ÄLÄ USKO NOBELISTIA!

Juttuni kuvaan kytketty Sillanpään ajatus odotteli blogivuoroaan. En tiennyt millaisen tarinan lomaan se loksahtaisi. Nyt tiedän, koska keskustelin juuri paikallislehden toimittajan kanssa. Haastattelun lopuksi hän kysyi kulttuurisuosituksia laman keskelle. Ja minä tietysti, että kirjallisuutta. Eikä aina niitä tuttuja juttuja, vaan jokin uusi, yllättävä valinta. ”Arvaamaton kirja voi muuttaa ihmisen elämän”, sanoin.

Nobelistin aforismi

Ja tottakai haastattelija kysyi: ”Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi?” Tuhannen taalan kysymys – vaan onko siihen vastausta… Ennen kuin opin lukemaan, Dorén kuvaraamatun vedenpaisumuksen ja viimeisen tuomion kuvat olivat loputon ihmetyksen aihe. Sitten käsiin osui maailman ensimmäinen bestseller, Daniel Defoen Robinson Crusoe. Älysin, että maailma on iso ja jännittävä. Murrosiässä luin Herman Hessen kirjat ja tajusin, että näkyvän lisäksi on toinen todellisuus, jota ei kannattaisi kadottaa. Sirkka Turkan runot taisivat tehdä minustakin kirjailijan. Lopulta vastaukseni elämän muuttaneeseen kirjakysymykseen oli Michel de Montaignen Esseet.

Lausuessani ranskalaisen renessanssifilosofin nimen ymmärsin vaikuttavani snobilta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä. Oikeasti olen sivistymättömämpi kuin kukaan osaa kuvitella. Tiedän monesta vähän, mistään en kunnolla. Mutta onneksi on kirjailijoita, jotka ovat maailman sivu miettineet puolestani mikä on niin tärkeää, että se kannattaa ikuistaa kansien väliin.

Montaignen (1533 – 1592) kohdalla kyse on keskustelusta. Lukeminen on keskustelua kirjailijan ajatusten kanssa. Itse lukemisen ideassa on kyse kaikista maailman kirjoista yhtäaikaa – ei syksyn kirjasesongista, ei päivän puheenaiheista – vaan tuhansien vuosien ajatusten virrasta.

Sillanpää tarjoaa meille melkoisen sitkeää elämäntaivalta. Jos se vastoin onnellisuuskonsulttien oppeja uhkaa muodostua sellaiseksi, on hyvä lainata Montaignelta ajatusta lukemisen lohduttavasta voimasta:

”Se nostaa hartioiltani ikävystyttävän joutilaisuuden taakan ja vapauttaa minut millä hetkellä tahansa kyllästyttävästä seurasta. Se ainakin lieventää tuskan pistoksia, ellei niitä aina kokonaan voikaan parantaa. Jos tahdon vapautua kiusallisesta ajatuksesta, minun tarvitsee vain turvautua kirjoihin…”

Pieni lisäys: linkkini vie tuoreempaan kritiikkiin, Montaignen Esseitä osa II. Omassa hyllyssäni on Marketta Enegrenin suomennosvalikoiman neljäs painos. (wsoy 1999) Näinkin siinä sanotaan: ”Jokainen pitää raskauttavana lähimmäisensä syntiä ja väheksyy omansa merkitystä.” Sopii muistaa taas iltauutisten aikaan.

MISTÄ ÄIDILLE AMMATTI?

Lupasin seuraavaan postaukseeni jotain aivan arkista. Työnteko on sitä. Useimmiten. Ammatikseen kirjoittavakaan ei jouda odottelemaan inspiraatiota vaan istuu koneensa taakse ja alkaa tehdä tekstiä. Jonain päivänä syntyy muutama rivi, joskus muutama liuska. Joskus iskee blokki, tai on edennyt sellaiseen suuntaan, että kirjoitettu pitää pyyhkäistä yli ja ottaa uudet askelmerkit.

Minulle psykologisen uskottavuuden illuusio on ollut tärkeä. Ehkäpä siksi joku on aina joskus tunnistavinaan tekstistä tutun henkilön. Sellaisia ei fiktiivisessä tarinassa ole. Henkilöt ovat aina muutaman totuuden jyvän ympärille kasvaneita itsenäisiä persoonia. Esimerkiksi näin: mietin tuoreen romaanini Marilynin hiuspinnin päähenkilön äidille ammattia. Yhtenä aamuna tuttu keramiikkataiteilija availi työhuoneensa ovea, kun tulin töihin. Samalla sekunnilla päätin tehdä äidistä taiteilijan ja käsityöläisen. Haastattelin Merja Koivistoa, joka piti minulle yksityiskohtaisen esitelmän siitä miten ikivanha japanilainen Raku-keramiikka syntyy.

Taiteilija Merja Koivisto & rakukeramiikkalautanen

”Mies ajattelee äidin tarinaa suurista samuraisotilaista. Silloin astioiden lasitteeseen oli lisätty lyijyä, jotta se olisi paremmin sulanut matalassa lämpötilassa. Kuuma juoma liuotti myrkkyä lasitteesta ja teeseremonioista oli lopulta muodostunut hitaan kuoleman rituaaleja.”

Viikonloppuna kuulin mielenkiintoisen elämäntarinan merikapteenista, jonka laiva kuljetti aikanaan Puolasta Suomeen kreosiittia, kivihiiliöljytislettä, jolla kyllästettiin ratapolkkyjä. Myrkkyliemi oli lempinimeltään ”Mustaa likööriä”. Itse muistan lapsuudestani helteisen, tervalta ja öljyltä tuoksuvan ratapihan. Miten kapteeni ja kreosiitti päätyy seuraavaan romaaniin – en tiedä vielä.

LOPUKSI JATKOA APURAHAUUTISEEN, joka tuntuu kiinnostavan Aamulehden päätöimittajaakin. Hän kirjoittaa Sunnuntaikronikassaan 27.9.09: ”Jari Tervo sai valtion 5-vuotisen apurahan, vaikka oli saanut valmiiksi kirjan Koljatti, josta tuli menestys. Nyt on kuulemma väärin, että Tervo sai apurahan. Voisikohan Tervo ratkaista aiheuttamansa ongelman esimerkiksi kirjoittamalla hiukan huonompia kirjoja?”

Kyllä voisi. Pelkään kuitenkin, että kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuva kirjailija ei niin tee. Lisäksi Tervo on nokkela ja huumorintajuinen tyyppi, joka tuskin jättää rahaa hakematta, kun sitä on tyrkyllä. Suomessa saa rikastua työllään ja taidoillaan. Kirjailijakin.

A p u r a h a n  tarkoitus on kuitenkin turvata kirjailijoiden työskentelyedellytyksiä. Suora sitaatti valtion taidetoimikunnan omista perusteluista: ”Käyttötarkoitus: Työskentelyedellytysten turvaamiseen sekä kotimaassa ja ulkomailla tapahtuviin opintoihin ja jatkokoulutukseen. Taiteilija-apurahat ovat 0,5-5-vuotisia työskentelyapurahoja. Valtion taidetoimikunta voi asettaa valtion taiteilija-apurahan saamisen ehdoksi, ettei apurahan saaja ole apurahakautenaan palkatussa tehtävässä.”

Ymmärrän kyllä hyvin mitä tarkoittaa ”palkattu tehtävä”. Kyse apurahoituksen kohdalla on vain siitä, että se ei taida nyt täyttää tehtäväänsä poikkeustapauksissa sillä tavoin kuin pitäisi. Toimittajien viisastelut sikseen. Olen esittänyt, että asiasta voisi keskustella. Kun yhteiskunta muuttuu, vanhoja tapoja on syytä tarkastaa. Juuri niin tehdään nyt poliitikkojenkin kohdalla.

Seuraavassa postauksessa: Älä usko nobelistia!

JENNI H. & MICHELANGELO B.

Materialismi on antanut mahdollisuuden kiteyttää kaikkien aikojen taiteilijoiden tuotantoa timantinkoviksi kliseiksi, joiden takaa on vaikea nähdä alkuperäistä yhteyttä. Leonardon Mona Lisa hymyilee muovikasseissa ja Michelangelon fresko Aatamin luomisesta monistuu mainoskuviksi ja miljooniksi postikorteiksi – ja ties miksi muuksi.

Michelangelon kuva elämän kosketuksesta ja valkopartaisesta jumalasta on syöpynyt koko länsimaisen kulttuurimme tajuntaan. Apollon temppelin päätykolmioon hakattu Delfoin oraakkelin ”tunne itsesi” – jota Sokrateenkin suuhun on soviteltu – saattaa olla maailman siteeratuin aforismi. Mutta äärimmäisen tuttuja asioita lakataan lopulta ajattelemasta vaikka ne ovat kehittyäkseen vaatineet viisauden ja nerouden potentiaalia.

Osa Michelangelon freskosta Sikstuksen kappelissa

Maailman vaikuttavimmat taiteilijat ja ajattelijat ovat aina pitäneet työtään elämän ja kuoleman kysymyksenä. Silti niistä saattaa kehittyä sekoitus rahaa, rihkamaa ja Jumalan rakkautta. Michelangelo Buonnarroti (1475 – 1564) oivalsi kirkkaasti, että elämässä ei ole muuta järjestystä kuin kuoleman siihen asettama, eikä edes taide voi olla loputtomiin elämän ja onnen korvike.

Kuva ja sana on perinteisesti erotettu toisistaan eri havainnoiksi, mutta lopulta kummatkin syntyvät ja hahmottuvat samassa paikassa – ihmisen aivoissa. Mikään yllätys ei siis ole, että taiteilija, joka antoi näkyvän muodon ihmisen luomiselle, paratiisille ja helvetille, oli myös taitava sanankäyttäjä ja oivaltava runoilija. (Ainakin Otava on julkaissut Yrjö Kaijärven suomentaman runovalikoiman vuonna 1975) Näissä säkeissään Michelangelo tekee tiliä elämästä ja kääntyy taivaallisen rakkauden puoleen, kun mikään maallinen ei hänen tuskaansa voi enää lievittää.

On elämäni juoksu kääntymässä,

Jää meri aava myrskyinensä taaksi,

yhteistä rantaa kohti laskee haaksi.

Työt hyvät, pahat tilitämme tässä.

Tein aina mielessäni kiihkeässä

taiteeni jumalaksi, valtiaaksi.

Hyljännyt olen erheet ainiaaksi

ja tunnen kaipuun sielun sisimmässä.

Ja lemmen ilot tyhjät – mitä noista,

kun lähestyn jo kahta kuolemista?

On toinen varma, toisen uhkan näen.

Ei tuskaa maalaaminen, veisto poista.

Päin käännyn rakkautta taivaallista.

Se ristillä on, sylin levittäen.

Vatikaanin kirkkovaltio on aina ymmärtänyt myös loiston ja materian arvon. Paavien ja kardinaalien raottamien rahakirstujen ansiosta lukuisten nerojen perintö on jäänyt elämään. Michelangelon freskot hehkuvat Sikstuksen kappelissa ja hänen tekstinsä kertovat miten ajatteleva ihminen aina ennen pitkää havahtuu pohtimaan hengen ja materian suhteita.

M  I  K  S  I   tein jutun renessanssin yleisnerosta, enkä puuttunut Jenni Haukion tuoreen runokokoelman arvioon Hesarissa vaikka mieli teki? Siksi, etten halunnut ratsastaa lööppien lainahevosella. Ja siksi, että taide on ikuista. Kun Jennijuttu on loppuun raadeltu, saatan palata siihenkin aiheeseen. Voi vierähtää vuosi…

Seuraavaan juttuun jotain aivan arkista.

RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

Nuoren voiman liitto jakoi tunnustuspalkintonsa muutama päivä sitten. Symbolinen yksi euro ojennettiin kirjallisesta elämäntyöstä runoilija Sirkka Turkalle. Oikeaan osoitteeseen meni sekin euro.

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Noin äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan R u n o t  1 9 7 3 – 2 0 0 4. Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Sirkka Turkan runotuotantoa

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan lukijaa, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään.

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla. Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon. Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

(Kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999)


UUTISIA JA APURAHOJA

Eilen kilahti sähköpostiini puheenjohtajan allekirjoittamana viesti Suomen arvostelijain liitosta: ”TV 1:n kulttuuriuutiset lopetetaan tämän vuoden lopussa! Mikä siis on kulttuurijournalismin asema Ylessä? Mistä tämä kulttuurin määrätietoinen alasajo oikein johtuu? Masentavaa politiikkaa.”

Pistin palautepostia koko jäsenistölle: ” Tervehdys! Eihän tässä mitään tolkkua enää ole. Päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään samalla formaatilla. Telkkaan ei mahdu kuin pudotuspelejä. Ehkä kansa nyt saa mitä tilaa. Mitäs jos jätettäis ne iltalehdet ostamatta ja BB-talot katsomatta. Vaikka niinhän Me juuri teemmekin…”

Tämän aamun Hesarissa Ylen aikeista on ympäripyöreä uutisointi. ”Kulttuuriuutiset aiotaan siirtää selvemmäksi osaksi muuta uutistarjontaa…. Nyt pohditaan erillisten kulttuuriuutisten juontajan tehtävän lopettamista.” Rahasta ei kuulemma ole kyse. Valistunut veikkaukseni on, että juuri Rahasta on kyse. Jokaisen meitä koskevan muutoksen takana on nykyään kyse rahasta.

SEURAAVAKSI APURAHAUUTISIA

Pöyräilin eilen työhuoneelta kotiin puoli yhdeksältä illalla. Kello 21.15 soi puhelin. Aamulehden toimittaja halusi tietää mitä mieltä olin Jari Tervon viisivuotisesta kirjailija-apurahasta. Tämän aamun lehdestä löytyi sitten kulttuurisivun ykkösuutinen: ”Lahnasen luoja saalisti lähes 100 000 euron valtion apurahan”. Kuten sanoin, päivälehtiä ja iltalehtiä tehdään yhteneväisellä formaatilla.

Lausuntoni lehteen oli siilaantunut suht korrektisti. Sanoin, että on hullua jakaa kirjallisuuden edistämisen yhteistä rahaa näin. Apurahahakemusten selvityksissä kysytään tarkkaan kaikki kolmen viimeisen vuoden aikana saadut apurahat. Mitään ei merkitse se, että hakijalla voi olla muita verotettavia tuloja yli 180 000 euroa vuodessa. Nyt valtio antaa siihen päälle viiden vuoden ajan 1550 euroa kuussa verottomana.

Kun kiipeät lehtiin ja lööppeihin, piru pitelee tikkaita

Vielä suora sitaatti lausunnostani: ”Tämä ei ole ihan oikein. Mieluummin näkisin, että apurahat käytettäisiin sellaisten kirjailijoiden työskentelyn turvaamiseen, joilla ei ole tällaisia tuloja.” Tiedän, että asia ei ole näin suoraviivainen. Apurahojen jakoperusteet eivät nykyisellään ole sidoksissa hakijan muihin tuloihin. Eikä kukaan toki voi ennustaa mitä Tervo tulevaisuudessa muualta tienaa.

Lehden lyhyessä jutussa ei kuitenkaan kerrottu, että esitin pohdittavaksi apurahoituksen vaihtoehtoisia tapoja. Mitä ne sitten olisivatkaan… Se jutussa tuli kuitenkin sanottua, että mielestäni tällainen apurahapolitiikka yksipuolistaa kirjallisuutta. Tässä tapauksessa toiselle annettu on toiselta pois. Usein nälkärajalla töitään tekevältä.

Täällä siis piipittää itsekin kirjailija (joo, muistetaan kyllä mitä kettu sanoi niistä pihlajanmarjoista…) ja lehtijutussa tituleerattu Pirkkalaiskirjailijoiden varapuheenjohtaja. Mutta myös valtion taidehallinnon alaisen Pirkanmaan taidetoimikunnan kirjallisuuden asiantuntijajäsen. Olen viime päivinä lukenut hitonmoiset nivaskat papereita valtion taidehallinnon uudistushankkeista, ja yritellyt sinne jotain pikku kommenttiakin mukaan. Pitäisikö apurahapolitiikassakin availla ikkunoita, keskustella avoimesti ja pohtia vaihtoehtoja vanhoille kaavoille?

Lopuksi levikkiuutisia. Aloitin blogini alkukesästä. Lukijoiden määrä on kasvanut tasaisesti. Juuri nyt kotisivujen ja blogin yhteinen käyntimäärä on ylittänyt 1000 vierailua kuussa. Olette te sitten fiksuja ihmisiä. K i i t o s ! !

RIVEJÄ NERON PÄIVÄKIRJASTA

”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”

Sitaatti on Andrei Tarkovskin elokuvasta Stalker. Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.

Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse. Hän kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”

Kuva Tarkovskin elokuvasta Stalker

Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.”

Ote löytyy Tarkovskin päiväkirjoista vuosilta 1970–1981, jotka on julkaistu suomeksi nimellä  M a r t y r o l o g i a  (suosittelen muillekin kuin elokuvista kiinnostuneille). Nimi on kuvaava ja kertoo taitelijan jatkuvasta taistelusta häntä ymmärtämättömiä ihmisiä vastaan. Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.

Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”

Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Luomous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.

Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.

Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä


Anna ihastuu Hitleriin

Yhä kiihtyvät kirjasyksyt luovat harhan, että kirjoihinkin pätee parasta ennen päiväys. Ja valtaosa ihmisistä lukee sen saman kirjailijan teoksia, joita on aina ennenkin lukenut. Ne pitää kahlata joulun pyhinä, sillä seuraavana syksynä tutulta tekijältä ilmestyy jo uusi kirja. Pahoittelen ironiaa, mutta näin on medioiden mielestä, joille kirjallisuus ja kirjailijat ovat vain viihdekarusellin pyörittäjiä.

Maailmassa on toivottoman paljon hyvää luettavaa. Lohduttavan teoriani mukaan oikeat kirjat osuvat kohdalle aikanaan. Pidin parin päivän breikin, kalastin, sienestin ja sivistyin kirjailijaliiton mökillä Savon sydänmailla. Ja siinä kirja oikea odotti minua, kenties kirjailijan itsensä hyllyyn jättämänä. Tuomas Kyrön romaani Liitto.

Kirjan tarina on tragedian umpimustaksi maalaama komedia. Liitto oli Finlandiaehdokkaana 2005. Paavo Lipponen teki diktaattorina tylsän valinnan ja palkitsi Bo Carpelanin Kesän varjot. Ei huono kirja, mutta kielikuvia myöten liki kopio Carpelanin omasta romaanista Alkutuuli, joka myös sai Finlandian 1993. Lukekaa rinnakkain jollette usko.

Tuomas Kyrön Liitto olisi ansainnut palkinnon ja saman huomion, jota olemme saaneet seurata Sofi Oksasen kohdalla. Kirja on yhtä hyvä, jos näin karkea vertaus sallitaan. Romaaneissa on sukulaisuutta. Historian solmukohdissa mennään ja suuret kaaret on korvattu yksityisen ihmisen intensiivisillä kokemuksilla.

Tuomas Kyrön romaani Liitto (2005)

Romaani alkaa elokuusta 1938 ja tarina etenee kolmesta näkökulmasta: Urhon ja Lyydian tarinan ”kaikkitietävää kertojaa” täydennetään Urhon päänsisäisin monologein ja hänen sisarensa Annan muistiinpanoin. Anna oli voimistellut Berliinin olympialaisten avajaisissa ja päässyt kättelemään itse valtakunnankansleria. Nuori tyttö nieli kansallissosialismin korulauseet ja ihastui Hitleriin.

Kirjan loppu avaa nuoren Annan kirjoittaman kirjeen Hitlerille. Näkökulma on romaanin ja ideologisten syyllisyydentuntojen avain. Ainutlaatuinen ja hienolla psykologisella vaistolla kuvattu. Koska tämä ei ole juoniselostus, lukeminen jää teille. Suositus on minun ja sen takana on helppo seisoa.

ELÄMÄÄ ISOMPI JUTTU

Edellisessä jutussa kuvasin runoa varsinaiseksi kiintymyksen kohteekseni. Totta on ainakin se, että siitä kirjallisuus ja kieli minun kohdallani alkoi. Avasin koulun kirjastossa vahingossa Viljo Kajavan kokoelman Ruusuja lunta. Ja vaikka suosikit ovat vaihtuneet, se kolahti niin, että tuntuu vieläkin.

!onur-runo!

Huomisaamuna nousen Oulun junaan. Koko iltapäivä pitäisi puhua kirjastoväelle runoudesta. Toivottavasti kykenen vastaamaan ihmisten odotuksiin, sillä noin kliseisesti ilmaistuna – runous on elämää isompi juttu. Pienen yhteenvedon jälkeen olen usein aloittanut siteeraamalla Joseph Brodskyä (1940 – 1996). Nobelisti tietää mistä puhuu. Vuonna 1963 neuvostoviranomaiset syyttivät kirjailijaa tyhjäntoimittajaksi. Ote kuulustelupöytäkirjasta salakuljetettiin myöhemmin länteen:

Tuomari: Mikä on ammattinne?

Brodsky: Olen runoilija.

Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?

Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.

Tuomari: Mistä se taito sitten tulee?

Brodsky: Luulisin, että Jumalalta.

Seuraava katkelma löytyy mainiosta esseekokoelmasta Keräilijän kappale (Tammi 1997). Esseistinä Brodsky on vähintään yhtä hyvä kuin runoilijana.

”Hyvän kirjallisen maun kehittämiseksi on luettava runoutta. Jos luulette, että minä puhun näin siksi, että minulla on ammatillisessa mielessä oma lehmä ojassa, että yritän edistää oman ammattikuntani etuja, niin erehdytte: minä en ole ammattiyhdistysihminen. Kysymys on siitä, että runous ihmisen sanallisen ilmaisun korkeimpana muotona ei ole vain suppein ja tiivistetyin keino ihmisen kokemuksen välittämiseksi, vaan se tarjoaa myös korkeimman mahdollisen tason kaikelle kielelliselle toiminnalle – varsinkin paperilla tapahtuvalle.

Mitä enemmän ihminen lukee runoutta, sitä suvaitsemattomammaksi hän tulee kaikenlaista monisanaisuutta kohtaan, esiintyipä sitä poliittisessa tai filosofisessa keskustelussa, historiassa, yhteiskuntaopissa tai kaunokirjallisuudessa. Hyvä proosatyyli on aina runollisen ilmaisun täsmällisyyden, nopeuden ja lakonisen intensiivisyyden panttivanki. Epigrammin ja hautakirjoituksen lapsena, joka ilmeisesti luotiin oikotieksi aiheeseen kuin aiheeseen, runous on oivallinen kurinpitäjä proosalle. Se opettaa jälkimmäiselle paitsi jokaisen sanan arvon myös lajin oikukkaat ajatuskuviot, vaihtoehtoja lineaariselle sommittelulle, taidon jättää lausumatta itsestään selviä asioita, yksityiskohtien painotuksen, antikliimaksin tekniikan. Ennen muuta runous kehittää proosassa sen metafysiikkaan kohdistuvan mieltymyksen, joka saa taideteoksen erottumaan pelkästä kaunokirjallisuudesta. Pakko on kuitenkin myöntää, että tässä nimenomaisessa suhteessa proosa on osoittautunut laiskanpuoleiseksi oppilaaksi.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: minä en yritä riistää proosalta sen sädekehää. Tosiasia kuitenkin on, että runous kerta kaikkiaan sattuu olemaan vanhempi kuin proosa ja on sen vuoksi ehtinyt kulkea pitemmän matkan. Kirjallisuus alkoi runoudesta, jonkun paimentolaisen laulusta, joka syntyi ennen uudisviljelijän raapustuksia.”

MISTÄ NÄITÄ JUTTUJA OIKEIN TULEE?

Olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa tänne varsinaisesta rakkaudestani runoudesta. Vai meneekö jako sittenkään niin? Kenties sitä ei ole. Hyvä proosa on aina velkaa lyriikalle. Kari Hotakainen on kertonut saaneensa kirjallisen herätyksen luettuaan Sirkka Turkan runoutta. H e m m e t t i,  n o i n k i n  v o i  k i r j o i t t a a !

Kun pistän muistiin muutaman rivin runosta, väliin tunkee toinen idea lupaa kysymättä. Niin kuin nyt tämä Juhani Ahon (1861) romaani Juha (1911). Kääntelin klassikon viimeiset sivut sunnuntaina. Luin kirjan kahden keskeneräisen romaanin välissä, Philiph Rothin Haamukirjailija ja Virginia Woolfin Jaakobin huone saavat odottaa. Kesken olevia kirjoja lojuu yhtä hyvin työhuoneella kuin yöpöydällä.

Olen kartellut Ahon kirjoja. Syykin on selvä: Rautatietä pakkoluetettiin kouluaikoina. Peräkylän ukko ja akka ensimmäistä kertaa junassa… muistan pitkästyneeni liki hengettömäksi. Miksi tartuin nyt Juhaan? Vahingossa, kirjahyllyä kaivellessani. Juonen toki tunsin elokuvista, mutta sitten teksti vei. En ole oopperan harrastaja, mutta ne joita se kiinnostaa voivat katsoa Aarre Merikannon oopperan viimeisen kuusiminuuttisen täältä. Kirveshän siinä kohoaa, mutta lopussa käy huonosti sille, joka on sympatiat kerännyt.

Loppukohtaus Aarre Merikannon oopperasta Juha.

Romaanin luettuani tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Vertaus ei ole niin kaukaa haettu kuin äkkiä vaikuttaa. Sukulaisuus syntyy antiikin tragedian luonteesta ja tarinan katharsiksesta. Tragedian kaavoja ei ole monta, ne on sormista laskettavissa. Päähenkilöidensä sisäistä maailmaa Aho kuvaa hienosti ja sensitiivisesti. Vallankäyttö, alistaminen, vuoroin syttyvä ja sammuva halu ja toivo ovat alituisessa ja toisiaan peilaavassa liikkeessä.

Juhani Ahon kirjailijanvaistossa ja psyykessä on täytynyt olla tavallista suurempi annos naisen mieltä,  a n i m a a.  Jos nyt asioista mitään ymmärrän… hän kuvaa kolmiodraaman naisen, Marjan ajatuksia todenmukaisin tuntein: uskottavuuden illuusio kaikessa ristiriitaisuudessaan on poikkeuksellisen vahva ja monelta kantilta punnittu. Myös Juha on rooliinsa hienovireisesti personoitu ja motivoitu. Shemeikka jää tarinan suoraviivaiseksi toimijaksi, joka tehtävänä on pitää yllä romaanin näkökulmien vaihdoksia.

Voi miten paljon on maailmassa luettavaa, voi miten vähän kaikesta tiedän. Palaan runoon vielä, jossain kohden pitää puhua Mirkka Rekolasta, joka uudisti suomalaisen aforismin: ”Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.”