Avainsana: Akropolis

Ateenan taivaalta tulee vettä koko lauantain. Viemärit nielevät katujen virtoja ja miljoonan kilon appelsiinitaakka alkaa putoilla puista omia aikojaan. Akropoliksen agoralla hälinä kaikkoaa, linnut laulavat ja kyyhkyset pyrähtelevät oliivipuissa. Yksinäinen ilmapallokauppias on eksynyt väärälle vuosituhannelle.

Kello 14.15 on vaikea käsittää, että Parthenonin temppelille saakka emme pääse. Alue suljetaan neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua. Meille ei ole tarpeeksi aikaa paikalla, jossa henkii tuhansien vuosien historia. Jo katsottu arkeologisten kaivausten ”pikkuesineiden” museo on laiha lohtu, vaikka sen vitriinissä lepäävän tytön reliikki yli 2500 vuoden takaa ei voi olla tekemättä haavaa. Kännykkäkulttuurin ufojen kasvot peilaavat vitriinin lasista ja tunnistettavin osa lapsen luurangosta on hampaiden hapertunut helminauha.

Sunnuntaina sade väsyy ja vuoret ravistelevat sumun selästään. Joulukuusien kauppiaat ovat vallanneet  Aleksandrasin ja sen sivukujat kilometrien mitalta. Illalla helikopterit räpistelevät kaupungin yllä ja kaduille on komennettu tuhansia poliiseja. Vietetetään mellakoissa ammutun nuorukaisen muiston vuosipäivää. Televisiossa roskapöntöt ja Kreikan liput palavat, kivet lentävät. Tunnistan Ermou -kadun tuttuja kulmia, näen kypäräpoliiseja, kilpiä, banderolleja ja rikottuja ikkunoita. Kyynelkaasupilvet peittävät kuvan. Silti Suotsoun ”kotikadulta” kaikuu haikea musiikki ja alan naputella tätä juttua.

Täällä piti kirjoittaa tulevan romaanin käsistä, tulokset ovat laihat, mutta eivät olemattomat. Uuden kokeminen on taas kääntynyt tärkeimmäksi. Olen varonut julkaistujen tekstieni siirtämistä blogiin. Suomen perjantaista runoraatia en ole nähnyt, runoni kriittiset kommentit ja ”tykkääjät” toki tiedän. Tarjoan siis toisenkin tekstin kokoelmastani Satakieli! Siinä on päädytty Pariisiin, mutta yhtä kaikki – liike ja kaipuu on päämäärää ja paikkaa tärkeämpi.

SEINE JA SIENET

”Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia / ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté). / Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa / Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui, / kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa. / Mikä siinä on, että tuijottaa yhä uudelleen vanhaa valokuvaa, / jossa Mikan jalkojen juuressa lepää kantikas paketti, / paperinarulla solmittu. Ja miksi miettii / mitä mahtoi olla paperiin käärittynä: jotain menneestä maailmasta, ei vanhainaikaista, / mutta muuttumatonta ja pysyvää. Tulee syyspäivä mieleen, / kivet, kuusipuut, kärpässienet… pienet ahvenet. / Ja mikä siinä on, kyselee Katariina A. – että kaikesta kasvaa / ontto olo ja aina perille päästyään alkaa kaivata / saman tien takaisin. Ja mikä siinä on / että kotiin palatessa sairastuu taas Pariisin ikävään.”