Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää

Kirjoitin kolumnin SARA-lehden elokuun numeroon. Nyt, kun uusi lehti on jo ilmestynyt, lienee korrektia tarjota juttu tässä. Kirjailijalta kysytään aina tarinan todenmukaisuudesta, tivataan kirjoittaako hän omasta elämästään. Moni (ehkä) kirjoittaa, esimerkiksi meilläkin kovassa nosteessa oleva norjalainen Karl Ove Knausgård.

Autobiografinen kirjallisuudentulkinta on jälleen nostanut päätään myös kritiikeissä. Lukijoille uskottavuuden illuusio ja ”tosielämän” yhtymäkohtien hakeminen tuntuu olevan tärkeää. Kirjailija tietää, että tarina muuttuu kansien välissä aina fiktioksi. Totuuden siemeniä toki löytyy. Niin kuin alla olevasta kolumnista.

Kuvapohja: Galleria Jesseca Ferguson.

HYVÄÄ HUOMENTA KAUNIS ROUVA

Kirjailija hyödyntää kansien väliin oman elämänsä. Eikä sekään riitä: hän on varas, utelias harakka, joka nappaa käyttöönsä muiden kokemuksista ja tarinoista kaiken mikä kiiltää. Näin kuulee usein väitettävän. Mutta miten käy todellisuudessa neljän sanan ”varastaminen”. Mitä saattaa tapahtua ennen kuin yksi lause päätyy romaanin sivuille?

Pari vuotta sitten sain puhelun, jossa minua pyydettiin viemään paikallisen kirjailijayhdistyksen onnittelut ja kukat palvelukodissa 95 vuotta täyttävälle kirjailijalle.

Ja koska jänistin, en ymmärtänyt mitä olisin osannut eri sukupolven ihmiselle luontevasti sanoa, kilautin kaverille, joka hallitsee sosiaaliset tilanteet suvereenisti kaikissa oloissa. Hän vei tervehdykset puolestani. Homma hoitui, mutta oma raukkamaisuuteni ei jättänyt minua rauhaan.

Ajattelin, että hölmöyteni pitäisi jotenkin hyvittää. Oman itsetuntoni vuoksi – ja kirjailijan, joka oli kaartamassa elämänsä loppusuoralle. Ehdotin Kirjailija -lehdelle juttua päivän sankarista ja lupasin kasata koko paketin, hoitaa tekstin ja valokuvat.

Tekstin pyysin kirjailijan nuoremmalta kollegalta, heillä oli yhteisiä muistoja jo vuosikymmenten takaa. Lupasin lähteä haastattelutilaisuuteen mukaan, ottaa kuvat sekä editoida jutun sovittuun mittaan.

Tulos julkaistiin aikanaan lehden kansijuttuna. Hoitokodissa järjestettiin sataa käyvälle kirjailijalle kahvitilaisuus ja tarina hänen elämästään luettiin ääneen kaikille. Muutaman viikon kuluttua kirjailija kuoli, mutta ohikiitävän hetken hoitajat ja muut asukkaat olivat ehtineet nähdä hänet aivan uusin silmin. Ehkä tulin sovittaneeksi jotain.

Lehden juttua kasatessa kävin pari kertaa kirjailijan viisitoista vuotta nuoremman kollegan luona. Keskustelimme jutun näkökulmasta ja haimme tarinaan sopivia nostalgiakuvia hänen albumistaan: yhteisiä hetkiä kirjailijaliiton matkoilla, arvokkaita tilanteita suurlähettilään vastaanotolla, lomakuvia Lontoosta ja Islannista.

Keskustelumme kiertyivät menneeseen ja muistoihin, eikä minulla ollut vähäisintäkään tarkoitusta napata niistä mitään tekeillä olevaan kirjaani. Toisin kävi. ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”, kun mieleeni pulpahti voimakkaana yksi lause keskusteluistamme ja kirjoitin sen yöpöydälläni odottavaan muistikirjaan.

Joitain muitakin hippuja tapahtumista päätyi tekeillä olevan kirjan tekstiin, mutta ne sekoittuivat muistiinpanoihini, omiin lapsuudenkokemuksiin ja tarinan fiktiiviseen imuun, joka edetessään alkoi itse ohjailla itseään.

Mieleeni tarttuneen yksinkertaisen, mutta upean lauseen lainasin yhteyteen jossa se alkoi saada uusia merkityksiä. Viimeisiltä riveiltä voit lukea miten tämän jutun otsikko on tuoreen romaanin sivuille sovitettu:

”Ja koska minä muistan vain merkityksettömän, kuvien hämärät taustat ja pienet yksityiskohtien yksityiskohdat, tekstinkappaleet ilman yhteyksiä ja puheiden sivulauseet, päähäni on jäänyt vain Hildan hyräily ja lupaus opettaa minut lukemaan.

Ja vielä yksi muisto, jossa Hilda on sitaissut esiliinansa keittiön ovenkahvaan, hänellä on yllään kukallinen mekko, me istumme ulkoportailla iltapäivän auringossa ja pahvikantinen valokuva-albumi lepää Hildan polvilla. Joissain kuvissa ihmisten pään yläpuolelle on piirretty risti ja Hilda sanoo, että heidän kanssaan ei voi puhua enää samalla tavoin kuin me tässä toisillemme, kuolleiden kanssa pitää keskustella ääneti oman päänsä sisällä.

Minä nyökkään ja melkein ymmärrän, Hilda näyttää kuvia, joissa hän istuu äitinsä sylissä, sitten rippikuvat ja hääkuva, kuvia hänestä oppilaidensa kanssa, joille hän on opettanut äidinkieltä.

Oikeastaan, hän sanoo. Minä olen ollut nuorena aika kaunis, mutta yhtä ihmistä lukuun ottamatta kukaan ei koskaan sanonut sitä minulle. Vain koulun vahtimestari toivotti joka aamu: Hyvää huomenta kaunis rouva.

Nojaan Hildan pehmeään olkavarteen ja hän sanoo: Muista sinä, kun kasvat, muista aina sanoa jos siltä tuntuu. Ja voithan joskus sanoa vaikka ei niin kovasti tuntuisikaan.”

”Korvapuusti yleiselle maulle”

Edellisen jutun kommenteista muodostui hyvä keskustelu. Seuraavaksi lupasin rahan sijaan runoa. Olen kirjoittanut tänne kaikkien aikojen Ameriikan poeetasta Walt Whitmanista. Tasapuolisuuden ja taiteen vuoksi nyt olisi ollut Emily Dickinsonin vuoro.

Vladimir Majakovski 1893 - 1930.

Siirretään kuitenkin kuoleman ja kärsimyksen kulttirunoilijaa hieman tuonnemmas, että ehdin penkoa muistiiinpanojani ”Golgatan kuningattaresta”.

Tarjoillaan tähän väliin runo kuolemattomia lauseita luoneesta Majakovskista (1893-1930). Teksti on kasaantumassa olevasta kokoelmasta, jonka liki neljäsataa tekstiä linkittyvät toisiinsa ja hotkivat siinä juostessaan sisäänsä koko maailman. Olkaa hyvä: Majakovskin aivot ja teksti n:o 172.

Ihmisaivot (kirjoittajan manipulointi Gaetan Leen kuvasta)

Futuristi elää – Vladimir Majakovski

Tampereen runoilija henkeen ja vereen,

intohimoinen uhkapeluri Gruusian takametsistä

tsaarin aikaan opiskellut vankilasta vauhtia hakenut

porvarien säikäytysmatkoja suunnitellut runokiertueiden tähti

koiranpaskaan verrattu neuvostokansakunnan mannekiini

Korvapuusti yleiselle maulle -manifestin julkaissut

suprematistisia mainoksia suunnitellut, toiseen leiriin loikannut

Ranskasta Renaultin Moskovaan hankkinut

yksityisautolla hurjastellut huligaanikommunisti

Pilvi housuissa -kokoelmaa kirjoittaessaan Lili Brikiin rakastunut

New Yorkiin matkannut ja siellä tyttären siittänyt

kaduille ja toreille nimensä antanut tuntematon unohdettu

kaksi kertaa venäläisessä ruletissa tyhjää laukaissut

Kuinka säkeitä valmistetaan -ohjeet kirjoittanut

(varastossa pitää aina olla riittävästi puolivalmisteita)

huhtikuussa 1930 Lontoosta palatessa itsensä ampunut

kuolemattoman lauseen kirjoittanut:

”Runous on joka päivä uudestaan rakastettua sanaa.”

hautajaissaattoonsa yli 60 000 henkeä kerännyt

runoilija jonka kallo sahattiin auki – aivot punnittiin

ja havaittiin miten piinallisesti ne painoivat

360 grammaa enemmän kuin Leninin aivot.

”Ei lukemalla uimaan opi, veteen on mentävä.”

Lupasin lyhyen yhteenvedon viimeistä edellisestä jutustani Rahaa jaossa! Kantaa ottavimmat kommentit sain sähköpostiini. Ymmärrettävää: ”Ei lasitalossa kannata kiviä heitellä.”

Lähdetään tästä: Hesarin Kuukausiliitteen juttu on provosoiva ja tarkoitushakuinen, jopa ”pahantahtoinen”. Totta. Juuri noin kaikki jutut tänä päivänä tehdään. Lukijat, jotka muutenkin karsastavat kulttuuritukia, ottavat kyseenalaiset tiedot mielellään ehdottomana totena. Kerran kylvettyä ei enää kitketyksi saa.

Aku Ankka pinteessä.

Entä raha, jota ilman moni kirjailija tulisi hyvin toimeen. Taas totuuksia, joihin minun on helppo yhtyä. Kirjailijan varallisuutta on vaikea, ellei mahdoton selvittää: palkkatulot, pääomatulot, royaltit, rahastosijoitukset, osakkeet, korot, vuokratuotot, kurssitappiot…

Ja vielä vaikeampaa: miten määritellä kirjallista laatua? Entä jos tylyt esikoisarviot saanut nuori valmistelee vallankumouksellista teosta. (en vedä tähän V. Linnaa, jutusta on niin kauan…) Ehkä vapaaksi kirjailijaksi uskaltautunut vanhempi tekijä on vailla muuta tuloa.

Valta ja arvostus keskittyy. Jos Hesari sanoo, että kirja on hyvä. Se on. Jos Hesari teilaa teoksen, ei auta vaikka arvostusta tulisi muualta. Myös apurahat ovat osaltaan kirjallisen arvostuksen mittareita. ”Ylenkatse lasta itkettää, vaan ei osan vähyys.”

Kuten arvelin, puolesta ja vastaan -leirit kaivavat mielellään omiin argumentteihinsa sopivat pointit toistensa väitteistä. Siilipuolustus ei johda mihinkään. On hyvin yksinkertaista tehdä pari kysymystä:

Onko kirjastoapurahojen jako parhaalla mahdollisella tolalla? Voisiko järjestelmästä saada avoimemman ja varsinaista tarkoitustaan paremmin palvelevan? Kyllä voisi, enkä ole väittänyt, että se on yksinkertaista. Viittaan jutun otsikkoon.

Mitä enemmän apurahoista puhutaan asiallisesti, sen parempi. Silkka julkinen keskustelu saattaa auttaa ongelmista merkittävimpään ja helpoimmin ratkaistavaan. ”Erittäin hyvin” toimeentulevat kirjailijat saattavat muistaa, että apurahan on tarkoitus turvata kirjallisen työskentelyn edellytyksiä. Ehkä he jopa kertaavat Kuukausiliitteen jutusta Riikka Pulkkisen liikuttavan rehelliset kommentit.

……………………………………………….

Tiivistelmä YLE:n haastattelusta:

http://www.yle.fi/alueet/tampere/2011/10/ahkeruus_ei_lihota_kirjailijan_tilipussia_2938381.html

………………………………………………

Loppuviikosta back to basic, eli Unohdettujen runojen klinikka.

………………………………………………

Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

Kun Tomas Tranströmerin tuplakokoelma Totuudenkynnys Surugondoli julkaistiin meillä 1997, Tero Liukkonen kirjoitti Hesarin kritiikissä: ”Tranströmer on Ruotsin tämän vuosisadan runoilijoista arvostetuimpia ja nykylyyrikoista kansainvälisesti tunnetuin. Hänelle on kertynyt palkintoja niin, että oikeastaan puuttuu enää Nobelin kirjallisuuspalkinto, jota ruotsalaiset asiantuntijat hänelle mielellään povaavat.”

Tomas Tranströmer, kuvapohja MTV 3.

Edellinen runouden Nobel meni puolalaiselle Wislawa Szymborskalle 1996. Kumpaakin runoilijaa yhdistää tuotannon niukkuus ja modernismin perinne – aina patetian sävyihin saakka. Ruotsin kuninkaalliseen akatemiaan se näyttää purevan ”kokeellisuutta ja vaikeaselkoisuutta” paremmin.

Asia ei silti ole noin yksinkertainen. Tranströmer tavoittaa säkeisiinsä näennäisestä helppoudesta huolimatta uskomattomia syvyyksiä:

”Toisinaan, mutta harvoin, / joku meistä todella näkee toisen: / hetkeksi ihminen tulee näkyviin / kuin valokuvassa mutta selvemmin, / ja taustalla näkyy jotakin / hänen varjoaan suurempaa. / Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä. / Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori. / Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori. / Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta. / Se on epäselvä, mutta valtaisa. / Se kasvaa esiin siitä, se hänestä. / Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.”

Juttuni keskeinen ajatus on hyvin subjektiivinen, faktaa nobelistista löytyy riittävästi muualta. Tranströmer on ollut minulle yksi tärkeimmistä runoilijoista. Jokin selittämätön hänen teksteissään on vedonnut, ensitutustuminen aivan erityisesti.

Kokoelma Eläville ja kuolleille julkaistiin 1989. Vain 32 varsinaista runosivua kohtuuttoman suurella fontilla ladottuna. Mutta hyvin ne riittivät Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon ja seuraavana vuonna jaettavaan kansainväliseen Neustad-palkintoon.

Englantilaisia saattueensuoja-hävittäjiä.

Lainaan tähän kokoelman ensimmäisen runon Unohdettu kapteeni. Miten hienosti ja monisäikeisesti se käsittelee ajan ulottuvuutta. Säkeiden preesens syö sisäänsä kaiken: menneisyyden, historiallisen tilanteen, poikkeuksellisesti aistitun nykyhetken ja tulevan kuoleman vääjäämättömyyden:

”Meillä on monta varjoa. Olin matkalla kotiin / syyskuun yössä kun Y / neljän vuosikymmenen jälkeen / kapusi haudasta liittyen seuraani.

Hän oli ensin täysin tyhjä, pelkkä nimi / mutta hänen mietteensä uivat / ajan virtaa nopeammin / kunnes saivat meidät kiinni.

Nyt katsoin maailmaa myös hänen silmillään / ja minä näin sodan meren. / Allemme kasvoi viimein laiva / jossa hän oli kapteeni.

Edessä ja takana atlantinsaattueen aluksia / eloon jääviä laivoja / ja toisia kyljessään Merkki (kaikille näkymätön)

unettomat vuorokaudet vuorottelivat / mutta hänen vuoronsa jatkui – / öljytakin alla pelastusliivit. / Hän ei koskaan palannut kotiin.

Sisäinen itku vuodatti hänen verensä kuiviin / eräässä Cardiffin sairaalassa. / Hän sai vihdoin käydä pitkäkseen / ja muuttua horisontiksi.

Hyvästi yhdentoista solmun saattueet! Hyvästi 1940! / Tässä loppuu maailmanhistoria. / Pommikoneet jäivät. / Kanervanummet kukkivat.

Valokuva vuosisadan alusta: muuan ranta. / Rannalla kuusi pyhäpukuista poikaa. / He seisovat sylissä purjelaivat. / Ja ilmeet, miten vakavat!

Laivat, kerran elämä ja kuolema eräille heistä. / Myös kuolleista kirjoittaminen / on leikki joka muuttuu raskaaksi / siitä mikä on tulossa.”

Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen. Surugondolin ensimmäisen runon neljä viimeistä säettä:

”Haluan sanoa vain sen

mikä kimmeltää

ulottumattomissa

kuin panttilainaajan hopea.”

…………………………………………….

Suomennokset: Unohdettu kapteeni, Brita Polttila, muut säkeet Caj Westerberg.

…………………………………………….

Edellisen jutun KIRJASTOAPURAHOIHIN palaan, kun ehdin tekemään yhteenvetoa sähköpostiini kertyneestä palautteesta.

……………………………………………

Rahaa jaossa!

Tuore Hesarin Kuukausiliite teki jutun kirjastoapurahoista. Olen odottanut koska taideapurahojen jako nousee puheenaiheeksi laajemmin. Tein asiasta jutun tähän blogiin jo 18.9.2009.

Pointtini kiteytyy tämän kirjoituksen loppuun, mutta sitä ennen oikaisuja virheellisiin käsityksiin. Kuukausiliitteen artikkelista saa kohtalaisen käsityksen kirjastoapurahojen jaosta. Mutta ainoastaan siitä. Jos lukee vain tämän aamuisen jutun Hesarin pääkirjoitussivulta, on syytä hieman tarkentaa.

Carl Spitzweg: The Poor Poet

Kirjastokorvausapurahaa ei jaeta ”korvauksena tulonmenetyksestä, joka aiheutuu, kun teoksia lainataan ilmaiseksi kirjastoista.” Se ei siis ole korvausperuste. Lainauskorvaus on. Jaosta ei pitäisi olla erimielisyyttä, se on 3,5 senttiä per laina.

Kirjastoapuraha – hölmöstä nimestään huolimatta on aina työskentelyapuraha. Näin sen pitäisi olla myös verottajan käsittelyssä. Hakemus edellyttää tietoja tuotannosta, aiemmista apurahoista sekä suunnitelmaa tulevista hankkeista. Hyvässä apurahahakemuksessa on rahoitussuunnitelma, julkaisun tavoiteaikataulu ja työsuunnitelma, josta selviää myös miksi hanke on niin tähdellinen, että sitä kannattaa rahoittaa.

Mainitun rahan lisäksi Taiteen keskustoimikunta jakaa kirjailijoille 0,5 – 5 vuotisia työskentelyapurahoja samoin kriteerein. Myös alueelliset taidetoimikunnat, joiden summat ovat pieniä, mutta ainakin Pirkanmaalla on pyritty turvaamaan vuosittain yhdelle kirjailijalle kokovuotinen apuraha.

Kirjailijat voivat saada myös säätiöiden työskentelyapurahoja. Suurin jakaja on Suomen Kulttuurirahasto. Lisäksi esim. Kordelinin- ja Wihurin säätiöt. Kenttä on siis laaja ja ”yksityinen sektori” paikkaa, kun valtiolliset järjestelmät jakavat rahaa siihen tapaan kuin Kuukausiliitteen jutussa kerrotaan:

”Vanhemman polven kynäilijöillä ei tunnu olevan mitään moraalisia esteitä nostaa kirjastoapurahaa joka ikinen vuosi, viis siitä, syntyykö tekstiä tai ei”, lehti väittää. Ja todisteiden mukaan näin on. Viittaan siihen mitä juuri kirjoitin hyvästä apurahahakemuksesta. Jotkut jakajista eivät siis itse aina liene moraalisesti tehtäviensä tasalla.

Apurahajärjestelmä ei ole sidottu kirjailijan ansioihin. Oudoimmissakin päätöksissä siis säännöt täyttyvät, tarkoitus ei. Esimerkki 2.10. Aamulehdestä, jossa Jari Tervoa haastatellaan: ”Pari vuotta sitten 430.000 euron verotettavat vuositulot kerännyt Tervo ei pelkää lamaa…”

Ja vielä tieto saman artikkelin faktoista: ”Saanut eniten kirjastoapurahoja Suomessa 2004–2010. Nyt meneillään viisivuotinen valtion taiteilija-apuraha vuoteen 2014 asti.”

Tervo on älykäs mies ja erinomainen kirjailija. Se vain ei istu siihen, että apurahat on tarkoitettu ”kirjallisten työskentelyedellytysten turvaamiseen”. Kun edellisen kerran ihmettelin tätä, sain privaatisti tylyä palautetta. Ehkä avoimuuden aika alkaa olla nyt kypsä, kun kansanedustajien ilmaiset lounaatkin listataan.

Mervi Kantokorpi sanoo Kuukausiliitteen jutussa ehdottaneensa apurahanhakijoille tulorajaa ja saaneensa aina vastauksen ettei käy, koska se vaatisi lainmuutosta. ”No sitten sitä lakia on muutettava! Mä toivon, että Paavo Arhinmäki tarttuisi tähän.”

Lupasin loppuun pointin ja kiteytyksen:

Muutos on jo alkanut. Nyt ei kannata jämähtää puolustamaan vanhoja asemia vaan miettiä yhdessä miten asiat tehdään avoimemmin ja paremmin.

……………………………………………

Jutun kirjoittaja on Pirkanmaan taidetoimikunnan jäsen.

Kuva: Carl Spitzweg (1808–1885) The Poor Poet.