Kyllä kestää kääntäjää kehua

Kerran luettuun romaaniin tulee tartuttua harvemmin uudelleen. Lyriikan kanssa on toisin, mutta se on oma lukunsa. Cormac McCarthyn Blood Meridian ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin vuonna 2012 Kaijamari Sivillin kääntämänä nimellä Veren ääriin.

Olen kirjoittanut amerikkalaisesta ”nykyklassikosta” blogiin aiemminkin. Syystä jos toisesta luin romaanin uudelleen. Hain lähdetietoa, mutta lopulta koko kirja tuli käytyä läpi, joskaan ei aivan sivunumeroiden mukaisessa järjestyksessä.

Olen sanonut aiemminkin miten kääntäjät jäävät useimmiten liian vähälle huomiolle. Hyvä käännös pelastaa vaatimattoman tekstin, huono pilaa ansiokkaankin teoksen. Luovuudessaan ja kirjoittamattomien merkitysten välittäjänä kääntäjän panos on alkuperäisen tekstin veroinen. Ei toista ilman toista.

McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Päivitykseni pointti on kuitenkin kehua useasti palkitun (mm. Valtionpalkinto 2011) Kaijamari Sivillin suomennostyötä.

Veren ääriin pysyy suosikkilistallani monestakin syystä. Lopun ekstralinkistä löytyvät syvemmät perustelut ja tarkempi ruodinta. Otan tähän lyhyen esimerkin Sivillin nautittavasta suomennoksesta, vaikka muutaman rivin ote kykenee niin vähään. Replikoinnin ja toiminnallisen tekstin ohella McCarthy käyttää runsaasti luontokuvia. Niihin on löydettävä loputtomasti rikkaita ilmaisuja, jotka eivät ala toistaa itseään.

Kuva: Reuters/Dailymail.co.uk

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt  tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”Hän sanoo ettei kuole koskaan”

2. Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

…………………………………………….

Julkinen teurastus: ”mielenkiinnottomia idioottihenkilöitä ja ikuisia mitättömyyksiä”

Siivoilin leikemappeja. Käsiini osui useita vuosia sitten tallennettu kritiikki, jota rankempaa ja ilkeämpää en ole sittemmin lukenut. Lainaan sen tähän. Se on julkaistu maan toiseksi suurimmassa päivälehdessä. Kirjan kustantaja on maamme suurin. Kirjailijaa en kerro sen paremmin kuin teosta tai kriitikon nimeä. Kirjailija julkaisee edelleen. Kriitikko on toivottavasti ”kasvanut ihmisenä ja arvostelijana”.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

En tunne monta ihmistä, joka lukee aktiivisesti kaikki kirjallisuuskritiikit useammasta lehdestä. Se antaa suhteellisuudentajua. Ihminen, joka lukee satunnaisesti yhden kritiikin saa helposti kokonaisuudesta vääristyneen kuvan. Olkoon tällä kertaa esipuhe lyhyt ja lainaus pitkä. Arvio on hyvä lukea jos kuvittelee jonkun saaneen työstään erityisen huonoa palautetta. Tässä kylmää kyytiä kustantajalle, kollegoille, kirjailijalle (ja kirjailijoille) plus kaikille lukijoille:

”En arvioi X:n teosta kustantajan, takakansitekstin tai sen perusteella miten lukutaidottomat sitä lukevat tai tulevat lukemaan. Näiden lähestymistapojen sijasta vedän jälkistrukturaaliset kumihansikkaat käsiini puristellakseni rumimpia finnejä (suomalaisuuksia) X:n teoksesta. Hoito voi tehdä kipeää mutta se saattaa myös auttaa ja kaunistaa.

Aloittakaamme kielestä, joka on runsaat sata vuotta vanhan eltaantuneen kuolan peitossa. Teosta voisi helposti luulla parodiaksi tai pastissiksi 1800-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden pahimmista paatoksellisista paiseista, mutta se ei ole edes sitä. X käyttää täysin vailla ironian ja automatisoitumisen tajua kieltä, joka uhmaa lahjakkaimpienkin ruumiinpesijöiden elvytysyrityksiä: ”hekuma”, ”syntisäkki”, ”olemus”, ”kirottu” jne.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

…Teos toistaa itseään eli siinä soi kriitikoidemme kansallishymni: ikävystyttävä monotonisuus, jota heillä on tapana kutsua eheydeksi. X:n tekstin voi määritellä myös skitsotekstin symmetriseksi vastakohdaksi, neuroottisen lukkiutuneeksi tekstiksi. Se on asetelmallista lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla. Yhden lukukerran jälkeen tekstiin ei ole mitään syytä palata. Teos kuuluu niihin, joihin perehtyessään pätevä kriitikko tulee kadehtineeksi tavallisen lukijan vapautta lopettaa lukeminen.

Pahinta on ehkä se, että stillkuvat on tungettu täyteen yhtä mahtipontista kuin jälkeenjäänyttäkin pohdiskelua, joka naiiviutensa puolesta sopisi ponitallikirjoihin. Yleissivistys olisi lääke näihinkin vaivoihin. Naurettavimpia ovat taiteeseen liittyvät ajatteluyritykset, joista tapaa aloittelevien taideopiskelijoiden, ikuisten mitättömyyksien ja moraalisten pseudovähemmistöjen koko sanavaraston: Taide! Elämä! Totuus! Pahuus! Jumaluus! Ooh!

Teoksen huvittavin tahaton ristiriita lienee siinä, että X:n teksti yrittää uskotella mielenkiinnottomien idioottihenkilöidensä olevan mm. poikkeavia lahjakkuuksia tai pahoja ihmisiä. Jos kirjallisuus on X:lle itselleen yhtä tärkeää kuin hänen päähenkilöilleen, suosittelen pitkäaikaista pidättäytymistä rakkaasta kirjoittamisharrastuksesta.

Piinallisimmillaan X on pinnistellessään peruskoulun yläasteen uskonnonkirjan ja XX:n uusimman kirjan tasoisessa oivalluskyvyttömässä diletanttibuddhalaisuudessa. Teokseen sisältyvistä huonosti valituista kirjallisuusviittauksista voi hyvällä tahdolla antaa arvosanan: kirjallisuuden historian puolitoista opintoviikkoa, tyydyttävät tiedot.

X:llä on siis kaikki mahdollisuudet nousta kriitikoiden suosikiksi, sillä hänen kirjoituskyvyttömyytensä on juuri oikeassa suhteessa kriitikoiden enemmistön lukutaidottomuuteen: matalaan tiedontasoon ja vuosisadan takaisen esteettiseen hahmotukseen.

Teos on niin kieleltään, muodoltaan kuin sisällykseltään pahinta kitschiä, mutta mitä siitä, täytyyhän XXX:n kaltaisilla olla teoksia, joita ylistää ja kiittää. Kokeellisuudesta vieläpä. Ehdotankin seuraavan esteettisiä ja älyllisiä syvyyksiä turhaan tavoittelevan X:n rillumareikirjan nimeksi Guinea Pig.”

……………………………………………..

Funtsin päivitystäni pitkään, paskaa on turha levittää. Lopputulos lienee kuitenkin se, että kriitikon oma pätemisen- ja alemmuudentunne on ennen kokemattoman syvä. Seuraavassa päivityksessä onkin sitten vuoro puhua oikeilla nimillä ja kehua eräs henkilö oikein kunnolla!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

2. Hirsipuussa vastustajat hiljenee

…………………………………………….

”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

Mainitsin edellisessä postauksessa Alain Bosquetin ja hänen vaimonsa Norman. Nappaan kiinni päivityksen häntään ja nostan tähän Bosquetin runokokoelman Jumalan piina. (Suom. Sirkka Aulanko wsoy 1996) Teos on yksi niistä, joihin palaan yhä uudelleen.

Alain Bosquet, kuva: Louis Monier.

Alain Bosquet (1919 – 1998) oli kosmopoliitti, kirjailija, runoilija, kriitikko ja aktiivinen kulttuuritoimija. Euroopan runousakatemia perustettiin hänen toimestaan 1995 Luxemburgiin, joka oli sinä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Ahkeran kirjoittajan bibliografiaan kertyi puolensataa teosta.

Bosquet syntyi Ukrainassa, josta perhe pakeni vallankumousta. Matka jatkui Bulgariaan ja Brysseliin, jossa Alain aloitti opinnot. 23-vuotiaana hän päätyi New Yorkiin. 1942 hän värväytyi Yhdysvaltain armeijaan. Hän toimi Eisenhowerin päämajassa Lontoossa ja liittoutuneiden valvontajoukoissa Berliinissä. Vuonna 1951 hän muutti lopullisesti Ranskaan.

Runoilijana Bosquet käyttää viiltävää ironiaa, kääntää päälaelleen ja kyseenalaistaa kaiken – oman tekstinsäkin. Hänen syvin viestinsä on olemisen järjettömyydessä, hän kysyy herkeämättä Miksi? Elämän mielettömyyden kuvaamisessa hän on sukua Samuel Beckettille, jonka kirjailijanuraa hän vauhditti alkuun.

Bosquet sanoo: ”Jokapäiväinen leipäni on järjettömyys. Villonin, Descartesin ja Váleryn oppilaana olen halunnut maistaa outoa ravintoa. Niinpä olen ottanut asiakseni sovittaa järjettömyyden faabelilla. Jos ihmistä ei sellaisenaan voi hyväksyä, keksikäämme hänet uudestaan.”

Jumalan piinan aloitusrunossa Bosquet kirjoittaa: ”Minä olen ateisti. Jumala koettelee minua: en tiedä / lihaniko, henkenikö vai kirjoitukseniko kautta. Minä en / voi hyväksyä häntä ja kun torjun hänet on kuin tuntisin / tunnon tuskia. Minä en usko ja mietin pitäisikö minun pakottaa itseni uskomaan.”

Kokoelman nimi Jumalan piina viittaa dialogiin: piinaako kirjoittaja Jumalaa, vai toisinpäin? Näkökulma on alati liikkeessä. ”Annoin sinulle sanan, / sanoo Jumala, jotta osaisit / sanoa minulle vastaan: / tarvitsen kaksintaistelua tullakseni ilmeiseksi.”

Vahva suositus Bosquetin kirjalle. Kaikille – ei ainoastaan heille, jota elämän eksistenssi askarruttaa. Kirjastoissa näkyy olevan saatavilla. Samoin nettidivareissa ja Huutonetissä.

Jumala sanoo:

”Tulen tänä iltana päivälliselle haalareissa

sepän ja parkitsijan kanssa.

Älkää ottako esiin hopeita

eikä pitsiliinaa.

Puheestani tulee yksinkertainen:

osoitan teille hedelmien ja juuston välissä,

että vanha paratiisi on tehnyt vararikon,

että sielu on kuollut luonnollisen kuoleman

ja että ikuisuuden aika on sama kuin

turilaan sireeninoksalla.

Te katsotte minua ehkä pitkään

siemaillessanne armagnacia,

mutta jos kuuntelette tarkasti,

annan määräyksen

että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta

2. Yhden totuuden tragediat

……………………………………………

In memorian Pentti Holappa. ”Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Pentti Holappa 11.8.1927 – 10.10.2017

”Suuren osan yleissivistyksestäni olen hankkinut kuuntelemalla. Lähes kaikki nuoruudenystäväni olivat minua taustoiltaan sivistyneempiä. Lukemisen merkitys on tietenkin itsestään selvää.”

Pentti Holappa, kuva: Timo Villanen

Holappa oli minulle tärkeä kirjailija – erityisesti hänen lyriikkansa – kun aloin haaveilla, että voisin itsekin saada joskus jotain kansien väliin. Holappa julkaisi esikoisensa Narri peilisalissa vuona 1950. Bibliografiaan ehti kertyä kahdeksantoista runokokoelmaa, kahdeksan romaania, novelleja, esseitä, näytelmiä ja käännöstöitä. Finlandia osui kohdalle vuonna 1998 romaanilla Ystävän muotokuva, ehdokkuus vuonna 1991 runokokoelmalla Sormenjälkiä tyhjässä.

Holapan jälkipuolen kokoelmat ovat tummasävyisiä ikääntymisen ja luopumisen teoksia, joissa ihmiselle on lohtua niukalti. Tähän mielenmaisemaan hän kirjoitti runoja ystävyyden ja rakkauden mahdollisuudesta. Kokoelmassaan Savun hajua (wsoy 1987) hän kuvaa tuokion, jossa limittyvät oleminen, opitut teoriat ja se, mikä on yhden ihmisen elämässä lopulta tärkeintä:

”Juotuani valkoviiniä ja käytyäni saunassa / katselen, miten laajalla vehnäpellolla sataa. / Yritän ymmärtää artikkelia suhteellisuusteorian heikkouksista. / Kuuntelen radiosta Jungia, / erityisesti kuolemasta ja kansansaduista. / Koirani haukkuu kuvittelemiaan ääniä. / Olennaista on, että tahdon rakkauttasi.”

Holapan runotuotantoa leimaa hienostunut melankolia, joka yhdistyy älylliseen pohdintaan: ”Kenen joukossa seison? / Unohdan kaiken muun, sillä sydäntäni särkee.” Tyypillistä on makro- ja mikrokosmoksen limittyminen:” Lokakuu puhaltaa minun lihani lävitse, / luut kalisevat, talvi tulee pian. / Näin on tapahtunut kolmetuhatta vuotta. / En muista miten se alkoi. Alkoi vain kylmetä.”

Tapasin Holapan vain kerran. Hän isännöi Euroopan runousakatemian illallisia. Ajatusten vaihto jäi olemattomiin, sillä minut oli ”plaseerattu” akatemian perustajan lesken, Madame Norma Bosquetin ja Belgialaisen runoilija Liliane Woutersin väliin. Ensin mainittu oli toiminut Marlene Dietrichin sihteerinä, ja siitähän juttu lähti ihan eri sfääreihin.

Madame kirjoitti osoitteensa, lähetin postikortin ja sain häneltä paketin, jossa oli hänen edesmenneen miehensä kokoelma No more me & Other poems. Ehkä jopa ihastuin Madameen, eihän hän ollut kuin neljännesvuosisadan minua vanhempi. Varastin kohtauksen romaaniini Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Mutta asiaan.

Intohimoinen lukeminen on ollut avain kirjailijan tielle. Omasta hyllystä löytyi kahdeksan Holapan runokokoelmaa. Nostin ne eilen illalla yöpöydän lukemisiksi. Avasin Sormenjälkiä tyhjässä (wsoy 1991) ja heti osui kohdalle runo, kuin tästä päivästä kirjoitettu.

Miksi? Millä oikeudella Venus on liian kuuma,

Marsista puuttuu ilma? Amerikka on hullu, Venäjä kaoottinen,

aasialaiset tuomittuja tukehtumaan. Runoilija rakastaa,

vaikka ei saa vastarakkautta. Harvat tajuavat itsensä onnellisiksi,

elämänjärjestys on murhaa. Miksi? Olemassaolo syöksyy

yksilön läpi ja polttaa.

Valistunut orja laati muinaiset kirjoitukset. Häntä ei enää ole,

ei jää mitään tulkittavaa.

Juuri niin on ja juuri sen tähden.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Holapan suomennos: Luvassa elämä 

2. Alain Bosquetin runo… ja kolme tuntia terroristin vieressä?

…………………………………………….

Miten kauan on maailmassa toivoa?

Tänään 4.10. on fransiskaaniveljeskunnan perustajan, Franciscus Assisilaisen (1182 – 1226) muistopäivä. Paavi julisti hänet pyhimykseksi 1228. Hän on myös eläinten, ympäristön, eläintarhojen, tulen, perheiden, yksin kuolleiden, kauppiaiden, rauhan, Italian, Assisin, New Mexicon ja Kansasin suojeluspyhimys. Kyllä tuossa listassa yhdelle pyhimykselle puuhaa riittää.

Maalaus: Giotto (1267 – 1337)

Francicus oli varakkaan perheen poika italialaisesta Assisin kaupungista. Isä halusi hänestä kauppiasta tai sotilasta. Äiti humaania hyväntekijää. Francicus ehti osallistua taisteluihin ja joutui sotavangiksi. Kääntymyksensä hän koki pyhiinvaellusmatkalla Roomaan. Lopulta hän luopui kaikesta maallisesta omaisuudestaan ja ryhtyi saarnaamaan.

Francicus laati yksilöllistä ja yhteisöllistä köyhyyttä edellyttävän säännön, jonka kolme ydinajatusta hän kiteytti Uudesta testamentista: 1. ”Jos tahdot olla täydellinen, mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. 2. ”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.” 3. ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Tämä, usein lainattu lause on poimittu Franciscuksen omista merkinnöistä: ”Niin kauan kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.”

Kuva: pausethemoment.com

Olin jokusia vuosia sitten työskentelemässä kirjailijaliiton residensissä Ateenassa. Seuratessani menoa Syntagman keskusaukiolla, merkitsin muistiin seuraavat rivit. Ehkä joku kyyhkyjen syöttäjistä muistutti pyhimystä. Syystä tai toisesta. Ei fokusointia tai vertausta nykypäivään, mutta kyllä Franciscuksen viimeistä lausetta kelpaisi noudattaa yhä. Vai pitäisikö sanoa viimeinkin. Olen julkaissut säkeet täällä joskus, mutta menköön, kun on merkkipäivä:

”Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja

odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.”

Niin kuin Franciscus Assisilainen,

joka kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy

syöttämään kyyhkyjä ja seuraamaan

vahdinvaihtoa Ateenan parlamenttitalon aukiolle.

Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:

”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,

ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.

Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2. Ymmärryksen avaimet

…………………………………………….