Kuukausi: maaliskuu 2010

Töitä kuvien ja kirjainten kanssa

by

31.3.2010

16:15

8 kommenttia artikkeliin Töitä kuvien ja kirjainten kanssa

Kuvataide, Kuvataiteilijat, Moderni taide, Suomen kieli

, , , , , ,

Kokoelmassaan Kalpea aavistus verenkierrosta (1977) Kari Aronpuro kirjoittaa: ”Arki, / vastapäisen talon / vastapäisessä huoneistossa / hakkaa mies keittiön seinään / uutta eteisenovea. / Vasaran ja taltan äänet / tuskin häiritsevät minua. / Opettelen lukemaan / vanhoja käsialoja, / piirtelen uusia merkkejä, työskentelen / miltei ääneti.”

Teen itsekin työtä miltei ääneti. Vain barokkimusiikkia tai Chopinin nocturneja Brigitte Engererin soittamana. En väitä mielimusiikikseni, mutta kirjoittaminen ei salli taustakseen muutakaan, ehkä joskus Miles Davisia tai Keith Jarrettia.

Sauli Iso-Lähteenmäki: Beyond here lies nothing, 2009

Seinän takana työskentelee yhtä hiljaisesti kuvataiteilija kuparilaattansa ylle kumartuneena tai vedosprässiään käyttäen. Sauli Iso-Lähteenmäki soveltaa samoja menetelmiä, kuin hänen edeltäjänsä sukupolvia sitten. Itselläni on sentään tietokone, jolla käsikirjoituksen vedokset ja niiden muokkaaminen syntyvät yksinkertaisemmin. Siitä huolimatta ajattelen miten kirjailija ja kuvataiteilija ovat yhä ikiaikaisen käsityöläisperinteen jatkajia. Sanan etymologia on hauskan konkreettinen: käsittäminen (ymmärtäminen, oivallus) on jonkin tavoittamista käsiinsä, kiinni saamista.

Aronpuron runossa opetellaan lukemaan vanhoja käsialoja ja piirellään uusia merkkejä. Pidän asioista, joissa uutta luodaan ”ikuisen äärellä”, perinteen tiedostaminen auttaa matkalla ennen näkemättömään. Iso-Lähteenmäen maalauksellisessa grafiikassa on usein orgaanista, barokkimaiseksi kiertyvää sommittelua tai permutaatiota, jossa kuva-aihio voi jatkua loputtomiin. Töiden mittakaava saattaa vaihdella jäälakeudelta öisen puutarhan yksittäiseen kasviin.

Sauli Iso-Lähteenmäen teos Eden rakentuu galleria Himmelblaun avajaisiin.

Innostuksen ja kärsivällisyyden yhdistelmä lienee hyväksi sekä kirjainten, että kuvien kanssa työskennellessä. Seurasin syksyn- ja talven mittaan miten naapuri rakensi tulevaa näyttelyään kuva kuvalta: kaivertaen, syövyttäen, hioen, hyläten ja yhä uudelleen vedostaen. Käsitykset ja oivallukset kiteytyvät Iso-Lähteenmäen Grafiikkaa -näyttelyyn galleria Himmelblaussa Tampereella 2.4. – 9.5. 2010.

Muutama viimeaikainen näyttely Tampereella on ilahduttanut tarjoamalla odotuksia enemmän: Noomi Ljungel ja Anne Vatén galleria Rajatilassa: raikkaita kuvaa ja sanaa yhdistäviä teoksia. Vuoden lehtikuvat galleria TR1:ssä on kiinostavampi kuin vuosiin, bonuksena Hannu Kähösen muotoilua. Myös H.R.Giger Tampereen taidemuseossa yllätti, vaikka en varsinaisesti Alien- tai hirviöestetiikaa diggailekaan. Täydellinen näkemyksilleen antautuminen tekee aina vaikutuksen. Puolalainen Wilhelm Sasnal on kovassa kansainvälisessä nosteessa, näyttely Sara Hildenillä 30.4. saakka, suosittelen.

INNOSTAVIA PÄÄSIÄISEN PYHIÄ! Edellisessä jutussa lupaamani linnut ja lampaat seuraavaan postaukseen.

Lääkettä depikseen ja uutta energiaa

by

25.3.2010

20:06

3 kommenttia artikkeliin Lääkettä depikseen ja uutta energiaa

Kirjat, Kulttuuri, Kulttuuripolitiikka, Kuvittajat, Lehtileikkeet

, , , , , ,

Opetusministeriön asettama toimikunta on laatinut ehdotuksen eduskunnalle annettavaksi selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta: ”Kulttuuripolitiikan tulevaisuuden voimatekijöinä toimikunta näkee kestävän kulttuurin, kulttuurisen moninaisuuden ja luovuuden. Ne ovat edellytys ja perusta kulttuurin yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle, ihmisten hyvinvoinnille sekä kulttuuritoimialojen taloudelle.” Ja Pekka Himanen vaatii Kukoistuksen käsikirjassaan, että Suomi kehittää ”depression tehokkaan kokonaisvaltaisen hoitomuodon vuoteen 2020 mennessä.”

Kirsi Kunnas + tausta Christel Rönnsin uudesta kuvituksesta Kani Koipeliiniin.

Suuria sanoja ja täsmentymättömiä käsitteitä. Mitä kulttuurin yhteiskunnallinen vaikuttavuus hyvinvoinnille merkitsee käytännössä? Entä depression tehokas ja kokonaisvaltainen hoitomuoto? Miksi ”viralliset” selonteot haluavat hämärtää sanottavansa kliseillä ja abstraktioilla.

Provosoivaa… kyllä. Mutta miten asiansa voisi sanoa selkeästi? Katsotaanpa miten kirjailija ja akateemikko Kirsi Kunnas (85v.) tekee sen Aamulehden haastattelussa 21.3.2010. Viimeinen hänen viidestä teesistään käsittelee edellä mainittuja asioita. Kunnas uskoo, että ihminen saa lisää energiaa, jos hän käyttää sitä ahkerasti.

”En tiedä mitä Einstein sanoi energiasta, mutta minä sanon nyt, että jos käyttää energiaa, sitä tulee lisää. Koin sen itse nuoruusvuosinani, kun olin parantolassa kuukausikaupalla: tekemisen puute aiheutti lopulta sen, että sängyn petaaminen imi viimeisetkin voimat.

Osallistuminen kulttuuriin, vaikka vain pukeutuminen teatterissa tai konserteissa käynteihin, johtaa tehokkaaseen energian vaihtoon. Ihminen saa katsomossa uuden latauksen, ja hänen läsnäolonsa antaa uutta voimaa taiteilijoille: orkesteri soittaa ja näyttelijä näyttelee paremmin hyvän yleisön edessä. Taidetapahtumista lähtee paljon virkistyneitä ihmisiä kotiin.”

Otin jutun kuvamanipulaatioon taustan Christel Rönnsin uudelleen kuvittaman Kani Koipeliinin kuperkeikat -kirjan kannesta. Kunnas itse kertoo kirjasta ja ajatuksistaan Kirjastokanavan videolla. (Valitse oikea video sivupalkista.)

Seuraavaan juttuun jotain kevätlampaista ja kuhankeittäjistä…

Terveiset kirjaston viinikellarista!

by

19.3.2010

14:14

4 kommenttia artikkeliin Terveiset kirjaston viinikellarista!

Ammatit, Elokuvat, Kirjallinen huumori, Kirjalliset näyttämöt, Kirjastot, Lukeminen

, , , , , , ,

Mieleeni jäi vuoden vaihteessa Kirjailija -lehden juttu, jossa Kristiina Wallin pohti unelmaduuniaan. Josko hänellä olisi pieni nakkikoppi, jossa voisi harjoittaa kirjailijan ammatin lisäksi hänen toista työtään, kirjansidontaa. Kopin katolla voisi lukea: Nakkeja ja Sidontaa. Hauska ajatus, yksinäisen työn vastapainoksi saisi myös sosiaalisia kontakteja. Mietin omaa unelmaani ja muistin, että olin jo kirjoittanut sen romaaniini Saat toivoa kolmesti. Olen aina haaveillut viettäväni talven kylmän sydämen kirjaston viinikellarissa. Ja mikä ettei, kyllä siellä kesälläkin sadeviikko vierähtäisi.

Kuvamanipulaatio: Nicholson, Dunaway ja kirjaston viinikellari.

Käännyn väärästä risteyksestä. Hetkessä olen hukassa. Soratie käy kinttupoluksi ja päädyn taloröttelön pihaan. Mikä lie kummituskartano. Pitäisi palata heti. Kävelen kuistille ja avaan oven. Olen uskonut kirjastoon kasatun viinikellarin olevan hullujen haavetta. Astun outoon tilaan kuin Solarista kiertävään avaruusalukseen. Pölyisten hyllyjen puristuksessa odottaa lepotuoli, jonka lukulampun keltainen kehä on vanginnut paikoilleen. Sen lämmin syli kutsuu minua.

Ovi loksahtaa lukkoon takanani. Kuljetan kättäni kirjojen selkämyksillä: Brodsky, Calvino, Carver, Coetzee, Moravia, Munro, Mann… olkoon, Kuolema Venetsiassa ei kiinnosta tänään. Valitsen viinihyllystä Argentiinan muhevaa Malbecia, ja seuraksi satunnaisen runon. Huokaisen tuolissani – luotan sattuman voimaan ja avaan Sirkka T:n kirjan: ”Hyvä ystävä, siteeraan heti aluksi erästä runoilijaa: täällä sinä et ole dosentti, täällä sinä olet kylässä. Vieraita me olemme todella näissä elämän juhlissa. Toivon, että et sinä, kuten useimmat, sorru tavanomaisuuteen ja kuvittele, että minä olen vetäytynyt, kuten he asian ilmaisevat.”

Heitän mielestä muut daamit, kun käsiini osuu kirjan kuva, josta katsoo Faye Dunaway. Himoitessani häntä Chinatownin aikaan, pimeän elokuvateatterin välähtelevässä valossa, olin kuin vauhko Vincent, ja olisin leikannut vasemman korvalehteni yhdestä suudelmasta. Täällä toiveet käyvät vihdoin toteen – Faye karkaa kirjasta ja lupaa hieroa kipeää niskaani. Kiroan vanhan kouluni, jossa luettiin latinaa, saksaa ja ruotsia. Mitään niistä en osaa. Mutta mitä me sanoilla teemme. Viereisessä huoneessa odottaa vuode.

Minulla on kirjoja, nainen ja viiniä. Mietin, onko sanojen järjestys oikea, puuttuuko minulta mitään? Ja niin kuin raha ei ole köyhiä varten, he hukkaavat sen… samoin tyytyväisyys saa onnen katoamaan. Palaan viinin ja kirjojen pariin. Uskon aikakoneeseen ja syöksyn sisään taidekirjojen kuviin. Giandomenico Tiepolo vie minut Venetsian karnevaaliin ja rakkauden kaaokseen. Kohtaan kaunottaren, joka on maalannut kauneuspilkun lähelle silmänurkkaansa osoittaakseen minulle miten intohimoinen hän on.

Etsiessäni meille kunnon Chiantia, hyllystä tipahtaa Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja. Minun on pakko lukea kaksi novellia niiltä sijoiltani, koska en malta lopettaa. Pelkään, että joudun palaamaan paratiisistani ja päädyn takaisin mielikuvituksettomuuden mielettömään maailmaan. Loikkaan takaisin lepotuoliini Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan kanssa. Luen yhden lauseen ja panen toivoni siihen: ”Joinakin hetkinä tyhjä elossaolon tunne muuttuu positiiviseksi voimaksi.”

Ahmin kaikkea kerralla liikaa. Haen hyllystä Yoshida Kenkon Joutilaan mietteet. Hän on viisas ja huumorintajuinen mies, liki seitsemänsataa vuotta minua vanhempi. On nulikkamaista, että alan kiistellä hänen kanssaan kirjakääröjen säilytystavan estetiikasta: pitäisikö ne asettaa pajusta punotulle hyllylle pitkittäin vai poikittain? Lopulta kävelen kirjan kansien välistä suoraan hänen huoneeseensa. Riisipaperisermit on vedetty sivuun ja ikkunan takana kasvaa kirsikkapuu.

Toisesta todellisuudesta erottuu ääniä. Minua etsitään. Ehkä tehtävään on haalittu joku viskinpolttama palkkionmetsästäjä Peckinpahin elokuvasta, koska hän ampuu kyselemättä lukitun oven läpi niin, että säleet sinkoilevat ympäriinsä.

Ei hätää. Minä olen poissa, enkä aio palata.

Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

by

11.3.2010

18:48

Leave a comment on Hämärän maat ja kuolema aamunkoitteessa

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Kirjallisuuspalkinnot, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli

, , , , ,

Kapkaupungissa 1940 syntynyt J.M.Coetzee tunnetaan rotuerottelun vastustajana. Hänen kirjansa pääsivät julkisuuteen Etelä-Afrikassa vasta, kun 1983 julkaistu Michael K:n elämä palkittiin Bookerilla. Häpeäpaalu toi toisen Bookerin 1999, ja Nobel napsahti kohdalle 2003. Coetzeen esikoinen, Hämärän maat julkaistiin 1974 ja suomennettiin pari vuotta sitten. Olen juuri lukenut kirjan.

Alkuperäisväestöä, Kalahari, Etelä-Afrikka

Parisataasivuinen Hämärän maat sisältää kaksi pienoisromaania ja kirjailijan jälkisanat. Vietnam-projekti kertoo miehestä, joka laatii raporttia USA:n psykologisen sodankäynnin yksikössä. Työn edetessä hänen oma mielensä alkaa murtua. Toinen osa, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa uudisraivaajien tutkimusretkeä Hyväntoivonniemellä 1760-luvulla.

Kummassakin tarinassa on kyse väkivallasta ja niistä psykologisista keinoista, joilla vihollisen mieli ja identiteetti murretaan. Vietnam-projekti on propagandaa paperilla, Jacobus Coetzeen kertomus kuvaa kauppakomppanian etuja tavoittelevan retkikunnan alkuperäisväestöön kohdistuvaa raakaa alistamista ja väkivaltaa.

Coetzee ei moralisoi eikä osoittele, jälkimmäistä tarinaa lukiessa mieleeni nousi Camus´n Sivullisen avainkohtaus, josta kirjoitin blogiin viime lokakuussa. Hämärän maat -romaanin julman ja raakalaismaisen kohtauksen kirjallinen estetiikka yltää uskomattomaan tehoon ja jää mieleen kiertämään vielä pitkään lukemisen jälkeen, kenties jollain tavoin koko loppuelämän ajaksi. Näin alkaa kirjan viimeinen luku:

”Hyökkäsimme heidän leiriinsä aamunkoitteessa, klassisten sotatieteilijöiden suosittelemana ajankohtana, sädekehänämme aamurusko joka enteili myrskyisää iltapäivää. Tyttö, sievä lapsi menossa joelle kalebassi pään päällä, oli ainoa sielu näkyvissä, vaikka ilma kantoikin toisten, näkymättömien ihmisten ääniä. Hän kuuli kavioiden kapseen, kohotti katseensa, parahti ja pani juoksuksi pidellen yhä kalebassia pään päällä, mikä oli merkittävä suoritus. Laukaus, sellainen mutkattoman asiallinen joita olen aina ihaillut, osui hänen lapaluittensa väliin ja paiskasi hänet maahan kuin hevosen potkusta. Tuo ensimmäinen selvä kuolema maankamaralla, sen vaatimaton kaiuttomuus, kierähtää aikanaan kovana ja puhtaana kuin marmorikuula ulos kuolevista aivoistani. Sinua en petä, kaunis kuolema, minä vannoin, ja nelistin kylään, missä ensimmäiset tyrmistyneet hahmot tuijottivat majojen oviaukoista. Kun siihen lisätään suoraan ilmaan kohoava aamusavu ja ensimmäisen ruumiin kimppuun kiitävät kärpäset, kuvaelma on valmis.”

Saat itkun ja naurun samassa paketissa

by

5.3.2010

13:27

7 kommenttia artikkeliin Saat itkun ja naurun samassa paketissa

Kirjallisuuspalkinnot, Maailmankirjallisuus, Romaanin kieli, Totalitarismi

, , , , ,

Ostin ystävän suosituksesta romaanin Valkoinen kuningas. Kirja on useille kielille käännetty ja palkittu unkarilaisen György Dragománin esikoisteos, joka julkaistiin meillä 2008. Outi Hassi palkittiin käännöksestä. Luin romaanin eilen loppuun ja hain kirjakaupan tarjouksesta kaikki jäljelläolevat: kuusi kirjaa yhteensä 30 eurolla – romaani postikortin hinnalla. Kirjan pudotus alekoriin käy kiihtyvällä vauhdilla.

György Dragomán: Valkoinen kuningas, The white king.

Valkoinen kuningas on vaikuttava kirja, metaromaaniksi kasvava traaginen kertomus totalitaarisesta valtiosta, jossa ihmisten kontrolli ja persoonan riistäminen ylettyy kaikkien arkeen. Tarinat kertoo yksitoistavuotias poika, jonka näkökulma antaa mahdollisuuden myös sysimustaan huumoriin. Romaanin rakenne koostuu novellimaisista katkelmista, nopeat leikkaukset ja episodimaisuus estävät rankkaa aihetta kääntymästä liian osoittelevaksi ja yksioikoiseksi.

Dragomán käyttää selkeää ja tarkkaa lausetta, mutta virkkeet saattavat kasvaa parin sivun mittaisiksi. Kun kielestä on riisuttu koukerot pois, tarina on silti nopealukuista ja tempaa hienosti imuunsa. Romaania on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Analogia ei toimi, Dragománin maailmassa jo olemassaoleva yhteiskunta on kieroutunut ja aikuiset ovat sitä ylläpitäviä pahiksia. Olennaisimpana erona on Dragománin kirjallinen hyperbola (liioittelu), joka saa absurdit mittasuhteet rikkomatta silti uskottavuuden illuusiota. Jos ideologiasta riisuttu kerronnallinen sukulainen pitäisi hakea, se olisi Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulajänkältä.

Valkoisen kuninkaan englanninkielisessä kannessa on maininta Sándor Márai -palkinnosta. Se ilahduttaa minua suuresti. Kävi nimittäin näin: Márai itse julkaisi teoksensa A gyertyák csonkig égnek vuonna 1948. Sosialismin aikainen kritiikki ei siitä pitänyt ja muuallakin romaani luokiteltiin välityöksi. Uinuttuaan viisikymmentä vuotta romaani nousi kuolleista ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena teki kulttuurityön julkaistesaan sen suomeksi 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Kirja on klassisen romaanitaiteen helmi. Sellaisia eivät vuodet himmennä.

LOPUKSI TARJOUS: kahdelle ensimmäiselle, jotka pistävät toimitusosoitteen sähköpostiini (juha@juhasiro.fi), lähtee Dragománin kirja. Kuittaan kommenttiosioon, kun ne on postitettu ja tarjous päättynyt.