Mo Yan, oikealta nimeltään Gyan Moye palkittiin kirjallisuuden nobelilla 2012. Tutustuin Yaniin vasta tänä vuonna, joten juttuni on auttamatta myöhässä. Tai sitten ei, sukupolvet katoavat, hyvät kirjat elävät ikuisesti.
Mo Yan syntyi vuonna 1955 Kiinassa, Shandongin maakunnassa, jossa Keltainen joki laskee Bohainmereen. Kulttuurivallankumouksen aikana koulu oli keskeytettävä ja lähdettävä paimenpojaksi. Hengenpitimiksi piti syödä kasveja ja puun kaarnaa. Myöhemmin Yan työskenteli tehtaissa ja valmistui Beijingin yliopistosta 1991.
Yanilta on suomennettu kolme teosta: Seitsemän elämääni, 2013. Viinamaa, 2014 ja Punainen durra, 2016. Kaikista käännöksistä vastaa Riina Vuokko. Viinamaa on liki viisisataasivuinen jötkäle, jonka luin juuri loppuun. Kirjailijan bibliografiasta löytyy yli kaksikymmentä teosta: romaaneja, esseitä ja novelleja.
Nobelistin otetta on verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. En allekirjoita hätäistä rinnastusta lainkaan. Yan itse pitää esikuvanaan Gabriel García Márquezia. Esikuva ei merkitse saman tyylin tavoittelua. No, kyllä Yan solahtaa maagisen realismin muottiin, mutta tarkennetaan tätäkin luonnehdintaa.
Márquezin tekstissä kulkee lämpimän humaani pohjavirta. Yanin tyylikeino on parodia ja sysimusta huumori. Hyperbola on kirjallisuudessa käytetty voimakkaan liioitteleva kielikuva. Viinamaassa kirjailija vie tarinan ennennäkemättömälle tasolle, koko teos on yhtä liioittelun liioittelua ja kerronnan käänteiden (ilo)tulitusta.
Kirjan yhä absurdimmaksi käyvää, houreista juonirihmastoa pitää kasassa valtion syyttäjäviraston erikoistutkija Ding Gou’er, joka lähtee Viinamaahan ottamaan selvää huhusta, jonka mukaan poikalapsia myydään Keittotaidon akatemian Erikoisherkkujen keskukselle, jotta niistä voidaan valmistaa soijassa marinoituja eliitin juhla-aterioita.
Sisäkkäistarinoissa viina virtaa ja korkein hyve on kestää megalomaanista juopottelua. Useassa arviossa on nostettu esiin rankka lukukokemus ja kyselty kirjailijan moraalin perään. Tällaisessa kritiikissä luetun ymmärrys on jäänyt täysin pintatasolle ja ilman suhdetta kirjallisuuden jatkumoon ja perinteeseen.
Mo Yanin kerronta ponnistaa huhujen, legendojen, velhojen, magian ja ylimaallisen maailmasta. Samaan tapaan kuin läntisen perinteen sadut. Nostan esimerkiksi Grimmin veljekset, joiden tarinat käsittelivät alkuaan seksiä, insestiä ja raakaa väkivaltaa. Veljekset editoivat tarinansa aikuisille suunnatusta kerrontaperinteestä. Satuja on loivenneltu, mutta vähemmälle huomiolle jääneissä on todella kovaa kamaa: ”Mylläri: Lapseni, jollen hakkaa molempia käsiäsi poikki, niin paha vie minut mukanaan, ja tuskissani lupasin jo totella häntä. Autathan minua hädässäni ja anna anteeksi se paha, jota sinulle teen.”
Kun Kiinasta on kyse, kirjailijalta on odotettu myös poliittisia kannanottoja, joita Yan on karttanut. Se ei ole kaikkia miellyttänyt. Olisi pitänyt kirjoittaa enemmän ”järjestelmää” vastaan. Kun Viinamaasta lukee myös rivien välit, kritiikkiä poliittista valtaa käyttäviä vastaan on riittämiin – metatasolla koko kirja on sellainen.
Viinamaa ansaitsi paikkansa lukulistallani täysin omalakisen kerrontansa vuoksi. Kaunis ja kauhistuttava, karmaiseva ja koominen yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla. Tässä tapauksessa puhtaasti kirjalliset ja kerronnalliset ansiot painavat kuitenkin lukukokemusta enemmän. Top 100-listalleni, mutta ei aivan kärjen tuntumaan.
…………………………………………….
Blogin ekstralinkit:
1. Kolme tapaa lähestyä tekstiä: ”Kuinka kirjaa luetaan?”
2. ”Ajattele Alienia, kuvittele Kummisetä ja Hannibal Lecter”
…………………………………………….
