Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kysyy – runoilija Viljo Kajava vastaa

Aamulehti seuraa päivä päivältä sadan vuoden takaisen sisällissodan etenemistä Tampereella. Lähteinä mm. Kaarlo Tiililän autenttiset päiväkirjat ja Timo Malmin ja Ari Järvelän teos Tampere tulessa 1918. Tiililä kirjoittaa taistelujen keskeltä: ”Teknillinen opisto ammuttiin iltapäivällä palamaan – ja kirkkaina sen liekit paloivat, kun katselin ikkunastani ja kuuntelin kranaattien vonkunaa.”

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Toimittaja Matti Kuusela nostaa kipeän aiheen kolumniinsa: ”Puhunko vieläkin lahtareista ja luokkasodasta?” Hän hakee jutussaan vastausta tuntemaansa katkeruuteen ja inhimillistä näkökulmaa tapahtumiin: ”Kun tämän ymmärrän, saan vihdoin sielulleni rauhan eikä minun tarvitse enää koskaan puristaa kättä nyrkkiin, kun kuulen Jääkärimarssin. Eikä itkeä salaa, kun kuulen Punaorvon valan.”

Kolumninsa lopuksi Kuusela puntaroi luokkavihaa, eri osapuolten totuuksia ja kysyy: ”Mitä tämä tällainen sovinnon kevät oikein on?” Hän päättää tekstinsä katharsiksen kaipuuseen. Jo antiikin tragedioista tuttuun valaistumisen tunteen tavoitteluun, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen: ”Voisiko joku, esimerkiksi ihminen, kertoa minulle edes yhden tarinan, joka auttaisi eteenpäin, kohti sovintoa.” Kuusela kysyy.

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Annetaan siis puheenvuoro aikalaistodistajalle, joka kirjoitti ulos vihansa, mutta lopulta myös sovinnon ja kirkkaamman tulevaisuuden. ”Ja minä lapsi / seisoin täynnä mustaa vihaa / mutta vaiti”, kirjoittaa Viljo Kajava kokoelmassaan Tampereen runot. (Otava 1966).

Ennen sitä henkilökohtainen muisto. Vaarini oli minulle läheisempi ihminen kuin oma isäni: miehen malli, ravustuskaveri, opettaja ja auktoriteetti monessa asiassa. Hän puhui sodista harvoin, jos lainkaan. Muistan vain yhden virkkeen: ”Kolme sotaa (sisällissota, talvisota, jatkosota) oli käytävä… siihen viimeiseenkin piti lähteä, muuten oltaisiin tänään kaikki toppatakkien renkejä.”

Toppatakit olivat tietty neuvostosotilaita. Eikä tässä yhteydessä ole merkitystä kummalla puolella vaarini taisteli sisällissodassa. En koskaan kuullut hänen sanovan mitään negatiivista tai vihaan viittaavaa sotien vastapuolesta. En tiedä oliko tarkoituksellista katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä katkeruus vai tavoitteliko vaarini menneiden muistojen unohtamista. Minä jäin ikään kuin asian ulkopuolelle. Vasta aikuisiällä olen lukenut kymmenet kirjat siitä, millaiset jäljet sodista on historiaan jäänyt.

Viljo Kajavan (1909 – 1998) tuotanto käsittää liki viisikymmentä teosta, enimmäkseen runoja, mutta myös novelleja. Kajava uudisti aikansa modernia runokäsitystä. Itse pidän Tampereen runoja hänen keskeisimpänä teoksenaan. Jo mitta, 137 sivua oli lyhyiden kokoelmien aikana poikkeuksellinen. Teos on tiheää, proosamaista tekstiä, joka kokonaisuutena muodostaa tiukan kronologisen draaman kaaren.

Kajava kirjoittaa historiasta muistojensa ja mielikuvien näkökulmasta, sisällissodasta lapsen itse kokemana ja tulevaisuudesta aikuisen näkökulmasta. Kokoelma on otsikoitu kahdeksaan lukuun ja rakenne jakautuu imperfektiin, preesensiin ja futuuriin.

Kajava aloittaa Tampereen runot ”sukupolvien takaa ajalta kauan ennen syntymääni.” Ja jatkaa miten ”Pitkä pumpulilanka / yhdisti tämän kaupungin 1820-luvulla / Liverpooliin / ja sitä pitkin tänne tuli / englantilaista ja skotlantilaista / teollista taitoa ja älyä; / monta miestä tuli, / töitä riitti heille.”

Sisällissodan kokemukset käsittävät valtaosan kokoelman runoista. Liikuttavia, raakoja ja lukijaa liki tulevia tekstejä. Mutta myös nousua tragedian yläpuolelle ja oleellisen kiteytystä:

Tulipalon maku suussani kävelen Hämeenkatua,

palaneitten talojen luurangot

eivät minua pelota,

Pyynikin vahankeltaiset vainajat

eivät minua pelota,

Pispalantien tappio

ei minua pelota,

minua pelottaa teräs

jota oma aikani hioo lähimmäisensä kurkkua vasten.

Sorsapuiston lasten liikennepuisto, kuva: Tamperelainen.

Kolumninsa lopuksi Matti Kuusela kysyy apua eteenpäin, kohti sovintoa. Ja näin Viljo Kajava vastaa kokoelman viimeisessä osiossa, joka on otsikoitu: Eteenpäin.

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle

revin sen lihastani irti

irrotan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle

ja kun se vihdoin on kerällä

heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen

niin kuin varhainen kukka maasta

puhkeaa huulteni välistä riemulaulu.

…….

Istuudun penkille.

Vihreä tähti putoaa Näsijärveen.

On kylmä. Päällystakkini hajoaa.

Minusta hajoaa turha pois.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

2. Mikä oli miehiään Tampereen perustaja, Kustaa III

…………………………….

Tästä lähdetään ja pohjoissiipeen mennään

Jatkan edellistä päivitystä, jossa kerroin mitä Tampereen Pyynkin Trikoon tehdaskiinteistön kauppa merkitsee vuokralaisille. Jutun ydin löytyy siitä, että muuttoaikataulu oli kohtuuton ja lainvastainen. Aamulehti ja YLE:n alueradio lukivat blogiani ja tekivät aiheesta jutun.

Tilanteeseen saatiin korjaus nopeasti. Itselleni on tärkeintä, että muuttoaikatauluun löytyy joustoa. Myös kohdalleni osoitettu väistötila kiinteistön pohjoissiivessä vaikuttaa hyvältä. Tänään on editoitu romaanikäsistä, joka pitäisi saada kustannustoimittajani lukuun. Iltavuorossa tsekkailen mitä lähtee roskalavalle, mitä jää muuttokuormaan.

Uusi työtilani punatiilitehtaan pohjoissiivessä.

Seitsemässätoista vuodessa kertyy kaikkea, mitä on kuvitellut säilyttämisen arvoiseksi: jätesäkillinen mappeja, aikansa eläneitä tietokoneen ohjelmapaketteja, kirjoja kierrätykseen ja turhaa rihkamaa…

Ja silti. Työt ja tavarat, suhteellista on kaikki. Tai lopulta suhteetonta: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” Ja sama latinaksi: ”Vanitas vanitatum et omnia vanitas.” Muistutus ja aihetta sivuavat säkeeni tulevat kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002).

OIKOPOLKUJA

Kuljen missä kuljen, aina vieraassa maassa.

Kaikki tarttuu minuun kuin koiran paska kenkään,

ihmisten hyvä ja huono tuuli kiirehtii kalloni läpi.

Nielen sitruunan siemenen

ja samalla sekunnilla

työntää puu silmuja suustani ulos.

Valo viiltää pisaroita ja kirkastaa

puiden oksilla heilahtavaa helminauhaa.

Minä näen enemmän estetiikkaa

paistopeltiin kiinni palaneissa silakan nahoissa.

Nukkuessani en tiedä, että olen yhä täällä.

Musta öljy meren laineilla on vahva,

siipensä sotkenut lintu heikko.

Olen huoleti, vielä minutkin unohdetaan.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Annan määräyksen, että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

2. ”Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?”

………………………

”Pelkkä kirja ei riitä. Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava.”

Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustama kirjallisuuspalkinto jaettiin viidettä kertaa 25.3. Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! kuittasi 10 000 euron arvoisen tunnustuksen.

Tulenkantaja-palkinto myönnetään kirjalle, jolla katsotaan olevan hyvät mahdollisuudet, kun julkaisuoikeuksia kaupataan ulkomaisille kustantajille. Tuomariston puheenjohtajan, kirjailija Antti Tuomaisen omia kirjoja on julkaistu 27 maassa.

Vuonna 1972 syntynyt Weselius on helsinkiläinen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee lehtorina Alto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Olen tavannut ihmisiä, jotka vain hitusen kärjistäen kuvittelevat yhä, että kirjailijat ovat traumojaan tuskailevia ja punaviiniä litkiviä taitelijoita, jotka kirjoittavat jumalaisen inspiraation voimalla. Elleivät sitten ajele taksilla kapakasta toiseen koska yhteiskunnan pullasorsille heitellään apurahaa.

Weseliuksen palkintouutisen kyljessä oli Aamulehden kulttuuritoimituksen esimiehen, Markus Määttäsen kolumni. Rankkaa tekstiä, eikä kyse ole pelkästään vientivetoisesta kirjallisuudesta. Kotimaassa kirjailijan näkyvyyden/myynnin pelastavat vain julkisuus naistenlehdissä ja televisiossa.

”Kirjallisuus on raaka laji. Siinä ei pelkkä kirja riitä. Vaikka teos olisi miten nerokas, lajityyppien yläpuolella omaksi genrekseen nouseva vallankumouksen aloittaja, on se silti vasta alku, ensimmäinen askel Kuussa. Kirjan lisäksi kirjailijallakin pitää olla karismaa, vetovoimaa, brändiä – kaikkia niitä tekijöitä, joita minkä tahansa lajin supertähdiltä tai menestyviltä liikeyrityksiltä vaaditaan.

Moni inhoaa juuri luettelemiani sanoja. /…/ Silti ne ovat täyttä totta. Lähes kaikissa muissa taiteenlajeissa tämä jo tajutaan, mutta kirjallisuudessa elää yhä liian vahvana  myytti introvertista taiteilijanerosta, jonka teokset myyvät itse itsensä maailmalle. Eivät myy. Niitä on pakko myydä.

Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava. Hän ei saa olla liian vanha. Iäkkäästä kirjailijasta ulkomainen kustantaja ajattelee ensimmäiseksi, ettei tuolta enää monta bestselleriä ilmesty.”

Allekirjoitan Määttäsen tekstin. Tuomio on luettu, miten se minuun vaikuttaa? itselläni on ikää, hurmaavuudesta ei tietoakaan ja brändi rapistumaan päästetty. Jotain yhtälöstä kuitenkin jää. Pitää vain kirjoittaa helvetin hyvä kirja. Sellainen on tekeillä. Muuta ei voi, ja muu on muiden huolia. Poikkeukset vahvistavat säännön – toivottavasti.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia

2. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

………………………………………………

Otson valinta

Kriitikko Otso Kantokorpi ilmoitti lopettavansa ”päivälehtiin kirjoittamisen kokonaan – ainakin toistaiseksi”. Syy: ”Mediatalojen toimituksellinen aineisto tulee murskaamaan suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyden, ja tätä kehityskulkua en halua olla tukemassa.”

Hyvä ja suoraselkäinen päätös. Ja huono. Hyvä, koska se aiheutti kiivaan keskustelun, Hesarikin antaa tänään aiheelle kaksi sivua: Jaakko Lyytisen ”HS-analyysin” ja kahdeksan eri päivälehden kulttuurista vastaavan esimiehen mielipiteen.

Gunnar Berndtson: Taiteentuntijoita Louvressa (1879)

Entä huono puoli? Tässä yksi, Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokisen kommentista napattu: ”Tähän asti valtakunnallista kritiikkiä on usein kirjoitettu maakuntalehdissä puolivillaisesti.” Kumman siis lukisit kaikesta keskittämisestä huolimatta, heppoisin eväin, vai asiantuntevasti laaditun kritiikin?

Otetaan toinen verrokki kirjallisuudesta, kulttuurikritiikki on koko taidekentän kysymys. Näin edesmennyt Jarkko Laine: ”Tässä maassa asiansa osaavat kirjallisuuskriitikot voi laskea sirkkelikäden sormilla.”

Mitä vaaditaan kriitikon pätevyyteen? Provosoiden sanottuna: olemattoman vähän. Kuvataiteen tai kirjallisuuden opiskelija kelpaa. Kuvaamataidon opettaja tai juuri esikoisteoksensa julkaissut kirjoittaja, joka kutsuu itseään kirjailijaksi.

Ja toisin päin: kun kymmenien vuosien ja satojen kritiikkien kokemus antaa varmuutta ja sana painaa kuin kilon punnus, ollaan toisessa ääripäässä. Kriitikosta on tullut ennakoitavien mielipiteidensä kivettynyt näköispatsas. Suomalaiset esimerkit löytyvät vuosikymmenten takaa, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jonne niin moni haikailee.

En väheksy kumpaakaan ääripäätä. Totuus, jos sellaista on, löytyy jostain tuolta väliltä. Itse tein vuosien 2003 – 2008 aikana Aamulehteen n. 150 runokritiikkiä. Mietin usein, että joku paljastaa minut ammattitaidottomaksi bluffariksi, jolta puuttuvat akateemiset kirjallisuudenopinnot.

Hesariin haastatellut päätoimittajat ovat yksimielisiä: ”Kulttuurijournalismi voi hyvin”. Entä jos se onkin totta? Jospa media tekee parhaansa niiden resurssien ja tilan puitteissa, joka sillä on käytettävissä. Missä on sellainen tasapaino, että taiteen tekijä kokee saavansa riittävästi oikeudenmukaista huomiota?

Päivän Hesari ottaa esimerkin: ”Tapaus Tuuri kuvastaa lehtikritiikin kaventumista”. Tuurin romaani Ameriikan raitti ilmestyi 1986. Sen arvioi lähes 90 suomalaista lehteä. Tuotteliaan tekijän Rauta-antura ilmestyi viime syksynä, kritiikkejä kertyi ”vain” 20. Luojan kiitos! Tuuri ei ole maailman napa, ei edes kotimaisen kirjallisuuden. Ehkä näin jäi tilaa myös niille tekijöille, joille arvostelu päivälehdessä ei ole automaatio.

Missä on kulttuurijournalismin tulevaisuus? Se ei löydy entisistä hyvistä ajoista, joista Suomen arvostelijain liittokin tuntuu pitävän kiinni (kyllä, olen jäsen) vaan tulevaisuudesta ja väistämättömästi kiihtyvästä muutoksesta.

Kulttuurijournalismi kehittyy lehtien ja nettiverkkojen yhteistyönä, viestintä ja mielipiteet kulkevat kahteen suuntaan. Monoliittiset mielipiteet murenevat, lehdet ovat aikoja sitten ymmärtäneet, että sisältö tehdään lukijan ehdoilla. Keskivertolukijan, ei kulttuuri-, urheilu-, eikä kissayhdistysihmisten.

Verkkopalveluiden keinoista meillä on vasta kalpea aavistus. Ehdin odotella jo vuosia Long Playn kaltaisen julkaisun syntymistä. Lukukeskuksen julkaisema Kiiltomato on hyvä esimerkki kritiikkifoorumista, jossa on rajattomasti tilaa jos vain resursseja riittää. Tein julkaisun ensimmäisen kritiikin jo vuonna 1999.

Vielä pari sanaa rahasta. Kriitikoiden palkkiot ovat niukat. Tiedän, että sopimusten ulkopuolella on joustoa, että joillekin maksetaan paremmin kuin toisille, että kiirelisää voi kiristää, että tiiliskiviromaanin arviosta on oikeutettua saada enemmän kuin runoläpyskästä.

Edellisestä huolimatta en voi ymmärtää, jos kritiikistä maksetaan sama palkkio, julkaistaan se sitten yhdessä lehdessä tai konsernin seitsemässä muussa. Ehkä tässäkin on osasyy ammattikriitikon protestiin. En tunne tarkkoja faktoja tänään.

…………………………………………………………..

Kuva: Gunnar Berndtson, Taiteentuntijoita Louvressa (1879) Serlachiuksen museon kokoelmat, Mänttä.

Mestarin sana

Parin jutun takaisessa postauksessani puhuin rutiinien suomasta turvan tunteesta. Lauantai-aamuisin olisi tähdellisimpiäkin toimia, mutta on nautittavaa lojua sängyssä päivän lehtien kanssa.

Tampereen ev.lut. seurakunnan paimenet saavat vuorollaan lauantain Aamulehteen tuhannen taalan paikan. Jutun otsikkona on SANA. Tuhannenviidensadan merkin mahdollisuus tarjota lukijoille lohtua, toivoa, tietoa, armoa ja iloa.

Kuva Budapestin Terrorismin museosta.

Aloitan lukemisen usein, vain lopettaakseni parin kappaleen jälkeen. Tässä päivässä elävän sanan sijaan ne tarjoavat tuhannesti toistettuja kliseitä, saippuapallon liukkaita ajatuksia ja raamatun sitaatteja, joiden yleispätevyyteen sopii haudata konkreettisten kysymysten ongelmat.

Silloin, kun näin ei tapahdu, sopii antaa palautetta ja pistää kiitokset. Joskus olen lähettänyt ne henkilökohtaisesti. Nyt pistetään kaikkien tietoon. Erosin kirkosta aikanaan. Heinimäen Jaakko, pappi ja kirjailija, on toivottanut tervetulleeksi takaisin. Se pistää jo funtsimaan.

Viime sunnuntai oli Vainojen uhrien muistopäivä. Aamulehden lauantaikolumnissaan 26.1. Reijo Ylimys ei pelkää. Hän uskaltaa ottaa kantaa sellaisen etiikan puolesta, jonka uskon kirkon tehtäväksi. Hyvää kieltä ja kirkas ajatus. Ei oletettavaa vastausta ja valmiita sitaatteja vaan kysymys, jota sopii punnita. Olkaa hyvä, tässä koko juttu:

Menkää ja tutkikaa

Huomenna on vainojen uhrien muistopäivä. Tärkeä päivä, jokainen päivä kun näyttää olevan vainojen päivä. Kaukana ja lähellä.

Meidän aikamme, ihmiskunnan ajoista kirjaviisain ja vaurain, on synnyttänyt miljoonien ihmisten kodittoman joukon. Se vaeltaa nälän, köyhyyden, vainon tai sodan vuoksi kuin outo lauma maasta ja mantereelta toiselle. Tämän joukon eteen nostetaan  käsi, kiväärin piippu, ympärille muuri, piikkilankaeste. Me sanomme heille: menkää kotiinne. Ja hyvin tiedämme, ettei sitä kotia ole missään.

Yhtä lailla rauhanomaisimmissa korkean elintason maissa on moni koditon, turvaton, osaton, vieras ja muukalainen.

Muistakaamme, kenen kuva on ihmisessä. Rahassa on keisarin.

Pelosta teemme niin paljon, ja niin paljon hyvää jätämme peloissamme tekemättä. Luulisi meillä kristityillä olevan sydän nähdä ja perustavaa syytä puuttua kaikkeen vainoon.

Tiedämme, että Vapahtajamme joutui henkensä säilyttääkseen viettämään elämänsä ensi vuodet pakolaislapsena vieraalla maalla. Valtansa menettämisen pelossa silloinen hallitsija värjäytti miekat. Nyt sama käy siistinä sisätyönä budjettipunakynällä. Ja aina kolmanteen ja neljänteen polveen, vaikutuksiltaan kertautuneena, ulottuvat nämä raakuudet. Pelko lienee maailmaa eniten ohjaava tunne ja voima, ja jalostaa omantunnon ongelmajätteeksi.

Ihmispolttoainetta, Jumalan kuvalla käy vapaan markkinatalouden kone. Ja se ei käy. Älä pelkää.

Mitä tämä tarkoittaa: Armahtavaisuutta minä tahdon, on Mestarin sana.

…………………………………………………………………

Kuva Budapestin Terrorismin museosta.

Perjantairunossa päivälehtiä ja ihmiskunnan asioita

Vaikka luen päätteeltä ja Macin mobiileista, ilman paperilehtiä en pärjää. Niin huonosti ovat asiat, että kymmenien vuosien tavoista on mahdoton päästä eroon. Aamu alkaa lehtien luvulla vuoteessa. Lopuksi leikkelen ajatuksia antavat jutut, alleviivaan ja kirjoittelen muistiinpanot marginaaleihin.

18.1.2013

Rituaaliin liittyy turvan tunne, päivä asettuu lähtövalmiina raiteilleen. Käyttöliittymä on lyömätön, leikkeistä löytyy lähtökohtia faktaan ja fiktioon – langanpäitä, joista lähteä kerimään. Silppuarkistoon kertyy enemmän turhaa kuin tärkeää ja deletoin onnettomat ideat roskikseen muutaman kuukauden välein.

Hesarin tabloidille plussaa ja miinusta. Osiin jako käy näppärästi, mutta vuoteessa lojuvalle lehti on koostaan huolimatta toivoton lötkö. Henkäyksenohut paperi valahtelee ja käpertyy jos koko aukeamaa koettaa lukea kerralla. Sisällöstä jää outo tunne: luinko ”kaiken” vai vilahtiko jotain tärkeää ohi?

Aamulehden sivujen sisältö jäsentyy mieleen paremmin. En puhu painoarvosta, mutta tuntuu kuin kakusta olisi helpompi haukata. Tottumuksen voima vaikuttaa, ja kuvittelen etten haluaisi muutaman kuukauden kuluttua Hesarin vanhaa formaattia takaisin.

Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle (Otava 1989)

Perjantairuno ponnistaa itse aiheesta. Epäilemättä Jarkko Lainekin (1947 – 2006) on ollut intohimoinen lehtien lukija. Hän julkaisi vuonna 2001 runokokoelmansa Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus. Peruutetaan siitä vielä: Oodi eiliselle sanomalehdelle ilmestyi vuonna 1989.

Liki neljännesvuosisadassa muutama seikka on muuttunut. Ranskanleivän tilalla on ruista ja täysjyvää. Marketin asiakas ei maksa enää ihmisen kuvalla vaan muovilla ja persoonattomilla euroilla. Eikä sunnuntaina säästetä, koska rahan pitää olla yhä kiihtyvässä liikkeessä.

SUPERMARKETIN JONOSSA

Supermarketin jonossa

ajattelen ihmisen jumaluutta,

alati olevaista,

arkipäivän mystikoiden

ostoskorissa

ranskanleipää ja olutta,

he seisovat kameroiden

rävähtämättömän silmän edessä,

maksavat ostoksensa

ihmisen kuvalla,

saavat kuitin

johon on kirjoitettu:

SUNNUNTAIT OVAT

IHMISKUNNAN SÄÄSTÖLIPPAITA,

jos maailmassa on reuna

edes kuvaannollisesti,

kansat vaeltavat sen ylitse

liput hulmuten,

mikään muu ei riitä.

………………………………………

Ensi viikon päivityksissä tosi tuoretta: painokoneet sylkevät ulos BABELIN. Maailmantilanne on kaivannut päivitystä tuhansia vuosia. Tämän ajan Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan 365 runollisen tekstin kokoelma, joka ei väheksy mitään vaan syö sisäänsä kaiken – pienintä murua myöten.

………………………………………..

Varttunutkin raataja jaksaa painaa töitä yhä enemmän

Postauksellani ja Aamulehden etusivulla on tänään sama otsikko. Pääjutuksi nostetun tekstin ingressi sanoo: ”Emeritusprofessori Juhani Ilmarisen mukaan ikäryhmien eri ominaisuudet täytyy huomioida, jos työtahti halutaan maksimoida.”

Sain pari päivää sitten kotisivuni kautta sähköpostia: ”Hei, olen kadottanut elämääni koossapitävän runon.” Lähettäjä muisti ulkoa pari ensimmäistä riviä, ja halusi täsmällisen jatkon. Teksti oli antanut hänelle toivoa työelämän kohtuuttomissa vaatimuksissa: ”sain henkisen vapauden, kun tiesin, että exit-nappi on olemassa.”

Cecile Colle & Ralf Nuhn: Exit-Wall (2010)

Kirjoittaja ei voi saada koskettavampaa palautetta. Siitä mitä suurin kiitos. Runo löytyy kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002). Teksti syntyi sen jälkeen, kun itse loikkasin työyhteisöstäni tänne Pyynikinrinteen punatiilitehtaaseen, omien puuhien näennäiseen vapauteen.

……………………………………………………………….

OHJELMAN MUUTOS

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

……………………………………………………………………..

Kuva: Cecile Colle & Ralf Nuhn. Exit-Wall (2010)

Pienet peilit taittavat äänet tuhannesti

Tämä juttu olisi jäänyt kirjoittamatta, jollen olisi lukenut Aamulehden yleisönosastoa viime sunnuntaina. Birgitta W. kirjoittaa viettäneensä Tampereella elämänsä parhaan vuoden, mutta on nyt muuttamassa Espooseen.

Birgitta kehuu kaupungin luonnon, ihmiset ja palvelut monin tavoin. Hän ihmettelee vain miksi Tampere ei hyödynnä paremmin Suomen parhaimman kaupungin mainettaan. Lopulta kirjoittaja päätyy aivan yllättävään yksityiskohtaan: hän löytää keskustorin Kivikirjaston runolaatat ja liikuttuu syksyn sateisella kadulla.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

”Ihmettelen myös miksei Kivikirjastosta kukaan tiennyt oikein mitään, kuka sen on kehittänyt ja milloin se on valmistunut”, hän kirjoittaa. Tein Kivikirjastosta aikanaan esitteen, jota on ollut jaossa kaupungin kaikissa museoissa. Myös netistä löytyy tietoa. Ei kuitenkaan sitä, mistä koko idea lähti. Näin se muutamaan virkkeeseen puristettuna meni:

Tampereen keskustoria uudistettiin 2000-luvun alussa. Sen yhteydessä arkkitehtitoimisto KSOY:n Juha Ryösä luonnosteli ajatuksen Aleksis Kiven kadun kävelyosuudelle tulevasta tekstistä. Pirkkalaiskirjailijat asetti kirjailijat Timo Malmin ja Juha Siron pohtimaan valittavia kirjailijoita ja tekstejä.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Tiimiin löytyi myös toimittaja Mikko Närhi, joka oli ollut aiemmin mukana kaupunkikeskustan kehittämishankkeissa. Nykytaiteen museon kuvataideintendentti Sirpa Joenniemi pohti mahdolliselle taideteokselle tekijää ja esitti työhön kuvanveistäjä Radoslaw Grytaa.

Vastaavia hankkeita saatetaan vatvoa kaupungin hallinnossa vuosia ja ne jäävät toteuttamatta. Tämä meni läpi koska osattiin vedota siihen, että teos sisältyi arkkitehdin suunnitelmaan. Kun vielä Winterin rahastossa oli varaus julkiseen taideteokseen, asia eteni vilkkaasti.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Kivikirjasto koostuu 19 osasta: tekstilaatoista kadun pinnassa, veistosmaisista osioista ja kadun keskelle istutetusta tammesta. Puun alla on teoksen emotionaalisin osa, viisi otetta Eeva-Liisa Mannerin runoista. Sitaatteja on yhteensä kahdeksalta kirjailijalta.

Kuvanveistäjälle ehdotuksia valitessa kertasin Mannerin koko tuotannon. Valitsin ehdolle aisteille kirjoitettuja säkeitä ja kiinnitin erityistä huomiota auditiivisuuteen: ”Sade avaa korvat nukkujalle / sade avaa varjot kulkijalle / sade avaa kuulon, kävelyn sisäänpäin.”

Urbaanin hälyn keskelle voi pysähtyä hetkeksi tavoittamaan toista maailmaa. Teoksen kymmenvuotispäivän kunniaksi linkitän  k a i k k i  Kivikirjaston tekstit ja teostiedot TÄHÄN ja päätän postaukseni Mannerilla.

………………………………………………………………..

Tie on jäässä, mutta puiden oksilla on

valoa,

joka lohkeaa, kilahtaen kuin jää,

pienet peilit taittavat äänen tuhannesti,

ja lintujen sirottamat laulut puhkeavat

paljailla oksilla;

jos nyt on ilta, soisin sen kestävän aina.

………………………………………………………………..

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme…

Hesarin kulttuuri uhraa tänään aloitussivunsa Björn Wahlroosin tuoreelle kirjalle Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle.

Nimessä on outo paradoksi. Demokratia on kansanvaltaa. Ja demokratiassa asioiden pitäisi edetä enemmistön tahdon mukaan. ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Johannes Virolaisen tokaisu jäi lentäväksi lauseeksi. Ei auta, vaikka yksittäiset ajattelijat kokisivat olevansa kuinka oikeassa.

Helsingin Sanomat 17.4.2012

Lasse Rantasen piirtämä sivunkorkuinen kuva hätkähdyttää. Se on taidokas, pirullisen piikikäs ja moneen suuntaan aukeava. Hyvän maun rima värähtää. Monet pitävät julkista pilapiirrosta itsestään kunnianosoituksena. Tätä Nalle tuskin kehystää työhuoneensa seinälle.

Hesarin arvion kirjoittaa Timo Harakka. Terävä toimittaja, joka valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa talouden käsitehistoriasta. Kompetenssi siis tuntuisi riittävän. Avainsana on käsitehistoria. Sen eväillä Harakka kyseenalaistaa ja ”oikoo” Wahlroosin väitteet kohta kohdalta:

”Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus”, Harakka kiteyttää.

Harakan pääpointteja on, että Wahlroos nojaa vanhentuneeseen tietoon, eikä tunne markkina- ja taloustutkimuksen nykytilaa. Hän on juuttunut  1980-luvun uusliberaalien taloustieteilijöiden näkemyksiin, joita esittivät mm. Milton Friedman, Eugene Fama ja Gary Becker.

Harakka löytää kirjasta yhden vähän valoisamman näkökulman: ”Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että lukija saa tilaisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.”

Mielenmaiseman kuvausta ei löydy kritiikistä, mutta Aamulehti nostaa senkin esiin. Matti Mörttinen kirjoittaa: ”Välillä tuntuu, että kirjaa tehdessään Wahlroosin on pitänyt ravistella itseään ärsyttämään. Hän tekee sitä muun muassa kertomalla kirjoittavansa esipuhetta Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä. Toisaalla hän harmittelee luontotuhoja nostamalla sen seurauksista tärkeäksi esimerkiksi vaikeudet saada mistään villisammen kaviaaria.”

…………………………………………..

Laulussa kerrotaan, että karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. ”Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.” En tunne tapausta niin tarkoin, että yltäisin diagnoosiin. Ehkä runonpätkästä olisi kuitenkin lääkkeeksi. Vai pitäisikö sanoa vastamyrkyksi. Laitetaan säkeisiin hippu romanttista paatosta ja ripaus sokeria, josko se sitten paremmin maistuisi:

Seisot ruusutorilla, niin kuvittelet,

olet vapauteen tuomittu.

Sinua kaupataan voimakkaana ja terveenä,

kun avaat suusi, joku jo tutkii hampaitasi.

Sinua ylistetään, olet paljon enemmän kuin hintasi arvoinen.

Pysyt itsekin siinä uskossa,

jossa rahalla totuudet mitataan,

yrität tehdä voittoa jokaisen viivan alle.

On mahdoton lähteä lentoon, eikä sitä halua

edes todeksi uskoa.

Vaan arvaamatta näet taivaalla oudon linnun

ja ihmettelet

miten ihminen siivekkääseen rakastuu.

Kyllä kelpaa kiittää!

Kritiikistä huolimatta ei kannata unohtaa kiitosta. Silloin, kun aihetta on. Jutussani (12.5.) ”Siperia opettaa – tai sitten ei”, moitin Aamulehden nykyisiä kulttuurisivuja, joiden anti on kuivahtanut öylätin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. Vastaava päätoimittaja Matti Apunen lopetti itsenäisen kulttuuriosaston ja Jouko Jokinen Satakunnan Kansasta on astumassa hänen tilalleen tässä kuussa. Jokisen visiona on siirtää kulttuurimateriaalia enemmän verkkoon.

Kuva: Raine Lehtoranta/Aamulehden arkisto

Lauantain lehdessä (31.7.) julkaistiin Maila-Katriina Tuomisen kirjoittama pääjuttu otsikolla: ”Kilpajuoksu Afrikkaan on jo alkanut”, sekä hänen kokoamansa Afrikka -aiheisten kirjojen kritiikkiosio. Kerrassaan hienoa työtä ja paras kokonaisuus, joka on lehden sivuilla vuosiin julkaistu.

Maila-Katriina Tuomisella riittää meriittiä. Vuonna 2006 hän sai valtion Tiedonjulkistamispalkinnon elämäntyöstään. Palkintoperusteissa sanottiin mm: ”Hän on perehtynyt etenkin kuvataiteisiin, mutta myös kirjallisuus ja lastenkulttuuri ovat olleet lähellä hänen sydäntään…. Erityisen ansioitunut Tuominen on maahanmuuttajien ja ihmisoikeuskysymysten käsittelijänä. Omasta aloitteestaan hän ryhtyi ihmisoikeustoimittajaksi vuonna 1999. Tavoitteenaan hänellä oli käsitellä ihmis- ja kansalaiskysymyksiä sekä sananvapauteen liittyviä asioita.”

Tuomisen kaltaiset ”renessanssi-ihmiset” alkavat vain olla toimittajina hupeneva luonnonvara. Tuoreessa jutussaan hän kertoo miten suomalaiset kustantajat ovat löytäneet afrikkalaisen kirjallisuuden. Nadime Gordimerin, J.M. Coetzeen ja Michael Ondaatjen rinnalle ovat nousseet somalialainen Nuruddin Farah, ugandalainen Moses Isegawa ja zimbabwelainen J. Nozibo Maraire. Lisäksi Tuominen mainitsee neljä pohjoisen Afrikan kertojaa, jotka meillä tunnetaan. Minulle vain listan kolme ensimmäistä nimeä ovat tuttuja, täytyypä lisätä muitakin lukulistalle. Uutisten Afrikka on jotain muuta kuin todellisuus. Jos ei pysty siihen perehtymään, on parasta avata kirjan kannet.

Sivun kritiikkiosastossa käsitellään lyhyesti viisi kirjaa otsikolla: ”Kumpi voittaa Mma Ramotswe vai Juha Vakkuri”. Muut käsitellyt kirjailijat ovat Elina Hirvonen, Ros Wynne-Jones ja Gabriel Mwéné Okoundji. (Ramotswe-sarjaa kirjoittaa Alexander McCall Smith) Jottei juttuni venähtäisi, palaan näihin paremmin jos, ja kun olen kirjoja lukenut.

Juttuni kuvaksi poimin saman Raine Lehtorannan otoksen, joka julkaistiin Aamulehden sivulla. Lopuksi suahilinkielinen sananlasku, jonka Maila-Katriina Tuominen antaa matkaevääksi juttunsa päätteeksi: ”Astu varovasti toisten ihmisten maailmaan, niin ettei se mene rikki.”