Taidetta – ja Ateenan imperiumin rahavarat

Ateena sekoittaa kaiken: tuhansien vuosien takaisen ja tämän päivän, kulttuurin ja krääsän, aristokratian ja anarkian.

Ateena, Exarhia 25.11.2012

Kun ”pakollisia” kohteita on kierretty aiemmin, poimitaan vaihteeksi pienempää. Frissirasin nykytaidetta esittelevä museo löytyy pieneltä Monis Asterion kujalta Plakan laidalta. Reitti kulkee Exarhian halki kohti Syntagman aukiota ja eteenpäin. Kävellen näkee.

Ateena, Plaka 25.11.2012

Ilma on aurinkoinen ja sunnuntaina ihmiset ovat lähteneet ulos koko perheellä.Kuuden kilometrin jälkeen löydämme museon. Vaihtuva näyttely on varattu Makris Thanassikselle (s.1955) tammikuun puoleen väliin saakka.

Makris Thanassis, Frissiras museum 25.11.2012.

Kalamatassa syntynyt Thanassis on opiskellut Ateenassa ja Pariisisssa. Liki kaikki esilläolevat maalaukset kuvaavat ihmisiä. Thanassiksen siveltimenjälki on herkuttelevan jouheaa ja maalauksellista. Vähäisen asiantuntemukseni mukaan näyttää siltä, että hän sekoittaa väriin vahaa, joka saa pinnan hehkumaan samettisena.

Makris Thanassis, Frissiras museum 25.11.2012.

Thanassis näyttää henkilönsä suorassa valossa, joka luo voimakkaan kontrastin ja tummat varjot. Olipa kyse alastomista tai vaatetetuista, kuvattavat ovat voimakkaasti läsnä ja silti omaan yksityisyyteensä sulkeutuneita. Jännite toimii hienosti varsinkin luonnollisiin mittasuhteisiin maalatuissa kokovartalokuvissa.

Makris Thanassis, Frissiras museum 25.11.2012.

Ennen paluulenkkiä syömme ravintolassa, jonka pöydästä aukeaa näkymä Akropolikselle. Kuuntelemme maailman parasta busukinsoittajaa ja katsomme miten suihkukoneet piirtävät taivaalle tuhansia vuosia yhdistävät vanat.

Akropolis 25.11.2012

Parthenonin temppeli rakennettiin 400-luvulla eaa. kiitokseksi siitä, että Kreikka ja Ateena selvisivät persialaissodista. Vuosien saatossa temppelin vaiheet ovat olleet monenkirjavat, rakennusta on käytetty muun muassa rahavarastona, jossa säilytettiin Deloksen meriliitosta periytyneitä Ateenan imperiumin varoja.

En puhu veloista tai saatavista, rahasta ja sen arvaamattomista liikkeistä, katoavuudesta tai kasautumisesta. Lainaan Konstantinos Kavafisin runon. Suomennos Tuomas Anhavan.

PTOLEMAIOKSEN LOISTO

Minä olen Lagoksen sukua, kuningas. Mahdissa

ja rikkaudessa kaiken nautinnon itsevaltias.

Ei ole makedonialaista eikä barbaaria minun

vertaistani, ei likimainkaan. Selukoksen pojan

mauton ylellisyys on naurettavaa.

Ja jos kysyt vielä muuta, niin katso tätä:

minun kaupunkiani, maailman opettajaa, kaiken helleenisen

huippua, sanan ja taiteen kaikkein etevintä.

……………………………………………………………………………………………………

Perjantairunossa susiturkki ja alaston nainen

Astumme pihalle Pireuksen metroasemalta. Taivas uhkaa heittää vettä, mutta pidättelee koko päivän. Kävelemme kolme kilometriä kortteleiden halki Pasalimania kiertävälle satamakadulle.

Pireus, metroasema 18.11.2012

Tuttuja maisemia. Harmaata. Jos Perjantairuno lähtee lentoon täältä, mielikuvituksen pitää yhdistää kaikki ennen koettu. Ja heittää peliin rutkasti lisää. Niin se tekee.

Pireus 18.11.2012

Ravintolakadun varrella moni yrittäjä on heittänyt sikseen, tyhjentyneitä tiloja on runsaasti. Vain yhteen oveen maalataan uutta nimeä. Lopulta Captain Johnin sisäänheittäjä onnistuu ja istumme pöytään. Ikkunan takana, käden ulottuvilla kelluvat sataman pienimmät paatit toisiinsa nojaten.

Pireus, Captain John 18.11.2012

Captain John, Pireus 18.11.2012

Niukat, mutta hyvät ruoat ja puolikas valkkaria kustantavat 44 eur. Olkoon ja menköön… Perjantairuno hakee mielikuvituksen eväitä ja skarppaan rivejä Moleskinen muistikirjaan. Sieltä sanat siirtyvät kannettavalle, jolla ne mankeloidaan tuhanteen kertaan.

Pireus 18.11.2012

Kello 00.09

Polkupyörä Pireuksen satamassa, vanha rämä kävelysillan kupeessa, Leonardon lentolaitteen ikäinen, satulan sivuilla jättiläislepakon siivet mustaa pergamiinia, luiset ruoteet. Oi miten sininen saattaa olla taivas. Aurinko helisee sataman yllä, keskipäivän kämmenellä meren tyynet valopisarat – mikä riemu polkea yhä ylemmäs! Muskeliveneiden kupeilla kelluvat kurjat kalastajapaatit, ouzontuoksuiset sänkileuat setvivät sotkuisia verkkoja, siimalaatikot ja muovisaavit: mustekalaa merianturaa makrillia miekkakalaa garabídesta ja barbúniaa rannan ravintoloihin. Horisontin viiva hapertuu, vuoren rinteelle viskatut talot hohkavat säälimätöntä valoa, syvyyksissä liehuvat sardelliparvien hopeiset viirit. Tavoitan Neitsyt Marian ikonit ja Plakan kappelissa syttyvät tuohukset, kaupungin kattilan ylle nousevan pakokaasupilven ja turistit, joiden huomio herätetään särkemällä lautaset katuun ravintolan edessä. Mielenosoittajat viskovat polttopullonsa ja sytyttävät roska-astiat tuleen, mustat miehet kauppaavat piraattikamaa, Akropoliin päällä temppelin rauniot jatkavat taisteluaan, ihmeellistä ettei sinne ole syntynyt uusia jumalia tuhansiin vuosiin, ehkä entiset neljäkymmentäkaksi ovat kyllin. En ajattele Ikarosta, tämä on merta, tuulta ja ylösnousemuksen valoa. Huvijahdin kannelle nousee Afrodite, nainen joka riisuu susiturkkinsa, viskaa sen alleen ja asettuu kannelle palvomaan aurinkoa alastomana. Laiturilta veteen työnnetty ostoskärry kasvaa pohjassa merenkarvaista vihreää, levä huojahtelee laineiden tahtiin, kun koliseva kromihäkki on viimein alkanut elää.

Tulevaisuuden maailmassa

Hävettää tunnustaa, että olen liikkeellä nykykreikan lyhyellä kurssilla. Hallitsen puhekielen kolme sanaa: kaliméra, kalispéra ja efharistó – hyvää päivää, iltaa ja kiitos. Olen päättänyt opetella aakkoset ensi kerraksi. Latinan luvuistani olisi hipsu hyötyä Italiassa, ei täällä.

Ateena, Syntagma, 21.11.2010

Ihmiset ovat kuitenkin äärettömän ystävällisiä, jos asia ei kaikkien kansa selviä, otetaan puhelu englannintaitoiselle ystävälle ja ojennetaan kännykkä kouraan. Päivän lenkit kulkevat enimmäkseen sivukujien kautta. No, arkeologinen museo saattaa olla vielä listalla.

Ateena 23.11.2010

Jos olisin valokuvaaja, tekisin dokumentin Ateenan graffiteista. Nyt käsikirjoitus jatkuu vihkoon, sillä kone saattaa jumittaa kesken kaiken ja hukata rivejä tallennusyrityksistä huolimatta.

Ateena, Plakan kirpputori 21.11.2010

Olen suositellut aiemminkin Kirsti Simon suuren kirjaa Akropolis. (Tammi 1999) Vaikka olisi kiiinostunut Kreikasta vain kesälomaviikon verran, tämä esseiden ja tietokirjallisuuden rajamailla liikkuva teos kannattaa lukea. Näinkin Simonsuuri kirjoittaa:

”Kreikassa kysymys alkuperästä on yksi keskeisiä väittelyjen ja teosten teemoja. Kreikka on pieni maa kuten Suomikin, Euroopan reunalla ja isompien puristuksessa.

Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään ”juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai ”henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.”

Pecoss Bill ja Parthenon

Akropoliin Agoralla ei muutamaan vuoteen ole saanut vaellella aivan vapaasti. Reitit kulkevat aidattuja polkuja pitkin. Itse Parthenonin temppelin restaurointi etenee ehkä hieman nopeammin kuin happosateiden pakokaasucocktail syö tulosta. Aikoinaan tehdyt virheelliset restauroinnit on kuitenkin purettu ja EU:n avustama jälleenrakennus etenee suunnitelmallisesti.

Akropolis 10.11.10

Akropoliin etelärinteeseen avattiin toissakesänä sveitsiläisen arkkitehdin Bernard Tschumin suunnittelema museorakennus, johon vanhan museon aarteet siirrettiin. Vierastin aluksi Tschumin mahtipontisen raskasta näkemystä, joka tuntui syövän itse esineistöä, mutta yön yli nukuttuani olen tullut toisiin aatoksiin. (Lopulta en ymmärtänyt vain sitä, että museossa kaikki kuvaaminen kiellettiin.)

Akropoliin uusi arkeologinen museo, avattu 20.6.2009

Maisemallinen yhteys toimii hienosti, etenkin museosta Akropoliille tähyttäessä. Rakennuksen kerroksia lävistävät lasilattiat, joista näkyvät arkeologiset kaivaukset antavat kokonaisuudelle aivan uuden ulottuvuuden. Salit on suunniteltu myös sitä silmälläpitäen, että lordi Elginin aikanaan ryöväämät ja British Museumille kauppaamat marmorit saataisiin vielä joskus takaisin.

Parthenon ja Pecoss Bill 10.11.10

Itse Akropoliilla on entistä tiukempi kuri. Jos nuoret riehaantuvat koppaamaan toisensa reppuselkään ja kuvaan temppelin edessä, se kiirehditään kieltämään. Omassa repussani oli Pecoss Bill –sarjakuvalehden numero vuodelta 1953. Kohotin sen kohti Parthenonia ja nappasin kuvan. Se havaittiin ja vaadittiin välittömästi poistamaan epäkunnioittavuuteen vedoten. Kuvat kamerasta käytiin läpi, mutta onnistuin huijaamaan yhden otoksen.

Lopulta jää ihmetys hölmöstä, joka haahuilee antiikin raunioilla sarjakuvalehti repussaan. Sattuneesta syystä halusin mainitun kuvan. Lehti edustaa uuden käsikseni keskeistä lähdeaineistoa. Ja on täällä muutakin tähdellistä mukana: vaikkapa laajahko aineisto Viestintätutkimuksen nykytilasta Japanissa, artikkeleita tekoälystä ja nettiverkkojen käännöskoneista sekä Tallinnan kartta… Muistatte varmaan Matti Pulkkisen jo kliseiseksi kiteytyneen määritelmän: ”Romaani on sika, joka syö kaiken.”

Jumalten puuhat ja pahvilaatikot

Muinoin Akropoliille alettiin rakentaa linnoitusta ja Athene-jumalatar halusi auttaa urakassa. Niinpä hän alkoi henkilökohtaisesti järjestellä kivien kuljetusta Pentelikon-vuorelta. Kesken kaiken hän sai kuulla miten kaksi Ateenan kuninkaan tyttäristä oli menettänyt järkensä ja heittäytynyt alas Akropoliilta. Järkyttyneenä jumalatar pudotti kiven, jota oli kantamassa. Niin syntyi Lykabettos-vuori keskelle Ateenaa.

Akropolis 6.11.2010

Puhemies Mao sanoi, ettei ihminen ole ihminen, ennen kuin on kiivennyt Kiinan muurille. Ateenassa otetaan astetta rennommin ja sanotaan, ettei kaupungissa kannata käydä, ellei kiipeä Lycabettokselle. Niin piti tehdä tälläkin kertaa. Ja totta on, että kaupunki avatuu komeammin tuskin mistään.

Agios Giorgioksen kappeli, Ateena, Lycabettos.

Huippua kaunistaa Agios Georgioksen kappeli ja pieni patio sen edessä, kaikki  valkoista marmoria. Lycabettos ei ole järin korkea, mutta 227-metrisen vuoren huipulla tunnelma on yhtä aikaa tiheä ja avara: kaiken keskellä ja kaikesta poissa. Kappeli nielaisee hämäräänsä, ulos astuessa auringon hehku sokaisee.

Lycabettos, Ateena 6.11.2010

Päivä käynnistyi seitsemältä, aluksi kolmen tunnin siivu käsikirjoitusta, jatkoksi lenkki Lycabettokselle. Ja koska tämä ei ole silkka matkailublogi, etsin kirjahyllystä vielä muutaman säkeen. Aivan itsekseen käteeni osuu Leena Rantasen kokoelma Vastaantulijoita (Like 2006). Proosarunosta Pahvilaatikko löytyy ajankohtaista vastapainoa jumalten puuhille.

”Minua kiukuttaa, miksi jalkakaytäville jätetään valtavia pahveja! Tuskin mahtuu ohitse kulkemaan! Siinä on joku pöyhkeä ostanut jääkaappipakastimen ja kantanut kääreet kadulle toisten riesaksi. Tuohan on kuin yksiö, sanoo edelläni kulkeva nuori mies toverilleen. Kun tulen pahvien kohdalle, ne liikahtavat, sieltä yrittää nousta uninen mies jolla on likainen parransänki.”

Parthenon, Pariisi ja mellakkapoliisit

Ateenan taivaalta tulee vettä koko lauantain. Viemärit nielevät katujen virtoja ja miljoonan kilon appelsiinitaakka alkaa putoilla puista omia aikojaan. Akropoliksen agoralla hälinä kaikkoaa, linnut laulavat ja kyyhkyset pyrähtelevät oliivipuissa. Yksinäinen ilmapallokauppias on eksynyt väärälle vuosituhannelle.

Parthenon ja ilmapallot 5.12.09

Kello 14.15 on vaikea käsittää, että Parthenonin temppelille saakka emme pääse. Alue suljetaan neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua. Meille ei ole tarpeeksi aikaa paikalla, jossa henkii tuhansien vuosien historia. Jo katsottu arkeologisten kaivausten ”pikkuesineiden” museo on laiha lohtu, vaikka sen vitriinissä lepäävän tytön reliikki yli 2500 vuoden takaa ei voi olla tekemättä haavaa. Kännykkäkulttuurin ufojen kasvot peilaavat vitriinin lasista ja tunnistettavin osa lapsen luurangosta on hampaiden hapertunut helminauha.

Joulukuusikauppaa Ateenassa 6.12.09

Sunnuntaina sade väsyy ja vuoret ravistelevat sumun selästään. Joulukuusien kauppiaat ovat vallanneet  Aleksandrasin ja sen sivukujat kilometrien mitalta. Illalla helikopterit räpistelevät kaupungin yllä ja kaduille on komennettu tuhansia poliiseja. Vietetetään mellakoissa ammutun nuorukaisen muiston vuosipäivää. Televisiossa roskapöntöt ja Kreikan liput palavat, kivet lentävät. Tunnistan Ermou -kadun tuttuja kulmia, näen kypäräpoliiseja, kilpiä, banderolleja ja rikottuja ikkunoita. Kyynelkaasupilvet peittävät kuvan. Silti Suotsoun ”kotikadulta” kaikuu haikea musiikki ja alan naputella tätä juttua.

Täällä piti kirjoittaa tulevan romaanin käsistä, tulokset ovat laihat, mutta eivät olemattomat. Uuden kokeminen on taas kääntynyt tärkeimmäksi. Olen varonut julkaistujen tekstieni siirtämistä blogiin. Suomen perjantaista runoraatia en ole nähnyt, runoni kriittiset kommentit ja ”tykkääjät” toki tiedän. Tarjoan siis toisenkin tekstin kokoelmastani Satakieli! Siinä on päädytty Pariisiin, mutta yhtä kaikki – liike ja kaipuu on päämäärää ja paikkaa tärkeämpi.

SEINE JA SIENET

”Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia / ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté). / Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa / Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui, / kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa. / Mikä siinä on, että tuijottaa yhä uudelleen vanhaa valokuvaa, / jossa Mikan jalkojen juuressa lepää kantikas paketti, / paperinarulla solmittu. Ja miksi miettii / mitä mahtoi olla paperiin käärittynä: jotain menneestä maailmasta, ei vanhainaikaista, / mutta muuttumatonta ja pysyvää. Tulee syyspäivä mieleen, / kivet, kuusipuut, kärpässienet… pienet ahvenet. / Ja mikä siinä on, kyselee Katariina A. – että kaikesta kasvaa / ontto olo ja aina perille päästyään alkaa kaivata / saman tien takaisin. Ja mikä siinä on / että kotiin palatessa sairastuu taas Pariisin ikävään.”

Maailmanloppu ja muita valintoja

Matkalla ollessa pitäisi ehtiä. Juosta museot ja nähtävyydet. Kuljen mieluummin mielialan mukaan, ennakkoon tehty ohjelma ahdistaa. Tai sitten en kulje, pysähtyneenä voi katsella miten elämä soljuu ohi. Sellainen valinta on kuitenkin tehty, että Akropolis ja monet jo kolutut jätetään muiden huoleksi. Paitsi jos poika tai tytär lentää joksikin viikonlopuksi – silloin mennään yhdessä.

Ateena 20.11.2009

Pireuksen satama on ainoita ”pakollisia” kohteita. Kai muistatte millä lauseella Niko Kazantzakisin Zorbas alkaa – pitäähän paikka käydä katsomassa. Tänä aamuna nenä näytti Lycabettuksen kukkulaa kohti, ja sinne kiivettiin. Kuva on puolimatkan krouvista. Paikalla on kristittyjen rukuoshuone. Huipulle ja lähemmäs jumalaa on pystytetty kreikkalaiskatolisten pieni kappeli.

Sitten k i r j a l l i s u u t t a.  Antiikin kulttuurista, mytologioista ja arjen tarinoista kiinnostuneille kaksi kirjasuositusta, molemmat Kirsti Simonsuuren: Nopanheittäjä ja Akropolis. Sieltä selviää sekin taru, miksi mantelipuuhun puhkeavat kukat ennen lehtiä… Ja antiikista hyppy vuoteen 2007 – suoraan Pulitzerin palkintoon. Se myönnettiin Cormac McCarthylle romaanista TIE. Istuin eilen parvekkeella ja luin loistokirjan loppuun.

Pulitzerin palkinto 2007

Romaani on totisesti palkintonsa ansainnut. Aihe on rankka, maailmanlopun jälkeinen, tuhkan silaama harmaa maisema, jossa isä ja poika tekevät matkaa tuntemattomaan. Eloonjääneitä on vähän, taistelu elämän jatkumisesta läsnä koko ajan. McCarthyn tyyli on tinkimätön, lakonisista lauseista kasvaa tekstin intensiteetti ja tarinan huikea jännite.

Pidän fragmentaarisista romaaneista ja vierastan suoraa kronologiaa. Tiessä kaikki on toisin ja toimii hienosti, rakennetta ei tarvitse rikkoa kuin muutamalla muistolla. Mietin lukiessa miten tällaisen tarinan voi päättää, hukkuuko se tyhjään melodraamaan. En  kiellä, etteikö lopun lähestyessä pidä nielaista kurkkuun kiipeävää liikutusta, mutta noinhan sen pitää mennä. Viimeinen lyhyt kappale sitoo koko kirjan maailman luomisen metaforiin. Yhtä hienoihin lopetuksiin kykenee vain nobelisti J.M. Coetzee. McCarthyn Tie heilahti heti top-kymppini kärkisijoille.