Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Kirsi Kunnas on Herra Haitula – ja paljon muuta

Kirjoittanut | 16.12.2014

Akateemikko, kirjailija ja suomentaja Kirsi Kunnas täytti 90 vuotta 14.12.2015. Ikonin asemaan kiteytynyttä kirjailijaa on juhlittu yleisötilaisuuksissa pitkin syksyä, viimeksi synttäriviikonlopun perjantaina Tampereen Vapriikissa.

Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä, Vapriikki 12.12.2014 (Kuva: Emilia Välipakka)

Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä, Vapriikki 12.12.2014 (Kuva: Emilia Välipakka)

Sankari itse ei esittelyjä kaipaa, mainitsen vain kymmenkunta aikuisten- ja lasten runoteosta, aapisen ja raamatunkäännöstyöryhmän, sekä merkittäviä suomennostöitä, joista erityisesti Lorca-käännökset ovat olleet itselleni tärkeitä. Palkintolistalta löytyy pari tusinaa huomionosoitusta.

Kunnas on vireä ja suurta suosiota nauttiva esiintyjä edelleen. Niin myöskin omassa juhlassaan. Hän luki runoja ja paljasti, että Ylen kuuntelijoiden suosikkirunojen nettiäänestyksen voittanut Tunteellinen siili on hänen omakuvansa vuosien takaa. ”Mutta en mää enää sellainen ole”, hän kuittasi.

Kävi myös selväksi, että Kunnas on luonut Tiitiäisen satupuun Herra Haitulan kestävämmäksi alter egokseen. Kirjallisuudentutkija, professori Leena Kirstinä kirjoittaa julkaisemassaan Kirsi Kunnaksen tuoreessa elämäkertateoksessa Sateessa ja tuulessa: ”Kirsi on paljastanut omasta elämästään eloisia yksityiskohtia, mutta karttanut niiden auki selittämistä. Näin hän on halunnut varjella omien lukijoidensa vapautta tulkita teoksia.”

Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhla, Vapriikin Valssi-ravintola 12.12.2014

Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhla, Vapriikin Valssi-ravintola 12.12.2014

”Haitula on Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta alkaneen runouden avainhahmo”, Kirstinä jatkaa. ”Haitulan neljään runoon sisältyy monia teemoja, kuten luovuus, saturunous, mielikuvitus, rationaalisuus, irrationaalisuus, loppumattomuus, ja ne muodostavat koko tiitiäiskirjallisuuden perustan.” Haitulan persoonan määreitä Kunnas itse kutsuu surrealistiseksi abstraktioksi. Se, että Maija Karma piirsi Haitulan mieheksi, ei ole Kunnasta haitannut.

Muiden esitysten muassa itselläni oli kunnia lukea päivän sankarille runo, jonka olin poiminut hänen tuotannostaan. Varsin mielenkiintoisin perustein valitsin tekstin Olen kaatanut seinät, vuonna 1953 ilmestyneestä kokoelmasta Tuuli nousee.

Puheessaan Kunnas kertoi, miten äärettömän jatkumon idea on kiinnostanut häntä aina. Piin lukuarvo, tai toistuva kuva, kuin kahden peilin välissä seisova ihminen, jonka kasvot monistuvat loputtomiin. Hän on kertonut myös ”maailmankaikkeuden energiasta”, joka virtaa ihmiseen.

Kirsi Kunnas 90-vuotisjuhlassaan. Vapriikki 12.12.2014. (Kuva: Emilia Välipakka)

Kirsi Kunnas 90-vuotisjuhlassaan. Vapriikki 12.12.2014. (Kuva: Emilia Välipakka)

Myös useat kollegat ovat maininneet miten he ovat kokeneet kirjailijantyönsä luovuuden välikappaleeksi. Joko niin, että heidän kirjoittamansa teksti pistää kysymään, olenko minä tuon tehnyt. Tai niin, että tekstin henkilöt alkavat ohjailla tapahtumia suuntaan, josta tekijällä ei ole ollut aloittaessaan harmainta hajua. Raymond Carver on kirjoittanut, miten novelli voi lähteä syntymään vain yhdestä itsepintaisesta lauseesta, joka ei jätä rauhaan.

Runossaan Kunnas kirjoittaa otsansa kaaresta, miten hän on ”kupooli sanan tulla”. Ja huomatkaa viimeisen rivin tiukka veto, subjektin ja objektin paikanvaihto, jolla runoilija ikään kuin pudottaa runonsa lukijan syliin ja tempaa hänet osaksi tekstiä.

OLEN KAATANUT SEINÄT

Olen kaatanut seinät

tuulien tulla,

kuin pylväs kattoa kohotan

tuulien tulla.

 

Ja tuuli nousee

pilarina nostaen katon taivaan holvistoksi

ja otsani kaaren kaareksi sinne

niin että kupooli olen sanan tulla

ja soida ja huminoida

sen alla

 

ja sävel nousee

ja laskee ja linnut kantavat sitä

kuin verkkoa kimmeltävää

niin että puihin puhkeavat kukat

ja kaste ja valo ja tuoksu

silmissäs on

…………………………………………..

Kaula katki kulttuurilta?

Kirjoittanut | 9.12.2014

YLE Tampere uutisoi 4.12. näin: ”Perinteikkään Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulevaisuus on vaakalaudalla. Kilpailun järjestäjänä on vuodesta 1952 ollut Tampereen kaupunginkirjasto. Kirjastopalvelujohtaja Pirkko Lindberg perustelee lopettamisajatusta säästöillä.”

Maamme vanhimman kirjoituskilpailun kuoppaamisesta koituisi 10 000 euron säästö. Pienestä on kulttuuritahto kiinni ja lyö korville kaupungin pormestariohjelman 2013-2016 tavoitteisiin kirjattua teesiä: ”Tampereen asemaa kirjallisuuden kaupunkina nostetaan.”

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Jutun jatko ihmetyttää yhä enemmän: ”Tampereen kaupunginkirjaston mukaan kilpailu ei enää kuulu sen keskeisiin tehtäviin. Tavallaan on varmasti hyvät perustelut sille, että kirjasto sen järjestää, mutta nyt voisimme lähteä katsomaan muita malleja järjestää tämä kilpailu.”

Pirkko Lindberg (s.1956) on toiminut Oulussa kirjastopalvelujohtajana vuodesta 2007, ja Tampereella 2014 alkaen. Suosittelen, että hän kertaa Tampereen kaupunginkirjaston toiminta-ajatuksen: ”Kirjasto avaa ovet sivistykseen, oppimiseen sekä virkistykseen ja sitä kautta hyvinvointiin. Kirjasto säilyttää ja välittää yhteistä kulttuuriperintöä. Kirjasto edistää ja turvaa demokratiaa ja tasa-arvoa.”

Pirkanmaan kirjoituskilpailu ei ole kuluerä, vaan ainutlaatuinen mahdollisuus ja voimavara. Yksi niistä ydintekijöistä, joka on ollut innoittamassa ja mahdollistamassa lahjakkaiden tekijöiden tietä kirjailijoiksi tai sitä sivuaville kulttuurin aloille. Kilpailu on tarjonnut vielä julkaisemattomille tekijöille tavoitteen, menetys on antanut pontta ja kannustusta jatkamiseen.

Monille kilpailussa menestyneille on yhteistä, että he ovat olleet tuottamassa sitä ”materiaalia”, jota kirjastot lainaavat ja edistävät hyvinvointia ja välittävät yhteistä kulttuuriperintöä. Usea heistä on myös toiminut kansallisena kulttuurivaikuttajana tai taidehallinnon tehtävissä, sekä jakanut tietoa ja kokemustaan opetustyössä. Kerrannaisvaikutukset ovat ”sata kertaa” kaavailtua säästöä suuremmat.

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Toimin Pirkanmaan taidetoimikunnassa kuusi vuotta ja jaksoin korostaa kirjastojen ainutlaatuista asemaa maan laajimpana ja tasa-arvoisimpana kulttuurin tarjoajana. Kun Pirkanmaan kirjoituskilpailun historiaa hieman pöyhäisee, sieltä löytyy ainutlaatuisia eväitä kaupunginkirjaston ja koko Tampereen ”kulttuuribrändiin”. Siihen, joka mainitsemaani pormestariohjelmaankin on kirjattu.

Keräsin yli neljäkymmentä nimeä, jotka on vuosien mittaan huomioitu Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Finlandia-palkittuja, sekä ehdokkaita. Myös kaikilla muilla mahdollisilla tunnustuksilla tai ehdokkuuksilla huomioituja. Moni on noussut lainauslistojen kärkipaikoille. Nobelisteja ei toistaiseksi ole, mutta viime vuosien varteenotettava ehdokas löytyy, samoin nobelistin suomentaja. Pari Kirjailijaliiton puheenjohtajaakin voi bongata:

Jaakko Syrjä, Mirkka Rekola, Eero Silvasti, Martti Joenpolvi, Matti Paloheimo, Kari Aronpuro, Jussi Kylätasku, Kullervo Järvinen, Tauno Kaukonen, Eevamaija Poijärvi, Seppo Järvinen, Anneli Toijala, Markku Turunen, Kari Levola, Satu Hassi, Olli Jalonen, Seppo Jokinen, Jussi Rusko, Markku Toivonen, Päivi Alasalmi, M.G. Soikkeli, Juhani Ahvenjärvi, Timo Malmi, Terhi Vedenkivi, Petri Tamminen, Jyrki Vainonen, Saila Susiluoto, Panu Tuomi, Ulla Vaarnamo, Harri István Mäki, Sari Mikkonen, Marja Kyllönen, Tiina Poutanen, Juha Siro, Vilja-Tuulia Huotarinen, Tuija Välipakka, Juha-Pekka Koskinen, Kristiina Wallin, Satu Lepistö, Paula Hahtola, Katja Kaukonen, Anni Kytömäki, Marisha Rasi-Koskinen…

Kilpailun alkuvuosista lähtevä listani on vääjäämättä vajavainen ja sitä voi täydentää. Pääasia on lyhytnäköisen päätöksen pyörtäminen. Kulttuuripalveluiden avainhenkilöille toivon toiminta-ajatusten kertaamista ja kirkastamista. Byrokraateille suhteellisuudentajua karsintakirveen käyttöön.

Mitä on taide, entä estetiikka?

Kirjoittanut | 3.12.2014

Lupasin edellisessä jutussa pari lisäpointtia taiteen ja estetiikan olemukseen. Mitä isompi ja abstraktimpi on kysymys, sen lyhyemmäksi kannattaa muokata vastaus. Neljä askelta tuo meidät antiikin ajoista nykypäivään.

Rafael: Ateenan koulu (1510-1511). Keskellä vasemmalla Platon, Oikealla Aristoteles.

Rafael: Ateenan koulu (1510-1511). Keskellä vasemmalla Platon, Oikealla Aristoteles.

1. Länsimainen antiikin filosofia tutki taiteen estetiikkaa ja näki kauneuden sen keskeisimpänä tekijänä. Platonin mukaan kaikki kaunis on osa ikuista Kauneuden ideaalia.

2. Kunnon kapinaan noustiin vasta parituhatta vuotta myöhemmin. Modernismi sai vauhtia 1900-luvun alussa ja halusi kyseenalaistaa vanhat traditiot. Tavoitteena oli taiteen vallankumous. Jopa niin, että taide haluttiin riisua kaikista siihen latautuneista merkityksistä.

3. Koska taiteen ja estetiikan määritteleminen on vaikeaa tai mahdotonta, oma aikamme on luonut teorian, jonka mukaan kulttuuri-instituutiot voisivat arvostuksensa mukaan määritellä mikä on taidetta.

4. Päädyn tässä ja tänään oman makuni mukaiseen määritelmään, jonka lainaan kulttuurifilosofi Marshall McLuhanilta. Hänen mukaansa taide toimii aina vastaympäristönä, jonka tehtävänä on näyttää se mikä yhteiskunnassa jäisi muuten näkymättömiin.

Taiteilija Jeff Koonsin Balloon Dog Versaillesin palatsissa 2008. (Kuva Raphael Gaillarde)

Taiteilija Jeff Koonsin Balloon Dog Versaillesin palatsissa 2008. (Kuva Raphael Gaillarde)

Kirjassaan Mitä on taide (ja sata muuta tärkeää kysymystä), ruotsalainen nykytaiteilija ja kuninkaallisen taideakatemian jäsen Ernst Billgren päätyy samaan ratkaisuun eri sanoin: ”Jos lähdetään siitä että me ajattelemme kielen avulla, niin taide on tapa ajatella asioita joita varten ei ole olemassa muuta kieltä.

Ernst Billgren: Orava. Litografia (2011)

Ernst Billgren: Orava. Litografia (2011)

………………………………………

Ajankohtainen ekstralinkki viime vuodelta: ”Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti”.

………………………………………

Keskinkertaisuus ja kuuluisuus?

Kirjoittanut | 26.11.2014

Edellinen postaukseni pisti miettimään, mitä maailmanlaajuiseen maineeseen tarvitaan silloin, kun tuloksia ei voida mitata, merkitä ja taulukoida. Yksinkertaistaminen ja arveluttava ajatusketju kuljetti kahteen johtopäätökseen:

1. Meille kerrotaan mikä on hyvää tai huonoa, esteettistä tai epäesteettistä. Riittävän laajasti ja usein toistettu ”totuus” muokkaa mielipiteitä ja kerää kuuluisuutta lumipalloefektin tavoin. Jos mielikuvien pöytä putsataan, mitä mahtaa jäädä Mona Lisasta. Kyllä, olen itsekin jonottanut kameran kanssa, eihän Louvresta voi poistua näkemättä ja kuvaamatta La Giogondaa.

2. Toinen menestyksen edellytys vaatii keskinkertaisuutta, helppoutta ja kaiken epäilyttävän yksilöllisyyden karsimista. Hampurilainen on äärimmäisen yksinkertainen keksintö. Voit kävellä mäkkäriin yhtä hyvin Pekingissä, Pariisissa kuin Bogotássakin. Viime vuonna päivitetyn tiedon mukaan McDonald’s -ketjuun kuuluu 35.000 ravintolaa. Maailmasta löytyy vain 7 maata, joista tämä ruokakulttuurin latistaja puuttuu.

Mietin myös, onko lukuromaanin reseptillä tietoisesti kasattu kirja aina heppoista huttua? (nimitystä viihdekirja ei enää sovi käyttää) Ei ole. Nappaan tähän ensimmäisenä mieleeni nousevan esimerkin.

Eric-Emmanuel Schmitt (s.1960) on Ranskan menestyneimpiä kirjailijoita. Metafysiikasta väitellyt filosofian tohtori, jonka kirjojen myynti on miljoonaluokkaa, käännöksiä 25 kielelle. Näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten hioma rautainen ammattitaito puskee läpi myös menestyskirjasta Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset. (Like 2005, suom. Marja Haapio)

Ei teosta romaaniksi sovi kutsua, reilun kokoisella fontilla taitettuja sivuja kertyy vain 87, novellin mitta ja yhdeltä istumalta luettu. Tarinasta tehtiin myös elokuva vuonna 2003. François Dupeyron ohjasi ja pääosaan hankittiin harmaantunut legenda Omar Sarif. Kakkosroolin tekee nuori Pierre Boulanger.

Leffa ylittää keskinkertaisuuden riman – viidestä tähdestä kolme. Jokunen kriitikko on intoutunut antamaan neljä. Hyvää mieltä ja haikeaa huumoria ei auta väheksyä. Niitä tarvitaan, ja niille on paikkansa. Tässäkin tapauksessa uskallan suositella kirjaa, mutta molempi parempi.

Herra Ibrahim tekee kunniaa ”keittiöpsykologialle” mutta onnistuu vaikuttamaan ja koskettamaan tavalla, josta jää kauan kestävä muistijälki. Tarinasta kehittyy myös kadotetun isä- ja äitisuhteen kuvaus ja yksitoistavuotiaan Momon kasvutarina, joka lähtee liikkeelle 1960-luvun Pariisista.

Eric-Emmanuel Scmitt osaa tiivistää ja karsii tekstistään kaiken epäoleellisen. Jokainen dialogin repliikki imee eteenpäin ja lopulta tarinasta kehkeytyy tarkkanäköinen elämänkaaren metafora. Lopputulos on kuin aikuisten satu, johon on helppo uskoa. Jotain kadotettua nousee lukijan mieleen uudelleen.

Bongasin tänne taannoin kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. Herra Ibrahim mahtuu listalle ensimmäisellä lauseellaan: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.” (LINKKI)

Poikkeukset vahvistavat sääntöjä ja auttavat ennakkoluuloihin. Joskus helppo voi olla vaikeaa. Seuraavassa jutussa muutama täydentävä pointti kulttuurin estetiikkaan ja sen arvostukseen.

Väärä valinta

Kirjoittanut | 21.11.2014

Ennakkoluulojen, väärinvalittujen perusteiden, puutteellisten tietojen ja epärealististen odotusten ketju johtaa väistämättä pettymykseen. Asiassa kuin asiassa.

Valitsin pari viikkoa sitten kirjaa lentokentän pokkarihyllystä. Haruki Murakami (s.1949) julkaisi romaaninsa Norwegian Wood 1987. Aleksi Milonoffin suomennos ilmestyi Keltaisessa kirjastossa 2012.

Haruki Murakamin kuva: Gasper Tringale

Haruki Murakamin kuva: Gasper Tringale

Pettymysten ketjun ensimmäinen lenkki pokkarin takakannessa oli vain virkkeen mittainen: ”The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea.”

Murakamin romaani oli pahin pettymys aikoihin. Se taas johtuu ennakko-odotuksista, joita ovat luoneet miljoonamyynnit ja yli neljässäkymmenessä maassa julkaistut käännökset. Muistin myös vuosittain kirjailijalle povatut Nobelit ja tungin kirjan reppuuni.

On väärä valinta tehdä tänne juttua Norwegian Woodista. Mutta minkäs teet. Ehdin ilmaista närästykseni SOS-mediassa jo aiemmin, ja lupasin perustella mielipiteeni. Ne ovat äärimmäisen henkilökohtaiset ja tulevat tiukassa paketissa.

Murakamin romaanin kieli on löysää, liiallisten rönsyjen ja turhan täytemateriaalin rasittamaa. Se johtaa myös merkityksettömiin, mutta kiusallisiin epäloogisuuksiin:

”Pitkä tukka oli kauhea riesa ja pyysin, että Reiko leikkaisi sen. Onko se sinusta nätti?” Neljäkymmentäkahdeksan sivua myöhemmin ollaan vasta seuraavan päivän puolella: ”Naokolla oli siniset farkut ja valkoinen pusero ja takki toisessa kädessään. Katselin, miten hänen pitkä suora tukkansa heilui olkapäiden kohdalla puolelta toiselle.”

Sentimentaalisuuden, seksuaalisuuden ja melodraaman yhdistäminen onnistuu romaanissa ylen harvoin. Useimmiten se vaatisi lisäksi vielä yhden voimakkaan elementin. Vaikkapa dramaattisen historiallisen kehyksen, kuten Katja Ketun Kätilössä.

Norwegian Woodin lävistävä eroottinen vire on vaivaannuttavan yksioikoista, jopa naiivia. Paulo Coelhokin kirjoittaa genren puitteissa paremmin. Kyllä… Coelhon seksuaalisuutta setvivä Yksitoista minuuttia on luettu. Pakkohan se on, jotta tietäisin mistä puhun.

Murakamin sivuhenkilöt haahuilevat tarinassa vailla merkitystä. Alussa usein mainittu Kamikaze vain katoaa niine hyvineen. Muut maistuvat paperilta. Päähenkilöille annetaan tilaa pitkissä kohtauksissa, jotka on sijoitettu jonkinlaiseen ”parantolaan”. Laitos nostaa mieleen Kazuo Ishiguron romaanin Ole luonani aina, joka onkin tasoltaan jo aivan eri planeetalta ja suositusteni saattelema.

Norwegian Woodista on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kirja olisi sietänyt heittää kesken, mutta odotin jonkinlaista ”Deus ex Machinaa”, joka pistää Murakamin purukumin pakettiin. No, ehkä sellaisena voisi pitää päähenkilön rakastetun hirttäytymistä. Helppo ja heppoinen päätös. Sellaisenkin saa toimimaan. Siinä tapauksessa kannattaa katsoa Lars von Trierin leffa Dancer in the Dark.

Summa summarum: minulle on jo ehditty suositella Murakamin muita, tutustumisen arvoisia kirjoja. Lupaan lukea.

Lopuksi anekdootti: Beatles julkaisi kappaleensa Norwegian Wood, kokoelmalla Rubber Soul (1965). Laulun nimen ”toinen” merkitys kuvasi sukupolvelleen marisätkää. Kappaleen taustalla helähtelee Georgen soittama intialainen sitar.

………………………………………………

Ekstralinkki: mainitsin tässä Katzuo Ishiguron romaanin. Yli neljän vuoden takainen postaus nostaa romaania. Se onkin jutussa mainituista ainoa kirja, jonka muistijälki on säilynyt vahvana ja tuoreena.

Pikapäivitys

Kirjoittanut | 14.11.2014

Blogin pikapäivitys tulee Gran Canarialta. Saari on kierretty, nyt taas päivä paistaa Las Palmasissa. Jutun anti jää muutaman kuvan varaan, mutta tänään sopii tuikata loppuun linkki, jossa ennustelin muutama kuukausi sitten varmaa Finlandia-ehdokasta.

Tulolennolla luin Keltaisessa kirjastossa ilmestynyttä Haruki Murakamin pokkaria Norwegian Wood. (suom. Aleksi Milonoff) En ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Mietin kuitenkin, ettei Nobel-veikkausten kestosuosikkia saata sivuuttaa. Nyt tuntuu, että Murakamin romaani on ”huonointa”, mitä pitkään aikaan olen lukenut. Palaan asiaan perusteellisesti myöhemmin.

Kirjailijan fiktio ei ole yhtä hänen mielipiteidensä kanssa. Tai aivan päinvastoin – hän voi luoda henkilön vastavoimaksi ajatuksilleen. Vai miten on? Joskus saattaa tulla tunne, että tekijä tarvitsee henkisiä kainalokeppejä, tekstin tukea mielipiteilleen. Loppuun lainaus Norwegian Woodista.

”Kyse ei ole siitä, etten uskoisi nykykirjallisuuteen”, hän lisäsi. ”En vain halua haaskata aikaa tekstiin, jolla ei ole taattua ikuisuusarvoa. Elämä on liian lyhyt.”

”Mistä kirjallisuudesta sinä sitten pidät?” kysyin kunnioittavaan sävyyn, koska hän oli minua kaksi vuotta vanhempi. ”Balzacista, Dantesta, Joseph Conradista, Dickensistä”, hän vastasi epäröimättä.

”He eivät ole kovin muodikkaita kirjailijoita.”

”Siksi minä luenkin heidän teoksiaan. Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset. Kunnon ihmisiä sellainen vain hävettää.”

…………………………………………….

Ennakko-odotukset kaventavat ajattelua. Sama selviää alkuun mainitsemastani LINKISTÄ.

…………………………………………….

Hatunnosto – Puupäähatun?

Kirjoittanut | 5.11.2014

Tiitu Takalo (s.1976) tunnetaan yhtenä Suomen taitavimmista sarjakuvataiteilijoista ja sarjakuvien käsikirjoittajista. Suoraan asiaan mennäkseni nostan tähän vain muutaman maininnan: Takalon julkaisulistalta löytyy lehtiä, kuvituksia ja kuusi sarjakuva-albumia, kolme Sarjakuva-Finlandia -ehdokkuutta ja taustalla klassisen taiteen ammattikorkeakoulutus. Tyhjentävämpi CV löytyy Wikipediasta.

Takalon alkuvuodesta julkaistua kirjaa ei voi enää nimittää silkaksi sarjakuvaksi tai albumiksi, sarjakuvaromaani kuvaa teosta osuvammin. Näin Hesarin kriitikko: ”Minä, Mikko ja Annikki on hänen laajin työnsä. Siinä käsikirjoitus loistaa, ja Takalo tekee lopullisen läpimurron.”

Minä ja Mikko ovat tarinan keskeiset henkilöt, Annikki sitä vastoin Tampereen vanha puutalokortteli, jonka asukkaat pelastivat purkamiselta ja urakoivat asuttavaan kuntoon. Pistän arvioni tiukkaan pakettiin ja listaan tähän syyt, jotka tekevät Takalon työstä suomalaisen sarjakuvan merkkiteoksen.

1. Rakenne. Kirjan aloittaa osio HARJU JA KOSKI, ja sen ensimmäinen ruutu: ”Siitä on noin kymmenentuhatta vuotta”… 237 sivua myöhemmin päädytään Annikinkadun asukkaiden kunnostaman puutalokorttelin ilta-aurinkoiseen kuvaan.

Tuhansien vuosien tarinasta kehkeytyy elämänmakuinen kertomus. Yhtä aikaa historiallinen ja henkilökohtainen, ihmissuhteita ja ideologiaa yhdistävä. Takalo rikkoo rohkeasti kronologian ja limittää aikatasot. Suuret linjat rikotaan pienemmillä, episodimaisilla tarinoilla.

2. Piirrostyylien variaatiot. Takalo kuvaa ihmisiä erittäin ilmeikkäästi. Kun historiaosuudet vaativat, tai tarinan kulma muuttuu, Takalo vaihtaa tyyliä ja hyödyntää erivärisiä kartonkipohjia dramaattisella piirrosotteella ja niukalla väripaletilla.

Tai kun Annikin korttelin rakennuskaavasta käydään loputonta ja byrokratian naurettavuuksiin yltävää taistelua, Takalo valitsee keskiaikaisen piirrostyylin. Näin vältetään jankkaava osoittelu ja istutetaan kertomuksen kulminaatiokohdat kokonaisuuteen luontevasti.

3. Käsikirjoitus. Minä, Mikko ja Annikki on niin laaja ja monipolvinen tarina, että se edellyttää erityistä valinnan ja tiivistämisen taitoa. Kokonaisuuteen on silti synnyttävä lukemisen imu. Näitä ongelmia Takalo ratkaisee pienillä sisäkertomuksilla. Huomioikaa vaikkapa sivujen 184-186 kahdentoista ruudun anekdootti, jonka kuvista muodostuu myös taidehistoriallinen viite.

4. Työn etiikka – kaikissa sanan merkitsemissä määreissä. Takalolla on ideologiansa, josta hän pitää kiinni tinkimättä. Se on kunnioitettavaa, vaikka joku ei maailmankatsomuksesta aivan yhtä mieltä olisikaan. Heitäkin teos onnistuu herättelemään.

Kirjan lopussa tekijä listaa yli neljäkymmentä kirjallista ja kuvallista lähdettä. Kuvaan ja sanaan on suhtauduttu kunnioitettavalla perehtyneisyydellä ja sitkeydellä. Pohjatyöt on tehty niin, että kirjan pitäisi kuulua vähintään Tampereen koulujen opintovaatimuksiin.

Summa summarum:  Tiitu Takalo avaa omaperäisiä näkemyksiä sarjakuvan mahdollisuuksiin. Ansioituneiden sarjakuvantekijöiden Puupää-hattuja on jaettu vuodesta 1972 saakka, Sarjakuva-Finlandiaa vuodesta 2007. Tampereen kaupungin luovan kirjallisuuden palkinto on ollut hengissä vuodesta 1944. Olisipa komeata jos Tiitu Takalo tekisi hattutempun ja nappaisi koko potin.

………………………………………………………………………………………..

Ekstralinkissä blogin parin vuoden takainen juttu. Sieltä löytyy muutama ikoninen sarjakuvasankari sekä kiroilun taidetta.

………………………………………………………………………………………..

Elämän ennustus neljällä rivillä

Kirjoittanut | 30.10.2014

Perjantairuno nappaa kiinni Pyhäinpäivään. Vain neljä riviä – virsi on lyhyestä kaunis.

Pyhäinpäivän vietto on kristillinen perinne, silloin sopii muistella pyhimyksiä ja marttyyreja siinä missä tusinavainajiakin. Myös katolisessa kirkossa vietetään uskossaan ”poisnukkuneiden” muistopäivää.

Michael Borremans: The Case (2009)

Michael Borremans: The Case (2009)

Latinalaisessa  Amerikassa kuolleita muistetaan samaan aikaan vuodesta kuin meillä. Mutta se onkin jo toinen juttu, varsinainen rieha ja ilon päivä, jota saatetaan suunnitella kuukausia etukäteen. Kuolleet lapset saavat leluja, aikuisten haudoille viedään tequilaa. Kuoleman kääntöpuolena hengissä olevat voivat juhlia ja nauttia elämästä.

Haen päivän tekstin viime vuonna julkaistusta 365 tekstin kokoelmastani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksestä löytyy sopivat säkeet kaikkiin kuviteltavissa oleviin tilanteisiin. Aikojen alusta aina vuoteen 2513 saakka.

Tekstissä numero kaksisataakaksikymmentäkahdeksan sekä elämä että kuolema ovat yhtä aikaa läsnä. Yleispätevyydessään rivit koettavat tavoitella jotain hyvin henkilökohtaista.

E n n u s t u s:

niin paljon ainutkertaista, niin etäällä

lopulta elämä ohittaa meidät (ja heidät)

mutta se hohtaa.

…………………………………………………………………….

Kuva: Michael Borremans. Blogin Ekstralinkissä lisää taiteilijasta.

Älytön äyriäinen ja Oravaisten oravat

Kirjoittanut | 28.10.2014

Kun lukijalla on ikää reilut pari vuotta, Limerikkirunojen hienoudet jäävät vielä piiloon. Kuvat aiheuttavat enemmän kysymyksiä. Mutta hauska on Gnuta tai Coloradokuoriaista hämmästellä kirjailijan omistuksella varustetusta kirjasta: ”Saimalle eläimellisin terveisin, Anneli Kanto”.

Älyttömässä äyriäisessä on aakkosten verran eläinrunoja Kaisa Rekisen kuvittamana. Limerikki on muutaman säkeen mittainen runoformaatti. Vastaavia on sorvattu keskiajalta saakka, mutta englantilainen Edvard Lear (s.1812) teki lajista suositun kahdella teoksellaan, joista ensimmäinen A Book of Nonsense julkaistiin 1846.

Alkujaan suullinen kansanperinne vakiintui irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan nimensä saaneeksi viisisäkeiseksi ”pilkka- tai komparunoksi”. Alkurivillä pitäisi mainita jonkin paikan maantieteellinen erisnimi. Seuraava säe muodostaa sen kanssa loppusoinnun. Seuraavat kaksi omat loppusointunsa, ja viimeinen rivi rimmaa ensimmäisen kanssa. Riimikaavaksi pelkistettynä: a a b b a

Limerikki on aina huumorilla höystetty. Säkeet saattavat olla terävän ironisia, mutta lapsillekin suunnattuina viidessä rivissä – tai ainakin rivien välissä voi halutessaan nähdä syvempää sisältöä:

”Voi”, huudahti Kerimäen kirkon rotta.

”Olen aivan ravinnotta!

Kauniita sanoja, virsilauluja,

kyllä piisaa ja kuvatauluja.

Vaan juusto puuttuu, se on totta.”

……………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa kertoo oman lapsuuteni mielikirjat. Lisäksi jutusta löytyy jatkolinkki Lastenkirjahyllyyn, valtakunnan kattavimpaan lasten- ja nuortenkirjablogiin.

……………………………………….

Kapakkaan käy runoilijan kiire!

Kirjoittanut | 24.10.2014

Nappaan takaisin edellisen jutun väitteeseen kirjasesonkien kiihtymisestä. Jos kolikon kääntää, voi funtsia, että useat kirjat eivät pitkää ikää ansaitsekaan. Mutta kurkataan hieman syvemmälle. Maailma paahtaa niin hillitöntä vauhtia eteenpäin, ettemme osaa katsoa taaksepäin. Aikansa runouden uudistajan, Ezra Poundin sanoin: ”Perinne on kultavitja, jota varjelemme, ei kahleet meidän sitomiseksemme.”

Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims

Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims

Koska jutun lopettaa tuhannen vuoden takainen runo, katsotaan pikakelauksella miten sieltä on tänne tultu. Antiikin kulttuuria kaluttiin pitkään ja toki vieläkin, mutta sen tuhoutumisen jälkeen ensimmäinen selvästi eurooppalainen runoilijakoulu syntyi Etelä-Ranskan Provencessa. Trubaduurirunous levisi nopeasti myös naapurimaihin. Jo 1200-luvulla uuden runouden harjoittaminen oli yleistä koko Etelä- ja Keski-Euroopassa.

Italialaiset hyödynsivät teksteissään antiikin traditiota. Espanja loi kuoleman ja kesyttömän dramatiikan säkeet. Portugalin varhaiset runoilijat hakivat kaikupohjaa kansanlauluista ja Saksan minnerunoilijat käyttivät ritariperinteen kaikuja. Englantiin yllettyään uuden länsimaisen runouden perinne ehti yhä pohjoisemmaksi ja lopulta slaavilaisiin maihin saakka.

Kansankielisellä runoudella on kautta aikojen ollut vahva perinne. Keskiajalla se sai rinnalleen vaganttirunouden, joka oli ylioppilaiden ja muiden oppineiden latinankielistä lyriikkaa. Se ei pohjautunut antiikin perinteeseen vaan oli hetkessä ja arjessa kiinni.

Usein riimeissä pohdittiin yksilön osaa ja peilattiin oman elämän tuntoja ikuisuuskysymyksiin. Aivan kuten tänäkin päivänä. Meidän moraalikoodistomme, toiveemme, uhmakkuutemme ja unelmamme eivät ole tuhannessa vuodessa miksikään muuttuneet. Vaikka maailmanselitykset vaihtuvat, ajatteleva ihminen kamppailee yhä samojen peruskysymysten äärellä.

Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)

Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)

Mestari Eckart oli 1300-luvun mystikko, jonka mukaan koko ihmiselämän yllä leijuu olemattomuuden varjo, umbra nihili. Runous on aina ollut valona tätä varjoa vastaan. Seuraavassa vagantissa runoilija kamppailee omatuntonsa kanssa. Hän tarkastelee puutteitaan rehellisesti ennen kuin päätyy itsensä hyväksymiseen ja perikristilliseen kiteytykseen. Boheemielämän kuvaus koskettaa myös allekirjoittanutta. Kuinkas tällä aina jaksaisi pysyä kaidalla tiellä tai elää ihanteidensa mukaan. Tasapainoilua ystävät, tasapainoilua. Näin vaganttirunon säkeet 1100-luvulta (suom. Aale Tynni)

Alla kuuman häpeän, / vihaa täynnä hurjaa / sydäntäni ripitän, / kuuroa ja nurjaa. / Laatuni on köykäinen, / ylen liikkuvainen, / olen lelu tuulien, / lehti irtonainen.

Kuljen tietä laveaa / nuorten miesten lailla. / Paheeseen on halu vain, / hyve voimaa vailla. / Autuuteni unohdan, / elän himoissani, / lihan töitä toimitan, / kuollut sielultani.

Onpa syytös toinenkin: / tunnen pelipöydän. / Alastonna jälkeen sen / itseni kun löydän, / ulkonainen kylmyys tuo / sielulle on helle: / soinnin kauniimman se luo / laulun sävelelle.

Kolmanneksi väitetään: / viihdyn kapakassa. / Totta, senpä tahdonkin / pitää kunniassa, / kunnes parvi enkelten / seisoo kynnyspuulla, / requiemin viimeisen / olen saava kuulla.

Tahdon kuolla kapakkaan / enkä toivo muuta, / kunhan viinitilkkanen / vielä kastaa suuta. / Riemukuoro taivainen laulaa lähtevälle: / ”Herra olkoon laupias / juomarille tälle!”

Luonnon lahjaa meille soi / herra monenlaista / minä kirjoittaa en voi / ellen hiukan maista. / Helppo minut voittaa on / selvänä jos kenen. / Janon tuskaa inhoan, / ennen hautaan menen.

Hurskaan herra prelaatin / on nyt katsominen, / että tässä täytetään / käsky taivaallinen. / Ensi kiven laulajaan / heittäköön se teistä, / joka tunnoin syyttömin / mahtaa täällä seistä.

………………………………………….

Ekstralinkissä varsinainen veijari ja maailmankirjallisuuden kiintotähti 1400-luvulta.

………………………………………….

Copyright © 2014 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi