Millaista runoa tarjoaa Oopperan grilli?

Oopperan grilli (Enostone 2024) on Tapani Kinnusen yhdestoista runokokoelma. Kun kirjan takakanteen on nostettu lainaus vuosien takaisesta kritiikistäni: ”Kulttikamaa.” (Juha Siro, Aamulehti) – lienee syytä tarkastella mikä on runoilijan tulokulma teksteihin tänään. 

Kansi: Juho Juntunen

Suonna Kononen kirjoittaa esipuheessaan, että Kinnusesta on Oopperan grillissä kasvanut oma tunnistettavaääninen itsensä. ”Boheemius ei ole enää pelkkää ryyppäämistä, vaan myös kotona viihtymistä. Oma vaimo tai tyttäret voivat inspiroida tekstiä siinä missä vanhempi kollega tai metsässä tai naapurissa asuva spurgu.”

Kyllä Kinnusella on aina ollut tunnistettava ääni. Siihen kuuluu adjektiiveja kartteleva suorasanainen kieli, ja raadollisen arjen kuvaaminen runon keinoin. Tuoreessa kokoelmassa näkökulma on laventunut: ”Jotain on muuttunut / tyttäreni esittää hurjan runon / radiokanavalla / ennen hartaita säveliä. / Esiinnymme yhdessä / Bar Ö:ssä, kaikki / eivät mahdu sisään.” Lavarunous on aina liittynyt erottamattomasti Kinnusen runoilijakuvaan.

Oopperan grillistä löytyy huumoria ja kirpeitä säkeitä, jo ”tavaramerkiksi” muodostunutta tuttujen nimien poimimista osaksi runoa: ”Kemistit kokoontuvat / Hirvipatsaalla. / Kari juo harmaata / litkua, jota on jatkanut / käsidesillä. Alko / on kiinni.”

Kuva: Kaupunkimedia Aamuset, Ari-Matti Ruuska

Kinnunen on kohderyhmätietoinen tekijä. Se ei silti tarkoita laskelmointia, vaan jo mainittua omaäänisyyttä. Tulos on lukijan hylättävissä tai hyväksyttävissä, se ei ole enää tekijän murhe.

Kinnunen aloitti runolla 1994, kokoelmia on kertynyt yksitoista, plus yksi koottujen runojen teos. Suomi-sixpackista löytyy kuusi proosateosta. Oopperan grilli löytää varmasti lukijansa. Sitä siivittävät tekijän tulevat ja värikkäät lavakeikat. 

Lopuksi Oodi retsinalasille. Seitsemän sanan runo, joka todistaa miten niukkuus osuu ja uppoaa, kun kohde on oikea. Olen sen kymmenet kerrat istunut Kirjailijaliiton Ateenan residenssin parvekkeella ja nauttinut kylmästä retsinasta. Korkeajalkainen viinilasi sopisi sille kuin konvehti kaurapuuroon. Sitä paitsi talouslasi on hieno sana.

Se

on

tavallinen

talouslasi

josta

Retsina

juodaan.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Jo maanantaina ollaan Ateenassa – mennessä jutellaan kuolleiden kanssa

2. Lisää niukkuuden estetiikkaa: Nainen ja kottarainen

……………………………………..

Kuinka kirjoittaa ikuisuutta varten?

Arto Lapin bibliografiasta löytyy toistakymmentä runoteosta ja puoli tusinaa kokoelmasuomennosta. Ura lähti alkuun valtakunnallisella Runo-Kaarina-palkinolla 2001. Tampereen kaupunki on palkinnut hänet kuusi kertaa.

Tuorein teos Korallimieli (Enostone 2023) yhdistää runotrilogian Veden ääret, Pohjoiset tuulenpesät ja Ateljee Palander. Teoksen päättää uusi kirjan nimellä otsikoitu sikermä. Yhteensä kolmesataa sivua runoutta Jelena Salmen suunnittelemissa kansissa.

Hesari julkaisi 27.4. kiittävän kritiikin teoksesta. Vesa Rantama oli otsikoinut arvionsa: ”Kaikille, jotka haluavat kirjoittaa parempia runoja”. Ja ingressi: ”Arto Lapin runot ovat parhaimmillaan kaltaistensa runsaassa seurassa.” Riveistä mieleeni nousee itämainen ajatus: ”Tehdä kerralla paljon, on vähän. Tehdä usein vähän, on paljon.” 

Kokoelman sivulla 230, tekijä itse kuvaa lukemisen kokemusta näin: ”Nykyisin otan kirjan summanmutikassa, / avaan umpimähkäisestä kohdasta. / Ei ole muuta järjestystä / kuin nukahtaminen ja herääminen, // uudet lehdet kasvavat / samanmuotoisina kuin edellisvuotiset. // On kivuliasta / lukea kannesta kanteen, / nähdä päättyminen. / Runo sieltä täältä tuo lohdun.”

Kuva, Kulttuuritoimitus, Jari Henttonen

Oma, ensimmäinen lukukertani kulki sivulta sivulle. Kun kirja jäi yöpöydälle, käytin samaa summanmutikkasysteemiä. Otan heti alkuun sulattelun lopputuloksen ja kiteytyksen siitä, mikä tekee runoilijan säkeistä niin merkittäviä ja ehtymättömiä: Lappi kirjoittaa ikuisuutta varten.

”Saakoon hippiäinen siivet, / khimaira maininnan mytologiaan. // Mutta kun eteen / tuotiin ihminen, oli kaikki jo jaettu. / Tai oli jäljellä uupumus, ei hän sitä itselleen jättänyt. // Heistä yksi, Carl von Linné, / pillastui kuin tuhatkauno, / nappasi lehtiön, otti suunnan kohti pohjoista, / alkoi luetteloida kaikkia vastaantulevia: // ”Hieron nämä listat / tuomiopäivänä Hänen kasvoilleen. / Meille et antanut edes kykyä / suojella näitä.” Teoksessa myös historia kiteytyy monin tavoin.

Avainsana on pelkistys ja tiivistämisen taito. Kun turha riisutaan pois, tärkeä jää. Sen pohjalta voi laajentaa ja hakea uutta ikiaikaiseen perinteeseen. Korallimielen tekstit aukeavat kahteen suuntaan: lukijan sisälle ja ulkoiseen todellisuuteen. Nykyhetki ottaa kipinää huumorista: ”Mietin mitä vaurioita aiheuttaa / pieni määrä pakkoruotsia. / Kirjakäärö, bokrulla, / on ruotsiksi leikkisämpi.” 

Lapin tuotantoon on aina liitetty tanka- ja haikurunojen perinne. Pitää paikkansa, mutta tuorein julkaisu näyttää monipuolisen runoilijan, joka inspiroituu ”kaikesta”. Musiikki on moni tavoin läsnä: Mahler, Bach, Mozart… yhtä hyvin kuin teksti Woody Guthrien kitarassa tai ”Kind of Blue”. Kuvataide tuottaa tekstejä Kimmo Kaivannosta ja Marc Chagallista aina Tampereen tuomiokirkon maalauksista kirjoitettuun sikermään.

Intertekstuaalisuus on läsnä mitä moninaisimmin tavoin. Kollegiaalisia viitteitä, omistuksia ja ”In memoriam” -tekstejä. Pidin kovasti myös siitä, miten nimettyjen runojen otsikot on sijoitettu runojen loppuun. Säkeet lähtevät puhtaalta pöydältä ja merkitystä voi tarkastella luettuaan. Ratkaisu synnyttää lukijan ja runon sisäistä dialogia. 

Korallimieli on teos, jolle povaan pitkää elinkaarta. Siihen on hyvä palata aina uudelleen – jokaisella kerralla löytyy uusia kokemisen kulmia. Lopetetaan kahden rivin aforistiseen kiteytykseen: kaikuja tyrannien tekemisistä, niin totta juuri tänään.

”Stalin oli haetuttaa useamman kerran Šostakovitšin

teloitettavaksi väärinsäveltämisestä. Hän elää yhä.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Laotse: Tao Te Ching

2. Nerouden lyhyt oppimäärä

……………………………………

Kansainvälisyydestä Kyläpääskyihin – maailma muuttuu kustantamo kerrallaan

Pari vuosikymmentä sitten kirjallisuuden kustannuskenttä oli asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ”hallussa”. Ympärillä oli harmaata aluetta, jossa muutama idealisti aloitteli kustannustoimintaa. Muun muassa Like lähti kasvuun 1990-luvun taitteessa. Tänä päivänä tilanne on tyystin toinen. Useat, pienet kustantamot mahdollistavat vähälevikkisen laatukirjallisuuden julkaisemisen.

Parisenkymmentä ”pienkustantamoksi” luettavaa tekijää toimii niukin kuluin ja hyödyntää vetäjiensä vahvaa työpanosta. Enostone julkaisee nobelisti (2020) Louise Glückin tuotantoa. Palladium ja ntamo julkaisivat äskettäin Kari Aronpuron suomentaman W.G. Sebaldin merkittävän esikoiskokoelman Luonnon mukaan. Kustannusliike Parkko julkaisee käännettyä, maailmanluokan runoutta: T.S. Elliot, Dylan Thomas, Paul Celan, Octavio Paz… Näistä myöhemmin lisää.

Aivan ääripäässä toimii BoD, joka painaa kirjan tekijän tiedostoista. Painosmäärän rajoitusta ei ole – mutta yhtä vähempää tuskin kannattaa teettää. Työpöydälleni kertyy suurempien ja pienenpien kustantajien kirjoja, joita toivotaan nostettavaksi blogiin. Se on hyvä. Valitettavaa vain se, että en ole ehtinyt päivittää näitä sivuja niin usein kuin pitäisi. Toivotaan tähän parannusta.

Päivälehdet ovat karsineet kirjallisuuskritiikkejä. Näyttävimmät jutut tehdään usein ”henkilövetoisina tarinoina”. Kun ajattelen lukijoiden keskivertoa, ymmärrän valitun linjan oikein hyvin. Vastapainoksi netistä voi lukea kirja-arvioita kymmeniltä alustoilta. Sieltä löytyy harvoin ”ammattikriitikoita”, mutta ei auta väheksyä lukijoiden vertaiskokoemusta. 

Olen usein toistanut edesmenneen ystävän huokauksen: ”Ollapa yksi runo ja sille yksi lukija.” Nostan tähän kolme kirjaa ja jokaisesta näytteeksi yhden runon. Runokokoelma on näiden kirjojen kohdalla vajanainen määre. Jokainen kirja on vahvasti temaattinen kokonaisuus. Pitäisi siis puhua runoteoksista.

Seppo Järvinen on pitkänlinjan, usealta eri kustantajalta julkaissut kirjailija. Hänen teoksensa Talvikirjeitä (Otava 1989) teki aikanaan runoudesta innostuneeseen mieleeni vahvan vaikutuksen. Nyt käsilläoleva kokoelma Repliikkejä kuiskaajankopista, Intian runot 1988 – 2021, on viime vuoden puolella Kyläpääskyt Kirjojen julkaisema. Intian luostarit antavat säkeille askelmerkit. Runo nimeltä Gekko.

”1. Iltahämärän kirkossa kaksikymmentä / veljeä rukouksen katumusharjoituksessa / yllä lumenvalkoiset kurtat, jumalkyyhkysillä / Olisipa vaeltajalla usko! / Säikähtänyt gekko livahtaa turvaan / Marian viitan alle.

2. Niinimatolle leijuu enkelin / musta siipisulka      poimi se / teroita ja kirjoita / palmunlehväarkille / unien risteysasemat / syntisäkin / sisältö pienintäkään sirpaletta / unohtamatta

3. Tämä on / viattomuuden Laki / äitisi kohdussa syntynyt / vapaa tahto”

Pirkanmaalainen Jussi Rusko on julkaissut aiemmin kymmenen runoteosta. Kaikille on ominaista tarkka arjen havainnointi, oivalluksien kiteytys ja huumori. Eräpäivää väistellessä (Palladium 2021) tilittää nykyhetkeä ja elettyä elämää karhean ilon ja haikean luopumisen hengessä.

”Junat ovat hiljaisia / mutta kuljetun matkan ilo / on kadonnut / Päivä sulkeutuu ja avautuu / epätäydellisen muistini ansiosta / pidän oikeutenani olla erimieltä / enemmän kuin samaa mieltä / Ärsyttää vaillinaisuuteni / ja raakilemaiset sanani / jotka föhntuulen siivittäminä / kurkottavat valoa kohti / Suljetuin silmin kuvittelen / jo elettyä uudeksi”

Irene Piippola on kotoisin Tornionjokivarresta. Pitkänlinjan kulttuuritoimija, kirjoittaja ja kääntäjä (saame, ruotsi). Pesemättömät (Palladium 2022) on teos, jossa pohjoinen on vahvasti läsnä jokivarren elämässä ja puheessa. Meänkieli antaa mausteen yleiskielen oheen. Lars Leevi Lestadiuksen puhuttelu ja ”ojentaminen” saa humoristisia ja nautittavia sävyjä kakkosluvussa, jossa ”Met nappaamma sinut ja puristamma reisien välhiin”. Teksti on kuuden sivun mittainen, joten nappaan tähän väkevän näytteen.

”Meän hamheitten alle mahtuu / useampiki saarnaaja / Meissä virtaa kuuma punanen veri / Hiukset kasvava kohisten / Net tarraava kiini sinusta ko kärhöt / Ai ai tuntuukos / Met olema liha jota sie himosit / ja sitten kielsit / ja kirosit / Nyt olet meän maassa / Met olema kaltaisia, tyttäriä ja vaimoja / Met autama / ihmisnaisia ja net meitä / Piämä hyät välit / vaikka niilä raukoila / istuva miehet / pöyänpäässä / Sie taisitki pölätä meitä? / Pölkäsit että teän naiset pukeva / värikhäät vaatheet ja varsikengät niinko met / Tuova itteänsä tykö”

 ……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Kari Aronpuro ja Kääntäjäkarhu

2. Vastaus kysymykseen, Mitä on taide?

…………………………………….

Nobelisti Louise Glück – vaikeeta ja helppoo

Blogi on päivittänyt poikkeuksellisen pitkin välein. Muut hommat on haukanneet aikaa. Tulevana syksynä julkaistavan romaanin kanssa on enää viimeinen skarppauskierros käymättä. VALOVUOSI on kustantajan katalogin mukaan ”Syksyn sykähdyttävin romaani”. Tästä lisää myöhemmin. 

Louise Glück, kuva Sigrid Estrada/Library of Congress

Ehdin viimein nostamaan tänne Louise Glückin, kirjallisuuden nobelistin vuodelta 2020. Viime vuoden nobelistia Abdulrazak Gurnahin teoksia ei ole vielä suomennettuina julkaistu. Glückin tekstejä on käännetty esseekokoelmaan ja runoantologiaan, Anni Sumari on kääntänyt kokonaiset runokokoelmat nimellä Uskollinen ja hyveellinen yö sekä Talvisia reseptejä kollektiivista. Kummatkin on kustantanut Enostone. Runojen kustantaminen on riskialtista kulttuurityötä. Vaikka kyseessä olisi nobelisti, on hyvin epävarmaa, saadaanko kuluille katetta.

Yhdysvaltalainen Glück (s.1943) on palkittu aiemmin useasti. Hän on julkaissut kolmetoista runokokoelmaa ja kaksi esseeteosta. Talvisia reseptejä kollektiivista -kokoelman takakannessa Jani Saxell kirjoittaa: ”Glükin runoista löytyy arkisia ihmeitä, mutta vasta sitten, kun tuulentuvat ja romanttiset illuusiot on revitty maan tasalle.” Ja Miikka Laihinen: ”Vaikeita ilmaisukeinoja kaihtava tyyli synnyttää psykologisen pohjavireen omaavia, novellimaisen kertovia runoja.”

On helppo olla fiksujen kriitikoiden kiteytyksistä samaa mieltä. Oma lukukokemukseni kiteytyy päivitykseni otsikkoon. Glück kirjoittaa äärimmäisen yksinkertaista kieltä, jopa ilmaisultaan lattean toteavalta vaikuttavaa. Vasta tarkempi lähiluku alkaa avata ”syvyyksiä” rivien takana.

Talvisia reseptejä kollektiivista on varsin erikoinen nimi kirjalle. Nimiruno kertoo taustan: ”Joka vuosi talven tullessa miehet lähtivät / metsiin keräämään sammalta jota kasvoi / tiettyjen katajien pohjoispuolella.” Sammalta käytettiin, maustettiin ja pistettiin ”virkistävien talvivoileipien” väliin. ”Kirja sisältää / reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä / kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.”

Itselleni kokoelma vaati kolme lukukertaa: ensimmäinen hämäävän helppo, toinen aavisteleva ja kolmas syventävä. ”Oivallus, siskoni sanoi. / Nyt se on tässä. / Mutta pimeydessä on vaikea nähdä. / Jalansija täytyy löytää / ennen kuin sen päälle laskee painonsa.”

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Nobelisti ja Maailmanlopun sota

2. Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

………………………………….

Miten ehdit elää monta elämää?

Kirjoitin tänne seitsemän vuotta sitten vähälevikkisen kirjallisuuden kustannusnäkymistä. On aika päivittää kehityksen kulku. Kiteytän tilanteen heti aluksi. Vuosia sitten Hesari otsikoi: ”Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia”. Nyt alkavat pienetkin kustantajat luovuttaa. Marginaalikirjallisuus hakee uusia kanavia ja kustannusmalleja.

Carl Spitzweg, The Bookworm, 1850

Markku Toivosen Lauluja tyhjyydestä jäänee tamperelaisen Sanasadon viimeiseksi julkaisuksi. Monipuolinen, esseistiikasta matkakirjallisuuteen julkaissut Savukeidas on lopettelemassa toimintaansa. Isojen kustannustalojen ovi on sulkeutumassa runoudelta ja muulta vähälevikkiseltä kirjallisuudelta.

Toisaalta, nettijulkaisu ja digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisemmän kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan. Useissa kustannusmalleissa on pidempään ollut käytäntönä, että tekijä maksaa printtiteoksen kuluista osan. Se on selvä, että ammattimainen kirjailijantyö ja kustannustoimittajan palvelut ovat mahdollisia vain asemansa vakiinnuttaneissa kustannustaloissa.

Voisi myös ajatella, että kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta. Näkymättömiin jäävästä nousee potentiaalia: kirjallisuutta rakastavia ja lukevia ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan.

Carl Spitzweg, The Poor Poet, 1839

Ajatusmallit voisi kääntää myös nurinniskoin. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehdellä on viikottain yli puolimiljoonaa lukijakontaktia. McDonald´sissa ruokailee päivittäin 64 miljoonaa ihmistä.

Virsikanteleen soittoa harrastava Gösta Ågren sai kirjallisuuden Finlandian 1988 kokoelmallaan Tääl. Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Usein käyttämäni sitaatti menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.”

Tässä yhteydessä on vielä mainittava Tampereella toimiva Enostone, jonka tuorein julkaisu on Arto Lapin kokoelma Veden ääret. Sanasadon kautta julkaisseet naislyyrikot ovat äskettäin perustaneet runouteen keskittyvän Puru-kollektiivin. ”Jysky” Ihalaisen Siurossa toimivalla Palladium kustantamolla on kulttimaine. Sen kautta ovat äskettäin julkaisseet mm. Arja Tiainen ja Johanna Venho, ja käsittääkseni runokokoelmat ovat olleet myös kaupallisesti menestyksekkäitä.

Kiinnostavaa työtä tekee myös helsinkiläinen osuuskuntamuotoinen Poesia, joka julkaisee myös kokeellista proosaa ja muiden taiteenlajien kanssa vuorovaikutteisia tekstejä. Ideaan kuuluu, että useat osuuskunnan jäsenet tekevät erilaisia kustannustoimintaan liittyviä tehtäviä, ja jokaisella kirjalla on työhönsä sitoutunut kustannustoimittaja.

Entä kolikon toinen puoli – lukeminen – yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Vanhana latinistina vastaisin: Nulla dies sine linea. Ei päivää ilman viivaa. Joka lukee säännöllisesti, ehtii elää monta elämää.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Typerää ei voi auttaa”

2. Ota riski ja lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut

…………………………