Juha Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään

Niin kuin hyvin tiedetään, on Juha Hurme kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas ja hänen teoksensa Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017. Kahlasin kirjan vuoden vaihteessa, mutta runsaudensarvi vaati sulattelua siksi paljon, että ehdin nostamaan kirjan blogiin vasta nyt.

Juha Hurme, kuva: Malmintalo/tapahtumat/Puupää

Jukka Petäjä kirjoitti Hurmeen romaanista Hesarin lauantaiesseessään tasan kuukausi sitten: ”Yllättävän iso osa keskustelijoista on ollut vakaasti sitä mieltä, että Niemi ei ole romaani vaan tietokirja. Erityisesti sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt, miten palkinto on voitu myöntää teokselle, joka on ilmiselvästi tietokirja. Kortilla ovat olleet ne vastaukset, jotka olisivat perustelleet, miksi Niemi on romaani.”

Oma perusteluni on lyhyt: Kieli tekee romaanin, ei tieto, eivätkä faktat. Hurmeen romaanissa ei ole tietoakaan päähenkilöstä, rakenteellisista ratkaisuista tai draaman kaaresta. Kaikesta siitä mitä Alex Matson kaipaa klassikkoteoksessaan Romaanitaide (1947) josta mm. Väinö Linna ja Lauri Viita hakivat ohjenuoraa. ”Niin muuttuu maailma, Eskoni.” Romaani ei ole enää entisensä. Ja mikäs sen parempaa.

Petäjä oli otsikoinut juttunsa: ”Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa”. Ei käy kiistäminen. Mutta se kieli, jonka jo mainitsin – Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään.

Hurme kertoo Birgitta Birgersdotterista, ruotsalaisen ylimysperheen tyttärestä, joka alkoi uskoa olevansa maailmaa pelastamaan lähetetty Jeesuksen morsian. Kuningas Magnus Eriksson vakuuttui visiosta ja hyökkäsi Birgitan ohjein Venäjälle 1348 tuhotakseen uskoa vääristelevät ortodoksit:

”Tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut noudattanut ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä.”

Birgitta poistui Roomaan, jossa eli kuolemaansa saakka: ”Kaikki olivat Roomassa sitä mieltä, että siinä oli pyhä mimmi jos kuka. Birgitta Birgersdotter oli jo eläessään eurooppalainen julkkis, saatikka kuolemansa ja pyhityksensä jälkeen.” Hurme popularisoi aiheensa, kieli on letkeää ja lennokasta. Kaikkea muuta kuin yksinomaan tiedon ja faktan varassa etenevää kirjallisuutta.

Niemi lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä. Ensimmäisessä luvussa käsitellään Maailmankaikkeuden synty, kosminen ja biologinen evoluutio. Ihmislajin kehitys. Neadertalin ihminen. Nykyihmisen synty. Viimeisessä Chydeniuksen nuotit. Kustavilainen aika. Döbeln. Minna Canthin odotus.

Niemen verrokkina voisi lukea Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan – kaikki mitä tulee tietää. Siinä on tolkullinen ja aiheiden mukainen jaottelu. Hurmeen teos sen sijaan on kurittomasti kaikkialle haarova rihmasto, jonka painotus on Suomen synnyssä, kielen kehityksessä, kansanrunoudessa ja Kalevalassa. Jonkin sortin kronologia on ainoa rakenteellinen ratkaisu.

Juuri odottamattomuuden ja huikean menon vuoksi Niemi on mukaansatempaavaa luettavaa. Käsittelyyn päätyvät muun muassa Mesopotamialainen tähtitiede. Antiikin tiede, kirjallisuus ja draama, Islamin synty. Kristinuskon ja kirjainten tulo Niemelle. Machiavellismi ja Montaigne… Yksittäiselle henkilölle saattaa olla omistettuna kokonainen luku, mutta kirjan henkilöhakemistosta löytyy hengästyttävät 495 nimeä. Ja esimerkiksi Mikael Olavinpoika Agricolalle kertyy 22 viitettä.

Usea ystävä on kertonut epäröineensä Niemeen tarttumista. Kirjan lukeneet eivät ole katuneet vaan kehuneet. Lukekaa ”juntit” siis Juha Hurmeen kirja. Lunastan vielä ”klikkiotsikkoni” toisen sanan, jonka vuoksi moni päivitykseni lukee. Elias Lönnrot löysi säkeet ensimmäisellä keräysmatkallaan 1828.

Ei pillu ole pahoista tehty

eikä aivan arvosista:

tehty kuusta, tehty voista,

silkasta sian lihasta,

emä reikä Enkelistä,

Kieli Kiesuksen lihasta.

Mainitsin päivityksessä Alex Matsonin. Siinäpä on yhtä viisas mies kuin Juha Hurme. Kun joskus kerkeen, nostan tänne hänen 1959 julkaistut muistiinpanonsa. Julkaisuvuosi on sama kuin Hurmeen syntymävuosi.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset: ”Miltä tuntuu olla elossa?”

2. Ajatuksia lukemisesta: ”Liian vaikea kysymys vastattavaksi”

…………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Christer Kihlman ja lentävä Lumiukko

Olen kertonut aiemminkin miten keskustelin kauan sitten Christer Kihlmanin (s.1930) kanssa ja uskaltauduin kysymään: ”Miten ikääntyminen vaikuttaa kirjoittamiseen?” Kirjailija vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Christer Kihlman, kuva HBL
Christer Kihlman, kuva HBL

Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan kaikille aisteille. Karkeasti ilmaistuna ohje merkitsee visuaalisten, auditiivisten ja kinesteettisten keinojen käyttöä.

Oma kirjoittamiseni perustuu siihen, että minun on ensin kuviteltava ja nähtävä mielessäni kohtaukset kuvina. Käytän myös valokuvamateriaalia ja elokuvia. Keskeneräisen käsikirjoitukseni avainkohtauksia on pimeä elokuvasali ja valkokankaalla välähtelevä elokuva Metropolis, jonka Fritz Lang ohjasi vuonna 1927.

Kipinä päivitykseeni syttyi toissapäivän Hesarista. Juttu (klik) kertoo poikasopraano Peter Autysta, jonka lauloi tunnussävelmän legendaariseen Lumiukko-animaatioon. Elokuvan pituus on noin 26 minuuttia. Käytin sitä kohtaukseen keväällä julkaistussa romaanissani IDOLI. (myös Helsingin sanomien valinta vuoden kehutuimpien kirjojen listalle)

Auditiivisuus jää katkelmassani vähimmälle. Visuaalisuutta, kinestesiaa ja elokuvamaisuutta tukee kohtauksen ensimmäinen virke, joka on sivun mittainen. Koko animaation puristaminen yhteen virkkeeseen vaatii tarinan kirjoittamista hengästyttävään vauhtiin:

”Lumiukko ponnistaa jo lentoon ja vetää punatukkaisen pojan mukanaan lumisateesta sakealle taivaalle, talot, pellot ja puiden rivistöt pienenevät heidän allaan, he levittävät kätensä, pojan siniraitaiset pyjamanhousut ja aamutakin liepeet lepattavat, Lumiukko hymyilee liehuvassa kaulaliinassaan ja lerppahatussaan, hän puristaa pojan kainaloonsa, kun Walking in the Air ja laulajan lasinkirkas ääni saattelevat ilmassa leijuvia: kirkontornit, kaupungin korttelit ja niiden yllä sinisenharmaana väreilevä taivas jossa heidän seuraansa liittyy hetkeksi kokonainen joulunviettoon liitävien lumiukkojen parvi, alla vilahtaa lumisateen sumentama moskeija, talojen ikkunoissa hehkuvat valot ja merenrannan laituri kurottaa horisonttiin, he nousevat yhä ylemmäs tummuvaan sineen, alhaalla höyrylaivan sakea savu ja joulua juhlivat matkustajat, kuva liitää lokkina ja löytää kylän Alppien kätköstä, ullakkohuoneessaan lettipäinen tyttö tuijottaa taivaalle, kun Lumiukko vilahtaa pojan kanssa ohitse ja lento käy kukkuloiden kylkiä hipoen jäämeren ylle, valaan selkä kaartuu, pyrstö kohoaa hetkeksi pinnalle ja jättiläisen varjo liukuu tummana syvyyksiin, jäävuorten päällä pyry yltyy ja pingviinit tuijottavat matkalaisten menoa, revontulet syttyvät vasten avaruuden äärettömyyttä ja ystävykset laskeutuvat hangelle.

Maria katsoo miten poika luulee aamulla lentoa uneksi vaikka kaikki on ollut totisinta totta. Ja ennen kuin punatukkainen poika juoksee ulos ja löytää jouluaamun lämpöön sulaneen Lumiukon, Maria napsauttaa television kiinni. Lumiukko jää henkiin hänen mielessään – jäinen sydän saa sykkiä lumen sisällä seuraavaan jouluun saakka.”

……………………………………………………………..

Ekstralinkit:

1. Vampyyrileffa inspiroi kiitettyä kirjaa

2. Tästäkin on tehty elokuva: Kuinka kirjaa luetaan?

……………………………………………………………..

Poplyriikan loppuliuku vai itsenäisyystaistelun ase

Hesarin kulttuuri kysyy tänään (13.7.) ”Voiko suomalainen poplyriikka vielä tavoittaa yhtä suuria joukkoja kuin Juice Leskisen tai Gösta Sundqvistin sanoitukset omana aikanaan?”

Helsingin Sanomat 13.7.2016
Helsingin Sanomat 13.7.2016

Oma vastaukseni on, ettei voi. Ja se on hyvä juttu se! Tai kuten jutun lopuksi Henri Pulkkinen eli Paperi T asian ilmaisee: ”Mut nykyajassa on hyvääkin se, että ihmiset tulee eri lähtökohdista, kaikki pirstaloituu ja sekoittuu. Se tekee hyvää kaikelle kulttuurille.”

Hesari haastattelee myös Paula Vesalaa ja Olavi Uusivirtaa, joka sanoo: ”Populaarimusiikki laskettelee hiljalleen elinkaarensa loppuliukua – eli on kertaalleen käyttänyt omat sisäiset mahdollisuutensa ja siirtynyt loputtoman retron kierteeseen.”

”Vanhojen hyvien aikojen” kauhuskenaariossa radiossa jauhettiin muutamaa hittiä puhki vuosikaupalla. Niin on osin vieläkin, mutta kaupalliset radioasemat sentään pyrkivät profiloitumaan valitsemansa musiikin myötä. ”Oon itse sulkenut itseltäni pois mahdollisuuden, että voisin upota kansan syviin riveihin.” Henri Pulkkinen sanoo.

Istun itse päivät työhuoneella, ja kirjoittaessani haluan hyvin harvoin kuunnella mitään, ehkä jazzia, vaikkapa Keith Jarretin pianoimprovisaatioita. Kun auton radiosta tulee räppiä, saatan biisin kuunnella. Jos esittäjä on Cheek, asema vaihtuu heti. Tämä koskee toki montaa muutakin artistia.

Kompetenssini ei siis riitä räppiin millään tavoin. Tsekkailin kuitenkin taustoja nelisen vuotta siten, kun kirjoitin 365 tekstin kokoelmaani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksenä teos käsittelee myös ”kaikki” musiikin kategoriat.

Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan
Roushan Illahi alias MC Kash, kuva: Prashanth Vishwanatkan

Kashmirilainen räppäri Roushan Illahi tekee musiikkia samoista lähtökohdista kuin mustien kansalaisoikeusliikkeessä taistellut, vuonna 1996 kuollut yhdysvaltalaisräppäri Tupac Shakur.

Illahi räppää nimellä MC Kash. Hänen tavoitteenaan on nostaa sanomallaan Intian, Kiinan ja Pakistanin puristuksessa olevan Kashmirin itsenäisyyskapina maailmankartalle. Maan tilanne on poliittisesti arkaluontoinen eikä kansainväliseltä yhteisöltä tukea löydy. Mellakoissa kuolee ihmisiä ja Intian poliisi on ajanut itsenäisyydestä taistelevan muusikon ahtaalle.

Tekstiä numero 180 tehdessäni hain pointtia, joka suhteuttaisi ja sekoittaisi rivit musiikin perinteeseen globaalisti. Myös vastakohtana sille, että Kashmirin vanhoilliset muslimijohtajat pitävät MC Kashia länsimaisen rappiokulttuurin edustajana.

Päivitykseni pointti ei ole politiikassa eikä räpissä. Ei puolesta eikä vastaan. Se on hatunnosto kaikille, jotka suhtautuvat asiaansa niin intohimoisesti, että tarttuvat aseen sijasta älyllisempiin keinoihin.

…………………………………………………………………….

Muusikko MC Kash räppää Kashmiria itsenäiseksi

(agitato – innokkaasti, kiihtyneesti)

hän kertoo miten yksinkertainen on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

(allegro moderato – nopeasti ja painokkaasti)

Separatistiräppäristä on tullut nopeasti underground-piirien tähti

I Protest on itsenäisyysmielisten epävirallinen tunnuslaulu

(molto ritmico – hyvin rytmikkäästi)

Intian poliisi kiinnitti huomionsa poliittisiin riimeihin

ja pisti pakettiin studiot, joissa niitä äänitettiin

(deciso – päättäväisesti, presto – kiireesti)

Muusikolle ei Kashmirissa ole liikkumatilaa

poliisille hän on muslimivillitsijä, vanhoillisille muslimeille

hän edustaa rappiokulttuurin uhkaa

(meno mosso – vähemmän liikkuvasti)

MC Kash käy salastudiossa johon kaikki on viritetty valmiiksi

”Nauhoitamme biisin mahdollisimman nopeasti.”

(prestissimo – erittäin nopeasti, attaca – keskeytyksettä)

Afroamerikkalaisen elämän ja esimerkin kautta

tähti on tajunnut että räppiä voi käyttää vaikuttamiseen

(molto allegro con fuoco – kiihkeästi ja tulisesti)

”Kaverini kuoli poliisin luoteihin, hänen hautajaisissaan

päätin etten unohda koskaan”, Kash kertoo

Niin hautajaisissa tehdään, vannotaan ettei unohdeta

(con amore – rakkaudella, affetuoso – tunteikkaasti)

……………………………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Koskettavaa suomisanoitusta: ”Olisiko liikaa vaadittu?”

2. ”Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy”

…………………………………………………………..

Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

Lauri Viita kuoli joulukuussa1965 liikenneonnettomuuden uhrina. Viimeisiksi sanoiksi kolarin jälkeen on mainittu: ”Pahin on ohi.” Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Viidan syntymästä. Hesari teki aiheesta 14.1. kokosivun jutun: ”Kokoelma suurelta yleisöltä piiloon jääneitä runoja käynnistää Lauri Viidan juhlavuoden.” (linkki)

Tutkija Sakari Katajamäki on toimittanut teoksen Ne runot, jotka jäivät. Kirja sisältää puolensataa Viidan lehtiin, kirjeisiin tai käsikirjoituksiin tekemää vähemmän tunnettua runoa tai sikermää.

Lehtijuttuun oli nostettu runo, jonka kolme ensimmäistä säettä toivat välittömästi mieleeni Viidan nuoremman amerikkalaisen kollegan Raymond Carverin (1938-1988). Carver oli runoija ja novellisti, joka ”uskalsi kirjoittaa yksinkertaisesti tavallisista ihmisistä.”

Kun Carver löysi elämänsä rakkauden, runoilija Tess Gallagherin, hän kykeni nousemaan alkoholismista kuiville. He ehtivät elää yhdessä yhdeksän vuotta. Kaksi kuukautta suhteen virallistamisen jälkeen Carver kuoli 50-vuotiaana keuhkosyöpään.

Lauri Viidan lähtö oli nopea. Carver ehti sulatella lääkäriltä saamaansa tuomiota. Kummatkin kirjailijat päätyivät elämän puntaroinnissaan samaan lopputulokseen. Melodraaman ja patetian rima värähtää – vaan ei putoa. Se, jos mikä on mestarin merkki.

Lauri Viita: Onni

Sain sen mitä halusin, rakkauden,

ja sentään: olenko onnellinen?

Mitä odottelen?

……………………………..

Raymond Carver: Myöhäinen katkelma

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.

……………………………..

Ekstralinkin olen jakanut aiemminkin, mutta onhan siellä runo, jonka stooriin joku toinen kirjailija tarvitsisi romaanin mitan: ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus”

(Carver suomennokset Lauri Otonkoski-Esko Virtanen)

……………………………..

Juha Vuorinen – katkeroituneen kirjailijan haastattelu

Lauantain Hesarissa oli Juha Vuorisen haastattelu. Tiedättehän Juoppohullun päiväkirja, Yhden tähden vessapaperia, jne… yhteensä noin kolmekymmentä julkaisua ja liki kaksi miljoonaa myytyä kirjaa. Tuskin kukaan nykykirjoittaja meillä yltää vastaaviin lukuihin.

Tässä olisi hatunnoston paikka. Mutta miten käy, kun Vuorinen avaa suunsa. Hän ilmoittaa karsastavansa apurahataidetta. Jutun toimittaja kirjoittaa: ”Hänen puheensa kuulostavat siltä, että apurahat ovat turmiollisia kirjailijoille ja kirjallisuudelle.” Eikä tässä kaikki. Vuorinen vihjaa erittäin ikävästi mahdollisiin väärinkäytöksiin: ”Mutta apurahasta voi olla sen saajalle haittaa, jos hän käyttää sen väärin.”

Vuorinen voisi olla monipuolisen ja rikkaan kulttuurin puolestapuhuja. Mieluummin hän kuitenkin haluaa kampittaa kollegoita, jotka eivät ole taloudellisesti menestyneet yhtä hyvin kuin hän itse: ”Eiköhän jo sana apuraha kerro, mitä mieltä olen tästä asiasta.”

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää Vuorisen tuotantoa ”kioskikirjallisuutta” ja pakinoita kummempana – niitäkin toki tarvitaan. Ehkä on niin, ettei raha korvaa hyväksynnän ja julkisen kiitoksen tarvetta. En jaksa myöskään ymmärtää miten taloudellisesti riippumaton ihminen karsastaa nälkärajalla kituuttavan kollegan työskentelyedellytyksiä.

Vuorinen väittää, ettei ole apurahoja hakenut. Aivan oikein toimittu. Ne on tarkoitettu edistämään taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä. Apurahan hyödyllisyydestä Vuorisella on varsin omaperäinen mielipide: ”Yhtä hyvin voisit kysyä, onko erektiokynästä miehelle hyötyä vai haittaa, koska en ole saanut apurahoja, enkä käyttänyt erektiokynää. Vielä. En siis tiedä.”

Tarkennetaan hieman: apurahoituksella on käännetty luettavaksemme maailmankirjallisuuden klassikoita. Sillä on tehty osaltaan myös valtaosa kotimaisesta kirjallisuudesta, joka avaa meille uusia maailmoja. Tätä Vuorinen ei tiedä tai ymmärrä, ja hakee vertauskohdakseen – erektiokynän.

Miten pitkälle Vuorisen näkemys yltää? Mahtaako hän älytä, että taide ja raha ovat aina kietoutuneet toisiinsa ja koko länsimainen kulttuurikuvamme on alkujaan taiteilijoiden ja mesenaattien yhteistyötä. Alkuun kannattaa lukea jutun lopusta linkki: ”Raha, Kristus ja ikuisuus”.

Tusinaviihteelleen arvostusta kaipaavat ovat aina vedonneet mielellään kansan makuun, Vuorinen lainaa Juicea: ”Kansa päättää, mikä on hitti. Kansan maku ei aina ole kaikkein järkevin, mutta se on aina oikea.”

Kai muistatte jutun parin tuhannen vuoden takaa. Pääsiäisjuhlan aikaan oli tapana vapauttaa vanki. Ehdolla olivat lähimmäisenrakkautta saarnaava profeetta ja murhamies. ”Päästä Barabbas!”, kansa vaati… ja saamansa piti. Jukka Kemppinen kirjoitti taannoin blogissaan kansan tahdosta: ”Jos noudattaisimme kansan oikeustajua, kaikille hirtettäville ei riittäisi lyhtypylväitä.”

Olen työskennellyt vaihtelevan suuruisten apurahojen turvin viidentoista vuoden ajan. Olen ollut myös osaltani jakamassa niitä toimiessani Pirkanmaan taidetoimikunnan asiantuntijajäsenenä 2007 – 2012. Siispä lopuksi hieman rautalankaa:

Taiteen edistämiskeskuksen alainen valtion taidetoimikunta myöntää apurahoja yksityisille taiteilijoille, ryhmille ja yhteisöille. Apurahoja myöntävät myös alueelliset taidetoimikunnat, yhteensä 13 toimijaa. Näiden ohella apurahoja myöntävät useat yksityiset säätiöt, esimerkiksi Alfred Kordelinin säätiö, Koneen säätiö, Suomen Kulttuurirahasto…

Apurahojen jako perustuu hakijan työn taiteellisen laadun arviointiin ja työsuunnitelmaan. Menetelmänä käytetään vertaisarviointia, eli päätöksiä ovat tekemässä taitelijat, joilla on merkittävää alan tuntemusta. Henkilöt valitaan tehtäväänsä yhdistysten ja taiteilijoiden etujärjestöjen asettamista ehdokkaista. Näin varmistetaan tasapuolisuus ja toimenkuvan laaja taustatuki. Kaikki apurahapäätökset ovat julkisia.

Yli neljän kuukauden työskentelyapurahasta maksetaan Melan vahvistama sosiaaliturvamaksu. Valtion taitelija-apuraha on 1676,45 euroa kuussa, mahdollisesti ylimenevistä ansioista maksetaan veroa normaalisti. Apurahan saajalta edellytetään myös kirjallista selvitystä avustuksen käytöstä ja tuloksista.

Apurahapelleistä ja yhteiskunnan pullasorsista huolestuneet toimittajat kaivoivat Finladia-palkinnon jälkeen esiin Laura Linstedin apurahat. Koko avustuskaudelle jaettuna ne tekivät 897 e/kk. Ei kovin kadehdittavaa.

En jatka pidempään, vaikka mieli tekisi. Vuorisen harrastaman oman navan tuijottelun ja löysien vitsien heittelyn sijaan kannattaa katsoa tulevaisuuteen. Yksi jaettaville apurahoille määritellyistä painopistealueista on lastenkulttuuri.

………………………………………

 1. Ekstralinkki: Raha, Kristus ja ikuisuus

 2. Ekstralinkki: Juice, Tommy Tabermann ja viihdekulttuuri

…………………………………….

Tuhon ja toivon välissä

Etelä-Sudan, maailman nuorin valtio itsenäistyi heinäkuussa 2011. Ennen tätä Sudanissa käytiin katkeria kamppailuja. Maan ensimmäinen sisällissota alkoi jo 1950-luvulla. Puute täydensi koettelemuksia, vuonna 1988 nälkä tappoi neljännesmiljoona ihmistä.

Päivän Hesari kertoo tämänhetkisestä tilanteesta: ”Kymmenet tuhannet ihmiset ovat kuolleet, maassa on tehty etnisiä puhdistuksia, siviilejä on raiskattu ja poltettu elävältä, tuhansia lapsia on pakotettu sotilaiksi, miljoonilla on ollut pulaa ruoasta ja vedestä. Ainakin kaksi miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa.”

Sisällissota leimahti vuonna 2013. Presidentti Salva Kiir syytti varapresidentti Riek Macharia vallankaappausyrityksestä ja syrjäytti tämän. Miehet kuuluivat maan eri etnisiin ryhmiin, dinkoihin ja nuereihin.

Yksilö on tärkeä, muutaman kiihkoilijan toimista kärsivät lopulta miljoonat. Tai toisin päin, hyvän puolesta kannattaa ponnistella. Irrallaan täällä ei ajelehdi kukaan, lopulta kaikki liittyy kaikkeen.

Suomen Pekka Haavistolla oli tärkeä osuus neuvotteluprosessissa joka johti Etelä-Sudanin itsenäistymiseen. Kun itsenäisyydestä viimein päästiin äänestämään 98,83 prosenttia väestöstä kannatti sitä. YK:n perustamassa rauhanturvaoperaatiossa maahan lähetettiin 7000 rauhanturvaajaa.

Tein aikanaan Etelä-Sudanille onnittelurunon maan itsenäistyessä. Nostan rivit tähän uudelleen. Koska toivoa on. Koska maailmaa voidaan muuttaa. Koska pelosta ja ennakkoluuloista on mahdollista luopua. Jos ajattelet, että päivitys puhuu inhimillisyyden ja monikulttuurisuuden puolesta, olet oikeassa.

Kansa on painanut sormensa musteeseen ja paperiin,

äänestänyt irtautumisesta ja omasta valtiosta,

kouluissa valmistaudutaan juhlaan ja opetellaan

uuden kansallislaulun sanoja. Maailma on synnyttänyt

uuden maan. Raja on yhä räjähdysherkkä ja kesken,

tulokas on tehty sitkeästä sisällissodasta

verestä sorrosta sotilaista rauhansopimuksesta

pakolaisista peloista puhdistuksista paluumuuttajista

sankareista veteraaneista puolustusvoimien budjetista

taistelulauluista lapsista kapinallisista rauhanturvaajista

dollareista öljystä aavikon pölystä tiikistä mahongista

mellakkapoliiseista rääsyistä rikkauksista veljistä sisarista

naisista neuvotteluista nälästä ja Niilin vedestä –

avaruudesta asti näkee, että maa on entistä isäntäänsä

vehreämpi, metsiä ja viljelymaita ravitsee Valkoinen Niili,

elämän pääsuoni ammoisista ajoista lähtien.

*  *  *

Yleisö puhkeaa ylistyksiin: Thank you Jesus!”

huutaa nainen, jonka kampausta koristavat

uuden isänmaan pienoisliput.

”South Sudan – ou jee, women ou jeeeeee!

iueee-iueee-iueee-iueee, iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu!”

Lentokentän laidalla Jubassa vedetään salkoon Suomen lippu,

yhdeksänkymmentäneljä täyttävä maa

tervehtii tuoreinta tulokasta.

………………………………..

Blogin ekstralinkki: ”Sensuroitu typeryksiltä ja diktaattoreilta”

………………………………..

 

Esa Saarisen puukotus kirvoitti kaksi ajatusta

Tunnen filosofi Esa Saarista hyvin vähän. Filosofia (wsoy 1994) näyttää olevan edelleen kotihyllyssä. Ikiaikoja sitten soi radiossa hänen laulamansa ”Poikarakkaus”. Haastatteluissa hän kertoo vaimostaan Pipsa Pallasvesasta: ”Kuningatar Pipsa on elämäni keskushenkilö. Hän on Yksi ja Ainut. Hän on viisas ja oikeudenmukainen, salamannopea, hohdokas, suurenmoinen äiti ja rakastaja.” Harva mies puhuu vaimostaan näin.

Helsingin Sanomat 16.3.2014
Helsingin Sanomat 16.3.2014

Alkukuusta Saarinen oli menossa Dipoliin luennoimaan. Häiriintynyt opiskelija juoksi paikalle ja puukotti häntä tappoaikeissa. Saska Saarikoski teki sunnuntain Hesariin tapahtumasta ja toipumisesta liki viiden sivun jutun. (linkki) Hatunnosto Esa Saariselle, hieno mies. Hän käyttää älykkyyttään ja ideapotentiaaliaan positiivisesti ja löytää kaikista käänteistä mahdollisuuden hyvään:

”Huippuammattilaiset hoitivat minua omalla briljanssillaan. Tuntuu, että koko tämä tapahtuma havahdutti minut uudella tavalla huomaamaan ihmisten kirkkauden ja hyvyyden.” filosofi sanoo. Lehtijutun lukeminen nosti minulle pintaan kaksi ajatusta.

1. Tasan kuusitoista vuotta sitten makasin teho-osaston piuhoissa. Morfiinihuuruista huolimatta tajusin, miten ihmisen elämästä kaikki voidaan viedä parissa sekunnissa. Tänään voin hyvin, mutta ei kulu päivääkään, etten tiedosta miten elämä jatkuu vain silmänräpäyksen päässä kuolemasta.

Selvittyäni vuodeosastolle koin valtavan positiivisen nosteen. Sillä tavoin on ihmisen mieli rakennettu. Kun takapotku myöhemmin tuli, putosin sitäkin syvemmälle. Kaivosta kiipeäminen otti aikansa ja opetti ainakin yhden asian. Ihmisellä on taipumus pitää vallitsevaa olotilaa ainoana mahdollisena. Mutta se muuttuu – kaikki muuttuu. Jos päivä on musta, tunnelin päässä jo valo kajastaa.

2. Toiseen mielikuvaan on kaivettava lyhyt katkelma kirjailija Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta, jonka hän piti palkintotilaisuudessa joulukuussa 2010. Nobelisti kertoo miten lukemisen taikavoima on rikastuttanut hänen kasvuaan ja antanut yhden ja ainoan elämän sijaan monta. Tiukassa paikassa lukeminen auttoi myös minua. Viisisataa sivua proosaa vuorokaudessa viikkojen ajan alkoi nostaa elämää valon puolelle.

”Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä, kriittinen henki edes olisi olemassa. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

…………………………………………..

Vuoden takaisessa jutussa Nobel-runoilijan näkemys elämän ja kuoleman kysymyksistä (linkki)

Otson valinta

Kriitikko Otso Kantokorpi ilmoitti lopettavansa ”päivälehtiin kirjoittamisen kokonaan – ainakin toistaiseksi”. Syy: ”Mediatalojen toimituksellinen aineisto tulee murskaamaan suomalaisen kulttuurijournalismin moniäänisyyden, ja tätä kehityskulkua en halua olla tukemassa.”

Hyvä ja suoraselkäinen päätös. Ja huono. Hyvä, koska se aiheutti kiivaan keskustelun, Hesarikin antaa tänään aiheelle kaksi sivua: Jaakko Lyytisen ”HS-analyysin” ja kahdeksan eri päivälehden kulttuurista vastaavan esimiehen mielipiteen.

Gunnar Berndtson: Taiteentuntijoita Louvressa (1879)

Entä huono puoli? Tässä yksi, Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokisen kommentista napattu: ”Tähän asti valtakunnallista kritiikkiä on usein kirjoitettu maakuntalehdissä puolivillaisesti.” Kumman siis lukisit kaikesta keskittämisestä huolimatta, heppoisin eväin, vai asiantuntevasti laaditun kritiikin?

Otetaan toinen verrokki kirjallisuudesta, kulttuurikritiikki on koko taidekentän kysymys. Näin edesmennyt Jarkko Laine: ”Tässä maassa asiansa osaavat kirjallisuuskriitikot voi laskea sirkkelikäden sormilla.”

Mitä vaaditaan kriitikon pätevyyteen? Provosoiden sanottuna: olemattoman vähän. Kuvataiteen tai kirjallisuuden opiskelija kelpaa. Kuvaamataidon opettaja tai juuri esikoisteoksensa julkaissut kirjoittaja, joka kutsuu itseään kirjailijaksi.

Ja toisin päin: kun kymmenien vuosien ja satojen kritiikkien kokemus antaa varmuutta ja sana painaa kuin kilon punnus, ollaan toisessa ääripäässä. Kriitikosta on tullut ennakoitavien mielipiteidensä kivettynyt näköispatsas. Suomalaiset esimerkit löytyvät vuosikymmenten takaa, ”vanhoilta hyviltä ajoilta”, jonne niin moni haikailee.

En väheksy kumpaakaan ääripäätä. Totuus, jos sellaista on, löytyy jostain tuolta väliltä. Itse tein vuosien 2003 – 2008 aikana Aamulehteen n. 150 runokritiikkiä. Mietin usein, että joku paljastaa minut ammattitaidottomaksi bluffariksi, jolta puuttuvat akateemiset kirjallisuudenopinnot.

Hesariin haastatellut päätoimittajat ovat yksimielisiä: ”Kulttuurijournalismi voi hyvin”. Entä jos se onkin totta? Jospa media tekee parhaansa niiden resurssien ja tilan puitteissa, joka sillä on käytettävissä. Missä on sellainen tasapaino, että taiteen tekijä kokee saavansa riittävästi oikeudenmukaista huomiota?

Päivän Hesari ottaa esimerkin: ”Tapaus Tuuri kuvastaa lehtikritiikin kaventumista”. Tuurin romaani Ameriikan raitti ilmestyi 1986. Sen arvioi lähes 90 suomalaista lehteä. Tuotteliaan tekijän Rauta-antura ilmestyi viime syksynä, kritiikkejä kertyi ”vain” 20. Luojan kiitos! Tuuri ei ole maailman napa, ei edes kotimaisen kirjallisuuden. Ehkä näin jäi tilaa myös niille tekijöille, joille arvostelu päivälehdessä ei ole automaatio.

Missä on kulttuurijournalismin tulevaisuus? Se ei löydy entisistä hyvistä ajoista, joista Suomen arvostelijain liittokin tuntuu pitävän kiinni (kyllä, olen jäsen) vaan tulevaisuudesta ja väistämättömästi kiihtyvästä muutoksesta.

Kulttuurijournalismi kehittyy lehtien ja nettiverkkojen yhteistyönä, viestintä ja mielipiteet kulkevat kahteen suuntaan. Monoliittiset mielipiteet murenevat, lehdet ovat aikoja sitten ymmärtäneet, että sisältö tehdään lukijan ehdoilla. Keskivertolukijan, ei kulttuuri-, urheilu-, eikä kissayhdistysihmisten.

Verkkopalveluiden keinoista meillä on vasta kalpea aavistus. Ehdin odotella jo vuosia Long Playn kaltaisen julkaisun syntymistä. Lukukeskuksen julkaisema Kiiltomato on hyvä esimerkki kritiikkifoorumista, jossa on rajattomasti tilaa jos vain resursseja riittää. Tein julkaisun ensimmäisen kritiikin jo vuonna 1999.

Vielä pari sanaa rahasta. Kriitikoiden palkkiot ovat niukat. Tiedän, että sopimusten ulkopuolella on joustoa, että joillekin maksetaan paremmin kuin toisille, että kiirelisää voi kiristää, että tiiliskiviromaanin arviosta on oikeutettua saada enemmän kuin runoläpyskästä.

Edellisestä huolimatta en voi ymmärtää, jos kritiikistä maksetaan sama palkkio, julkaistaan se sitten yhdessä lehdessä tai konsernin seitsemässä muussa. Ehkä tässäkin on osasyy ammattikriitikon protestiin. En tunne tarkkoja faktoja tänään.

…………………………………………………………..

Kuva: Gunnar Berndtson, Taiteentuntijoita Louvressa (1879) Serlachiuksen museon kokoelmat, Mänttä.

Perjantairunossa päivälehtiä ja ihmiskunnan asioita

Vaikka luen päätteeltä ja Macin mobiileista, ilman paperilehtiä en pärjää. Niin huonosti ovat asiat, että kymmenien vuosien tavoista on mahdoton päästä eroon. Aamu alkaa lehtien luvulla vuoteessa. Lopuksi leikkelen ajatuksia antavat jutut, alleviivaan ja kirjoittelen muistiinpanot marginaaleihin.

18.1.2013

Rituaaliin liittyy turvan tunne, päivä asettuu lähtövalmiina raiteilleen. Käyttöliittymä on lyömätön, leikkeistä löytyy lähtökohtia faktaan ja fiktioon – langanpäitä, joista lähteä kerimään. Silppuarkistoon kertyy enemmän turhaa kuin tärkeää ja deletoin onnettomat ideat roskikseen muutaman kuukauden välein.

Hesarin tabloidille plussaa ja miinusta. Osiin jako käy näppärästi, mutta vuoteessa lojuvalle lehti on koostaan huolimatta toivoton lötkö. Henkäyksenohut paperi valahtelee ja käpertyy jos koko aukeamaa koettaa lukea kerralla. Sisällöstä jää outo tunne: luinko ”kaiken” vai vilahtiko jotain tärkeää ohi?

Aamulehden sivujen sisältö jäsentyy mieleen paremmin. En puhu painoarvosta, mutta tuntuu kuin kakusta olisi helpompi haukata. Tottumuksen voima vaikuttaa, ja kuvittelen etten haluaisi muutaman kuukauden kuluttua Hesarin vanhaa formaattia takaisin.

Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle (Otava 1989)

Perjantairuno ponnistaa itse aiheesta. Epäilemättä Jarkko Lainekin (1947 – 2006) on ollut intohimoinen lehtien lukija. Hän julkaisi vuonna 2001 runokokoelmansa Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus. Peruutetaan siitä vielä: Oodi eiliselle sanomalehdelle ilmestyi vuonna 1989.

Liki neljännesvuosisadassa muutama seikka on muuttunut. Ranskanleivän tilalla on ruista ja täysjyvää. Marketin asiakas ei maksa enää ihmisen kuvalla vaan muovilla ja persoonattomilla euroilla. Eikä sunnuntaina säästetä, koska rahan pitää olla yhä kiihtyvässä liikkeessä.

SUPERMARKETIN JONOSSA

Supermarketin jonossa

ajattelen ihmisen jumaluutta,

alati olevaista,

arkipäivän mystikoiden

ostoskorissa

ranskanleipää ja olutta,

he seisovat kameroiden

rävähtämättömän silmän edessä,

maksavat ostoksensa

ihmisen kuvalla,

saavat kuitin

johon on kirjoitettu:

SUNNUNTAIT OVAT

IHMISKUNNAN SÄÄSTÖLIPPAITA,

jos maailmassa on reuna

edes kuvaannollisesti,

kansat vaeltavat sen ylitse

liput hulmuten,

mikään muu ei riitä.

………………………………………

Ensi viikon päivityksissä tosi tuoretta: painokoneet sylkevät ulos BABELIN. Maailmantilanne on kaivannut päivitystä tuhansia vuosia. Tämän ajan Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan 365 runollisen tekstin kokoelma, joka ei väheksy mitään vaan syö sisäänsä kaiken – pienintä murua myöten.

………………………………………..