Suomi 100, Suomen kirjailijaliitto 120

Itsenäinen Suomi on satavuotias. Suomen kirjailijaliitto kaksikymmentä vuotta vanhempi. Avataan aika-ikkunaa esimerkillä: vuonna 1897, liiton perustamisvuonna Juhani Aho julkaisi romaaninsa Panu. Teos kertoo suomalaisen ”pakanauskon” ja kristinuskon yhteentörmäyksestä. Ahoa voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä ammattikirjailijana.

Riittäköön historiasta. Kevään mittaan kirjailijaliitto järjestää juhlavuotensa ohjelmaan liittyen haastattelutilaisuuden neljällä eri paikkakunnalla otsikolla ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Yhteensä 15 kirjailijaa kertoo mistä löytyvät ideat kirjoihin, miten ne rakentuvat ja hakevat muotonsa.

Reidar Palmgren (kuva: Arto Wiikari/Otava), Riikka Pulkkinen (kuva: Jouni Harala/Otava), Juha Siro (kuva: Jyrki Nisonen)

Tampereen tilaisuus järjestetään pääkirjasto Metsossa 13.3. klo 18.00. Sari Peltoniemen haastateltavana on kolme kirjailijaa: Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro.

En tiedä miten ilta hakee muotonsa ja keskustelunsa, joten kiteytän tähän päivitykseeni tärkeän pointin. Kirjoittamisen kääntöpuolen – lukemisen. Lopulta ne ovat yksi ja sama asia hieman eri kulmasta katsottuna. On luettava tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden, sanoi Gustave Flaubert.

Alkuvuoden Parnassossa oli Tommi Melenderin kirjoittama, Ranskan merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Maylis de Kerangalin haastattelu: ”Kerangal tukeutuu Flaubertin hengessä toisten tekemiin kirjoihin. Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon.”

Tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähde- ja lukuaineistoa.

Kerangal tarvitsee siis luettavaa voidakseen kirjoittaa. Jotenkin samoin olen aina ajatellut. Kirjat eivät synny tyhjiössä vaan hakevat paikkansa yhteydessä kirjalliseen jatkumoon. Funtsin tätä laajemmin kirjoittaessani romaania Marilynin hiuspinni (Like 2009) Ote löytyy sivulta 111.

”Ja vaimo sanoo, että juuri silloin hän ymmärsi miten kaikki liittyy kirjoihin. Joka ainoa asia maailmassa koskee sitä mitä joskus on kirjoitettu tai tultaisiin kirjoittamaan. Yhdessä hetkessä kaikki oli valjennut järkyttävän kokoisena, pelottavana ja riemastuttavana kiihkona. Intiaanitarina oli ollut kuin kiväärin liipaisin, välikappale, joka laukaisi aseen.

Tapahtumalla oli peruuttamattomat seuraukset. Sen jälkeen hän oli kulkenut monta päivää silmät ihmetyksestä selällään ja tarkkaillut jokaisen vastaantulijan kasvoja ja ilmeitä ja miettinyt mitä ihmiset ajattelevat. Mitä ihmettä kaikki ihmiset ajattelevat? Mitä heidän päässään liikkuu ensimmäisenä kun he heräävät ja mitä he miettivät mennessään nukkumaan. Ajattelevatko he koskaan itse ajattelemista?

Hän tajusi, että kirjoista saattoi lukea mitä ihmiset ovat pitäneet niin tärkeänä, että heidän oli ollut pakko kirjoittaa siitä. Niin loputtoman paljon luettavaa, se oli ollut musertava havainto. Mutta sitten hän oli ajatellut, ettei se ole hänen huolensa, oikeat kirjat kyllä osuvat kohdalle, aivan samoin kuin tarina pienestä pojasta ja hänen intiaaniystävästään.

Vasta myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että sanat ovat vain kudelma syvemmän tietoisuuden yllä. Kuin päälle puettu vaate, joka antaa aavistuksen mitä sisällä on.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Täällä Juhani Aho, Pariisi: ”Bordellissa valtion piikkiin”

2. Kirja muuttaa lukijansa persoonaa.

……………………………………………..

Terveiset täältä Ateenasta

Näyttää olevan neljäs kerta, kun vierailemme kirjailijaliiton Ateenan residenssissä. Koska ”miesmuisti” on lyhyt, tarkistin asian vieraskirjasta. Sitten ensimmäisen kerran, vuoden 2009 jälkeen moni asia on muuttunut.

Suomen Ateena-instituutin Koroneos-talon toimistonhoitajan mukaan täällä ”Kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin.” Mitä se merkitsee? Ehkä sitä, että itsekin kokemieni, aiempien vuosien mielenosoitusten aggressiivisuus on kuulemma vähentynyt. Tai sitä, että ihmiset ovat ystävällisiä ja jaksavat yhä välittää toisistaan.

Kreikan saarille rantautuu päivittäin useita tuhansia pakolaisia. Aivan alkuun he olivat paikallisten avun varassa, nyt toiminta on järjestelmällisempää ja telttamajoituksista siirrytään heille rakennettuihin halleihin. Suomen ”pakolaisongelma” näyttäytyy täältä käsin aivan eri mittakaavassa.

Ja vielä: taloudellinen ahdinko on kadottanut Kreikan keskiluokan. Kun asiakaskato kuristaa vielä yrittäjistä vähäisimmät, tilanne on huono… kun paikalliset mikroyrittäjät ja kiinalaiset kauppiaat missä päin maailmaa tahansa pistävät vaate- ja rihkamapuotinsa kiinni, on odotettavissa ylipääsemättömiä vaikeuksia. Talouden mittari käy aina toteen kaikkein pienimmissä yksiköissä.

Edellä esitetystä huolimatta – ja juuri sen vuoksi pistän myös päivän ”negatiiviset” kuvat tähän, jotta päästään tulevissa päivityksissä toiveikkaampiin tunnelmiin. Kliseisesti ilmaistuna… se on meistä kaikista kiinni.

Marketissa kauppa käy ja kassalla jonotetaan yhä. ”Kotikadullamme” vanhukset myyvät perheen viimeisiä joulukoristeita. Kun vaimoni ojentaa viisikymmentä senttiä maksuksi punaisesta ja kuluneesta joulupallosta, mies ei voi hyväksyä niin suurta summaa. Hän haluaa välttämättä antaa vielä toisen pallon.

……………………………..

Ekstralinkki Ateenasta 2010: ”Kun räjähtää, suojaudumme kioskin kulmaan”

………………………..

”Olen koko elämäni ajan rakastanut mielettömästi”

Suomen Kirjailijaliitto jakoi viikonvaihteessa tunnustuspalkintonsa. Kaunokirjallisesta elämäntyöstä se ojennettiin Risto Ahdille. Merkittävästä elämäntyöstä lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa palkittiin Hannele Huovi.

Nostan päivän juttuun muutaman huomion Ahdin runoudesta. Esikoisteoksensa Talvi on harha, hän julkaisi 1967. Tänään Ahti on taiteilijaprofessori, joka on kääntänyt Runebergiä Suomen kielelle, toiminut kriitikkona ja opettanut runon kirjoittamista. Hän on julkaissut yli 30 teosta: runoja, proosaa ja esseitä.

Runoilija, kirjailija Risto Ahti.

Kirjailijan tuotanto on ollut harvinaisen määrätietoinen. Ahti on tinkimätön filosofi ja julistaja, järjen, tunteiden ja moraalisten valintojen kyseenalaistaja. Poimin alkuun muutamia huomioita kritiikistä, jonka tein Aamulehteen Ahdin julkaistua kokoelmansa Oikkuja ja totuuksia. Runoja ja huomautuksia. (wsoy 2005)

Totuus on jo kokoelman nimessä. Odotan imperatiivien runoutta, huutomerkkejä ja &-merkkejä. Maailmaa, jossa itseä ympäröivät asiat nähdään totuudellisiksi kiteytyneinä maksiimeina. Uskon löytäväni myös helmiä ja iloisia harhaoppeja, säkeitä, jotka nyrjäyttävät luutuneen ajattelun sijoiltaan.

Ahti kirjoittaa: ”Opettajani sanoi ettei hän pelkää kuolemaa. /Ajattelin, että ryntään hänen kimppuunsa veitsi kourassa / niin sittenpä nähdään. Ryntäsinkin kuin Viertolan sonni. / Mutta kun pääsin hänen lähelleen, tempasin hänet syliini. / Olin ihmeissäni. / Pitkään aikaan en pelännyt itseäni, en elämää, en kuolemaa, en mitään.”

Mitä me totuudesta tiedämme?

Risto Ahdin runous on aina ollut tulisen järjen ja tunteen liitto. Juuri tässä järjestyksessä. Järki ja viisaus voivat olla mitä syvintä tunnetta, vaikka meitä tiukasti opetetaan pitämään ne erillään.

Kun runolliset ja rationaaliset oivallukset ruokkivat toisiaan, syntyy Ahdille tyypillisiä säkeitä. Totuuden etsintä ja ironia on saanut monessa aiemmassa kokoelmassa tilaa. Yhä enemmän näkemyksiä kyseenalaistetaan paradokseilla ja huumorilla. Kun matto vedetään näennäisten ideoitten alta, syntyy hedelmällisiä ristiriitoja:

”Totuus on kovaksikeitetty kananmuna, jota me haudomme. / Totuus kuivuu meissä. Totuus on kevyt soitin, / kurpitsa, jossa kuivat siemenet helisevät.”

Tunneäly on jo kiteytynyt kliseiseksi muoti-ilmaukseksi. Ahdin runoudesta oivalluksen olisi voinut löytää  ennen koko sanan keksimistä. Tai… mistä sen tietää, ehkä niin on käynytkin.

Runoilijan ehdottomuus

Kerro kenen kanssa seurustelet, niin minä kerron sinulle millainen olet. Risto Ahti kirjoittaa kirjassaan William Blake & Vimmainen Genius: ”Blake on minulle filosofirunoilija. Käsitin heti, että hänen työnsä kanssa kamppailen henkisestä elämästä ja kuolemasta.”

Ahti on yhtä ehdoton kuin Blake. Runoilijan työnä ei ole maailman kuvailu tai sen selittäminen. Ainoa mahdollisuus on luoda kokonaan uusi todellisuus. Mahdoton vaatimus, mutta runoilijan kannattaa yrittää vain mahdotonta. Itsestäänselvyydet voi jättää muille.

Ajatustensa kiteyttäjänä ja julistajana Ahti on filosofien sukua. Hän on kirjoittanut: ”Tämän haluan sanoa kovasti ääneen: Älyllinen intohimo vaatii pitkäjänteisyyttä, jota ympäröivä yhteiskunta ei mitenkään voi (välittömästi) palkita! Muutama ymmärtäjä tarvitaan. Enempää ei voi eikä saa olla.”

Kehotan lukemaan edelliset rivit uudelleen. Niihin kiteytyy Ahdin anarkistisen maailmankäsityksen ydin. Kun kaikki kyseenalaistetaan, ymmärtäjiä löytyy vähän. Kun runoilija on avantgardistinen toisinajattelija, maailman muutos seuraa perässä.

Älä usko, kysy yhä uudelleen

Ahdin runous tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten ihminen tähän maailmaan mahtuu? Uusia ovia ja ikkunoita on avattava koko ajan. Kaikki vanhat opit on kyseenalaistettava. ”Miten täällä voi avata korvansa ja miten ne on avattava, / että ne kuulisivat lihan kivun ja sydämen ikävän läpi / elämän ilon ja riemun kirkunan?”

”Kuitenkin minun on sanottava, että olen koko elämäni ajan rakastanut mielettömästi”, hän kirjoittaa. Mielettömästi! Se merkitsee ilman mieltä – ilman ehtoja. Ilmaisun suunnattomuuteen mahtuu kaikki. Siihen tarvitaan vain runoilija, joka avaa lukijan silmät. Ei kaikkitietävän tavoin, vaan muita, ja ennen kaikkea itseä kunnioittaen: ”Ensin opin sen, minkä kaikki tietävät. / Sitten opin sen, minkä harvat tietävät. / Sitten opin sen, minkä tiesin ensin, sen, minkä vain minä yksin tiedän.”

Viime aikoina Ahti on tehnyt esseitä ja käännöstöitä. Esseeromaani Neron omaelämäkerta julkaistiin 2010. Lopuksi Ahdin tiukka nelisäe kokoelmasta Ei kukaan (wsoy 2007). Sopinee näin vaalien alla.

MIHIN VETOAT KUN KOKO AJAN VETOAT

Mihin vetoat, nauta? Siihenkö, että olet ayshire-karjaa?

Miksi tulet pyytelemään anteeksi? Ja kuka sinussa sinua anteeksipyytää?

Poliitikot, papit ja niiden laumat hallitsevat. Tämä on aasien akatemia.

Eikö sinun sisälläsi ole mitään ja ketään, joka olisi sinusta vastuussa?

Pommit ja porkkanat – kauhu ja onni

Eilisen illan tv-lähetys näytti kuvia Ateenan poliiseista ja pomminpurkajista. Aamu Soutsou-kadulla alkaa viereisen korttelin torilta. Pommit tuntuvat epätodelliselta, perunat, palkopavut, porkkanat ja kalat konkreettiselta. Myyjä viiltää vatsan auki ja silpaisee tottuneesti tonnikalalta sisälmykset.

Kavlou-katu, Ateena 3.11.10

Aloitin uuden romaanikäsiksen täällä tasan vuosi sitten. Tuntuu hyvältä tulla saattamaan työtä loppuun. Aurinko paistaa pilvien lomasta, t-paidalla tarkenee. Litra viiniä maksaa pari euroa, kuvan ostokset aamun torilta parikymmentä. Illan menu: limessä marinoidut, paistetut kalafileet ja yrttimaustetut uunivihannekset.

Soutsou-katu, Ateena 3.11.10

Kirjailijaliiton kämpässä on toki kirjahylly, jonka valikoimaan pitää palata tulevina päivinä tarkemmin. Näin aluksi nappasin sieltä Ilpo Tiihosen Valitut runot Lyhyt oodi kaikelle. Avasin sivut sokkona ja tarjoan lukijoille  runon Kauhu ja onni. Upea teksti, joka suhteutaa universumin ja ihmisen mielikuvat sellaisella huumorilla, jonka vain Tiihonen osaa.

”Illalla, kun kaikki / Suomen viisisataatuhatta nallea / on peitelty, / ja puolimiljoonaa punahilkkaa / puristettu kuiviin / viimeiseen / suden/ veren / pisaraan / asettuu punainen kieli / levolle / neljän miljoonan valkoisen maitohampaan / väliin / Näemme meteoriittien myöhäisriitit, / suhahdukset / sängynpinnojen väleistä, / ja viimeinen sirkkelinterä / iskeytyy / vuoteen vaneriseen päätyyn / On talvinen pakkasyö, samettia, kitiiniä, / lepää tummaselkäinen miljardipistepirkko / ja ihmisen pienessä päässä / möökö jo pökköllään.”

…………………………………………..

Ps. kaikille niille, jotka ovat Kreikan taloustilanteesta huolissaan. Valoa kohti kuljetaan. Joka ainoa torikauppias tulostaa ostoksesta kuitin!

Hauet, herkkutatit ja Helvi Hämäläinen

Varkauden ja Savonlinnan välillä, liki Viljolahtea sijaitsee kinttupolun päässä pieni järvi. Siitä on yhteys Heinäveteen, mutta maantiekartta ei tunne järvelle nimeä. Sen rannalla on kirjailija Helvi Hämäläisen mökki, jonka hän aikanaan testamenttasi Kirjailijaliitolle. Helvi nimesi kesäparatiisinsa ”Mansikkapaikaksi”.

Helvi Hämäläisen Mansikkapaikka (2010)

Muutama kesä sitten liitto rakennutti tontille toisen mökin, sillä Helvin keittiö ja kamari ovat lähes nukkekodin kokoa. Nyt saattaa saunoa, yöpymään mahtuu useampikin vierailija. Vietin Mansikkapaikassa pidennetyn viikonlopun. Uuden käsikirjoituksen kimpussa on vierähtänyt koko kevät ja helteinen kesä, joten muutaman päivän tauko oli paikallaan.

Järvi on antanut aiemmin kalaa, nyt saalis oli tiukassa. Samoin puolukat olivat kadonneet marjaakaan jättämättä. Sen sijaan herkkutatteja en ole koskaan löytänyt yhtä paljon. Kotiinkin kulki siistittyjä sieniä kolme ämpärillistä. Aamut olivat sumuisia, päivät aurinkoisia ja tyyniä, koivut varistelivat keltaisia lehtiä hiljakseen.

Hauki 1,1 kg, herkkutatit 3 kpl-

Helvi Hämäläisellä (1907–1998) oli tapana käyttää kirjoissaan henkilöitä, joilla oli tunnistettava esikuva. Vuonna 1941 julkaistu Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti ”kirjallisen skandaalin”. Kuusikymmenluvun lopulla kirjailija koki itsensä kaltoin kohdelluksi ja vaikeni parikymmentä vuotta. Runokokoelma Sukupolveni unta sai Finlandian 1987 ja nosti Hämäläisen uudelleen esille. Kirjailija itse koki menestyksen tulleen ”liian myöhään”.

Mökin hyllystä löytyivät Helvi Hämäläisen Päiväkirjat vuosilta 1955–1988 (toim. Ritva Haavikko, wsoy). Olen selannut kirjaa aiemminkin, mutta pintapuolisesti. Hämäläinen ehti julkaista uransa aikana mm. parikymmentä romaania ja 12 runokokoelmaa. Nyt bongailin päiväkirjoihin merkittyjä runoja ja valitsin valokuvaan tekstin, joka lukiessani oli tasan 47 vuotta aiemmin kirjattu Pekingissä.

Runo Helvi Hämäläisen Päiväkirjoista 1955-1988.

Minulla on mukavia muistoja pyöräilystä Pekingin kaduilla ja Taivaallisen rauhan aukiolla, mutta se ei ollut tekstivalintani syy. Päiväkirjan runossa on yhtäaikaisen tapahtumisen tunne, joka on aina viehättänyt itseänikin. Miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän voin siitä aavistaa – miten aineen häviämättömyyden laki koskee myös henkeä.