”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

Arja Tiaisen esikoisrunokokoelma Nukun silmät auki, julkaistiin vuonna 1971. Tuleva kirjailija oli kaksikymmentäneljävuotias. Neljä kuukautta sitten hän täytti seitsemänkymmentä. Vuodenvaihteessa ilmestyi hänen viidestoista kirjansa, Kirjeitä karkailevalle puolisolle (Palladium Kirjat).

Annikin runofestivaali / Arja Tiainen. Kuva Teemu Juutilainen.

Tiainen on kirjoittanut myös kritiikkejä, kuunnelmia, artikkeleita ja antologiatekstejä. Rauli Badding Somerjoen Paratiisi -kappaleen sanoitus on hänen tunnetuin tekstinsä. Se on ollut yhä edelleen useana vuotena radiosoittolistojen kärjessä.

Kokoelma Palava susi ilmestyi 1977. Kun vuosikaudet myöhemmin selasin kirjaa divarissa, säkeet ottivat heti kipinää. Nyttemmin kokoelma on kadonnut jollekin lainauskierrokselleen. Hankin uuden, kun osuu kohdalle. Vai olisiko jollain kustantamolla rohkeutta julkaista Tiaisen Kootut runot?

Kirjailijaan itseensä on liitetty epäkäytännöllisen ihmisen ja sopeutumattoman boheemin maine. No, vaikka ihmisellä ei olisikaan tietokonetta, tai edes kännykkää, kolikolla on puolensa: ”Ihmisen täytyy olla pedantti voidakseen elää boheemia elämää koko ikänsä”, sanoo Arja Tiainen tuoreessa haastattelussaan.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on täsmäkirja niille, jotka väittävät, etteivät ymmärrä runoutta. Helposti lähestyttävää tekstiä, lyriikkaa, jolla on tarinallinen jatkumo ja draaman kaari. Äärimmäisen absurdisti kärjistettynä: kun Karl Ove Knausgård käyttää autobiografiansa setvimiseen kolmetuhatta sivua, Arja Tiainen tiivistys sisältää kahdeksankymmentäneljä ilmavaa sivua.

Tiasen tuore kokoelma on jaettu kolmeen osaan. Alkuun lähdetään perheyhteydestä: ” Olen Kannaksen evakoitten kersa / mutsi synnytti 8 lasta, koki 3 sotaa / 97 muuttoa eikä koskaan valittanut / ei mukavuuksia eineksiä imureita pesukoneita / kun sähköt menee modernista maailmasta / mä pärjään.”

Lapsuudesta mennään kronologisesti kakkososaan, jossa ollaan jo legendaarisella Oriveden opistolla vuonna 1972. Siitä pitäen elämää perataan kaikkine käänteineen. Runo puolison kuolemasta yhdistää arjen ja elämää isommat asiat koskettavasti ja kirkkaasti.

”Kun hän siinä teholla niissä letkuissa / ja sitten toisessa kuoleman odotussalissa makasi / ja me heidän vaimonsa yritimme ilahduttaa ja / hoivata, koristella huonetta joulukuntoon / soitin Jussi Björlingiä, luin ääneen / Arto Paasilinnaa, halusivat kuulla / miten juttu jatkuu. / Oma puolisoni nukahti kesken kaiken. / Mäkihyppykilpailu raikasi telkkarissa. / Hain jätesäkissä edesmenneen kamppeet, / aamutakin silmälasit kirjat tossut, / oli jumalattoman kaunis talvipäivä, / lumi kimalsi timantit koivujen oksilla, / sitten istuinkin jo hautaustoimiston autossa / etupenkillä, takana arkku, / sama kaunis talvinen keskipäivä / ruusunpunainen taivas horisontissa.”

Kirjeitä karkailevalle puolisolle -kokoelman viimeisessä osassa ollaan elämän preesensissä. Rakastetaan. Ja raivotaan, kun rakastettu katoaa omille retkilleen. Yhteiskunta jää sivummalle, oman reviirin rajat piirtyvät tarkasti, mutta sittenkin runoilija kiteyttää: ” Muutos on nimesi ihminen.”

Kun ihmisen haluista karsitaan turha pois ja kysytään, mitä elämältä halusit?  kirjailija Raymon Carver päätyy lopulta pariin riviin. ”Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni / rakastetuksi tässä maailmassa.” Tiaisen kiteytys samasta tunteesta on railakkaampi.

Ei voi mitään. Tuota miestä minä rakastan.

Noen tervan kyynelten rahkasammalen

sahanpurun yrttien nuotiosavun tuoksua

minä rakastan. Vittusaatana,

tässä ei ole järkeä!

Hän ainoana tajusi tulla paikalle

kun multa hajos kaikki.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Runon vastapainoksi proosaa ja kirjan reipas aloitus: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin”

2. ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus” Mukana yksi suosikkirunoistani.

………………………..

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16
Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)
Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….

Jeesus asettaa leikatun korvan takaisin paikalleen

Pohjoismaiden neuvosto jakaa vuosittain palkinnon kaunokirjalliselle teokselle. Vaatimuksena on, että teos on kirjoitettu jollakin pohjoismaisista kielistä. Palkinto on jaettu vuodesta 1962. Vain kahdesti palkinto on osunut vähemmistökielen edustajalle. Rói Paturson palkittiin fäärinkielisestä teoksestaan Likasum, 1986 ja Nils-Aslak Valkeapää saamenkielisestä runoteoksestaan Aurinko, isäni, 1991.

Tänä vuonna palkintoehdokkaana on 14 kirjailijaa ja teosta. (linkki jutun lopussa) Saamelaisen kielialueen ehdokkaana on Niillas Holmberg, vuonna 2013 julkaistulla runokokoelmallaan Amas amas amasmuvvat.

Palladium Kirjat on ehtinyt julkaisemaan tänä vuonna Utsjoelta kotoisin olevan Holmbergin kolmannen runokokoelman Jos itseni pelastan itseltäni. Edellisestä kokoelmastaan runoilija sai Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014.

Kirjoittamisen ohella Holmberg myös näyttelee ja tekee musiikkia. Saamelaiskulttuurin edustajana hän on yhtä aikaa paikallinen ja globaali, perinnettä ja nykypäivää sekoittava uudistaja. Tekstit liikkuvat Utsjoen rantatörmältä Tampereelle, Jakomäkeen ja maailmalle.

Jos itseni pelastan itseltäni on lähellä perinteistä, kokevaa runoa, jossa tekstin puhuja avaa tuntojaan. Kokoelman mittainen ansio on se, miten tekstit sekoittavat kulttuurisia viitteitä ja henkilöitä, mennyttä ja tulevaa. Holmbergin teksteissä yllättävät assosiaatiot liittyvät usein huumorin välähdyksiin:

”Astupa koskemattomaan / ei ole hyvää mieltä oksentaa ulosteeseen / jonka vastakohtana olisi korvan leikkaaminen / mutta Vincent teki jo sen / ja käänsi itselleen toisenkin posken / ja mitä Jeesus teki / asetti korvan takaisin paikalleen!

Kokoelman päättää Epilogi, pitkä loitsumainen teksti, jossa säe ”Piirtää hiilellä ja Kontion verellä”, toistuu seitsemäntoista kertaa. Toisto tuo runoon rytmiä ja sitoo poukkoilevaa tekstiä yhteen. Minulle kyseinen runo toimii kokoelman mielenkiintoisimpana, ja on Holmbergin tekstien omaleimaisinta antia.

/…/ Olen Aslak Hætta, joka on alkanut / ymmärtää, miksi tokka ei pysy kasassa. / Viima on viheliäinen, sudet ovat oppineet / muuttamaan muotoaan. Niiden hampaat / valuvat veden näköistä verta. / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä.

Olen commandopipo, joka peittää / Subcommandante Marcosin kasvot. / Olen hänen piipustaan nouseva savu, / jonka tuuli ottaa asiakseen. / Viva Zapata! / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä. /…/

……………………………………………………

Niillas Hombergin kirjan kuvitus: Hanna Leinonen

……………………………………………………

Linkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat 2015.

Ekstralinkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 1963. ”Väinö Linna – huolimaton ja laiska?”

……………………………………………………

Varmin mielipide on aina sillä, joka vähiten tietää

Blogi nostaa päivitykseen muutaman tekstin Onni Vähälän kokoelmasta Piru parka – pessimistin aforismit. (Palladium Kirjat 2015)

Kirjan takakansi kertoo: ”Piru parka potkaisee persuuksille onnen auvoa tarjoavia ja mannavellinhaaleita elämänviisauksia. Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä. Selvitäkseen kokoelman mittaisesta annoksesta pessimismiä, tarvitaan reilusti optimismia. Ja tärkeintä on yhtyä samaan kuoroon muiden kanssa – muistaa nauraa itselleen.”

Miksi tavoitella onnea ja menestystä. Ihmiset antavat anteeksi suuretkin synnit, mutta eivät niitä.

Kun näet aina kaikessa vikaa ja ennustat vaikeuksia, sinua pidetään poikkeuksellisen selväjärkisenä.

Jääräpäitä elämä opettaa vastoinkäymisten kautta.

Iltalehtien lööpit auttavat itsetunto-ongelmiin. On kohottavaa lukea muiden mokista.

Älä edes kuvittele, että oravanpyörä muuttuu onnenpyöräksi, kun pysäytät se eläkepäivien kohdalla.

Elämän tahti kiihtyy. Ennen tuli itku pitkästä ilosta. Nyt jo lyhyestä.

Kun haluat tehdä lähtemättömän vaikutuksen muista, että hyvä teko unohdetaan nopeasti, paha muistetaan hautaan saakka.

Ennen kuoltiin puutteeseen, nyt yltäkylläisyyteen.

Sen puhtaampana aatteesi säilyy mitä vähemmän saat sille kannattajia.

Paheita katsotaan läpi sormien. Vasta hyveet alkavat herättää epäilyksiä.

………………………………………..

Linkki: Pessimistin aforismeja päivän mietelauseina 23. ja 24.3. Kuunneltavissa Yle ykkösen Areenassa.

 Blogin ekstralinkki sivuaa aihetta: Kliseillä on aina tilausta.

………………………………………..

Iloiset päiväni helvetissä

Perjantairunon paikan saa runoilijan ja prosaistin teos. Lupasin viime maanantaina kirjoittaa unkarilaisen György Faludyn teoksesta Iloiset päiväni helvetissä. Hesari ehti julkaista oman arvionsa keskiviikkona 28.5. Lavennan hieman tarkastelukulmaa.

Faludy syntyi Budapestissa 1910 ja kuoli samassa kaupungissa 96 vuoden ikään ehtineenä. Hänen bibliografiaansa mahtuu yli kaksikymmentä teosta, käännöstöitä ja artikkeleita. Erityistä mainetta hän saavutti kotimaassaan François Villonin runokäännöksillä.

700-sivuinen omaelmäkerrallinen romaanijärkäle Iloiset päiväni helvetissä nosti Faludyn maailmanmaineeseen. Teos ilmestyi englanninkielisenä 1962. Palladium Kirjat julkaisi Juha Valkeapään mainion suomennoksen aivan äskettäin.

Otetaan laaja kaari ja romaanin yhteenveto heti alkuun: holokaustiin verrattavat kärsimykset eivät loppuneet toisen maailmansodan päättyessä. Ties kuinka monelle tuhannelle vankiloihin ja työleireille passitetuille sodan loppu merkitsi vasta kärsimysten alkua ja kuolemaa. Totalitaristiset järjestelmät eivät vastustajia murskatessaan tarvinneet poliittisia syitä tai tutkintaa, silkka mielivalta riitti.

Maailmansodan aattona Falydy pakeni Ranskan ja Afrikan kautta Yhdysvaltoihin, taisteli sen joukoissa ”demokratian puolesta” ja sai maan kansalaisuuden. Faludy oli tietoinen vaaroista ja perusteli paluunsa Unkariin monin tavoin. Vastaanotto oli tyly: ”Tekö olette György Faludy? Joka palasi Amerikasta kotiin hirtettäväksi?”

Iloiset päiväni helvetissä ei ole tiukan dokumentaarista tai faktista tekstiä. Työ- ja kuolemanleirijaksojen äärimmäisistä raakuuksistakin kirjoittaessaan Faludyn ote on kaunokirjallinen. Stalinistisen turvallisuuspoliisin ÁVO:n kuulusteluihin hän lataa myös rankkaa huumoria. Kirjailija paljastaa ”imperialististien kätyreitä” ja henkilökuvaukset lähetetään rajanylityspaikoille, ”jotta turvallisuuspoliisit tunnistaisivat Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin, kun he tulisivat pirun (Beelzebub) kanssa Unkariin vakoilemaan.”

Kun Faludy yritetään tappaa nälkään vankilan 300 kalorin päiväannoksilla ja ruokaa jakava vankitoveri onnistuu huijaamaan, kuulustelija hämmästyy: ”Vieläkö te olette hengissä.” No, vangin voi tietysti hakata veriroiskeille harva se päivä.

Faludyn romaani osoittaa kirjoittajansa uskomattoman laajan sivistyksen, maailmanhistoria on muistissa antiikin ajoista lähtien. Sellissä hän ”kirjoittaa” runoja ulkomuistiinsa. Työleiriltä hän selviää hengissä muutaman toverinsa kanssa huijauksilla, joilla he pystyvät rajoittamaan energiaa kuluttavan työnteon minimiin. Järki säilyy yöllisten ”sivistysluentojen” ansiosta, joita hän pitää kohtalotovereilleen.

Lopuksi kirjan ironinen kuvaus stalinistisesta valtioideaalista: ”Esimerkiksi, Jónás selitti lempeästi, valtio on asettanut haudankaivajan eteen haudankaivajan esikuvan. Tällainen haudankaivaja tekee töitä kilpaillen. Hänellä ei ole aikaa vitsailuun kuten Hamletissa ja Yorickin kallon hän on myynyt aikaa sitten askista tupakkaa. Hänen suurin tavoitteensa on ansaita ’tasavallan parhaan haudankaivajan’ tunnustus. Hän ei vietä vapaa-aikaansa kapakoissa eikä juokse naisten perässä vaan pohtii, kuinka hautajaiset voisi hoitaa nopeammin ja halvemmin. Hautaa kaivaessaan hän ajattelee Stalinia.”

Iloiset päiväni helvetissä on ”sivistävä suositukseni kesäromaaniksi”. Faludy selvisi hengissä työleiriltä 1953, Imre Nagyn noustua Unkarin pääministeriksi. Nagy vapautti poliittisia vankeja ja lakkautti internointileirejä. Vapaammat tuulet tukahdutettiin nopeasti. 1956 Neuvostoliitto murskasi Unkarin kansannousun ja Faludy suuntasi takaisin länteen.

Aihetta sivuavia extralinkkejä blogihistoriasta:

1. Nobelisti ja Romanian diktatuuri. linkki

2. François Villon ja Veijo Meren runosuomennokset. linkki

3. Perjantairuno ja Unkarin kansannousu 1956. linkki

Harhakuvien äiti ja runon Jano

Perjantairuno pointtaa kahteen suuntaan. Teksti tulee Shuri Kidon kokoelmasta Harhakuvien äiti (Palladium Kirjat 2013) Kido on yksi johtavista Japanin nykyrunoilijoista. Mayo Saaritsan suomentama teos on ensimmäinen hänen kokonaisen teoksensa käännös toiselle kielelle.

Kido (s.1959) vieraili viime kesänä Annikin Runofestivaaleilla Tampereella. Hänet on palkittu useilla huomattavilla kirjallisuuspalkinnoilla. Arvostettu Eureka-kirjallisuusjulkaisu valitsi hänet vuoden lupaavimmaksi uudeksi runoilijaksi jo 20-vuotiaana.

Shuri Kido/Harhakuvien äiti/Jano

Kido on uudistanut Japanin sodanjälkeistä nykyrunoutta. Hän vaikuttaa kirjallisuuden kentällä monipuolisesti ja on tähän mennessä julkaissut yhdeksän kokoelmaa, viimeisen tsunamikatastrofin vaikutuksia käsittelevän Ajelehtijat vuonna 2012.

Harhakuvien äiti on kuin unenomainen päiväkirja Kidon vaelluksesta Kitakami -joen alkulähteille. Tähän valitsemani mystinen ja olevaisuutta luotaava teksti on nimeltään Jano. Samoin kuin nettisivuilla juuri julkaisunsa aloittanut ”JANO runouslehti kaikille”. Ensin runo Kidolta. Linkki uuteen lehteen jutun lopussa.

J  a  n  o

Kauan sitten näillä seuduilla

kerrotaan jonkun myyneen

sakekuppiin kaadettua kuunvaloa

Seudulla jota kutsutaan Monouksi

kuin salaman iskemänä joki muutti suuntaansa

ja sen nimikin vaihtui Oppagawaksi aaltoja takaa-ajavaksi joeksi

joka uneksii jo miten jossain äärettömässä

sitä syleilee jokin mikä ei enää ole joki

se virtaa määrätietoisesti kuin ajaen takaa aaltoja

Joku kertoi nähneensä kalpean peuran

joen harhakuva sekin

eläimen silmät olivat sumentuneet orvokinvärisiksi

kuin sairaalla ja se katosi syvälle metsän uumeniin

kun kohtalona on kuolemattomuus

on myös todistettava kaiken kohtaamansa kuolemaa

se joka ei voi saavuttaa loppuaan

sen valitus on kuin loputonta yötä

ja janoa veteen toivon tuolla puolen

Kauan sitten tämän joen rannalla

kerrotaan erään miehen tehneen sadan ruukun taian

ja ruukkujen imeneen hänen sielunsa

nyt

hänen luunsa makaavat ruukun syleilyssä maan povessa

ja ruukku

on vaiti

…………………………………………………

Janolehti: http://www.janolehti.fi/

………………………………………………….

Perjantairunon Pilvipumppu

”Minä teen tiettäväksi että Tristan Tzara muotoili sanan DADA helmikuun 8. klo 6 illalla; olin paikalla kahdentoista lapseni kanssa kun Tzara ensi kertaa lausui tämän sanan joka nostatti keskuudessamme ymmärrettävää innostusta. Tämä tapahtui Café Terassessa Zürichissä, ja minulla oli rusinapulla vasemmassa sieraimessa. Olen varma ettei tällä sanalla ole mitään merkitystä, ja että vain imbesillit ja espanjalaiset opettajat hämmästelevät päivämääriä.”

Hans Arp, Dada 1919.

Dada lähti liikkeelle Zürichistä vuonna 1916. Suuntauksen tavoitteena oli olla kaiken sen vastakohta, mitä Taide edusti. Liikkeen syntymään saakka kuvataiteessa ja kirjallisuudessa oli ollut merkitys tai viesti, Dada hylkäsi ne ja jätti kaikki tulkinnat kokijan kontolle.

Dadassa oli nykytaiteen siemen, joka johti uusiin suuntauksiin. Ironista kyllä vastahankaisuus, loukkaavuus ja hämmennyksen ilmaisu muuttui lopulta itsekin taiteeksi. Sattuma ja satunnaisuus voitiin hyväksyä luovuuden perustaksi. Liikkeen keskeisiä toimijoita olivat mm. alussa mainittu Tristan Tzara, Marcel Duchamp, Guillaume Apollinaire, Max Ernst, Hugo Ball, Man Ray ja alun lainauksen kirjoittanut Hans Arp (1916-1966).

Hans Arp, otos Katherine S. Dreier 1926.

Palladium Kirjat julkaisi saksalais-ranskalaisen Arpin valittujen runojen kokoelman Pilvipumppu Markku Inton kokoamana ja suomentamana 2011. Arp oli kuvanveistäjä, taidemaalari ja runoilija, Dadan perustajajäsen ja yksi keskeisimmistä toimijoista. Multipersoona kuittasi myös Venetsian biennaalissa 1954 kuvanveiston suuren palkinnon.

Arpin kokoelman julkaisusta käyttäisin sanaa Kulttuuriteko, ellei se olisi jo niin loppuun kaluttu. Ja jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että Pilvipumppu näyttää monelle tämän päivän kokeellista runoutta kirjoittavalle jo yli puoli vuosisataa sitten kuiviin imaistun kaivon.

Arp opiskeli kolmessa taidekoulussa, mm. Pariisin Académie Julianissa, joten visuaalisuutta ja värejä löytyy myös teksteistä. Viime viikon Perjantairunoon hänet yhdistää Paul Klee. Kummatkin osallistuivat aikanaan myös saksalaisen Der blaue Reiter -ryhmän toimintaan.

………………………………………………………………..

IHMETORVIKONFIGURAATIO 1

nielaistut pojat puhaltavat ihmetorvea

kultakenkäiset enkelit tyhjentävät punaisista kivistä täysiä

säkkejä joka raajalle

johan muotoutuvat mastot ja tähtikuviot

siskot näyttävät jälkiä pilvilinnoista kukkarokissoista

löytölapsista höyrylehmänpuremista satuloiduista

jäniksistä

verekseltään pehmustetuista leijonista

leimuavilla pyöränpuolilla linnut pyörivät yli taivaan

tähdet aivastavat vahanenistään kukkakimppuja

joka iikka on humalassa ja ui pehmeillä sormilla

palavat leijonat suhahtavat yli värisevien koivujen

kellä häntä on sitoo siihen lyhdyn

koko yö päälläseisontaa hajareisin lohikäärmeillä

tanssintaa

salkoihin kiivetään ja raavaasti painitaan hau hau yössä

raikuu vaan

…………………………………………………………….

Kuvat: Hans Arp, Dada 1919. Kuvaretusointi Katherine S. Dreierin otoksesta 1926.

Parnasson kritiikki Perjantairunon paikalla

Pistän Perjantairunon paikalle kritiikin uunituoreesta Parnassosta. On siinä hyvään mieleen aihetta kerrakseen. Luin tuon Kristian Blombergin viimeisen virkkeen pariinkin kertaan: ”Se ei ole vain älykäs, se on myös viisas, ja tuossa viisaudessaan se esittää hienon puheenvuoron nykyrunon mahdollisuuksista.”

Kymmenen vuotta funtsittuani ja puolitoista kirjoitettuani tavoittelin Babeliin jotain uutta, sellaista, jota ei ole ennen tässä mitassa toteutettu. Tekstiä kokeilevan runon ja perinteisen estetiikan väliin: 365 runon rihmasto, jolla on draaman kaari. Teos, joka yhdistää paikan, tilan ja ajan. Näen, että pyrkimykseni on saanut vastakaikua.

Parnasso 2/2013

Perjantairunot kaivetaan Poterosta

Laajennan edellistä juttua ja annan kahdeksantoista kirjailijan joukosta yhdelle tilaa Perjantairunon verran. Kun Markku Into kuvaa työtään sarjassa Miten kirjani ovat syntyneet, yhtäällä matkataan elämän valtaväylää, toisaalla nuuskitaan sivupolkujen detaljeja. Yhtä kaikki, tarina kulkee ja notkeaan kielenkäyttöön syntyy poikkeuksellista imua.

Markku Into. Kuva: Salla Keskinen

Into julkaisi esikoiskokoelmansa Tuonela rock, vuonna 1971. ”Maanalainen toiminta on alkanut Dostojevskistä, / hän näytti meille Idiootin, siksi meille ei mikään / ole pyhitettyä”. Esikoisen jälkeen on syntynyt tusinan verran runokokoelmia, proosaa, draamaa, radiotekstejä, laulujen sanoituksia ja kuusitoista käännöstyötä ”kulttikirjailijoiksi” luokiteltavien kirjailijoiden teoksista. Viimeksi Dada-trilogian päättävä Hans Arpin kokoelma Pilvipumppu (Palladium Kirjat 2011)

Intoon on isketty ”underground-gurun” leima, joka ei tee oikeutta hänen laajalle ja omaääniselle tuotannolleen. Kirjoitin aikanaan kritiikin Aamulehteen hänen valituista runoistaan Kiivaat tyvenet (Sammakko 2005) Lainasin juttuun rivit komeimmasta lukemastani yhdeksän sanan rakkausrunosta: ”Aivan kuin voisin syntyä, / niin syvällä sinä olet minussa.”

Omimmillaan Into paukuttaa päälauseen runoutta ja hajottaa kielen yllättäviksi assosiaatioiksi. Verbaalisella virtuositeetilla leikittely yhdistyy usein vakavampiin teemoihin. Tekstien ydintä kaivettaessa löytyy mies, jonka maailmassa jokin hiertää aina niin, etteivät palaset tahdo loksahtaa paikalleen. Runolla on haettava alati uutta lähestymiskulmaa elämään.

Tällä kertaa Perjantairunot kaivetaan kokoelmasta Potero (Sammakko 2006) Kaksi lyhyttä, nimetöntä tekstiä. Syvyyttä ja pintaa, jotka ottavat komeasti kipinää toisistaan.

"Hound Dog Taylor"

kuolema pilasi hänen elämänsä

hän ajatteli sitä joka päivä 20 vuotta

vainajuuden koitteessa hänen pönttönsä oli laho

oli unohtanut koko kuoleman

halusi vain nuolla likaista lattiaa

ylivertaisen puhtauden kirkkaudessa

käsittämättömän unohduksen maassa

…………………………………………

söin blinejä puutarhassa

ja älähdin naapurin koiralle

”pushkin”

ei se kumma kyllä tarttunut lahjukseen

tuijotti vain kita auki

kuin olisi ensi kerran kuullut

Hound Dog Taylorin kurittavan

pahaa skittaa

…………………………………………

Markku Into (s.1945) kuva: Salla Keskinen.

Theodore Roosevelt ”Hound Dog” Taylor (1915 – 1975) amerikkalainen blues&rock-kitaristi ja laulaja.