Paavi Benedictus Amurin krouvissa plus pääsiäisruno

Uusi käsikirjoitus jatkuu rivi riviltä. Tänään on tutkittu ”Jumalan rottweileria”, paavi Benedictus kuudettatoista (Joseph Alois Ratzinger), joka piti rock-musiikkia uskonnonvastaisuuden välineenä ja syrji seksuaalivähemmistöjä. Benedictus, Kristuksen käskynhaltija maan päällä, erosi virastaan helmikuussa 2013. Kuvittelin nähneeni hänet Amurin krouvissa viime viikonloppuna – mutta saattaa olla, että erehdyin.

Näytön kulmasta pilkottaa Edward Hopperin työ Office in a Small City (1953)

Katolisissa maissa pääsiäinen on joulua suurempi juhla. ”Settimana Santa” jatkuu kulkueiden ja messujen humussa koko viikon. Paikalla on oltu, ja kuvaan pitkäperjantain vaikuttavan kärsimyskulkueen tuoreessa romaanissani Yllämme kaartuva taivas (s. 296). Tämän viikon perjantaina ollaan jo Uudenkaupungin Ihalassa ja kokeillaan kalaonnea merellä.

Pääsiäisen runo tulee (jälleen) kokoelmastani Babel. Sen 365 tekstin rihmastosta löytyy ”kaikki mahdollinen” ja maailmantilanteen päivitys. Runoissa 192 ja 194 mennään draamalla, rakkaudella ja pääsiäispyhien musiikilla. 

Lasimaalaus Akseli Gallen-Kallela, Hvitträskin museo

Kolme Jeesusta nostaa Maljan Bachille

Taivasten valtakunnan edustajien äänialoissa on eroa,

Matteus-passion Jeesus on kirjoitettu muita korkeammaksi.

Evankelistan roolia säestää basso continuo ja sello,

mutta Jeesuksen taustalla soivat viulut:

Bach on antanut jousilla Jeesukselle sädekehän.

”Kukapa pystyisi esittämään Jeesusta täydellisesti,

hän on hahmona lyhytsanainen – kaiken yläpuolella.

On etsittävä tunnetilaa, jossa Jeesus on niin suvereeni

ettei hänen tarvitse todistella sanojaan.”

Johannes-passion Jeesus on bassobaritoni,

ristillä laulajan on pidäteltävä liikutustaan – jännitteen

on kestettävä vaativimpaan repliikkiin saakka:

”Se on täytetty.”

………………….

Musiikki saa joidenkin elämän syttymään

avaa suuren selvittämättömän rakkauden,

kykenee vaihtamaan Bachin ja Händelin

Jumalan ja hänen poikansa paikalle, kuulemaan

lumihuiput ja orjantappurapensaan liekkien kielen,

näkemään pimeässä, uskomaan ikuiseen elämään

taivaan ja maan yhteyteen – he ovat hartauden vallassa

eivät pelkää pyöveleitä, heidän uskonsa ei horju

he saattavat syleillä ja yhtyä enkelten kanssa.

Niin yksinkertaista on antautua

jos jumalista tulee hyvän päivän tuttuja.

……………………………..

EKSTRALINKIT

1. Tarvitsetteko kompassiksi sydämeni 

2. Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

3. Pääsiäisen tarkoitus

……………………………..

Palautetta kirjastani: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa”

Päivitysväli pääsi venähtämään. Vielä pari kirjakeikkaa niin päästään ”normaalimpaan” rytmiin. Yllämme kaartuvan taivaan lehtikritiikit ovat lämmittäneet. Netti- ja sos-median palautteet olleet pääosin positiivisia, postikortit poikkeuksetta. Henk.koht. viestit ovat olleet kannustavia, mutta sähköpostiin tulee tiukkaakin palautetta ja opastusta kirjailijalle:

”Mikä minua on ihmetyttänyt monissa kirjoissasi, on uskonnon sanaston käyttö. En ole löytänyt sille pointtia. Oikeastaan olen todennut usein, että se on turhaa ja oudosti tulkittua, kun suomalaisilla luterilaisuus on osa kulttuuria ja myös yleinen tietämys kristillisestä opista on yhteistä.

Kirjoitan tämän siksi, että jos / kun käytät uskonnon käsitteitä, käyttäisit niitä vain silloin kun niillä on merkitystä sisällön kannalta. Suomalainen lukija on sisäistänyt luterilaisuuden äidinmaidossa ja turhaan horjutat uskottavuutta käyttämällä ”väärin tulkittuna” niin latautuneita käsitteitä.”

Pitkän viestin lopuksi päästään aivan ydinkysymyksen äärelle: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa (ja tutkijasielua). Ja toisaalta kun olet taitava kirjoittaja, miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” 

Nämä ovat ilahduttavia kommentteja. Täydellisestä yhteisymmärryksestä ei synny kyseenalaistamista tai keskustelua. Lukija ilmoittaa ettei pystynyt lukemaan koko kirjaa, mutta hänen pitkä palautteensa herättää itselleni ajatuksia ja aihioita tulevan käsiksen kannalta. 

Olen jo keskustellut Jehovantodistajien kanssa, istunut helluntaiseurakunnan ja vapaakirkon kokouksissa, tilannut materiaalia yhdistykseltä Aabrahamin pyhät lapset, kutsunut kotiini Sisaret Hollingsworthin ja Wattsin – he jättivät lähtiessään Mormonin kirjan. Luvun alla on myös Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Tao – taivaallinen tie on luettu, Mytologia: jumalia, sankareita ja myyttejä, odottaa vuoroaan. Kirjoittamisen edessä lukulista lisääntyy samaa tahtia.

”Miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” Juuri tämän kysymyksen vuoksi aikanaan halusin kirjailijaksi. Uteliaisuus, oppiminen ja uuden hakeminen on elämän suola ja sokeri. Mahdottomuuden vaatimus on ainoa minkä vuoksi kannattaa kirjoittaa. Tätä duunia voi tehdä kuoleman kynnykselle saakka – ehkä siitä ylikin.

Linkit Areenan Aamu-tv:n haastatteluun, Radio Yle 1 Luomiskertomukseen ja Hesarin kritiikkiin:

1. Aamun kirja, Kaisa Pulakka haastattelee: YLE TV 1

2. Luomiskertomus: Haastattelu, Radio Yle 1

3. HS: ”Kirjailijantyön tiivistymä, vetävä mutta syvä”

……………………………………………………..

Päässäni puhuu Pikku apulainen

Blogin päivitysjonoon on kertynyt ruuhkaa, mutta sen purkaminen vaatisi kirjoihin perehtymistä ja muistiinpanoja. Nyt ei vaan jaksa. Huomiseksi on luvattu kaunista keliä, joten taitaa tulla vapaapäivä. Ehkä pilkkiavannon äärellä.

Hyvät uutiset uupumuksen hetkillä: tuoreen romaanini Yllämme kaartuva taivas hieno arvio viime sunnuntain Hesarissa ja Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä ylimääräinen taiteilijaeläke. Tunnustus merkitsee minulle työtä ja keskittymistä kirjoittamiseen.

Kuvassa on Tommi Musturin sarjakuvahahmo Samuel. Hankin signeeratun serigrafian häneltä muutama päivä sitten. Tommin työhuone on Pyynikin punatiilitehtaan samalla käytävällä kuin omani. Palaan myöhemmin kansainvälisen tason taiteilijan töihin.

Kuvassa viehättää erityisesti Samuelin olkapäällä istuva hahmo. Siinä on syvyyttä monin tavoin. Mieleen nousevat lapsuuden Aku Ankat, Pelle Peloton ja hänen Pikku apulaisensa. 

Lisäksi minulla on ollut aina ”outo” mielikuva: jossain kalloni takakomerossa istuu pieni poika. Tiukan paikan tullen hän tekee hommat puolestani – herättää vaikka keskellä yötä ja antaa ratkaisun eväät. Joku saattaisi sanoa tätä alitajunnaksi. Minua helpottaa, että voin joskus kertoa muillekin, ettei ”poika” ole koskaan laistanut hommistaan.

Reilut kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt kirjailijan duuneissa ja niihin liittyvissä oheistöissä. Tuikataan lopuksi proosaruno esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998). Löysin tämän vuodenajan tekstin, joka kurottaa kauemmas – lapsuuden lähteille saakka.

”Poika laski puukon portaille ja kaivoi taskustaan ahvenen. Se oli santainen ja jäykkä kuin voikukan juuri ja silmiä peitti nahkea kalvo. Kala oli ongittu rannan sulasta, sillä jäälle ei enää ollut menemistä kuin mustalla sekarotuisella, joka oli napannut kiveltä hänen hiestyneen karvalakkinsa. Takaisin se ei sitä tuonut edes itkemällä. Mustan pellon selässä hehkuivat viimeiset lumivanat, kun se hengitti routaisen maan sisään ja sulatti elämää itselleen. Poika lähti juoksemaan ohi puiden, joiden juurissa silmujen sytytyslanka paloi jo. Hengästyneenä, yhä eteenpäin hän jatkoi kuraista tietä, joka toisesta päästään suli messinkiseen taivaanrantaan.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Entä jos romaanin valmistuminen kestää kymmenen vuotta?

2. Mikä on romaanissa tarinaa tärkeämpää?

…………………………….

Vapauttava viesti ihmiskunnalle!

Otsikko Hesarissa torstaina 21.3.2019: ”Isis tappaa tryffelinetsijöitä Irakin aavikolla” Neljännessivun juttu kertoo Isisin taistelijoiden rippeistä, jotka kiertelevät Irakin aavikoilla ja sieppaavat ihmisiä: ”Yleensä sunnimuslimeilta vaaditaan lunnaita, ja sitten heidät vapautetaan. Shiiat tapetaan. Isis pitää shiiamuslimeita vääräuskoisena.”

Kuva sivuilta: Tekniikka & Talous.

Päivityksessäni ei ole uskontojen vastakkainasettelua. Uutinen toisaalla arvioi, että joka viideskymmenes katolisen kirkon pappi on pedofiili. Kristinuskon historia on verinen, nykyään Raamatun ”oppien” nimissä harjoitetaan myös henkistä väkivaltaa ja eriarvoistamista. Kyllä ihminen tietää mikä on Jumalan tahto ja tarkoitus. 

Keräilen taas sekalaisia lehtileikkeitä uuden romaanikäsiksen lähteiksi. On luettava myös faktaa, fiktiota ja… runoa. Myös koko sen ajan kun kirjoitan – kuinka kauan siihen sitten kuluukin. Perusidea säilyy, mutta itse tarina voi kehiä mukaansa ennalta arvaamattomia asioita.

Työhuoneen hyllyssä on Walt Whitmanin (1819 -1892) Valitut runot Markus Jääskeläisen suomentamana ja Sammakon vuonna 2007 julkaisemana. Whitmania on helppo pitää yhtenä historian suurimmista humanisteista. Hän kirjoitti ajatuksensa ja manifestinsa runoiksi. Esikoisteostaan Leaves of Grass, hän laajensi ja täydensi ja julkaisi siitä yhä uusia versioita kuolemaansa saakka: ”Kirjoitan tätä jotta tavoittaisin sinut / joka luet tätä sadan, monen sadan vuoden päästä, / sinut joka et ole vielä syntynyt.”

Kuva: Library of Congress

Whitmanin teos on ylistyslaulu yksilölle, vapaudelle ja tasa-arvolle. Kaikki nostetaan yhtä arvokkaiksi riippumatta sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai uskonnosta, iästä tai ulkonäöstä. Riveiltä huokuu rajaton kiinnostus ja kiitollisuus itse elämään.

Olen kirjoittanut tänne ennenkin Whitmanista ja hänen vaikutuksestaan maailmankirjallisuuteen. Miksi nostan hänet blogiin uudelleen? Koska hänellä on vastaus Jumalan olemuksesta koko ihmiskunnalle. Näin simppeliä on yhteisen ymmärryksen ja rauhan saavuttaminen. Säkeet valittujen runojen tekstistä nro 48.

”Olen sanonut ettei sielu ole enemmän kuin ruumis / ja olen sanonut ettei ruumis ole enemmän kuin sielu / eikä mikään, ei edes Jumala ole suurempi kuin oma itse, / ja hän joka kävelee kilometrinkään ilman myötätuntoa kävelee / kohti hautaansa käärinliinat yllään /…/ ja sanon kaikille miehille ja naisille: seiskää rauha sielussanne / vakaasti miljoonien maailmankaikkeuksien edessä.

Ja ihmiskunnalle sanon: älä ole utelias Jumalan suhteen. / Sillä minä joka olen utelias kaikesta en ole utelias Jumalasta. / (Minkään pituinen lista määritelmiä ei voisi ilmaista millainen rauha / minulla on Jumalan ja kuoleman suhteen.)

Minä kuulen ja näen Jumalan jokaisessa esineessä mutta en ymmärrä / Häntä vähimmässäkään määrin, / enkä käsitä kuka voisi olla ihmeellisempi / kuin minä itse.

Miksi haluaisin nähdä Jumalan mieluummin kuin tämän päivän? / Näen jotain Jumalasta kaikkina vuorokauden tunteina ja joka hetki / näen Jumalan miesten ja naisten kasvoissa ja omissa kasvoissani / kun katson peiliin, / löydän kadulta Jumalan jättämiä kirjeitä ja kaikissa / on allekirjoituksena Jumalan nimi / mutta jätän ne paikoilleen koska tiedän / että minne tahansa menenkin / löydän niitä jatkuvasti.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa

2. Terrence Malickin vastaus Jumalalle

……………………………..

Tunnustusten ja depiksen cocktail – pieni breikki on tarpeen

Viikon päivitys viskaa runon. Nyt ei jaksa pidempään perehtyä. Pyynikin työhuoneella tänäänkin. Matkalta nappasin kolme harmaan päivän kuvaa ja raapaisin niihin muutaman rivin tekstin. 

Taiteenedistämiskeskuksen sivuilla on tänään julkistettuna valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen saajat. Olen yksi viidestä kirjailijasta. ”Eläke myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana.” Olen otettu ja iloinen, mutta pystyn palaamaan tähän perusteellisemmin vasta tuonnempana.

Yöpöydällä jo luettu Ian Mc Ewan. En nosta kirjaa tänne, olen käsitellyt brittikirjailijan tuotantoa jo aiemmin. (linkki lopussa) Thomas Bernhardia sen sijaan on analysoitava myöhemmin. Pari teosta on luettuna aiemmin, mutta nyt suomennetun esikoisteoksen omaksuminen on poikkeuksellisen hidasta – etten sanoisi haastavaa.

Koneella odottaa pari uutta käsikirjoitusta, mutta niiden kanssa eteneminen on toivottoman hidasta. Taidan olla loman, tai vähintään pienen breikin tarpeessa. Päivän terveiset edesmenneen urheilutoimittaja Voitto Liukkosen sanoin: ”Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.”

LUONTOLYRIIKKAA

Sulavesien kavala kevät

putoaa pilvistä varisparven pilkka

löytyy loskan alta saasta silkka

maa paljastaa talven tulosteet

kun kirurgi aurinko viiltää esiin ulosteet

mädänneistä lehdistä nousee haju raudan

sekä ruumista syöneen haudan

eikä kukaan kaltaiseni pääse pakoon

kaikki kaatuu ennen pitkää lakoon ja

minkä kuolemassaan tiedät maata suudelleen

syntyy aina uudelleen

……………………………..

Ekstralinkit

1. Ian McEwan ja uskottavuuden illuusio

2. Päivitys yhdeksän vuoden takaa: ”suosikkirunoilijani” Sirkka Turkka

……………………………..

Päiväkirjastani: Tarkovski, Nalle Puh ja Nasu

Monet meistä pitävät päiväkirjaa. Jotkut hyvinkin ahkerasti. Muutama päivä sitten aihe kimmautti sos-mediassa pitkän keskusteluketjun. Kuvassa oli 39 päiväkirjaa säntillisesti järjestettynä ja numeroituna. Omani olen säännönmukaisesti hävittänyt niin tyystin, että jäljellä on vain vuoden 2001 kirja. Liki 400-sivuinen, kilon painoinen, kovakantinen jötkäle.

Kurkkasin mitä olen tasan kahdeksantoista vuotta sitten kirjoittanut. Nappaan päivän merkinnöistä tähän muutaman rivin. Ehkä vastakkaiset maailmat ottavat kipinää toisistaan.

”Kaikki vaatii tietoa, perehtymisen vaivaa. Intuitiota ja intoa. Ethän voi unelmoida asiasta, johon mielikuvituksesi ei riitä. Niin moni asia jää kokemisen ja järjen ulottumattomiin – mutta ne ovat. Andrei Tarkovsin Martyrologia Päiväkirjat 1970–1981 luettu loppuun eilen. Sivut tuli käänneltyä koirankorville ja ahkerasti alleviivailtua. Tarkovski sanoo: Tulevaisuudessa ihminen tulee tekemään suurimmat löytönsä ajan ulottuvuudesta.”

Samana päivänä olen pohtinut myös runon orgaanisen kasvun periaatetta puiden tapaan. Ja liimannut viereen muutaman tekstirivin rivin leikkeen Milnen Nalle Puhista.

”Tuuli oli vastassa ja Nasun korvat liehuivat päässä kuin liput kun hän ponnisteli eteenpäin, ja tuntui, että oli kulunut monta tuntia ennen kuin hän sai korvansa Puolen Hehtaarin Metsän suojaan ja ne nousivat taas pystyyn kuuntelemaan hieman hermostuneesti myrskyn ulvontaa puiden latvoissa.

– Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun olemme sen alla!

– Ajatteles jos ei kaadu, sanoi Puh pitkään harkittuaan.”

Päivän postaus on tänään lyhyt. Blogin aiemmista ekstralinkeistä löydät painavampaa asiaa päiväkirjoista.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Tarkovski – rivejä neron päiväkirjasta

2. Hitler ja Etty Hillesumin päiväkirja

……………………………..

Sana voi korvata kuvan – ja päinvastoin?

Parin viikon takainen Hesarin juttu kertoi belgialaisen surrealistitaiteilija René Magritten (1898–1967) näyttelystä Amos Rexissä. En ole ollut täysin varaukseton Magritte-fani, mutta hänen vuosina 1927–1928 toteuttamansa ”Les amants”-maalaussarja edustaa modernin kuvataiteen ehdotonta huippua. Taustatarinan mukaan nuori René näki, miten hänen hukuttautunut äitinsä nostettiin Sambre-joesta ja vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.

Saksin näyttelyjutusta leikkeen, jossa on itselleni merkityksellinen huomio. Olen korostuskynällä huomioimastani tekstistä yhtä mieltä. Kun laitoin kuvan FB-sivulleni, sain lukuisia mielenkiintoisia kommentteja. Toiset ehdottomasti eri mieltä – toiset saattoi tulkita jotakuinkin yhteneväiseksi. Plus ne, jotka halusivat lisätä tiukkaan näkemykseen lisätulkintoja.

Sanan ja kuvan vastaavuus aistillisena kokemuksena on kiinnostanut minua nelivuotiaasta saakka. En osannut vielä lukea, mutta kuolemaa tekevän isoisoäitini vuoteen vierellä selasin Dorén kuvaraamattua. Samanlainen, vuoden 1886 painos kuuluu työhuoneeni vakivarustukseen.

Olen kerännyt vuosien varrella kuvan ja sanan kokemuksesta ja yhteneväisyydestä sekä tutkimuksiin perustuvaa että ”näkemyksellistä” tietoa. Pengoin muistiinpanoja ja tsekkailin lähdekirjojen alleviivauksia. Nostan tähän vain seitsemän kiteytettyä pointtia. Ehkä ne käyvät esimerkiksi siitä, ettei ensimmäiseen ajatukseen tai oivallukseen kannata koskaan pysähtyä. Pätee kaikkeen mitä ihmisen päässä liikkuu.

1. Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina (wsoy 1989) otsikolla Kieli on kolmas silmä: ”Katson peiliin ja näen, että minulla on kaksi silmää. Mutta kolmatta silmääni en voi nähdä, koska se on näkymätön. Silti se on todellinen, ja samanlainen silmä on kaikilla tässä kaupungissa. Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen.”

2. Berliiniläisen Humboldtin yliopiston tutkimuksen mukaan kieli ohjaa sitä, miten havainnoimme maailmaa. ”Kieli vaikuttaa myös varhaiseen, automaattiseen visuaaliseen prosessointiin.” Yorkin yliopiston tutkijat ovat tehneet samat johtopäätökset: ”Kieli vaikuttaa ihmisen kykyyn eritellä aistikokemuksia.”

Paul Delvaux: The Tunnel 1978.

3. Wittgenstein on kirjoittanut ”kielen kuvateoriasta”, jossa kieli ihannetilanteessa muodostaa todellisuuden peilikuvan. Hänen mukaansa teoriat eivät voi sanoa mitään havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävistä, käsityskyvyn ylittävistä havainnoista mitään.

4. Merkittävä kielellisen ”suhteellisuusteorian” edustaja, amerikkalainen Benjamin Whorf esittää miten lukutaidottomat ja primitiiviset yhteisöt saattavat ilmentää ihmisen älyn toimintaa korkeammalla ja monimutkaisemmalla tasolla kuin ”sivistyneet” kulttuurit. ”Olemme kielen avulla tehneet väliaikaisen analyysin todellisuudesta ikään kuin se olisi lopullinen. Ajattelun ja sen kielellisen taustan uudelleen arviointi veisi tietämystämme suuren askelen eteenpäin.”

5. Tämän Einsteinin pohdinnan olen jakanut aiemminkin: ”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne puhutaan tai kirjoitetaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa, kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.” 

6. Yksilön kokema synestesia voi sekoittaa aisteja. Ihminen saattaa nähdä numerot, kirjaimet ja sanat värillisinä. Kirjailijana en itse voi sanallistaa todellisia tai kuviteltuja tapahtumia, ellen näe niitä ensin mielessäni kuvina ja kolmiulotteisina tilakokemuksina.

7. Julkaisussaan Language, Mind and Reality, Benjamin Whorf sanoo: ”Kielessä tapahtuva muutos voi muuttaa käsityksemme maailmankaikkeudesta.”

………………………………..

Ekstralinkit

1. ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut”

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

………………………………..

Maailmanluokan esinemaakari!

Sara Hildénin taidemuseo tuo Tampereelle säännöllisesti maailmanluokan näyttelyitä. Kiki Smith (s.1954) asuu ja työskentelee New Yorkissa. Monipuolinen taiteilija on nykykuvanveiston edelläkävijöitä. Hänen näyttelynsä on Hildénillä esillä 12.5.2019 sakka.

Haus der Kunstin kokoama näytely nähtiin Münchenissä keväällä 2018. Tampereelta työt siirtyvät Wienin Galerie Belvedereen. Smithin töitä ovat hankkineet kokoelmiinsa monet maailman johtavat museot. Hän on saanut töistään myös useita kansainvälisiä tunnustuspalkintoja. Smithin näyttely on ensimmäinen hänen tuotantoaan esittelevä laaja retrospektiivi Euroopassa.

Avajaiset 8.2. Keskellä Kiki Smith.

Kaikissa Kiki Smithin teoksissa on vahva materiaalin tuntu, joka on yhtä tärkeä kuin aihe itse. Hän käyttää kiveä, pronssia, kangasta, kipsiä, lasia, posliinia, alumiinia, vahaa, pigmenttiä, valokuvia ja videoita… Käytännössä hän on itseoppinut ja intohimoinen taiteentekijä, joka kuvailee olevansa ”esinemaakari”.

Näyttelyn nimi on Procession. Ilmaisu on johdettu latinan sanasta procedere, joka merkitsee liikkeessä olemista, toimimista ja etenemistä. Taitelija sanoo olevansa kulkija: ”Kaikki on dynaamista ja jatkuvassa liikkeessä.”

Töiden aihepiirissä arki muuttuu magiaksi, saduiksi ja narratiiveiksi. Niistä löytyy yhteiskunnallisia kannanottoja yhtä hyvin kuin seksuaalisuutta ja ihmisten ja eläinten ”luontoykseyttä”. Smith suodattaa ja kiteyttää ympäristön ja ajan ilmiöt taiteeseensa. Useat nuoremmat tekijät ovat saaneet häneltä vaikutteita. Itse hän toimii tällä hetkellä myös apulaisprofessorina New Yorkin ja Columbian yliopistoissa.

Avajaisten häly haittaa keskittymistä töihin. Erityisesti gobeliinit pitäisi katsastaa uudelleen. Niissä on niin paljon tarinallisuutta, että pitänee ottaa pikkutenavat (lastenlapset) mukaan.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

2. Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

…………………………….

Ihmisen yhdeksän henkeä – Auschwitzin rakastavaiset

Hesari ehti hipsun ennen ja teki 6.2. kulttuurisivujen pääjutun Heather Morrisin romaanista Auschwitzin tatuoija. Kirja on tuore hitti, joka on julkaistu jo yli 30 maassa. Suomen kustantaja on Aula & Co, romaanin suomentaja Pekka Tuomisto.

Hesarin jutussa teosta kutsuttiin dokumenttiromaaniksi. No, kategoriat sikseen, mutta henkilökohtaisen tarinan avaaminen romaaniksi 50 vuoden jälkeen on väistämättä fiktiota, joka kirjassa sovitetaan draaman kaareen. Olkoonkin, että kirjoittaja on tehnyt todella tarkan työn faktisia taustoja tarkastaessaan.

Käännetään vähän fokusta ja tarkastellaan Morrisin romaania hieman toisesta kulmasta. Kiteytys alkuun. Romaanin kehyksenä on Auschwitzin keskitysleiri, joka sijaitsi lähellä Puolan Krakovaa. Tuhoamisleiri koostui kolmesta kompleksista: ensimmäinen leiri otti ihmiset vastaan, Auschwitz-Birkenau toimi joukkotuhon keskuspaikkana ja kolmas leiri, eli Monowitz oli pakkotyöleiri. Aliravitsemukseen, tauteihin, kaasukammioihin ja teloituksiin menehtyi leireillä 1,1–1,5 miljoonaa ihmistä.

Kuva Daily Mail

Tarinan keskiössä on kaksi henkilöä, jotka lopulta selviävät helvetistä hengissä: Lale Sokolov ja Gita Furman. Heather Morris kertoo heidän leiriltä alkaneen rakkaustarinansa, joka kesti parin kuolemaan saakka. Kirjailija tutustui Sokoloviin Melbournessa vuonna 2003 ja alkoi kirjoittaa muistiin hänen uskomatonta tarinaansa.

Kun Sokolov alkaa purkaa tarinaansa hänellä on yksi ennakkoehto, kirjoittajalla ei saa olla mitään kytkentöjä juutalaisiin: ”Teillä ei pidä olla mitään ennakkoasenteita sitä kohtaan, mitä kerron teille. En halua tarinaani mitään henkilökohtaista painolastia”. Morris vakuuttaa olevansa siirtolainen ja aito uusiseelantilainen, jonka äidinpuoleinen suku on asunut siellä yli sata vuotta.

Sokolov selviää leiriltä ensisijaisesti älykkyytensä ja neuvokkuutensa turvin. Kuutta–seitsemää kieltä puhuvasta juutalaisvangista tulee leirien tatuoija, joka tikkaa tunnistenumerot kaikkien muiden käsivarsiin. Myös Gita Furmanin, johon rakastuu ensisilmäyksellä. Gita selviää saatuaan työn hallintoparakista. Lopulta hän onnistuu karkaamaan viimeiseltä kuolemanmarssilta.

Kuva:abc.net.au. Lale ja Gita Sokolov ja heidän poikansa Gary. 1960-luku.

”Tätowierer” saa vapauksia tavallista enemmän ja kykenee auttamaan myös muita. Se on koitua hänen kohtalokseen. Samoin kuin lavantauti. Hänen henkilökohtainen, sadistinen SS-vartijansa Stefan Baretzki epäilee tatuoijalla olevan yhdeksän henkeä kuten kissalla.

En spoilaa juonta pidempään, mutta valotan hieman Morrisin kirjailijanlaatua. Alkujaan hän kertoo aloittaneensa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Vasta, kun option ostaneelta tuotantoyhtiöltä palautuivat oikeudet takaisin, hän päätti tehdä käsikirjoituksesta romaanin. Se näkyy kielessä, joka on perustaltaan sujuvaa, mutta vailla viimeistä kirjallista briljanssia – romaani kuljettaa kertomusta kuvailun ja dialogin tasolla.

Auschwitzin tatuoija on lukuromaani – sanan hyvässä merkityksessä. Tarina tempaa imuunsa ja lukeminen käy sutjakkaasti. Natseista ja keskitysleirien kohtaloista on kirjoitettu todella paljon, mutta ei koskaan liikaa. Morrisin romaani avaa taas omanlaisensa kokemuskulman. Englantilainen yhtiö on tekemässä tarinasta useampiosaista tv-sarjaa, joka esitetään ensi vuoden alussa. Istun silloin telkan ääressä kuin tatti. 

……………………………..

Ekstralinkit

1. Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä

2. Joseph Brodsky ja totalitarismin kone Neuvostoliitossa

……………………………..

Masennuksen takapotku –  ja liian silkoinen päivitys

Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.

Hieronymus Bosch: Detalji, ”The Garden of Earthly Delights”, 1480 – 1505.

Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen? 

Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.

On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.

Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.

Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.

Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.

Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)

Kun poimin kiven kämmenelle

ja heitän kohtisuoraan ylös

se pysähtyy hetkeksi

ennen kuin putoaa.

Onni on yhtä nopea ja haluan aina väistää.

Sain mitä halusin, lasini on täynnä

juopuneita kärpäsiä.

Keitto jäätyy lautaselle ja päivät

kuin hioisi kiveä tomuksi pääskysen siivellä.

Niin vähän on tehtävissä, mutta haluan oppia

juopumaan päivistä niin yksinkertaisesti

kuin vesipisara putoaa.

Neulansilmät jätän kameleille,

sillä ikuisesti eläviä ei täällä tule

kuin oikealla hetkellä kuolleista.

Etsin vastausta vain yhteen kysymykseen,

mutta minua rakastetaan sillä tavoin

etten koskaan saa tietää kuka olen.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa

2. Liian vaikea kysymys vastattavaksi

………………………………