Pakko päivittää Jorma Etton tunnetuin runo

SOS-media on suolannut uuden hallituksen pystyyn ennen sen ensimmäistäkään konkreettista toimenpidettä. Muistuttaa arviota kirjasta, jota ei ole luettu. Tai mielipidettä elokuvasta, jota ei ole nähty. Hallitusohjelma on toki tutkittu ja leikkauslistat syynätty. Blogi pitää kuitenkin mielessä vanhan sananlaskun: ”Käytäntö ratkaisee, olipa teoria mikä tahansa.”

Arvioiden ja odotusten ristitulessa myös blogi luottaa edelleen Rooman keisareiden hallintomalliin: ”Panem et circenses.” Leivän ja sirkushuvien tarjoaminen merkitsee kansalta karannutta valtaa, joka on vaihdettu viihteeseen. Colosseumin näytökset on korvattu television tarjonnalla.

Mitä tulee telkasta eniten? Jos katsotaan mainoksia, yksi asia painaa päälle enemmän kuin muut yhteensä. Nyt pitää grillata! Mikään ei ole niin ihanaa kuin grillaaminen! Eikä ohjelmatarjontakaan säästä meitä formaatilta, jossa taistellaan tässä kansallisessa lajissa. Ja kyllä, katsoin jakson, jossa kilpailijat valmistivat raaka-aineista makkaraa. Nöyryytystäni lisää, etten ole syönyt lihaa seitsemääntoista vuoteen.

Perjantairunon konstit ovat nyt niin vähissä, ettei auta kuin päivittää Jorma Etton kuuluisin runo, joka valaisee sielunelämäämme. Tekijä julkaisi runonsa ”Suomalainen” kokoelmassa Ajastaikaa vuonna 1964. En malta olla mainitsematta myös Etton esikoiskokoelman nimeä: Elämä on: Epälyyrillisiä runoja. Siinä on mainosmies käynyt runoilijan kupilla ja napannut ensimmäisistä sanoista tämän päivän kenties tunnetuimman kaupallisen sloganin.

Suomalainen on sellainen, joka grillaa kun ei kysytä,

kysyy kun ei grillata, ei vastaa kun grillataan,

sellainen, joka eksyy tieltä, grillaa rannalla

ja vastarannalla grillaa toinen samanlainen:

metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

Tuolta tulee suomalainen ja grillaa, on tässä ja grillaa,

tuonne menee ja grillaa, on kuin löylyssä ja grillaa

kun toinen heittää kiukaalle vettä.

Sellaisella grillaajalla on aina kaveri,

koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on grillaaja.

Eikä grillaajaa erota grillistä mikään,

ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

…………………………………………………

Ekstralinkkissä aina ajankohtaista rocklyriikkaa.

………………………………………………..

Anni Swan -mitali Vilja-Tuulia Huotariselle. Mutta millainen kirja on Kimmel?

IBBY Finland jakaa joka kolmas vuosi Anni Swan -mitalin ansiokkaalle lasten- tai nuortenkirjalle. Järjestyksessä yhdeksännentoista palkinnon sai tänä vuonna Vilja-Tuulia Huotarinen nuortenkirjastaan Kimmel.

Kuva Aamulehti, Henriika Ahopelto
Kuva Aamulehti, Henriika Ahopelto

Huotarisen (s.1977) biografiasta löytyy mm. neljä runokokoelmaa ja neljä aiempaa nuortenkirjaa. Finlandia Junior myönnettiin vuonna 2011 ilmestyneestä romaanista Valoa valoa valoa. Huotarinen kirjoittaa proosaa siinä rajapinnassa, jossa lukijoiden kohderyhmä liukuu kohti aikuisikää.

Kimmel sekoittaa satua, fantasiaa ja realistista ilmaisua. Tarinassa kaikki käy luontevasti ilman ihmeempiä selityksiä. Kun päähenkilön vanhempien on aika poistua maailmasta he jättävät pallomme ongelmat tyttärensä setvittäväksi: ”Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.” Tyttö ottaa tehtävän, pakkaa reppunsa ja antaa itselleen uuden nimen, hänestä tulee Kimmel.

”Siellä missä on kuusitoistavuotiaita, ei todellakaan ole mitään pehmeitä ja nättejä hellokitty-tunnelmia. Siellä on välillä kuristava tunne, ettei kaikki ole kunnossa eikä toisin sanoen mikään. Sellaiseen paikaan mennään turbomoottorikoneella ja vähän äkkiä sitenkin.” Kimmel aloittaa seikkailunsa marssimalla suoraan lentokonekauppaan.

Tarinan kuljetuksen ratkaisu on sukua Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssille, joka myös tapasi odysseiallaan itseään etsiviä ihmisiä, joita koetti ymmärtää. Kimmelin matkalle osuu kaksitoista maailmaa ei kantilta katsovaa tyttöä: Tuuheatukkainen, Peilityttö, Sementtijalkainen, Hahtuva, Surusilmä, Johtaja, Miekkatyttö, Rubiinityttö, Rautahammas, Juoksija, Runotyttö ja lopulta hän itse.

Arkkityyppisillä tytöillä on kullakin oma ongelmansa. Peilityttö on sankarin sukua ja voisi käydä sarjakuvahahmosta: ”…hänen olallaan oli musta laukku ja housuissa keltaisia salaman kuvia. Hän liukui luistimillaan kirjaston hyllyjen välissä ja kävi pelaamassa taistelupeliä, jossa hän peittosi muut pelaajat viidelläsadallaviidellä pisteellä.”

Peilityttö on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että hän on ruma ja tarvitsee toimenpiteitä: ”Poistettaan: hiki, luomet, kesakot, vatsaa pullottava ilma sekä kylkiluita kummaltakin puolelta. Myös muita poistoehdotuksia otetaan vastaan.” Kimmel ei pyri osoitteleviin ratkaisuihin kohtaamiensa tyttöjen kanssa. On parempi vain näyttää ja jättää mahdollisuudet laajentamaan lukijoiden omaa ajattelua. Huotarinen ilmaisee vakavat ja askarruttavat asiat ilman synkistelyä.

Kimmelin lentomatkoja johdattaa Yökirja, eräänlainen kaikkitietävä, lentävää lautasta muistuttava ja sähköä virtaileva iPadin sukulainen. Aivan kuten klassiseen satuun kuuluu taikakalu, salattu viisaus tai kaikkivoipa olento. Ajankohtaisuudestaan huolimatta Kimmelin tarina- ja rakenneratkaisut ovat hyvin perinnetietoisia.

Kirjan pienet väliluvut ja keskustelut Yökirjan kanssa toimivat ajatusten kiteyttäjinä. Ne antavat myös temaattisesti moneen haarautuvalle tekstille tarpeellisia suvantopaikkoja ja toimivat johdattajina seuraaviin lukuihin.

Kimmel on kasvutarina, joka kehii voimaansa yksilön ulkopuolelta, maailmaa peilaamalla. Perinteen hyödyntämisestä huolimatta persoonallisen omaääninen ja fantasioissaan tiukasti tässä ajassa kiinni. Tarinan loppu avautuu tulevaisuuteen, Kimmel hyvästelee vanhan nimensä ja antaa itselleen uuden. Kulkuneuvo vaihtuu lentokoneesta purjeveneeksi, jolla on ”lyijyä pohjassaan ja tähtipölyä mastossa.” Matka jää jatkumaan.

Blogi kiteyttää arvionsa palkintoraadin sanoin: ”Kimmel on kunnianhimoinen ja kaunokirjallisesti erittäin korkeatasoinen teos, joka täyttää kirkkaasti Anni Swan -mitalin kriteerit.”

……………………………………………

Ekstralinkki neljän vuoden takaa kertoo Vilja-Tuulia Huotarisesta lisää: Miten onnitella Finlandia-voittajaa? 

…………………………………………..

Kevät, kalat ja kirja

Blogin päivitys venähti pitkäksi. Syy on saaristossa. Tarkemmin sanottuna mantereen ja Maarianhaminan puolivälissä, kahden yhteysaluksen ja kahden lossin päässä Kustavista.

Saalista tavoiteltiin vesiltä, mutta koko kevät kaatui kerralla syliin: myrskyt, sateet, aurinko, luodot, lintujen loputon laulu ja kauriiden kauneus… päätteeksi kalaakin kotiin asti.

Isokoskelo, Mergus mergausen
Isokoskelo, Mergus mergausen
Metsäkauris, Capreolus capreolus
Metsäkauris, Capreolus capreolus

Pikapäivitys tarjoaa tällä kertaa kuvapainotteista antia, mutta muistuttaa maailman parhaasta ”kalakirjailijasta”. Hemingway ei kalastuksesta kirjoittaessaan kuvannut kalastusta, vaan käytti teemaa aivan muihin motiiveihin. Alan klassikko on Izaak Waltonin 1653 ilmestynyt Oivallinen onkimies. (suom. Kai Kaila) Mutta näistä kumpikaan ei vedä vertoja Juhani Aholle.

Härkäsimppu, Myoxocephalus quadricornis
Härkäsimppu, Myoxocephalus quadricornis
Kolmipiikki, Gasterosteus aculeatus
Kolmipiikki, Gasterosteus aculeatus

Ahon Lohilastuja ja kalakaskuja ilmestyi 1921 ja on edelleen kalan- ja kalamiehen sielunelämän kuvauksena ylittämätön: ”Minulla ei ole hämärintäkään näkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni tarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista miten ja milloin opin piirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään milloin opin ulkoa Isämeidän. Yleensä minulla ei ole mitään voimakkaampaa muistoa ensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani. Sitä vastoin se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen eletty.”

Hauki, Esox lucius
Hauki, Esox lucius

Kirjoitin aiheesta blogiin enemmän yli viisi vuotta sitten. Katso ekstralinkki ja lue Ahon lyyrisen pakahduttava tekstinäyte, jossa hän kuvaa perhovapaa ja vertaa sitä arvoviuluun.

Pyöveli

Juuri nyt luvussa olevat kirjat: José Saramagon Baltasar ja Blimunda on edennyt madellen sivulle 447. Aloitettuna on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. J P Koskisen Ystäväni Rasputin on jämähtänyt sivulle 215. Työhuoneella odottavat keskeneräiset lähdeaineistot: Janusz Piekalkiewicz, Eurooppa tulessa ja Guido Knopp, Wermacht Hitlerin armeija.

Kanto

Viimeinen, nopeasti ja samaan soittoon luettu romaani on Anneli Kannon Pyöveli. Johtopäätös: Kannon tuore kirja on intensiivisen kiinnostava Lukuromaani.

Lukuromaani on väkisin väännetty nimike viihdekirjasta. Ikään kuin myönnytys sille, että viihdyttävällä kirjalla voisi olla myös ”taiteellista” arvoa. Kuten onkin. Tänä vuonna fiktiivisen romaanin Pulizerilla palkittiin Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Takakannen mukaan ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista…”

Doerrin romaani nousee blogiin aikanaan. Sain vasta käsiini romaanijärkäleen arvostelukappaleen. Pyöveliä ehdin jo ennustella sos-mediassa ensi syksyn Finladia-ehdokkaaksi. Mikä ei tietysti vuoden tässä vaiheessa ole viisasta. Kertokoon kommentti kuitenkin innostuksestani, jonka perusteet tässä lyhyesti.

Sovellan Kannon romaaniin urheilullista ajatusta: kymmenottelua ei voiteta parin lajin huipputuloksella, vaan vahvalla panoksella kaikilla osa-alueilla. Pyöveli on vakuuttavaa työtä kauttaaltaan. Vankalle faktapohjalle rakennettua fiktiota, jota kuljettaa täsmällinen, mutta rikas ja omaleimainen kieli. Ajankuvan huomioiva ja ainutlaatuisen ilmeikäs.

Pyöveli on aiheena mielenkiintoinen ja avaa tämän päivän lukijalle näkökulman 1600-luvun elämään ja yhteiskuntaan, Euroopan pyövelien historiaan ja Suomeenkin yltäneisiin noitavainoihin. Eeppisen ylevää viitekehystä ei kannata pelästyä, romaani kuvaa aihettaan käden ja kirveen mitan etäisyydeltä. Selitysten kaaret on tyystin karsittu, tarina elää hetkessä, rytmittää kerronnan aikamuotoja ja käyttää usein preesensiä.

Romaania kuljettaa osin kaikkitietävä kertoja, välillä lyhyiden lukujen äänessä on subjektiivinen minä. Tarina punoo yhteen pyövelin, tuomarin ja apteekkarin elämänlangat. Kanto on hylännyt tarkoitushakuisen juonikuvion, nyt lukemisen imu muodostuu itse aiheen käsittelystä ja ajankuvan tarinoiden limittämisestä ja niiden vastavoimista. Lopputulos muistuttaa veteen viskattua kiveä – ajattelun renkaat lähtevät laajenemaan.

Yhteiskunnan ja yksilön rajat, laki ja järjestys, säätykierto, usko ja taikausko, rahan valta ja moraalin pohdinta ovat romaanin keskeisiä teemoja. Niiden parissa Kanto on tehnyt mittavan lähdetyön. Lopun kirjallisuusluettelosta löytyy liki 30 nimikettä.

Pyövelin rakenne suosii mainitsemaani ”samaan soittoon” lukemista. Romaanin 382 sivua on jaettu yhdeksäänkymmeneenviiteen lyhyeen lukuun. Jos kerronnan vaivattomuudessa ja historiallisen aineksen käsittelyssä pitäisi hakea Pyövelille sukulainen, mieleen nousee Per Olov Enquistin vuonna 1999 August-palkittu romaani Henkilääkäri.

Kiteytys: asioita on hyvä tietää, siihen auttaa fakta. Kun asioita pitäisi ymmärtää, tarvitaan lisäksi fiktiota. Pyöveli herättää henkiin yli kolmensadan vuoden takaisen maailman.

Anneli Kanto (s.1950) on kirjoittanut romaaneja, palkittuja lasten ja nuorten kirjoja, näytelmiä sekä käsikirjoituksia tv-draamoihin. Ilmaistaan asia näin: Kanto on kirjailijana rautainen ammattilainen. Niin kova luu, että sellaiset ovat tässä maassa harvassa.

………………………………..

Ekstralinkit:

Nappiin osunut Finlandia-veikkaus.

Finlandia-voittaja, joka jätti kylmäksi.

………………………………..