Bordellissa valtion piikkiin

Päivän Hesari (27.2.) aloittaa sarjan ”Kirjeitä maailmalta”, joka kertoo lehden kirjeenvaihtajien silmin maailman myllerryksistä vuodesta 1889 nykypäiviin. Ensimmäinen, aukeaman juttu on otsikoitu: ”Täällä Juhani Aho, Pariisi”. Blogin Perjantairuno ei voi olla tarttumatta aiheeseen.

Hesari 27.2.2014

Ingressi kertoo, että Hesarin edeltäjän Päivälehden ensimmäinen kirjeenvaihtaja oli kirjailija Juhani Aho. No, olkoon ja menköön. Tosiasiassa Aho sai valtion kirjailija-apurahan ja lähti haistelemaan suuren maailman tuulia Pariisiin. Matkaltaan hän pisti muutaman kirjeen kotimaahan ja kertoi vaikutelmistaan kirjailijan vapaudella.

Pariisissa Aho teki töitä ahkerasti ja julkaisi myöhemmin romaaninsa Yksin. Ja kuten Hesarinkin jutussaan kertoo, romaanista seurasi kirjallinen skandaali. Tarinan päähenkilö viettää jouluyön pariisilaisen prostutioidun kanssa. Ahoa vaadittiin palauttamaan apurahansa. Tällaista saastaa kehdattiin julkaista ja vielä valtion rahoilla!

Julkaisin vuosi sitten runoteoksen Babel. Yksi sen 365 runosta kertoo Ahon matkasta. Kirjailija löysi sisäistä rauhaa kansalliskirjastosta ja kirjoitti myös siitä kotiväelleen. Oikeastaan innostukseni tekstiin lähti, kun löysin verkosta kirjaston Salle Ovalen esittelyn. Liitän tähän LINKIN. Jos avaat sen, klikkaa ”lecture” niin kuulet esittelyn, siirrä kursori kuvan päälle, niin saat vauhtia salin panoraamaan.

Pariisin kansalliskirjasto

Juhani A. saa apurahan ja matkustaa Pariisiin vuonna 1899,

asuu Montmartren Rue Ménéssierillä – kadulla, jota ei enää ole.

Kirjailija katselee Trokaderon palatsin holvien alta Marskentälle

ja vertaa maailmannäyttelyn Eifel-tornia kukkalatva korpikuuseen.

Hän harhailee Moulin Rougeen punaisten lyhtyjen kujille,

päätyy prostituoitujen pariin ja bordelliin,

kirjoittaa kaupungin kiihkosta ja hajuvesillä höystetystä hiestä:

”… niin kuin nousisi savu parhaillaan palavien

inhimillisten intohimojen uunista.”

Hän postittaa kirjeitä kotiin ja tekee muistiinpanoja romaaniinsa,

jonka päähenkilö haluaa hukata ahdistuksensa kansalliskirjastoon:

”Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo,

aina tasainen ja suloisen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet,

mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset

– ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä,

eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan.”

Haluatko nähdä saman lukusalin, Salle Ovalen

kirjahyllyt kolmessa kerroksessa ja avaruuslaivan kokoisen

lasikaton, jota pyöreät ikkunoiden planeetat kiertävät?

Seitsemässä sekunnissa Visite virtuelle alkaa pyörittää panoraamaa

lukupulpetit, pöydät, lukulamppujen vihreät lasikuvut,

kannettavat tietokoneet, ihmiset kuulokkeineen, kello

tammitiskin takana, tuolinselkämyksillä roikkuvat takit,

kirjat, kirjat kirjat kirjat kirjat kirjat kirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjatkirjat

yhä vinhemmin pyörii panoraaman ympyrä näytöllä

hiiri hävittää satakaksitoista vuotta ja lisää vauhtia vain

…………………………………………………………………………

Juhani Aho (Johannes Brofeldt) 1861 – 1921. Suomen ensimmäinen ammattikirjailija ja intohimoinen kalamies, josta kesällä 2009 kirjoittamani juttu löytyy linkistä.

Syntymän ihme – ja siitä eteenpäin

Kerroin tämän aiemmin FB-sivullani, mutta nyt muutama rivi lisää. Poikani Juuson ja hänen vaimonsa Leenan perheeseen syntyi tyttö 21.2. klo 9.08. Ensimmäisessä kuvassa iän voisi laskea sekunneissa. Seuraavassa minuuteissa. Kolmas kuva synnyttäneiden osastolta ja neljäs tämän päivän ensimmäiseltä kyläreissulta.

Tays: 21.2.2014 klo 9.08

On hämmästyttävää seurata miten lapsi muuttuu hetki hetkeltä ja hakee omaa ilmettään ja identiteettiään. Ensimmäinen nimi on päätetty: Selma. Muita punnitaan – olisiko tyttö nimensä oloinen. ”Nomen est omen”, nimi on enne, sanottiin jo antiikin aikoihin.

Tays: 21.2.2014, klo 9.22

Olisi mukava yhdistää nimi Selma Lagerlöfiin (1858 – 1940) joka sai kirjallisuuden Nobelin 1909. Hänet muistetaan parhaiten Nils Holgerssonista ja Peukaloisen retkistä villihanhien seurassa. Lagerlöf valittiin myös Ruotsin akatemiaan ensimmäisenä naisjäsenenä 1914.

Tays: 22.2.2014, klo 17.50

Vaativa tehtävä odottaa, ristiäispäivänä tytölle pitäisi olla valmiina vain ja ainoastaan hänelle omistettu runo. Mennään siihen saakka kuudella säkeellä, jotka nappasin kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002). Ehkä siinä on jotain meille kaikille.

Selma Siro 24.2.2014, klo 12.22

Tule sinä lapseksi vielä kun elät,

laita pahvinen kruunu päähäsi.

Puhu pienin sanoin ilman pelkoa,

vaihda ylhäinen alhaiseen.

Hiekkalinnat rakennetaan uudelleen

ja ihmeitä tapahtuu joka ainoa päivä.

……………………………………………

”Kamelia voisilmään”

Perjantairuno poimii blogiin kaksi tekstiä tuoreelta nettisivustolta. Jälkiruokarunot tarjoaa ”Huolellisesti valikoituja ja kirjain kerrallaan aseteltuja runoherkkuja.”

Idea on vallan mainio. Tekstien pohjana toimii vanha kahvilan käytöstä poistettu hinnastotaulu ja kasetillinen irtokirjaimia. Kyllä latautuu teksteihin tyyliä ja hienoa henkeä. Sivut sekä tekstien ja toteutuksen tarkemmat tiedot löydät tästä linkistä.

Jälkiruokarunot

Jälkiruokarunot

…………………………………………………………

Vielä linkki reilun kahden vuoden taakse. Sanasta ja kuvasta – joskin erityyppisestä – siinäkin on kysymys.

”Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä”

Nappaan vielä kiinni viikontakaiseen lukusuositukseen, jonka tein Kurt Vonnegutin romaanista Äiti yö. Lehteilin kirjaa ennen kuin tuikkaisin sen takaisin hyllyyn. Minulla on tapana käännellä sivuille koirankorvia ja painaa peukalonkynnellä merkkejä mielenkiintoisiin kohtiin.

Jälkeen päin sopii ihmetellä, mikä lukuhetkellä on ollut huomion arvoista. Usein ajatuksesta saa kiinni. Ja yhtä usein innostava tekstiote on latistunut. Lainaan vielä muutaman rivin Äiti yöstä. Ajatus on kliseinen, mutta niissäkin on eroja. Vonnegut törmäyttää taitavasti yksityisen ja ikuisen perspektiivin.

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001.

Kirjan ajatus on kapea ja mahtipontinen, mutta kirjallisuus on kärjistämistä. Arjen sameasta mäskistä suodatetaan vain kirkkain esiin. Taitaa olla niin, että kaipasin työlleni vahvistusta. Olen hidas hioja, ja puurtanut uutta romaanikäsikirjoitusta kohta vuoden. Tiedän kokemuksesta, että väistämättä tulee hetkiä, jolloin kyselee kirjoittamisensa mielekkyyden perään. Näin Vonnegut elämän merkitystä määrittää.

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters.

– Hovard, hän sanoi minulle, tulevaisuuden kulttuurit – tätä paremmat – arvioivat kaikki ihmiset sen mukaan, missä määrin he ovat olleet taitelijoita. Sinut ja minut, jos joku tulevaisuuden arkeologi löytää teoksiamme ihmeen kaupalla säilyneinä jonkin kaupungin kaatopaikalta, meidät arvioidaan silloin luomustemme nojalla. Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä.

– Hmm, sanoin.

– Sinun täytyy ruveta taas kirjoittamaan, hän sanoi. Niin kuin kaunokit kukoistavat kaunokkeina ja ruusut ruusuina – sinunkin täytyy kukoistaa kirjailijana ja minun maalarina. Kaikki muu meissä on mielenkiinnotonta.

– Kuolleet miehet eivät yleensä kirjoita kovin hyvin, sanoin.

– Et sinä ole kuollut! hän sanoi. Olet ideoita täynnä. Pystyt puhumaan tuntikausia yhtä mittaa.

– Pelkää höpinää, sanoin.

……………………………………………

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. (Leffa täytti juuri 46 vuotta ja on edelleen ykkönen omalla listallani)

Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

Tällä kertaa Perjantairunon paikan saa rocklyyrikko. Kun edesmennyt Juice Leskinen oli 28.9.1984 Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa alustajana, hän kysyi: ”Mistä se johtuu, että niin sanotut oikeat runoilijat ei ole ikinä osanneet tehdä yhtä ainoaa rock´n roll -tekstiä. Ei todellakaan. Jarkko Laine, joka on paras teistä… sekin on ihan amatööri.”

En ollut paikalla, en edes jäsen tuolloin, mutta kokouksesta tallennettu nauhoitus kertoo, ettei Juicelle vastausta tullut. Ehkä väitteeseen palattiin myöhemmin, kun kokous jatkui epävirallisella ohjelmalla.

Twistaajat vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net)

Rock- ja laululyriikka hakevat askelmerkkinsä hieman eri tavoin kuin kansien väliin painettu runo, mutta yhtä pitkälle on kummallakin mahdollisuus ponnistaa. Itse en ole koskaan ollut kovin kiintynyt Juicen musiikkiin tai teksteihin.

Muutama päivä sitten avasin autoradion ja höristin korvia heti. Yön pimeydessä, kohti Tamperetta rullatessa, Juicen Twistin ylivoimaa kolahti niin, että päätin heti kaivaa tekstin tänne.

”Nerous” on assosiaatiokykyä. Asioiden laittamista ennen kokemattomaan järjestykseen. Tekstissään Juice törmäyttää kaksi näennäisesti täysin erilaista asiaa: maailmanhistorialliset näkemyksensä ja twistin. Tulos ottaa kipinää tehokkaammin kuin satasivuiset selitykset. Riveiltä rullaa twistin- ja runon ylivoimaa.

FPG/Archive/Getty Images.

”Mitä hallinnut ei Rooman sotilas? / Twistin ylivoimaa. / Mitä ristillä toteutti Messias? / Twistin ylivoimaa.

Ja kuivuttuansa ristillä, / Hän maailman hurmaa twistillä, / eikä aliarvioi twistin ylivoimaa.

Mitä Marx ei ottanut huomioon? / Twistin ylivoimaa. / Mitä käyttänyt ei rahan tuomioon? / Twistin ylivoimaa.

Hukkas aikaansa hän pääomalle, / voi kun oisikin lähtenyt lomalle / ja kokeillut twistin ylivoimaa.

Mitä Hitler unohti juonistaan? / Twistin ylivoimaa. / Mitä puuttuikaan verisuonistaan? / Twistin ylivoimaa.

Mies innostui väkijoukkoihin, / eikä kajonnut kallonsa loukkoihin / ja etsinyt twistin ylivoimaa.

Mitä Lammio inhosi Rokassa? / Twistin ylivoimaa. / Mitä tajunneet ei Stalin eikä Bokassa? / Twistin ylivoimaa.

Ei pystyneet maailmaa uudistaan, / kun eivät löytäneet ruudistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.

Mitä kaipaa maailma nykyinen? / Twistin ylivoimaa. / Mitä kaipaa mies iskukykyinen? / Twistin ylivoimaa.

Enemmän kuin neutroniaseistaan, / hän löytää keskiolutlaseistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.”

…………………………………………

Entä diktaattori taiteilijana. Juttu kolmen vuoden takaa: Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset? (linkki)

Twistaajien kuva vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net) Pommikuva, FPG/Archive/Getty Images.

Helvetin käkikello

Blogi nostaa ajankohtaisten aiheiden oheen myös mennyttä ja merkittävää. Tuhat vuotta on täällä pikku juttu, mutta tänään loikataan vain reilut viisikymmentä vuotta taaksepäin. Kurt Vonnegut (1922 – 2007) julkaisi romaaninsa Mother Night 1961. Matti Santalahden ja Marjatta Kaparin suomennos Äiti yö ilmestyi meillä 1977.

Kuva sivustolta writers-write-creative blog.

Äiti yötä voisi pitää alkusoittona Vonnegutin pääteokselle Teurastamo 5, jonka hän julkaisi 1969. Teurastamo on sodan kuvauksena realistisempi, Äiti yö leikittelee ideologioilla, kieputtaa niitä hurjaan tahtiin ja vetää koko ajan mattoa lukijan alta.

Kummatkin kirjat syntyivät toisen maailmansodan jälkeiseen moraalityhjiöön, jonka pohdinnoissa Vonnegut käyttää täysin omanlaistaan satiirista otetta ja mustaa huumoria.

Äiti Yön esipuheessa Vonnegut kirjoittaa: ”helmikuun 13. päivän iltana 1945, tätä kirjoittaessani lähes kaksikymmentä vuota sitten, amerikkalaiset ja brittiläiset koneet pudottivat napalmia Dresdeniin. Pommeilla ei ollut ihmeempiä kohteita. Ne oli tarkoitettu sytykkeiksi ja pakottamaan palokuntalaiset maan alle.

Ja sitten kylvettiin satojatuhansia pienoisia palopommeja sytykkeille, kuin siemeniä vastakäännettyyn savikkoon. Pudotettiin lisää pommeja, jotta palomiehet pysyisivät koloissaan, ja kaikki pikkupalot kasvoivat, liittyivät toisiinsa ja muodostivat yhtenäisen ilmestyksenomaisen liekkimeren. Ja käden käänteessä: tulimyrsky. Se oli sattumoisin Euroopan historian suurin joukkoteurastus. Entä sitten?”

Dresden 13.2.1945, kuva Life.

Vonnegut selvisi teurastamon alle rakennetussa lihojen jäähdytyshuoneessa. Sotakokemukset jättivät lähtemättömät jäljet hänen teksteihinsä, mutta hän oli myös yhteiskuntakriitikko, joka vastusti kaikkia ideologioita. Idässä häntä pidettiin kapitalismin kriitikkona, lännessä hänestä tehtiin kommunismin vastustaja.

Tämänkertainen juttu ei pyri olemaan esittely saatikka arvio Äiti yöstä. Lukusuositus se on. Vonnegut kirjoittaa nasevaa ja hienosti hengittävää proosaa, kirja on hänen parhaitaan. 45 lyhyttä lukua, sivuja vain 223. Tässä tapauksessa niukkuus ja tiukkuus on mitä suurin ansio.

Äiti yö, alkuperäisjulkaisu 1961.

Vielä yksi huomio. Tein tänne kolme vuotta sitten jutun, jossa tarkastelin ideologisia yhtäläisyyksiä Jean Genetin ja Albert Camusin romaanien välillä. (linkki) Jos luette Äiti yön, tai kertaatte viimeisen sivun, huomaatte miten tiukasti lopun moraalinen ratkaisu liittyy Camus´n Sivullisen päätökseen.

Lopuksi lyhyt lainaus Äiti yön päähenkilön Howard W. Campbell jr:n totalitarismia kuvaavista ajatuksista: ”Ikinä minulle ei ole täydellisemmin havainnollistunut, miten totalitaarinen mieli toimii, mieli jota voisi verrata hammasrattaistoon josta on summanmutikassa viilailtu hampaita pois. Sellainen harvahampainen ajattelukone, normaalin tai normaalia heikommankin libidon pyörittämänä, käy nykien, äänekkäästi, rämäkästi päin seiniä kuin helvetin käkikello.”

……………………………………….

Vonnegutin laajaan tuotantoon sisältyy 16 romaania, kaikki on suomennettu.

Kirjailijan kuva: Writers Write Creative Blog.

13.2.2014 Dresdenin pommituksesta 69 vuotta. Kuva Life.

……………………………………….

”Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille”

In memoriam Mirkka Rekola (26.6.1931 – 5.2.2014)

Nostan Perjantairunon paikalle jutun Mirkka Rekolan runoudesta. Julkaisin sen blogissa vuonna 2011 hänen täytettyään 80 vuotta. Maailmanluokan runoilija jatkaa työtään nyt ihmisten mielissä. Mirkka oli yksi henkisimmistä ja humaaneimmista ihmisistä, joita minulla on ollut ilo ja kunnia tuntea.

Jutun lopussa blogilinkki Rekolasta aforistikkona.

Mirkka Rekola täytti 80 vuotta 26. kesäkuuta. Hesarin onnittelujutussa toimittaja sanoo: ”Mirkka Rekola on Suomen hienoin runoilija. Hienoin jonka olen löytänyt.” Sopii noinkin kärjistää. Tehdään ajatuskoe ja mietitään kenen runot tuntuvat tuoreilta sadan vuoden kuluttua. Rekola on vahvoilla.

Valekuun reitti (wsoy 2004) on Rekolan suurelta kustantajalta viimeksi julkaisema kokoelma. Pieni Katharos julkaisi kokoelman Vesi on maailman muisti (2007) koska se runoilijan ystävän ottaminen värikuvineen ei södikalle kelvannut.

Mirkka Rekola (kuva Wikipedia).

Tein aikanaan Aamulehteen kritiikin Valekuun reitistä. Siinä sivutaan Rekolan runoilijanlaatua yleisimminkin, joten se sopii uusia tässä. Osa tekstistä on jo aiemmassa postauksessani, mutta ajankohtainen kertaus ei haitanne. Laajemmin kiinnostuneille voin suositella Liisa Enwaldin väitöskirjaa Kaiken liikkeessä lepo (SKS 1997). Alun terminologia saattaa olla hankalaa, mutta siitä selvittyä näköalat alkavat avartua. Yöpyödälle kirja on mitä parhain, ajattelun eväitä nautittavaksi muutama sivu kerrallaan.

……………………………………………………

Lehdissä on viime päivinä kutsuttu runoilija Mirkka Rekolaa eläväksi klassikoksi. En pidä nimityksestä. Sanat ovat totta vain erikseen. Yhdessä ne tuovat mieleen tuotantonsa näköispatsaaksi kivettyneen kirjailijan, joka seisoo ammoin kirjoitettujen säkeidensä jalustalla.

Rekolan Uusi kokoelma, Valekuun reitti osoittaa, että viidenkymmenen vuoden matka sanojen kanssa ei ole vienyt niiltä terää. Kieli on kirkasta ja säkeistä syntyvä energia jaksaa yhä murtaa luutuneita ajatuskulkuja. Rekola julkaisi esikoisensa Vedessä palaa 1954. Valekuun reitti on kahdeskymmenes neljäs lenkki Rekolan johdonmukaisena jatkuneeseen runo- ja aforismituotantoon.

Sinä, minä ja maailma

Rekola on aina kirjoittanut trendeistä piittaamatta. Hän on ottanut vastaan haasteista kovimman – kirjoittaa siitä mitä ei voi sanoilla ilmaista. Vähempi ei ole riittänyt: ”Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan / pidän sen avoimena.” Kun runoilijalle vuonna 1995 myönnettiin taiteen Suomi-palkinto raati arvioi hänen sanataiteensa kuuluvan maailman merkittävimpiin.

Rekolan runoudessa toteutuu outo yhtälö, hänen tekstinsä on yhtä aikaa yleismaailmallista ja tulee silti lukijaa liki, suorastaan hänen sisälleen. Minästä tulee sinä ja sinästä minä. Maailma tapahtuu suhteessa toiseen. ”Ei kukaan elä tätä yksin.”, hän kirjoittaa.

Jos hakisin Rekolalle sukulaissielua maailmanluokan lyyrikoista, nousee mieleen Tomas Tranströmer, joka on ollut kestosuosikki Nobel-spekulaattoreiden listoilla. Kummankin lause luottaa laveuden sijasta syvyyteen ja äänekkyyden asemasta hiljaisuuteen.

Uudistajan osa

Rekola on runoissaan ja aforismeissaan osoittanut suomen kielen kauneuden ja sen hämmästyttävät ilmaisumahdollisuudet. Hänen tekstejään lukiessa nousee ensin mieleen tavanomaisin tulkinta. Kohta jo toinen – ja sitten kolmas. Lopulta sanat ovat yhtä liikettä kun lukijan ajatus kulkee eri merkitysten välillä. Runojen energiasta tulee osa lukijan ajatusprosessia.

Markku Envall nostaa Rekolan muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan suomalaisen aforismin uudistajaksi. Aforistiikka kietoutuu myös Rekolan runouteen. On kuitenkin syytä unohtaa mielikuvat aforismeista terapeuttisina ikiaikaisen viisauden kiteytyminä. Rekolan aforistiikka on kehotus ajatella itse, mutta ei jäädä yhden tulkinnallisen totuuden vangiksi.

Runoilijaa on luonnehdittu mystikoksi, mutta sekin sana vie harhaan – siihen kytkeytyy vaikutelma hämäräperäisyydestä. Rekolan teksteissä kartetaan abstraktia ilmaisua. Kirjoittamisen ja oivaltamisen ilo ovat aina läsnä. Olkoonkin, että runot monitulkintaisuudessaan saattavat koetella keskittymiskykyä.

Matkalla tulevaisuuteen

Länsimaisen ajattelun logiikassa teorioiden on oltava toteen näytettävissä. Tyhjyys on tila, josta on pyrittävä pois ja välitilat on ohitettava nopeasti matkalla päämäärään. Rekolan runous kyseenalaistaa tämän ajattelun. Pysähtymisestä ja tyhjyyden kokemisesta tulee portti maailman tulkinnan loputtomiin mahdollisuuksiin.

Valekuun reitti murtaa lineaarista ajattelua. Kirjan keskellä on aikapiste, vertikaalin ja horisontaalin leikkaus, josta kurotetaan menneeseen ja tulevaan. Kokoelma alkaa laatikon pohjalta löytyvästä isän kynästä ja nousee lopulta tulevaisuuteen ja taivaaseen. Päätöksenä on sarjallinen runo, jonka näyttämönä on Kubrinovossa sijaitseva Pyhän Georgiuksen kirkko.

Rekola pistää arvioitsijat kovan paikan eteen. Hänen kielensä analysointi kielen keinoin saattaa johtaa kryptiseen sanahelinään, joka lopulta pimentää sen, mitä oli tarkoitus valaista.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjoissaan olevansa vakuuttunut, että tulevaisuudessa hämmästyttävimmät löytönsä ihmiskunta tulee tekemään ajan ulottuvuudesta. Rekola säkeet tekevät tutkimusmatkoja uusiin ulottuvuuksiin. Runoissa aika on monin tavoin läsnä. Runoilija toistaa usein miten vuosi on paikka. Aika ja tila yhdistyvät.

Junaan kirjoitetussa runossa eri tilat, liike ja aikaulottuvuus koetaan samanaikaisesti: ”Minä saatoin istua koko matkan / sinua vastapäätä / ja pääteasemalla odottaa / että olet siellä vastassa minua.”

……………………………………………………………………

Mirkka Rekolaa voi pitää esimerkkinä merkittävästä suomalaisesta kirjailijasta, joka on jäänyt tuntemattomaksi suurelle yleisölle. Media ei ole häntä omakseen ottanut, ja elämisen peruskysymyksiä luotaavat tekstit olisivat vaatineet lukijoilta syventymistä ja omaa ajattelua.

Kirjallisuuden saama huomio perustuu yhä voimakkaammin julkkiskulttuuriin, jossa tekijä kerää sanottavaansa suuremman huomion. Näin Rekola kertoo itse havahtuneensa saman kysymyksen äärellä:

”Ja sitten minä olen kysymässä Häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro- ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.”

………………………………………………………………………

Jutun otsikkona Rekolan kokoelman nimi vuodelta 1972.

Arvio Mirkka Rekolasta aforistikkona: linkki

…………………………………………………………………………..

Teatterissa kattokruunu on aina esittänyt pääosaa

Charles Baudelaire (1821-1867) tunnetaan meillä parhaiten poetiikastaan. Pahan kukkia ja Pariisin ikävä ovat merkittävää maailmanlyriikkaa. Julkaistun tuotannon lisäksi Baudelaire kirjoitti runsaasti eriasteisia luonnoksia teoksiin ja hankkeisiin, jotka jäivät keskeneräisiksi.

Charles Baudelaire 150 vuotta.

Kiinnostuneille Baudelairesta löytyy tietoa runsain mitoin. Nostan tähän vain tekstin muistiinmerkinnöistä, jotka on koottu teokseen Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Kirja ilmestyi Eila Kostamon suomennoksena ensi kerran 1972. Kokoomateoksesta löytyy blogijuttu myös viime vuoden lopulta. (linkki)

Baudelaire oli varsinainen vastarannankiiski ja kapinallinen, joka etsi maailmankatsomukselleen pohjaa yhtä hyvin huumeista, erotiikasta ja estetiikasta kuin uhmakkaasta yksinäisyydestä ja eristäytymisestä.

Tekstikatkelma teatteritaiteen piikittelystä on ladattu hienostuneella huumorilla ja satiirilla. Ei mikään ohut heitto, vaan myös viittaus antiikin näytelmäkirjallisuuteen ja kreikkalaiseen draamaan, josta teatteritaiteen taival alkoi yli 500 vuotta eaa.

Kuva: Wikipedia

Baudelaire kirjoittaa usein provosoivasti, ja saattaa seuraavissa merkinnöissä olla eri mieltä ”itsensä” kanssa. Muistiinpanojensa fragmentaarisuudessa hän on sukua vaikkapa Fernando Pessoalle ja Joseph Joubertille, johon palaan täällä myöhemmin.

Lopuksi Baudelairen ”mielipide” teatterista. Itse asiassa hän haaveili lapsena näyttelijänurasta ja hänellä oli myöhemmin lukuisia näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkin jäivät eriasteisiksi skenaarioiksi.

Tampereen raatihuone 22.11.2013

”Mielipiteeni teatterista. Minusta teatterissa on aina ollut, jo lapsuudessani ja vielä nytkin, kaikkein kauneinta kattokruunu – kirkas kaunis kristalliesine, jonka monen monet osat luovat kehämäisen symmetrian.

En silti kokonaan kiellä näytelmäkirjallisuuden arvoa. Minä vain tahtoisin että näyttelijät nousisivat hyvin korkeille koturneille, käyttäisivät naamioita jotka olisivat ihmiskasvoja ilmeikkäämmät ja puhuisivat kaiuttimiin; ja vielä että naisten osia näyttelisivät miehet.

Yhtä kaikki, minusta kattokruunu on aina esittänyt pääosaa, katsoi sitä teatterikiikarin kummasta päästä vain.

Täytyy tehdä työtä, ellei innoissaan niin epätoivoissaan, sillä loppujen lopuksi työnteko on vähemmän ikävystyttävää kuin huvittelu.”

…………………………………………………………..

Postimerkki, 150 vuotta Baudelairen syntymästä. Teatterinaamioiden kuva: Wikipedia. Kristallikruunu kuvattu Tampereen raatihuonnella marraskuussa 2013.