Miten käy kuolleen runoilijan?

Runoilija Hannu Helin kuoli 26.1.2015. Hän oli syntynyt Oulussa 1944. Miehen bibliografiaan ehti kertyä n. 25 runokokoelmaa, yksi romaani. Huomionosoituksiakin tuli, mutta suurelle yleisölle tekijä jäi tuntemattomaksi. Helinin kustantaja ”hylkäsi” runoilijansa 1980-luvun lopulla, ja teokset alkoivat ilmestyä hänen oman yrityksensä, Pulvis & Umbran kautta.

Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.
Kuva (tammikuu 2010) sivuilta Värriön luontopäiväkirja.

Kirjailijoiden ja runolle vihkiytyneiden lukijoiden piirissä Heliniä arvostettiin. Viimeisinä vuosinaan, varsinkin kuolemaan johtavan syöpädiagnoosin saatuaan kirjailija saattoi olla henkilökohtaisissa mielipiteissään varsin piikikäs. Runoilijana hän oli tinkimätön, haki alati uutta ja uhrasi koko elämänsä kirjoittamiselle.

Tunsin Heliniä henkilökohtaisesti vain vähän. Teimme yhdessä muinoin muutaman runoilijavierailun Lukuviikon puitteissa. Sivukirjastoon saapui viisi kuulijaa, kapakkaan jo enemmän. Kahden kesken keskustelimme Marina Tsvetajevasta, jonka runokäännökset hän oli julkaissut.

Aamulehden kriitikkoaikanani kirjoitin lyhyet arviot useasta Helinin kirjasta. Viimeisen vuonna 2005 kokoelmasta Linnumpi nyt. Päätin arvion virkkeeseen: ”Pohjimmiltaan Hannu Helin on puhdas romantikko, jonka kirjat ovat rakkaudentunnustuksia runon ja kielen alati uudistuviin mahdollisuuksiin.”

Kuultuani runoilijan kuolemasta, poimin kotihyllystä hänen ensimmäisen kirjansa, joka käteen sattui. Ennusmerkkien hakemista kirjoista kutsutaan bibliomantiaksi. Käänsin siis satunnaisen sivun 1993 ilmestyneestä kokoelmasta Tuulen tiedekunta. Välitän Hannu Helinin terveiset blogin lukijoille:

Yhtäkkiä huomaan: olen

palaamassa kotiin

takaisin pystymetsään

jokapäiväiseen nokeen ja tuhkaan

lihakseni sitkistyvät

hirvenlihaksi

kasvatan hirvensarvet

ja muutun hirveksi

enkä kuole

koskaan.

……………………………………

Ekstralinkki viiden vuoden takaa: jutussa kuolemaa ja kiroilevia koiria…

……………………………………..

Milan Kundera ja kadonneet nimet

Blogiin on kertynyt liki 500 päivitystä. Ideani alkaa saada syvyyttä ja tarpeeksi materiaalia. En ole kirjoittamassa erillisiä juttuja, vaan muokkaamassa rihmastoa, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Päivän aiheita täydentävät ekstralinkit löytyvät juttujen lopusta.

Edellinen päivitys keskittyy kahteen kirjaan. Tämä kaivaa esiin vielä mielenkiintoisen seikan: kummankaan romaanin päähenkilöillä ei ole täydellisiä nimiä. Tiessä tarinaa kuljettaa vain isä ja poika, Coetzeella Michael K.

Milan Kundera kirjoittaa vastaavista ratkaisuista esseekokoelmassaan Petetyt testamentit. (suom. Jan Blomsted, wsoy 2001)

”Balzacista Proustiin nimetön henkilöhahmo ei olisi ollut ajateltavissa.. Mutta Diderotin Jaakolla ei ole sukunimeä eikä hänen isännällään ole enempää suku- kuin etunimeä. Oikeusjutun päähenkilö ei ole joku Josef Kaufman tai Krammer tai Kohl, vaan Josef K. Linnan päähenkilö kadottaa etunimensäkin ja saa tyytyä yhteen kirjaimeen.

/…/ Aina ensimmäisistä novelleistani lähtien välttelin vaistomaisesti täydellisten nimien antamista henkilöilleni. Romaanin Elämä on toisaalla päähenkilöllä on vain etunimi, hänen äitinsä mainitaan ’äitinä’, tyttöystävä ’punapäänä’ ja tämän rakastaja ’nelikymmenvuotiaana’. Oliko tämä maneeri? Toimin spontaanisti ja vasta myöhemmin tajusin valintani merkityksen: en halunnut uskotella että henkilöni ovat todellisia ja että he voisivat tarpeen tullen esittää virkatodistuksensa.”

Kunderan ratkaisu kiinnosti minua sattuneesta syystä. En ole koskaan pitänyt täydellisten tai arkisten nimien antamisesta romaanihenkilöille. Se kaventaa henkilöiden persoonaa. Ikään kuin leikkaa jotain pois lukijan mielikuvituksesta. Lopuksi muutaman rivin lainaus romaanistani Marilynin hiuspinni. (Like 2009) Päähenkilöillä ei ole nimiä, he ovat vain Mies ja Vaimo. Teksti, johon kohtauksen suomenkieliset nimet on upotettu, löytyy Ian McEwanin romaanista Sovitus.

Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.
Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.

Nimet johtavat harhaan, Mies ajattelee. Ihmisten nimet. He lukevat vuoteessa Vaimon kanssa yhtä aikaa, kun Mies sanoo: ”Anna kun katson sitä kirjaasi.”

”Miksi?”

Mies nappaa kirjan ja sanoo, että ihmisten nimet muuttavat asioiden sävyn aivan toiseksi. /…/ Hän kääntää muutaman sivun ja sanoo: ”Täällä on sellaisia nimiä kuin Leon, Paul Marshall, Danny Hardman ja Cecilia… Jos ne muutetaan suomalaisiksi, koko kirja muuttuu. Siihen tulee omituinen sävy.”

”Älä höpise.”

”Kokeillaan”, Mies sanoo ja lukee kappaleen:

”Hän tuli leveälle porrastasanteelle eteisaulan yläpuolelle samalla hetkellä, kun Lasse ohjasi Pauli Mattilan sisään avoimesta etuovesta. Tapio Hartikainen seisoi matkatavarat käsissään heidän takanaan. Ukko Hartikainen tuijotti sanattomana kädessään olevaa viiden punnan seteliä kauempana pihassa, juuri näkyvissä… Kuulostaako eri kirjalta”, Mies kysyy.

”En minä sitä noin ole ajatellut”, Vaimo sanoo.

”Vaan miten?”

”Balzacin romaaneissa on yli neljätuhatta henkilöä, pitäähän niillä nimet olla”, Vaimo sanoo. ”Ovat sitten mitä tahansa. Anna se kirja tänne.”

”Seija tunsi Pauli Mattilan tuijotuksen, mutta ei halunnut katsoa tätä ennen kuin olisi keksinyt jotain sanottavaa…” Mies ojentaa kirjan takaisin.

”Kiitos”, Vaimo sanoo. ”Haluat olla nykyään kaikessa vastakarvaan.”

…………………………………………

1. Ekstralinkki: Hyvikset ja pahikset sekä Ian McEwan.

2. Ekstralinkki: Hesari kirjoittaa tänään: ”Brittiläisen Guardian -lehden mukaan Madridin keskustassa sijaitsevan luostarin alta löydettiin jäännökset, jotka saattavat kuulua 400 vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, Miguel de Cervantesille.”

Lue mitä blogi uutisoi asiasta jo kolme vuotta sitten.

…………………………………………

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Suosittelin viikko sitten SOS-mediassa kirjaa ja sen filmatisointia, joka esitettiin illan elokuvana. Kyseessä oli Cormac McGarthyn Pulizer-palkittu romaani Tie. The Road julkaistiin 2006, Kaijamari Sivillin suomennos 2008.

Muutamassa seuraavan päivän kommentissa todettiin, ettei leffaa kestä katsoa loppuun eikä ”tarvitse nautiskella kiduttavasta ja vastenmielisestä kauhusta.” Siihen minulla ei ole lisättävää. Kukin makunsa mukaan.

Useimmiten elokuva ei kykene välittämään kirjailijan tekstin emotionaalista latausta, vaan kärjistää ja pelkistää tarinaa. Vaikka ei aina niinkään ole, samanlaisin vastenmielisyyden kommentein olen saanut takaisin myös lainaamiani kirjoja: Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus – J.M Coetzee, Maan sydämessä – Gaétan Soycy, Tulitikkutyttö – Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja – Ian McEwan, Semettipuutarha…

Estetiikka – miten laajasti sanan haluaa määritelläkin – on kirjallisuuden avainkysymyksiä. Ennakko-odotuksia ja arvostuksiaan voi punnita vaikkapa asenteella, ettei kaikki helpolta näyttävä ole heppoista, eikä rankka ja raskas ”korkeakirjallisuutta”. Vain lukemalla se selviää.

Minulle kestävin ja syvin muistijälki on jäänyt kirjoista, jotka ovat olleet alkujaan vaikeita tai ahdistavia lukukokemuksia. Alussa mainittu Tie pohtii selviytymisen mahdollisuuksia tuhoutuneella maapallolla, sitä miten raakaa ja pelkistettyä tulee ihmisen moraalista elämän edellytysten kadottua.

McCarthyn romaanin kieli on äärimmäisen vähäeleistä, ja peilaa ankeaa maisemaa, jossa isä ja poika vaeltavat. Itseäni jäi harmittamaan, että elokuvan ohjannut John Hillcoat hukkasi romaanin viimeisen kappaleen luoman kuvan, joka kääntää tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Tarjoan tekstin täällä ja nostan rinnalle myös toisen romaanin päätösrivit, joiden yhtäläisyys on ilmeinen.

J.M. Coetzeen vaellusromaani Michael K: elämä (suom. Seppo Loponen 1984) on monin tavoin sukua McCarthyn teokselle. Nuori mies haluaa äitinsä turvaan kaupungista ja lähtee kuljettamaan tätä kyhäämällään kärryllä maaseudun rauhaan. Sairas äiti kuolee ja pojan odysseia jatkuu jatkuvien vastoinkäymisten kautta läpi vihan, väkivallan ja pelon maailman.

Molemmat kirjailijat tarkastelevat länsimaista sivilisaatiota ja sen kyseenalaista moraalia. Hyvän ja pahan arkkityyppistä vastakkainasettelua. Kumpikin karttaa propagandaa, ei julista, osoittele tai tyrkytä. Romaanien päätökset ovat sukua antiikin tragedioiden katharsikselle, elämänhalun uudistumiselle.

McCarthy lopettaa romaaninsa universumin ja ikuisuuden mittaiseen symboliikkaan:

”Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammaleelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia.”

Coetzee päättää romaaninsa toivoon ja elämän jatkumisen mahdollisuuteen:

”Ja jos ukkeli kapuaisi alas rattailta, verryttelisi jäseniään, katsoisi paikkaa jossa se pumppu oli ollut, se jonka sotilaat olivat räjäyttäneet niin ettei mitään ollut jäänyt jäljelle, ja valittaisi: ’Mistäs vesi otetaan?’ niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit aiheeseen:

J.M. Coetzee ja otsikon viite väkivaltaan.

Simpanssin kauneus ja kirjallinen ahdistus.

………………………………………

Kissani Jugoslavia ja Hesarin esikoispalkinto

Pajtim Statovicin romaani Kissani Jugoslavia voitti Hesarin kirjallisuuspalkinnon viime vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Kirjan ensimmäisestä lauseesta kimpoaa reilun viiden sivun mittainen homoeroottinen prologi, jota pidin ensin täysin turhana, irrallisena ja kokonaisuuden päälle liimattuna efektinä. Vasta myöhemmin kirjan rakennetta analysoidessani ymmärsin miten olennaisesti se kuuluu kirjailijan metodiin.

Pajtim Statovci (s.1990) opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa sekä elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista Aalto yliopiston korkeakoulussa. Gradu on syntymässä eläinsymboleista kirjallisuudessa. Statovci on muuttanut perheensä mukana Kosovosta Suomeen kaksivuotiaana.

”Ajattelin kirjoittavani tarinan ihmisistä, jotka ovat epätoivon partaalla ja jotka eivät tiedä, mitä tekisivät seuraavaksi. Heitä yhdistää myös luulo siitä, että he eivät selviä tilanteestaan”, Statovci sanoo haastattelussa.

Kiteytys on äärimmäinen, sillä romaani on täynnä temaattisia ja ajallisia tasoja. Materiaalin runsaudesta ja näkökulmanvaihdoksista huolimatta kokonaisuus pysyy hallinnassa mestarin ottein. Palkintoraadin perustelujen mukaan ”kirjailija voi tehdä mitä haluaa, ja lukija uskoo sen.”

Kissani Jugoslavia on teki vaikutuksen monin tavoin. Listaan tähän tärkeimmät:

1. Hyvä kielellinen ilmaisu voi hämmästyttää säkenöivällä briljanssillaan. Se voi olla myös niin sujuvaa, ettei sen imussa mikään töki, ilmaisu palvelee sanottavaa kuin huomaamatta. Statovcin ilmaisu rakentuu jälkimmäisestä, mutta kykenee väläyttelemään myös ensin mainittua.

2. Romaanin kaari yltää keväästä 1980 vuoteen 2009. Aikatasojen limitys toimii kokonaisuudessa kitkatta. Vähän samaan tapaan kuin hyvin leikattu elokuva pitää yllä tarinan jännitettä.

3. Kulttuurinen syvyys kieputtaa tarinan näkökulmaa mielenkiintoisesti. Albaanityttö Emine naitetaan miehelle, jonka hän on tavannut vain kerran. Hääyönään hän poimii alastomana lattialta miehen viskomia papuja, jotta tämä voisi ”tarkastella ja mittailla uuden rakastettunsa kehon muotoja.” Kohtaus ei jää irralliseksi anekdootiksi. Romaani kuvaa päähenkilöidensä muutosta ja kasvua eri kulttuurien käyttäytymismalleissa.

”Suomessa olimme hylkiöitä. Vailla työtä, vailla pidemmän tähtäimen suunnitelmia, vailla tietoa siitä miten kauan viipyisimme. /…/ Me kaikki tiesimme, ettemme voisi enää koskaan elää niin kuin olimme eläneet.”

4. Oudoksuin alussa mainitsemaani prologin itsetarkoituksellisuutta. Lopulta kokonaisuus osoittaa, että Statovcin rakenteellinen tyylikeino ja voima on törmäyttää asiat ja kerronnalliset tasot toisiinsa. Kulttuurit ovat keskenään ristiriidassa ja käyttäytymismallit ottavat kipinää toisistaan. Seksuaalisuus voi olla ahdistavan säädeltyä tai täysin spontaania. Tarinassa sukupolvien välille repeää kuilu. Alistetusta kasvaa vahva. Liki lopusta löytyy yksi kirjan avainkappaleista:

”Jokaisen ihmisen pitäisi vähintään kerran elämässään jäädä ilman vaihtoehtoja, niin minä ajattelen, koska silloin sitä luulee tulevansa hulluksi. Vaan nyt minä tiedän, ettei se ole lainkaan vaarallista, sillä kun sain Baijramin minulle lähettämän kirjeen, istuin pöydän ääreen koska pelkäsin tulevani hulluksi sen sisällöstä, mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet, jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille joita ei enää ollut.”

5. Kissani Jugoslavia kiinnittyy traditioon, mutta säilyttää tuoreutensa ja ”epäsuomalaisen” otteensa. Eläinsymboliikka nousee Ovidiuksen Muodonmuutoksista asti, ja kun kertoja hankkiutuu väleihin baarissa tapaamansa kissan kanssa, viitaus Bulgakovin romaaniin Saatana saapuu Moskovaan on enemmän kuin ilmeinen. Tarinaan liittyy myös kuningasboa, jonka kanssa kehkeytyy vaikeuksia, kuten odottaa saattaa.

Kissani Jugoslavia on komea näyttö, kirjallisesti kunnianhimoinen ja samalla sutjakkaa luettavaa. Ei siis kovin yleinen yhtälö.

………………………………………

Ekstralinkissä näkökulma Hesarin palkintoraadin mainitsemaan uskottavuuden illuusioon.

Kakkoslinkistä selviää mitä Bulgakovin kissa tarjoaa arvostamalleen naiselle.

………………………………………

Terrorismitrilogian päätösruno + ekstralinkistä saat suudelman

Päivän teksti täydentää kaksi edellistä juttua ja päättää terrorismiaiheet tältä erää. Kolmen päivän postaukset voisi julkaisujärjestyksessään lukea myös imperfektinä, preesensinä ja futuurina.

Pyhä Franciscus tapaa sulttaani Malek el-Kamilin Egyptissä 1219.
Pyhä Franciscus tapaa sulttaani Malek el-Kamilin Egyptissä 1219.

Poimin runon Babelista, kaksi vuotta sitten julkaistusta 365 tekstin kokoelmastani, joka päivittää universumin tilanteen sitten vanhan testamentin aikojen. Maailmankaikkeudesta ei löydy kysymystä, jota kirja ei käsittelisi. Näin teksti numero 254:

Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja 

odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.

Niin kuin Franciscus Assisilainen,

joka kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy

seuraamaan vahdinvaihtoa parlamenttitalon aukiolle.

Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:

”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,

ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.

Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”

……………………………………………

Franciscus Assisilainen, (1181-1226) fransiskaaniveljeskunnan perustaja, jonka paavi Gregorius IX julisti pyhimykseksi 1228. Nykyinen 266. paavi Franciscus (Jorge Mario Bergoglio) on ottanut hengellisen nimensä hänen mukaansa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkkistä saat suudelman.

……………………………………………

Tuetko oikeutta loukkaaviin ja epämiellyttäviin mielipiteisiin?

Eilinen päivitys tarjosi terrorismiin tuhannen vuoden takaista näkökulmaa. Tänään on paikallaan nostaa esiin tuoreempaa tavaraa.

Päivän lehdet esittävät yksioikoisia tuomioita satojen suulla. Laineet lyövät vielä pitkään – ja näyttävät miten kukin nostaa Pariisin teloitukset omien asenteidensa ja intressiensä tueksi.

PAS PEUR, älä pelkää. Kuva AP.
PAS PEUR, älä pelkää. Kuva AP.

Mielipide, joka päätyy kysymyksiin tai omaa napaa kauempana olevaan johtopäätökseen kiinnostaa kauhistelua tai tuomiota enemmän. Nostan tähän pari lyhyttä lainausta päivän Hesarista.

1. Kirjailija, lakimies ja Pen internationalin hallituksen johtoryhmän jäsen Jarkko Tontti: ”Selkeä viesti ilmaisunvapauden puolesta juuri nyt olisi poistaa Suomen rikoslaista arkaainen jumalanpilkkarikos. Monet Charlie Hebon pilakuvista olisivat sen vastaisia, jos ne julkaistaisiin Suomessa.”

2. HS:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta: ”Mikäli sinä olet Charlie, et tue ainoastaan oikeutta eriäviin mielipiteisiin ja satiiriin pyhinäkin pidettyjen arvojen kustannuksella vaan tuet myös oikeutta epämiellyttäviin ja loukkaaviin mielipiteisiin. Rajana on pyrkimys aiheuttaa vahinkoa. Sellaista sananvapaus on.”

Lopuksi blogi tarjoaa Perjantairunon, jonka valintakriteeri on sattumanvarainen. Mietin kuka on kirjoittanut jatkuvasti inhimillisyydestä, Jumalasta ja Jeesuksesta. (Joka on myös yksi islamin profeetoista ja ”kaikkien uskovien muslimien rakastama kaikkialla maailmassa.” Lainaus Islam-oppaasta, linkki jutun lopussa.)

Sirkka Turkka on tuonut runoissaan uskon ja kuoleman arkiselle ja kaikkia koskettavalle tasolle. Poimin kotihyllystä hänen sattumanvaraisen teoksensa ja tarjoan täällä ensimmäisenä avautuneen runon. Olkaa hyvä, sivu 57 kokoelmasta Voiman ääni. (Tammi 1989)

Olen ylhäistä sukua,

laulaa kuoleva poika

ja säestää itseään kitaralla.

Ja sitä hän tottavie kohta on,

aivan pian,

nyt kun hän on antanut kaikenlaisten

lääketieteellisten toimenpiteiden

raueta omalla kohdallaan.

Sitä me olemme jokainen, koko roskasakki,

joka ikinen

kun lähestytään taivaanporttia.

Niin tottavie kuin Libanonissa seiväs

työnnetään hitaasti lapsen peräaukosta

kurkkuun asti.

Niin totta, ihmistä ja eläintä hän auttaa,

Hänen äänensä raastaa

puut juuriltaan, se saa

peurat poikimaan: Karitsalle kiitosta.

…………………………………………………

1. Blogin aihetta sivuava ekstralinkki: ”Mestarin sana”.

2. Linkki Islam-oppaan sivustolle.

3. Neljän vuoden takainen linkki Sirkka Turkan runoihin.

…………………………………………………

Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin

Varsin ajankohtaisesta syystä blogi kierrättää jutun neljän vuoden takaa. Ydinkysymys on edelleen: onko monikulttuurisuus väärä utopia? Tuhat vuotta sitten se oli mahdollista Euroopan Andalusiassa.

Savukeidas kustannus on julkaissut Ville Hytösen toimittaman kirjoituskokoelman Mitä Jussi Halla-Aho tarkoittaa? 229-sivuinen kirja sisältää useamman kirjoittajan mielipiteen Halla-Ahon yhden asian politiikasta: hän on maahanmuuton vastustaja.

En ole lukenut kirjaa vielä. En siis puutu siihen millään tavoin. Pointtini on Aamulehden kritiikki, jossa kirja esiteltiin 1.9.2010. Siihen on nostettu kahden kirjoittajan sitaatit. Yhteydestään irrotettuna ne saattavat antaa turhan kärjistetyn kuvan. Voivat olla provosointiakin, mutta mielipide niiden takana on. J.Sakari Hankamäen mielestä ”monikulttuurisuus on väärä utopia.” Timo Hännikäinen ilmoittaa: ”Olen islamofobi.”

Ihmisellä on taipumus ajatella ensisijaisesti nykyhetkeä tai oman kokoemuksensa mittaista aikaa. MUTTA TEHDÄÄN NÄIN: muutetaan vähän katselukulmaa ja valitaan laajempi ajallinen perspektiivi. Vaikkapa vain 1000 vuotta. Onko monikulttuurisuus väärä utopia?

Onko ihmisen elo ollut aina yhtä uskontojen ja aatteiden ristiriitaa. Pitääkö muistella Pax Romanan aikoja, että ”sivistyneen” Euroopan historiasta löytyisi pidempi seesteinen jakso. Millä tuo kolmensadan vuoden ”rauha” saavutettiin? Väkivallalla tietenkin. Jotta valtakunnassa kaikki olisi hyvin, provinssien rajoilla käytiin jatkuvia kahakoita. ”Jos haluat rauhaa, hanki sotaa”, oli Rooman keisarien hallintomalli.

Antiikin aika on eurooppalaisen kulttuurin perusta. Sitä seurasi pimeä keskiaika. Vasta renessanssi löysi antiikin ihanteet ja yksilölliset nerot uudelleen. Näin meille on opetettu. Vasta viime vuosina keskiajan merkitystä eurooppalaisessa kehityksessä on alettu ymmärtää paremmin.

Keskiaika Euroopassa oli otaksuttua luovempaa aikaa, jonka ilmapiiriin arabialainen ja juutalainen kulttuuri antoivat merkittävän lisän. Andalusian alueella kolme uskontoa, islam, juutalaisuus ja kristinusko elivät sopusoinnussa keskenään. Samoin kirjalliset traditiot vaikuttivat toisiinsa vuosisatojen ajan.

Runoja kirjoitettiin arabiaksi 700-luvulta 1400-luvulle. Juutalaiset kirjailijat käyttivät espanjaa, hepreaa ja arabiaa rinnakkain. Kristityt kirjoittivat latinaksi ja espanjaksi sekä muilla niemimaan kansankielillä. Kulttuurit, kielet ja traditiot vaikuttivat hedelmällisesti toisiinsa.

Kristittyjen luoma kirjallisuus sai voimaa arabian ja antiikin kulttuurista. Muslimirunoilijat saattoivat uskonnon rajoista riippumatta ylistää viinin ja rakkauden iloja. Andalusia -lähteeni on Basam Booksin 1999 julkaisema antologia Runoja Andalusiasta. Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoittanut siihen muutaman sivun mittaiset, mielenkiintoiset jälkisanat.

Shemuel ha-Nagid kirjoitti Andalusiassa hepreankielisiä runoja, joissa on kaikuja myös vanhan testamentin kielikuvastosta. Hän kuoli vuonna 1056. Välillä valo pilkahtaa, mutta onko tuhannessa vuodessa mikään muuttunut? Tuskinpa. Se ei silti estä runoilijaa ymmärtämästä maailman menoa ja pitkää perspektiiviä:

”Johdin joukot yöksi kaupunkiin, / johon muinaiset päälliköt toivat tuhon. / Lepäsimme paikan suojissa, / allamme vanhat valtiaat.

Mieleni mietti: / Missä ovat ennen eläneet joukot ja kansat? / Missä rakentajat, hävittäjät, hallitsijat, / osattomat, orjat ja herrat? / Missä siittäjät, lapsettomat, isät, / pojat ja surevat sulhaset?

Kansat syntyivät toistensa perään, / päivät kuluivat vuosiksi. / Maanpäälliset majat / vaihtuivat sijaksi mullan alla: / palatseista tuli hautoja, / ihanista pihoista tomua.

Jos hautojen väki nostaa päänsä, astuu esiin, / he riistävät henkemme ja rikkautemme. / Tämä on totuus, sieluni: / huomenna joukkomme on heidänlaisensa!”

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta

Päätin kirjoittaa tänne viime vuonna julkaistusta romaanista, joka teki poikkeuksellisen voimakkaan vaikutuksen. Vaihdoin aihetta, kun luin aamulla Reetta Meriläisen kolumnin Hesarista. Pistetään siis Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia hetkeksi jonotuslistalle.

Meriläinen on Hesarin entinen päätoimittaja, joka kirjoittaa  keskeneräisyyden ihanuudesta, siitä miten asiat ja uutiset eivät ole makkaroita, joilla on alku- ja loppupää. Kaikki virtaa jatkuvasti ja voimme nähdä siitä vain osan kerrallaan.

Minulle mielenkiintoisinta on jutun päätös, johon Meriläinen nostaa ranskalaisen ajattelijan, Joseph Joubertin (1754-1824). ”Joubert on keskeneräisyyden mestari. Hän ei julkaissut yhtään kirjaa vaan muutaman lehtikirjoituksen. Onneksi toiset kokosivat Joubertin muistiinmerkitsemät ajatukset kansien väliin; suomeksi niitä löytyy kirjasta Mitä ajattelen (Otava 2007, käännös Martti Anhava)”

Muistin, että kyseinen kirja ei ole kotihyllyssä vaan työhuoneella, joten loikkasin fillarin satulaan poimiakseni tänne muutaman Joubertin ajatuksen.

Joubert oli aikanaan arvostettu kirjallisten piirien keskustelija, mutta kuten hänen ystävänsä, kreivi Mathieu Molé kuvaa: ”Hän pani alkuun kaksikymmentä teosta saamatta valmiiksi ainoatakaan. Sama koski hänen lukemistaan, hän ei koskaan lukenut kirjaa loppuun.”

Joubertin jäämistöstä löytyi parisataa muistivihkoa ja kasa irrallisille lapuille merkittyjä ajatuksia. Kirjoittajan sisarenpoika editoi materiaalia omavaltaisesti ensimmäiseen julkaisuun, joka painettiin 1838. Vuosikymmeniä myöhemmin aineistoa koottiin eksaktisti ja osattiin arvostaa Joubertin keskeneräisyyttä ja ”ilmavaa epäjärjestystä”. Uusimman englanninkielisen valikoiman on koonnut ja kääntänyt Paul Auster.

Jos Joubertin tekstistä poimii ajatuksia pinseteillä, häntä saattaisi pitää puhdasverisenä aforistikkona. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on ajattelija, usein keskeneräinen, mutta aina lukijassa omia assosiaatioketjuja herättävä. Tiukimpaan puristetut oivallukset hyötyvät elintilasta, tekstillisestä ”väliaineesta” ympärillään.

Mitä ajattelen, ei ole laakista luettava kirja. Se sopii selattavaksi ja punnittavaksi muutama sivu kerrallaan. Lopuksi Joubertilta muutama aforistiseksi kiteytynyt ajatus:

Jos veitsessä on kahva, miksi tarttua terään?

Mitä mieltä olette nautinnoista siten kun ette enää välitä niistä.

Miten onkaan vaikea olla samaan aikaan älykäs ja järkevä!

Kuinka tietämättömyys yhdistää ihmisiä. Politiikan pitää hyötyä siitä.

Tehdä ensin paremmin kuin toiset ja sitten paremmin kuin itse.

Tuntemattomat asiat pitää aina liittää tuttuihin.

Näen mielelläni kaksi totuutta samalla kertaa. Jokainen hyvä vertaus tarjoaa meille tuon edun.

Filosofina oleminen sanan kansanomaisessa merkityksessä tarkoittaa sitä että on päättänyt arvioida kaikkea oman järkensä mukaan.

Kuinka monesta lauseesta ja opista voisi sanoa: Tarkasti vaan ei selvästi sanottu!

Kylmä järki on hyvän suuri vihollinen.

Me kun emme voi mitään sille että kunnioitamme sitä mitä näemme kunnioitettavan.

On niitä joille pitäisi neuvoa hulluutta.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä Jerzy Lec, Gestapon koulima sarkastinen aforistikko.

…………………………………….