikka pohtii millaiseksi ihmisellä on mahdollisuus kasvaa pahan keskellä. Lopulta keskiöön nousee kysymys rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta.

Käsikirjoituksen työnimi on ollut Ilmestyskirja 2026. Kustantajan markkinointi-ihmiset ovat kuitenkin eri mieltä. Lopullinen nimi ratkaistaan elokuun alkupuolella. Tarina on raaka ja raadollinen. Mutta myös toivoa tarjoava ja lohdullinen. Muutaman rivin lainauksessa kysytään mitä niin kliseinen sana kuin onni saattaisi olla.

Makuuhuone, Palazzo Sagredo, Venetsia.

”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.

Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

2. Vieläkö on Vittulajänkä lukematta?

…………………………………………….

Grillaajaa ei erota grillistä mikään, paitsi kuolema ja poliisi

Suomi on yhden asian maa. Yhden kerrallaan. Halusin lyhythihaisen kesäpaidan. Kaupoissa 90 prosenttia niistä on ruudullisia. Mitä tulee telkasta eniten? Jos katsotaan mainoksia, yksi asia painaa päälle enemmän kuin muut yhteensä. Nyt pitää grillata! Mikään ei ole niin ihanaa kuin grillaaminen! Paitsi saunominen ja grillaamien!

Kuva sivustolta Poppamies.

Ja kun joulu joutuu, niin arvatkaas: älä ihminen lähde siihen tohinaan mukaan. Ota rauhallisesti ja tule meidän kauppaan. Täältä saat kerralla kaiken ja säästät hermojasi! Joulupukin muorikin ottaa iisisti ja tuuppaa Saarioisten laatikot uuniin. Iltapäivälehdillä on läpi vuoden pari varmaa uutishittiä: helteellä pitää juoda paljon vettä – ja muistaa pukeutua pakkasella lämpimästi.

Kuva sivustolta Burson-Marsteller.

Blogin konstit ovat nyt niin vähissä, ettei auta kuin käyttää päivittämäni Jorma Etton kuuluisin runo, joka valaisee kesäistä sielunelämäämme. Tekijä julkaisi runonsa ”Suomalainen” kokoelmassa Ajastaikaa vuonna 1964. En malta olla mainitsematta myös Etton esikoiskokoelman nimeä: Elämä on: Epälyyrillisiä runoja. Siinä on mainosmies käynyt runoilijan kupilla ja napannut ensimmäisistä sanoista elämään jääneen sloganin.

Kuva sivustolta Mtv.

Suomalainen on sellainen, joka grillaa kun ei kysytä,

kysyy kun ei grillata, ei vastaa kun grillataan,

sellainen, joka eksyy tieltä, grillaa rannalla

ja vastarannalla grillaa toinen samanlainen:

metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

Tuolta tulee suomalainen ja grillaa, on tässä ja grillaa,

tuonne menee ja grillaa, on kuin löylyssä ja grillaa

kun toinen heittää kiukaalle vettä.

Sellaisella grillaajalla on aina kaveri,

koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on grillaaja.

Eikä grillaajaa erota grillistä mikään,

ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Kertaus viiden vuoden takaa: Kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta.

2. Twistin ylivoimaa.

………………………….

Schjerfbeckin varastettu maalaus herää henkiin

Päivitys on muutaman päivän myöhässä, mutta tässä tulee. Kymmenes heinäkuuta vietettiin Suomen kuvataiteen päivää. Sisäministeriö suositti liputusta. Samana päivänä ainoa maailmanluokan kuvataiteilijamme täytti 156 vuotta.

Vuonna 2012 Ateneumin taidemuseo järjesti tähän mennessä laajimman Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttelyn. Esillä oli 300 työtä ja näyttelyluetteloon kuvattuna 750 teosta. Yksi merkittävä omakuvasarjan teos on kadoksissa edelleen: maalaus vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Työ varastettiin ja on sillä tiellään.

Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.

Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.

Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, luetut kirjeet eivät sen jälkeen merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.

Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”

Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy kokoelmastani BABEL (Palladium Kirjat 2013). Niin tämäkin, teksti numero 262.

…………………………………………………………..

Tämä tila (122 x 90mm) ikuistaa kadonneen maalauksen:

neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan

se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,

saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,

kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus

ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,

lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun

suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,

oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,

vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta

väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,

silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,

katseen terävyyttä tukeva suun muoto,

ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja

symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,

nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,

niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja

alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän

kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle

joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.

Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva

olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.

…………………………..

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Muistutan kaikkia paitsi itseäni”

2. Outoa lohtua: ”Maailma, älä kysy”

…………………………..

Kallion halkeamasta kasvaa nöyrä rukous

Kesäkuussa kalasteltiin Savon sydämessä. Viime viikko vierähti Rymättylän Röölässä Pitkäluodolla. Alle kouluikäisenä vaarini opetti onkimaan ja ravustamaan. Sittemmin kesät kuluivat Kokkolassa – äidin siskonmies vei verkoille ja pitkänsiiman nostoon. Siitä se kalavesien viehätys on päälle jäänyt.

Rymättylä 3.7.2018

En tarvitse enkä halua muuta kuin ikivanhan neliheppaisen Yamahan, joka kulkee auton tavaratilassa. Jonkinmoinen paatti kohteesta aina löytyy. Fileerausveitsi odottaa pakissa. Perkaan ja fileoin omat ja muiden kalat… ja pidän siitä.

Roskakalaa ei ole. Vain Härkäsimput on heitetty takaisin mereen. Hauki on hieno ruokakala ja taipuu monenmoisiin resepteihin. Joku väittää, että iso hauki maistuu puisevalle, toinen ja kolmas sen sitten uskoo kokeilematta ja maistamatta. Ei pidä paikkaansa, vika on kokissa. Haukea löytyy nykyään yhä useammin myös huippuluokan ravintoloiden listoilta.

Useimmat tavoittelevat mahdollisimman suurta kalaa, minä en. Tosin, ei sitä aina voi välttääkään. Kilosta kolmeen on hyvä koko hauelle. Eikä tämä liity ruoanlaittoon. Syy selviää runosta. Tekstin kirjoitin jo vuosia siten. Rivit löytyvät kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002).

Juha & Seppo, Hevonlahti, Pieni heinäjärvi 12.6.2018

HAUEN LAULU

Kahden sekunnin lepo veneen vieressä

ja puolen tunnin taistelu on ohi.

Yhdeksän kilon hauen on uskottava ylösnousemukseen,

että pinnan yläpuolella on elämää.

Veri valuu norona veneenlaitaa,

liian suuri saalis, kuin laskisi lapselta hengen.

Kirous lennättää puukkoa

kun paiskaan sen karin kivikkoon.

Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan:

ilmaa anovat kidukset ja pyrstön potkut,

meidän tahdottomat refleksimme.

Mänty on mänty,

kallion halkeamasta kasvava nöyrä rukous.

…………………………

Blogin ekstralinkit

1. Calvados, kuolema ja kalastus

2. Chigozie Obioman romaani Kalamiehet 

………………………….

Matkalla parempaan tähdistöön

Ensi viikko vierähtää Turun saaristossa, mukana lapset ja lastenlapset. Sen jälkeen jatkuu romaanikäsiksen viimeistely, valmista kustannustoimittajan lukuun pitää olla elokuun alkuun mennessä. Ennen kalareissua nostan luettujen listalta blogiin kaksi runokokoelmaa.

Kansien kuvat: Juha Tammenpää

Leena Kellosalo on freelance-näyttelijä, joka on toiminut kustannustoimittajana, kriitikkona ja sanataidekouluttajana. Hän julkaisi esikoiskokoelmansa Leonardo sai siivet vuonna 2015. Toinen kokoelma Hevosenpääsumussa on tuore, tänä keväänä julkaistu.

Jos nostan kirjan blogiin, pyrin lukemaan tekijältä useamman teoksen. Esikoiskirjailijat ovat oma lukunsa. Tässäkin tapauksessa periaate piti kutinsa. Ensimmäinen kirja sai aikanaan lehdissä varsin positiiviset arviot, mutta oma lukukokemukseni syntyi nyt nimenomaan näiden kahden teoksen eroista. Sanotaan asia mahdollisimman yksinkertaisesti: uusi kokoelma on kirjallisesti huima hyppäys eteenpäin.

Leonardo sai siivet on temaattinen kokoelma, täynnä luontokuvastoa ja naiseuden symboliikkaa. Ilmaisultaan ja yksittäisiltä runoiltaan rikas, mutta kokonaisuutena tekstit hahmottuvat usein tiukan keskeislyyrisinä ja toistensa kaltaisina.

Hevosenpääsumussa ollaan uudella tasolla. Kokoelma avautuu minäkeskeisyydestä kolmen sukupolven tarinaksi ja muodostaa draaman tiukan kaaren. Runojen kielikuvat ovat täsmällisiä, mutta käyttävät silti niitä lyriikan vahvuuksia, joihin suora proosa ei yllä.

Kuva Soile Iivonen: ntamon Jarkko S. Tuusvuori haastattelee Leena Kellosaloa

Runoissa ihmisten arki ja elämää isommat asiat lomittuvat ja kasvavat myyttisiin mittoihin. Fokus pysyy silti lukijaa lähellä, sillä tekstejä ankkuroidaan tuttuihin paikkoihin ja henkilöihin. ”Mitä isoäiti sanoi kun Lauri Viita / koki maanalaisia liikahduksia”, Kellosalo aloittaa kokoelmansa.

Oman sukuhistorian pukeminen runoteokseksi ei ole helppoa. On ylitettävä liian subjektiiviset ja pateettiset tunteet. Kellosalo onnistuu raikkaasti, koska hän avaa henkilöiden suhdetta ympäröiviin tapahtumiin ja todellisuuteen – sen ylikin, aina toiseen tähdistöön saakka.

Lainaan kokoelman päättävän tekstin tähän kokonaisuudessaan, siihen kiteytyy monta ansiokasta elementtiä Kellosalon kokoelmasta. Teksti on jatkuvassa liikkeessä, lyyrinen kamera zoomaa eri kohteisiin. Tässä yhteydessä nimien napsiminen tekstiin toimii luonnikkaasti ja tuo universumin kokoisia ilmauksia arjen tasolle.

Hevosenpääsumu on osa Orionin tähdistöä, joka piirtyy esiin taustan punertavasta vetykaasusta. Viime riveillään Kellosalo solmii tarinan langat yhteen ja kiinninaulaavan maksiimin sijaan avaa näkymän Tuonelan virralta  matkalle Alfa Centaurin yöhön ja ikuisuuteen.

”Isoäiti heiluttelee kuunsirpillä särkeviä jalkojaan / kiikaroi poikaansa / ja odottaa kuun täyttymistä / Isoäiti zoomaa: / kaasun vyörymiä / musta aukko / universumin etuvartio / ennen kuolemaa ylipainonsa alle luhistunut tähti / joka imaisee nieluunsa hoidokinpukuisen runoilijan / jolla on taskussaan murtunut risti / ja nyrkissä silvottu perhonen / pikkuisen tinasotamiehen, samojedin, kilpikonnan, David Bowien / Leonard Cohenin, kullankaivajaveljen, Delfin / ja punaisen jättiläistähden / sputnikista pudonneet astronautit / kaiken avaruusromun ja myyttiset hauenluut / Tuonelan virtaan / mustaan aukkoon / ikuiseen gravitaatioon / ikuiseen ajattomuuteen / Stephen Hawking oivaltaa mustan aukon kvanttikarvat / ja vapauttaa koko porukan / lähettää heidät parempaan tähdistöön / Alfa Centaurin yöhön / StarChipillä / postimerkin kokoisella avaruusaluksella”

…………………………

Blogin ekstralinkit

1. Toinen draaman kaarta hyödyntävä kokoelma: ”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

2. Ikuisuuden kokoisista kysymyksistä tehdään arkisia: ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

………………………….

”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut!”

Viime viikko vierähti kalastuspuuhissa Keski-Suomessa: haukee ja hyttysiä, särkiä, säynettä ja ahvenia. Suurin hauki yli kahdeksan kilon. Perattavaa piisasi kiitettävästi. Nyt istun taas Pyynikin työhuoneella ja on spontaanin pikapäivityksen paikka.

Hieronymus Bosch (Pyhä Johannes)

Tein blogiin viime vuoden marraskuussa jutun otsikolla ”Diletantti Tampereelta todistaa: taidehistorian hintavin maalaus on väärennös?” (linkki jutun lopussa) Nyt kirjoitan laajempaa juttua Hieronymus Boschista ja törmäsin juuri kiintoisaan kuvaan hänen tuotannostaan.

Hieronymus Bosch (1450-1516) syntyi Hollannin Hertogenboschissa ja eli seudulla koko ikänsä. Leonardo da Vinci (1452-1519) syntyi Italian Toscanassa, matkusteli elinaikanaan ja kuoli Ranskan Amboisessa. Heidän maalaustensa päähenkilöissä on selkeä yhdennäköisyys. Leonardon maalaamaksi väitetyssä Salvator Mundissa näyttää olevan sama henkilö kuin Boschin taulussa – vain muutamaa vuotta nuorempana. Samoin sama maailmankaikkeutta symboloiva pallon muoto.

Huomioilla ei sinänsä ole mitään merkitystä. Toisistaan vaikutteita hakevia ja kopioituja maalauksia on taidehistoria täynnä. Itseäni huomio ilahdutti ja ”inspiroi”, kun koetan funtsia mistä lähteestä kummankin taiteilijan luovuus pulppusi. Leonardo oli keksijä ja insinööri taitelijan kaavussa. Bosch moralisti ja puhdas mielikuvituksen visionääri.

Leonardolta jäi myös mittava muistiinpanojen arkisto, jota hän ei saanut koskaan koottua suunnittelemaansa järjestykseen. Lopuksi lyhyt lainaus, jossa da Vinci jälleen kerran pohtii kuvataiteilijoiden paremmuutta runoilijoihin – noihin tyhjäntoimittajiin – nähden.

”Kuningas Matiaksen syntymäpäivänä muuan runoilija toi hänelle teoksensa, jossa hän ylisti tuota päivää, jolloin kuningas oli syntynyt siunaukseksi maailmalle. Eräs maalari taas toi muotokuvan, joka esitti kuninkaan rakastettua. Kuningas sulki nopeasti runoilijan kirjan, kääntyi muotokuvan puoleen ja uppoutui katselemaan sitä suuren ihastuksen vallassa. Runoilija sanoi silloin harmistuneena: ”Kuningas, lue, lue, niin löydät enemmän sisältöä kuin mykässä maalauksessa!”

Kun kuningas kuuli, että häntä moitittiin mykän esineen katselemista, hän sanoi: ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut! Tämä maalaus palvelee parempaa aistia kuin sinun teoksesi, joka on sokeita varten. Anna minulle sellaista, mitä voin katsella ja kosketella enkä vain kuunnella!

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Taidehistorian hintavin väärennös

2. Maailman kaunein maalaus

………………………….

Täällä puhutaan suoraan Paholaiselle

Blogi päivittää lyhyesti. Uuden romaanin editoitu versio lähti eilen kustantajan markkinointi-ihmisten lukuun. Kannen tekijä ja tiedotus pääsevät tutustumaan liki lopulliseen versioon. Itse lähden huomisaamuna viikon lomalle.

Auto suuntaa Hevonlahdelle. Sikäli osuva nimi, että se on hevonkuusessa, eli keskellä ei mitään, korvessa Varkauden ja Savonlinnan välissä. Mökin nimi on Mansikkapaikka. Helvi Hämäläinen testamenttasi sen aikanaan kirjailijaliitolle. Alkuperäinen asumus on Helvin kokoa, eli hieman leikkimökkiä suurempi. Siitä tehtiin sauna ja viereen uudisrakennus, jossa on keittiö ja väljät tilat kuudelle hengelle.

Hieronymus Bosh (1450 – 1516)

Kirjoittamisesta irrottautuminen ja kalahommat ovat jääneet tältä kesältä aivan paitsioon. Mutta nyt tärppää! Lopuksi muutama rivi tulevasta romaanista. Kustannustoimittajani laatiman takakansitekstin otsikko kysyy: Millaiseksi ihminen kasvaa pahan keskellä?

…………………………………….

”Niin kuin vuoren korkeimmalle huipulle saattaa nousta monta eri polkua, Cabrel sanoo. Ei Jumalankaan luokse ole yhtä ja ainoaa tietä. Eikä ole mitään rakkautta suurempaa. Ihmisen poika annettiin ihmisten käsiin ja he tappoivat hänet koska pelkäsivät. Kaikki tuntevat pelkoa, niin harva ymmärtää mitä on rakkaus.

Tyhjillä puheilla voi pyyhkiä perseensä, kapteeni Wray sanoo. Jos tuntee pelkoa, pitää panna toimeksi ja tehdä jotain, korulauseet kannattaa unohtaa.

Muistatko mitä Job sanoi Herralle? Cabrel kysyy.

Täällä ei keskustella Herran kanssa, kapteeni Wray sanoo. Vaan puhutaan suoraan Paholaiselle.

Ne ovat lopulta sama asia, Cabrel sanoo.”

……………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Edellinen kerta Mansikkapaikassa

2. ”Kakkaa ja kakkuja” kirjailijaliiton Ateenan residenssi

……………………………