Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Ristiäisruno

Kirjoittanut | 23.4.2015

Blogi on pitänyt tiukasti kiinni kirjallisuudesta ja kulttuurista – kolmeentuhanteen merkkiin puristetuista jutuista, jotka kaivavat usein esiin myös unohdettua, mutta mielenkiintoista. Poikkeukset saavat vahvistaa säännön, kun kyseessä on jotain todella merkittävää!

Tyttäreni Iidan ja hänen miehensä Jarmon tytär syntyi 9.2.2015. Ristiäistilaisuus pidettiin Tampereen vanhassa kirkossa 4.4. Tyttö sai kasteessa kutsumanimekseen Lumi. Valinta on hyvin suomalainen, nimi yleistyi käyttöön vasta 1900-luvun lopulla, hyväksyttiin almanakkaan 2010 ja kaimoja on ehtinyt kertyä noin puolitoistatuhatta.

Toinen nimi, Minea, muistetaan Waltarin 1945 ilmestyneestä romaanista Sinuhe egyptiläinen. Alkuperäinen merkitys juontaa Kreikan mytologiaan ja Kreetan minolaiseen kulttuuriin yli neljäntuhannen vuoden taakse.

Lapsi mullistaa vanhempiensa elämän, mutta tarjoaa myös isovanhemmille jälleen tilaisuuden tarkastella elämän ihmettä aivan uudesta kulmasta. Muutama ystävä ehti jo kysellä ristiäisrunon perään. Ja kyllä, sellainen on kirjoitettu. Julkaisen sen täällä vanhempien luvalla. (Blogin julkaisualusta hukkaa rivien asetukset, mutta eiköhän asiasta tolkku tule.)

Kastepappi: Mari Korhonen-Hieta, kummit Leena & Juuso Siro

L U M I  M I N E A L L E

Tämä on ristiäisruno ja tervetulotoivotus

juhlassa jossa saat nimen, jolla läheisesi ja ystäväsi

voivat sinua kutsua – osoittaa ystävyyttä, rakkautta ja huolenpitoa.

Tiedämme jo, että olet poikkeuksellisen jäntevä tyttö,

olethan saanut jumpata äidin mukana hänen vatsassaan

yhdeksän kuukauden ajan.

Synnytyskertomuksen mukaan teit matkaa

meidän luoksemme minuuttia vaille viisitoista tuntia,

mutta loppukirisi oli kova,

aikaa syntymästä napanuoran katkaisuun

kului neljä minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia

kun pysäytit kellot  helmikuun aamupäivänä aikaan

nolla yhdeksän neljäkymmentäyhdeksän.

*   *   *

Ulkona maamme yli liikkui keveitä lumisateita lännestä itään,

maanantaipäivän pakkanen oli kääntymässä plussan puolelle.

Sinut punnittiin ja mitattiin, elämäsi alku

meidän maailmassamme kirjattiin numeroiksi:

painoit kolme ja puoli kiloa,

sinulle oli kertynyt mittaa viisikymmentäkaksi senttiä.

Söit heti hanakasti, muutamaa päivää myöhemmin kotona

jo niin ahnaasti ja innokkaasti, että onnistuit imemään

verta äitisi maidon sekaan.

*   *   *

Sairaalasta lähtiessä papereihisi kirjattiin,

Lapsen jatkohoito: poistunut kotiin 11.2.2015.

Eikä isäsi ilmoitus ollut turhan vaatimaton, kun hän lähetti

perheen ensimmäisen viestin avaruuden eetteriin:

 9.2. klo 9:49 universumi räjähti – meille syntyi pieni prinsessa

 henkilön Iida Minea Siro kanssa.

Kuvassa nukut käsi poskella vaaleanpunaisen peitteen alla,

sadat tykkäävät, keräät peukkuja ja onnentoivotuksia,

sinua kehutaan suloiseksi ja kauniiksi.

*   *   *

Tänään on pääsiäispäivän aatto ja sinut on ristitty,

liitetty seurakuntaan ja sukuun.

Lumi Minea merkitsee, ettet ole kuka tahansa

vaan ainutkertainen ja ainutlaatuinen persoona,

oman universumisi prinsessa ja keskipiste.

On ilo olla kasvussasi myötä ja mukana,

muistaa, että tärkeintä mitä voimme sinulle tarjota on

että aina –  ja elämäsi joka tilanteessa

voisit tuntea itsesi rakastetuksi.

……………………………………………………………

Ekstralinkki muistaa tänään Kirjan ja ruusun päivän historiaa: Cervantes & Shakespeare.

……………………………………………………………

Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen

Kirjoittanut | 15.4.2015

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä tänä vuonna.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Laajempaa kulmaa hakevalle voin suositella Tommi Melenderin ansiokasta arviota Parnassossa 1/2015. Teksti löytyy myös Image -lehden blogilistalta, jonne Melender nykyään kirjoittaa.

Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Ekstralinkkissä toinen Bazarin kustantama laatukirja: ”Olin tipahtaa omaan ansaani”.

……………………………………………

Luvassa elämä

Kirjoittanut | 10.4.2015

Kello on 18.48. Vielä Perjantairunon pikapäivitys, ennen kuin lähden työhuoneelta ja loikkaan polkupyörän selkään. Valinta on helppo, kun nappaan hyllystä ensimmäisen käteen sattuvan kokoelman.

Belgialaissyntyinen Guy Goffette (s.1947) on yksi Ranskan nykyrunouden kärkinimistä. Hän on proosan ohella julkaissut toistakymmentä runokokoelmaa. Kädessäni on ”Luvassa elämä”, jonka Pentti Holappa on suomentanut ja wsoy julkaissut 2004.

Goffette on tehnyt sen, mistä niin moni kykenee vain haaveilemaan. Akateemisen loppututkinnon suorittaneella peruskoulun- ja lukion opettajalla oli kolmilapsinen perhe ja omin käsin rakennettu talo, kun hän 46-vuotiaana luovutti omaisuutensa lastensa äidille ja lähti kiertämään maailmaa tehden sekalaisia duuneja.

Goffette on aina vältellyt kirjallisia seurapiirejä, mutta nykyään hän on arvostettu Mallarmé-akatemian jäsen. Kokoelmasta valitsemani runo kiteyttää tekijänsä asenteen: kuuntele, mitä elämä sanoo, ja jos sinulla on haaveita, nyt on aika toimia.

Tuumin itsekseni näinkin: elämä ei ole vain

ohikiitävää unohtuvaa aikaa ja rakkauden

tihutyötä ja kulumista – vaan sitäkin mitä

teemme aamusta iltaan: kynnämme merta

kynnämme taivasta ja maata, vuoroin lintuna,

kalana, myyränä, niinpä niin, leikimme vatkaten

ilmaa, hedelmiä, tomua; touhuten ikään kuin,

palamme sen vuoksi, kuljemme kohti, korjaamme

talteen mitä? Madon omenasta, tuulen viljasta,

koska kaikki joskus lakoaa, koska kaikki alkaa

alusta eikä ole samanlaista kuin oli,

ei pahempaa eikä parempaa,

toistelee taukoamatta: elämä on toisenlaista.

………………………………………………….

Ekstralinkki: Paul Verlaine oli Yksi Goffetten keskeisimmistä innoittajista. Linkistä löydät Verlainen koodirunon, joka laukaisi Normandian maihinnousun.

………………………………………………..

Emÿna daÿda

Kirjoittanut | 8.4.2015

Blogi ei voi sivuuttaa Mikael Agricolan- ja suomen kielen päivää. Pitkän käsiksen editoinnin ja muiden kiireiden keskeltä tarjoan päivitetyn postauksen muutaman vuoden takaa. 

Yleisönosastojen aiheissa on kaksi kestosuosikkia. Koirankasoista valittajat aktivoituvat hankien huvetessa ja suomenkielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Nuoret eivät enää lue mitään! Kaikenmaailman rastalettien, räppäreiden ja lökäpöksyskeittareiden puheesta ei tule tolkkua! Englannin kieli jyrää meitin, kaikkialla käytetään vain lainaa ja slangia! Apua ihmiset, meiltä kuolee kaunis kirjakieli!

Mikael Agricolan Uuden testamentin käännös: Se Wsi Testamenti 1548.

Mikael Agricolan Uuden testamentin käännös: Se Wsi Testamenti 1548.

Ymmärsitkö otsikon sanat? Koko lause kuuluu näin: ” Mÿnna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda.” Satoja vuosia sitten suomenkieli kuulosti tuollaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Puhuttu kieli on varmasti kuulostanut hyvinkin erilaiselta. Ihan kuten nytkin, kirjakielen kaltaista kieltä ei sinällään puhuta missään. Lähimmäksi päästään Keski-Suomessa, Keuruun kaupungin tienoilla.

Vanhimmat kirjatut suomenkieliset lauseet ovat löytyneet Nürnbergistä, keskiaikaisesta saksalaisesta matkapäiväkirjasta n. vuodelta 1470, josta göttingeniläinen Christine Wulff on tehnyt tutkielman ”Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert”. Esimerkkilauseeni on tuosta tutkielmasta napattu.

Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon hyllystä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetään laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.

Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Nyt minun pitäisi kirjakielen mukaan käyttää ruuvitalttaa, mutta ruuvimeisseli sopii puheeseen paremmin. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus. Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa.

Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomenkielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi kunnes syntyy parempia.

Pelkistetyn provokaationi lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”

……………………………………..

Ekstralinnkki: kansalliskirjailijamme kontakti Saksaan – retkellä otetaan olvia olan takaa.

……………………………………..

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken

Kirjoittanut | 2.4.2015

Kiireiden keskellä kierrätän pääsiäisen tekstin kolmen vuoden takaa. Itse asia ei ole parissa tuhannessa vuodessa miksikään muuttunut: armon ja tuomion välistä kasvaa kolmas tie.

Pitkäperjantaina runon idea lähtee kahdesta sanasta. KYLLÄ ja EI. Ne ovat kahlitsevia ilmaisuja. Aivan kuin taannoisessa tietokilpailussa: ”Haluatko lukita lopullisen vastauksen?”

Pääsiäisen viesti on kuolemassa ja elämässä. Jeesuksen väitetään kumonneen kaksi edellä mainittua sanaa. Käsityksemme mukaan voi olla vain elossa tai kuollut. Jälkimmäisestä lääkäri kirjoittaa todistuksen. Jeesukselle oli annettu kolmas vaihtoehto ja hän nousi kuolleista.

Tarinan todenperäisyyteen en ota kantaa. Kompetenssi ei riitä. Käsitykseni on, että kaikki uskonnot ristiriitaisuudessaan ovat lopulta yhtä. Niitä yhdistää sama kuin lottovoiton odotusta. Keskitetään toiveet johonkin, joka ratkaisisi kerrasta kaiken. Tärkeintä on toivo. Ne, jotka satsaavat mammonan sijasta taivasosuuteen, kutsuvat samaa asiaa sanalla armo.

Kuvien symboliikka liittyy päivän runoon. Ensimmäisen on maalannut Michelangelo Merisi, alias Caravaggio. (1571-1610) Kuka voisikaan kuvata ylösnousseen ilmestyksen paremmin kuin barokin ristiriitainen nero. Loistava miekkailija, joka pikaistuksissaan tappoi ja haavoitti muita ja oli jatkuvasti etsintäkuulutettuna. Garavaggion maalauksia kannattaa tutkia enemmänkin. Niistä on riisuttu turha rekvisiitta. Jäljelle jää vain draaman tihentymä ja asian ydin.

Maitokivi -teoksen olen nähnyt livenä Kiasmassa. Tekijä Wolfgang Laib. Siinäkin on kysymys epäilystä. Pinta on maitoa, eikä sitä voi erottaa marmorista. Tekisi mieli koskettaa.

Pääsiäisrunon ydin on uskossa ja odotuksessa. Jyrkkien vastakohtien hylkäämisessä ja varmuudessa, että toivoa on. Runon nimi on latinaa ja merkitsee rakkautta. (Julkaistu kokoelmassa Musta runokirja, Like 2000.)

C A R I T A S

Kaipaat kiihkeästi jotain mikä ratkaisisi kaiken,

kuin taikurin sauvan liike silinterihatun yllä.

Yön tunnit hakkaat tyynyllä unen naulaa,

tuska lisää terävyyttä ja alat nähdä syvemmälle.

Et usko ettei maito ole marmoria,

ennen kuin työnnät sormesi siihen.

Niin kuin Tuomas, joka halusi tunnustella

haavaa ja naulan jälkiä Mestarinsa käsissä.

Asetta älä käytä, edes sanoja.

Ne ovat sotkuinen verkko syvyyksien yllä. Vesi

ei saa miekasta avointa haavaa

ja jos odotat, armon ja tuomion välistä

kasvaa kolmas tie.

………………………………………………

Ekstralinkkissä espanjalaisten pääsiäinen: ”Tarvitsetko kompassiksi sydämeni?”

………………………………………………

Jeesus asettaa leikatun korvan takaisin paikalleen

Kirjoittanut | 30.3.2015

Pohjoismaiden neuvosto jakaa vuosittain palkinnon kaunokirjalliselle teokselle. Vaatimuksena on, että teos on kirjoitettu jollakin pohjoismaisista kielistä. Palkinto on jaettu vuodesta 1962. Vain kahdesti palkinto on osunut vähemmistökielen edustajalle. Rói Paturson palkittiin fäärinkielisestä teoksestaan Likasum, 1986 ja Nils-Aslak Valkeapää saamenkielisestä runoteoksestaan Aurinko, isäni, 1991.

Tänä vuonna palkintoehdokkaana on 14 kirjailijaa ja teosta. (linkki jutun lopussa) Saamelaisen kielialueen ehdokkaana on Niillas Holmberg, vuonna 2013 julkaistulla runokokoelmallaan Amas amas amasmuvvat.

Palladium Kirjat on ehtinyt julkaisemaan tänä vuonna Utsjoelta kotoisin olevan Holmbergin kolmannen runokokoelman Jos itseni pelastan itseltäni. Edellisestä kokoelmastaan runoilija sai Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014.

Kirjoittamisen ohella Holmberg myös näyttelee ja tekee musiikkia. Saamelaiskulttuurin edustajana hän on yhtä aikaa paikallinen ja globaali, perinnettä ja nykypäivää sekoittava uudistaja. Tekstit liikkuvat Utsjoen rantatörmältä Tampereelle, Jakomäkeen ja maailmalle.

Jos itseni pelastan itseltäni on lähellä perinteistä, kokevaa runoa, jossa tekstin puhuja avaa tuntojaan. Kokoelman mittainen ansio on se, miten tekstit sekoittavat kulttuurisia viitteitä ja henkilöitä, mennyttä ja tulevaa. Holmbergin teksteissä yllättävät assosiaatiot liittyvät usein huumorin välähdyksiin:

”Astupa koskemattomaan / ei ole hyvää mieltä oksentaa ulosteeseen / jonka vastakohtana olisi korvan leikkaaminen / mutta Vincent teki jo sen / ja käänsi itselleen toisenkin posken / ja mitä Jeesus teki / asetti korvan takaisin paikalleen!

Kokoelman päättää Epilogi, pitkä loitsumainen teksti, jossa säe ”Piirtää hiilellä ja Kontion verellä”, toistuu seitsemäntoista kertaa. Toisto tuo runoon rytmiä ja sitoo poukkoilevaa tekstiä yhteen. Minulle kyseinen runo toimii kokoelman mielenkiintoisimpana, ja on Holmbergin tekstien omaleimaisinta antia.

/…/ Olen Aslak Hætta, joka on alkanut / ymmärtää, miksi tokka ei pysy kasassa. / Viima on viheliäinen, sudet ovat oppineet / muuttamaan muotoaan. Niiden hampaat / valuvat veden näköistä verta. / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä.

Olen commandopipo, joka peittää / Subcommandante Marcosin kasvot. / Olen hänen piipustaan nouseva savu, / jonka tuuli ottaa asiakseen. / Viva Zapata! / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä. /…/

……………………………………………………

Niillas Hombergin kirjan kuvitus: Hanna Leinonen

……………………………………………………

Linkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat 2015.

Ekstralinkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 1963. ”Väinö Linna – huolimaton ja laiska?”

……………………………………………………

Kai muistatte, mitä Hohdon hullu kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Kirjoittanut | 28.3.2015

Stanley Kubrick ohjasi Stephen Kingin romaaniin perustuvan elokuvansa Hohto, vuonna 1980. Jack Nicholsonin näyttelijäpersoonaan kulminoituva leffa lienee saanut televisiossa eniten uusintoja.

Elokuva on kiteytynyt kliseeksi Nicholsonin virnistyksineen. Ja mikäpä siinä, kliseet ovat taustoiltaan kiinnostavia, eikä vastaavaan moni kokonaisuus kykene. Hohto tulee jälleen Teemalta lauantai-illan uusintana tänään 28.3. Hesarin kriitikko arvottaa elokuvaa neljällä tähdellä.

Olen väittänyt, että 365 runon kokoelmani Babel (2013) päivittää maailmantilanteen luomisesta tuleviin päiviin saakka, joten on selvää, että Kubrikin elokuva löytyy tekstien rihmastosta. Kuten kaikki, minkä kuvitella saattaa. Tässä teksti nro 313. Kai muistatte, mitä maaninen kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Overlook-hotelli hakee talveksi uutta talonmiestä, entinen tappoi

perheensä ja ampui itsensä. Jack T. Ottaa paikan, elokuvan kirjailija

tarvitsee työrauhaa ja aution hotellin hiljaisuutta.

Seuraa hitaasti kehittyvää kauhua: Jackin poika kiitää käytäviä

polkuautollaan. Kuolleet kaksostytöt pyytävät häntä kanssaan

ikuiseen leikkiin, pojan suussa asuu mielikuvituskaveri ja hänellä

on kyky hohtaa – hän aistii pahan, häntä varoitetaan huoneesta 237.

Jack kirjoittaa kuumeisesti, aistii olemattomia ja sulkeutuu oman

yksinäisyytensä selliin. Lumimyrskyn mukana saapuu pimeys ja

sillä on kyydissä vielä synkempi pimeä. Murhaajaksi muuttunut

Jack alkaa jahdata vaimoaan ja poikaansa kirveen kanssa.

Työpöydän paperipinkassa viiden sanan lause toistuu toistumistaan:

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

…………………………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa. Elokuvaa ja kirjallisuutta otsikolla ”Hyvikset ja pahikset”.

Varmin mielipide on aina sillä, joka vähiten tietää

Kirjoittanut | 24.3.2015

Blogi nostaa päivitykseen muutaman tekstin Onni Vähälän kokoelmasta Piru parka – pessimistin aforismit. (Palladium Kirjat 2015)

Kirjan takakansi kertoo: ”Piru parka potkaisee persuuksille onnen auvoa tarjoavia ja mannavellinhaaleita elämänviisauksia. Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä. Selvitäkseen kokoelman mittaisesta annoksesta pessimismiä, tarvitaan reilusti optimismia. Ja tärkeintä on yhtyä samaan kuoroon muiden kanssa – muistaa nauraa itselleen.”

Miksi tavoitella onnea ja menestystä. Ihmiset antavat anteeksi suuretkin synnit, mutta eivät niitä.

Kun näet aina kaikessa vikaa ja ennustat vaikeuksia, sinua pidetään poikkeuksellisen selväjärkisenä.

Jääräpäitä elämä opettaa vastoinkäymisten kautta.

Iltalehtien lööpit auttavat itsetunto-ongelmiin. On kohottavaa lukea muiden mokista.

Älä edes kuvittele, että oravanpyörä muuttuu onnenpyöräksi, kun pysäytät se eläkepäivien kohdalla.

Elämän tahti kiihtyy. Ennen tuli itku pitkästä ilosta. Nyt jo lyhyestä.

Kun haluat tehdä lähtemättömän vaikutuksen muista, että hyvä teko unohdetaan nopeasti, paha muistetaan hautaan saakka.

Ennen kuoltiin puutteeseen, nyt yltäkylläisyyteen.

Sen puhtaampana aatteesi säilyy mitä vähemmän saat sille kannattajia.

Paheita katsotaan läpi sormien. Vasta hyveet alkavat herättää epäilyksiä.

………………………………………..

Linkki: Pessimistin aforismeja päivän mietelauseina 23. ja 24.3. Kuunneltavissa Yle ykkösen Areenassa.

 Blogin ekstralinkki sivuaa aihetta: Kliseillä on aina tilausta.

………………………………………..

Miten luopua elämänsä merkittävimmistä asioista?

Kirjoittanut | 17.3.2015

Nyt on ystävät niin, että teidän, joilla on siihen mahdollisuus, kannattaisi käydä katsomassa meksikolaisohjaaja Alejandro Gonzáles Iñnaritun elokuva Birdman. Leffa keräsi yhdeksän Oscar-ehdokkuutta ja sai neljä: paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus ja paras kuvaus.

Birdman / Michael Keaton.

Birdman / Michael Keaton.

En vetoa palkintoihin pätkän vertaa, arvostetuimpien Oscareiden kerääjät ovat usein olleet imeliä megaspektaakkeleita ja keskivertomakuun laskelmoituja rahakoneita. Birdman kyseenalaistaa itsensä: elokuva on musta komedia, mutta pohjimmiltaan vakava, megaluokan juttu, joka vastapainoksi jumittaa Broadway-teatterin ahtailla käytävillä, aiheeltaan ikiaikainen, mutta käsittelee tarinansa uudesta kulmasta musiikkia ja kuvausta myöten.

Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.

Birdman / Edward Norton ja Emma Stone.

Pääosassa nähdään Michael Keaton, 63-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan parhaiten nimirooleistaan elokuvissa Batman (1989) ja Batmanin paluu (1992). Käsikirjoitus on hänelle räätälöity, mutta kärjistää ja kehii sisäänsä meitä kaikkia koskevan, perustavan kysymyksen: Miten elämänsä merkittävimmistä asioista voi luopua?

Toisille kysymys kulminoituu vähäisemmäksi, joidenkin kohdalla sen kanssa ei voi enää elää. Maineen maljasta maistaneet voivat kokea kuoleman parempana vaihtoehtona kuin kuuluisuuden katoamisen. Otan vain yhden läheisen esimerkin, jossa epätoivon kierre kuljetti tuhoon: Mika Myllylä.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

En puutu Birdmanin roolitukseen tai tarinaan tarkemmin. Tämä on suositus eikä juoniselostus – sellaisia löytyy verkosta riittämiin. Vedän paketin vieläkin tiukemmalle ja kiteytän tarinan viestin banaalisti kahteen sanaan. Elokuva kertoo monella eri tasolla mielikuvituksen voimasta.

Vielä yksi asia: Birdmanin kuvaaja Emmanuel Lubezki tekee tällä hetkellä maailman paras jälkeä. Oscar napsahti edellisestäkin elokuvasta Gravity (2013). Hän oli myös ehdolla kolmen vuoden takaisella työllä, The Tree of Life, johon ekstralinkki jutun lopussa.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Alejandro Iñnaritu: Birdman.

Iñnaritu halusi, että elokuva näyttäisi yhdellä otolla kuvatulta. Lubezki toteutti idean ja kritiikit ovat arvioineet esikuvaksi Hitchcockin elokuvaa Köysi. Väitän, että tuoreempi innoittaja löytyy Michelangelo Antonioni elokuvasta Ammatti: reportteri, joka sai ensi-iltansa 1975. Se sisältää uutisfilmiltä napatun aidon teloituksen, mutta on jäänyt parhaiten mieleen yhdellä otolla kuvatusta seitsemän minuutin loppukohtauksestaan.

Vaikuttava elokuva on kulttuuristen viittausten rihmasto. Samoin kuin vaikuttava kirjallisuus, se kertoo jostain aivan muusta, kun antaa ensin ymmärtää.

……………………………………………………..

1. Ekstralinkki: Terence Malikin vastaus Jumalalle.

2. Ekstralinkki: Birdmanin tarina hyödyntää Raymond Carveria, linkissä Miksi ette tanssi?

Teemu Hirvilammi on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Kirjoittanut | 10.3.2015

Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.

Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.

Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:

Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.

Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”

Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.

………………………………..

Kaste on haihtunut.

Yhä selvempää on lyijyn painava vihreys,

ajatuksieni paino.

Silti on kesä – askeleittesi jäljet saunapolulla.

Hämähäkkien langat kiiltävät

kuin sinulta pudonneet hiukset.

Mitä pelkäät? Yksinäisyyttä,

vai sitä ettei peltojen sirinää enää kuule.

Lintujen leikkivä lento

on vain ruoan pyydystämistä poikasille.

Tuuli puhaltaa vastasyntyneestä kuolevan otsaan.

………………………………..

Ekstralinkissä Aro Melleri ja Frankenstein.

……………………………….

Copyright © 2015 Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi