On syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa

Blogin Perjantairuno on kärsivällinen, Perjantairuno on lempeä. Perjantairuno ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

J.L.Runeberg Idyllejä ja epigrammeja. Suom. Risto Ahti. Kuvitus Björn Landström. WSOY 2004.

Perjantairuno ei väistä velvollisuuksiaan, vaan lainaa tekstin kansallisrunoilija J.L. Runebergilta, jonka syntymästä tulee kuluneeksi 210 vuotta 5.2.2014. Näin siitäkin huolimatta, että hänen tekstinsä aiheuttivat Perjantairunolle kauan sitten kärsimystä, epätoivoa ja mielipahaa.

Nuori mieli ei ymmärrä Saarijärven Paavon ponnistuksia, ei Hirvenhiihtäjien tradition ja talonpoikaispirttien elämää piikoineen ja laukkuryssineen, ei osaa eläytyä kahdensadan vuoden takaisen Suomen sodan sankareiden taisteluun, vaan kaihtaa koulutunneilla kaikin keinoin Vänrikki Stoolin ulkolukua.

Vaikka Runeberg uhkasi erottaa Perjantairunon iäksi kirjallisuudesta, on syytä punnita asioita uudelleen rakkauden valossa. Perjantairunon hyllystä löytyy pieni kirjanen: Johan Ludvig Runeberg IDYLLEJÄ ja EPIGRAMMEJA. Suomentanut Risto Ahti.

Idylli merkitsee ”pientä kuvaa”, epigrammi lyhyttä runoa, joka päättyy terävään oivallukseen tai lakoniseen toteamukseen, eräänlaiseen käänteiseen maksiimiin, jossa on kuitenkin voimaa.

Runeberg-suomennoksessaan Ahti valitsee metriikan ja konstikkuuden sijaan yksinkertaisen ja proosamaisen kielen. Se raikastaa hengityksen ja näyttää kansallisrunoilijan alastomana, ilman suurmiehen kyseenalaista gloriaa.

Kas näin ystävät, Perjantairuno iloitsee totuuden voittaessa. Ehkä… ja kenties Runebergin pieni ja kirkas epigrammi sanoo elämästä jotain enemmän kuin Paulo Coelhon kokonainen romaani.

S U R U  J A  I L O

Yhdessä suru ja ilo

asuivat sydämessäni,

suru yhdessä kammiossa

ja ilo toisessa.

Sovittamatta erotettuina,

toinen yksin toista puolta hallitsi

ja toinen yksin toista.

Kun sitten ainoani

astui sydämeeni,

hän varmaan oven avasi

ja surun iloon liitti,

nyt suruni on autuas

ja ilo täynnä murhetta.

…………………………………….

Johan Ludvig Runeberg (1804 – 1877) runoilija, kirjailija ja toimittaja. Runeberg nousi jo elinaikanaan juhlittuun Suomen kansallisrunoilijan asemaan.

Päivän postausta sivuava ja syventävä juttu löytyy liki kolmen vuoden takaa. LINKKI

Blogi analysoi Risto Ahdin runoutta. LINKKI

……………………………………….

Ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

Maanantaina 27.1. on Vainojen uhrien muistopäivä. Haluan jakaa nimen kahtia: Muistopäivä ja Vainojen uhrit. Muistopäivä on menneisyyttä, johon kuuluvat sodat, holokaustit, kansanmurhat ja kidutukset. Vainojen uhrit kattavat kaikki edellä mainitut, mutta eivät ole muistoja vaan tätä päivää.

Bossangoa, Keski-Afrikan tasavalta / Fred Dufour / AFP

John Lennon ja Yoko Ono julistivat aikoinaan: WAR IS OVER! – IF YOU WANT IT. Sopii hymyillä heidän idealismilleen. Ja kysyä samalla, onko ajatuksessa kuitenkin totuuden siemen.

Jostain pitää aloittaa, paremman puutteessa itsestään. Miten? Minulla ei ole vastauksia, vain kysymyksiä. Niitä pohtiessani mietin mitä sana EI merkitsee meille, miten se voisi muuttua positiiviseksi miljoonille eri syistä vainotuille:

M E I L L E

ei läpikulkua ei kerjuuta ei kaupustelua

ei mainoksia ei koiria ei sisäänkäyntiä

ei tupakointia ei tarjoilua ei polkupyöriä ikkunan eteen

ei eläinten ruokintaa ei ehkäisyä ei epäröintiä

ei mielipahaa ei pakkoa ei sokeria ei rasvaa

…………

H E I L L E

ei pukeutumissääntöjä ei pelkoa ei pakokauhua

ei barrikadeja ei kotitarkastuksia ei kuulusteluja

ei mielivaltaa ei väkivaltaa ei sekasortoa ei syrjintää

ei uhkauksia ei uhreja ei pahoinpitelyjä

ei yksinvaltaa ei kidutusta ei tuomioita ei teloituksia

……………………………………………………………………….

Linkki vuoden takaiseen muistopäivän juttuun ”Mestarin sana”.

Kuva: Fred Dufour/AFP. Bossangoan pakolaisleiri Keski-Afrikan tasavallassa, joulukuu 2013.

Syrjähyppy hyvästä syystä

Olen ymmärtääkseni onnistunut kohtuudella välttämään blogissa omia tekstejäni. Perjantairuno tekee tänään syrjähypyn hyvästä syystä. Liityin FB-ryhmään People as trees. Ystävä pyysi sinne runoa. Tuikkaan tekstin myös tähän.

Riveillä on nostalgiaa, aiheen vuoksi jouduin noutamaan ne kokoelmasta kahdentoista vuoden takaa. Mukaan mahtuu myös tarkoituksellista patetiaa, joka on kortilla tämän päivän runoissa.

Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

Säkeet syntyivät aikanaan Granadassa. Vierailin Federico García Lorcan kotitalossa, jossa hän vietti viimeisiä päiviään ennen kuin falangistit murhasivat runoilijan vuonna 1936. Matkan jatkuessa tuijottelin laaksojen sitruunapuulehtoja ja niiden takana kohoavia kukkuloita, joiden huipuilla piirtyi yksinäisiä seetripuita.

……………………………….

Tunteen jonka minulle annoit

tajusin vain siksi, että se oli jo minussa.

Francesco Maria Veracinin viulusonaatti

ja Otavan tähtikuvion arvet vatsallasi.

Rakasta ja tuttua kuin taivas lapsena

talviyötä kumartavien koivun oksien lävitse.

Silti samassa kehossa saattaa toinen jalka

jäädä lyhyemmäksi,

kävelystä tulee kuumeista keinuntaa

emmekä lopulta löydä toisiamme

kuin viinin ja kynttilän valossa.

Miehestä kasvaa yksinäinen

seetripuu, joka seisoo vuoren huipulla

eikä hyppää.

…………………………………

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus, Like 2002.

Lorcasta lisää kahden vuoden takaisessa jutussani (linkki)

Kuva: Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

People as trees: https://www.facebook.com/peopleastrees?fref=ts

………………………………….

Maailman paras romaanin nimi?

Kiireen keskellä kierrätetään viikon eka jutuksi kysymys neljän vuoden takaa. Ja sopiihan se – ihan kirjaimellisesti – näillä pakkasilla.

Vuoden 2010 ensimmäisessä jutussani Raymond Carverista mainitsin kaksi romaanin nimeä (linkki), jotka ovat tarttuneet puhekieleen ja kiteytyneet kliseiksi. Mitättömät nimet eivät sellaiseen kykene. Juttua punnittuamme aloimme ystäväni kanssa pohtia mikä voisi olla maailman paras romaanin nimi. Miten nimetä vuosien tuskainen työ tai kirjoittamisen hurmio? Kuinka kirjan mittaisen filosofian tai huimaavan tarinan voi puristaa yhden sanan – korkeintaan lauseen mittaiseksi.

Kuvamanipulaatio: etuala napattu elokuvasta JOULUTARINA, 2007.

Löytyisikö jostain lista “kaikista” julkaistusta kirjoista? Tuntui epätodennäköiseltä. Rajasimme kysymystä. Muistin Tammen Keltaisen kirjaston, jossa on julkaistu laadukasta käännöskirjallisuutta vuodesta 1954. Nyt jo yli neljäsataa romaania. Nobelilla tai muilla palkinnoilla kruunatut teokset ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan parempia nimiä luulisi löytyvän kymmenittäin. Pääsimme yksimielisyyteen vain yhdestä.

Sarjan nimiluettelo pulputtaa muistoja lukuelämyksistä. Pitää pysyä tiukkana ja keskittyä aluksi latteisiin nimiin. Niitä riittää: Konsulit, Kartano, Rosvot, Neiti, Pirstaleita, Marsut, Jumalan puupalikat, Sattuman kourissa, Vesilaitos, Vesimies ja Vierailija. Numero 360 on turkkilaisen Orhan Pamukin Lumi. Peter Høegin kirjalla Lumen taju on parempi nimi. Høeg oli ensimmäinen pohjoismainen kirjailija, joka kelpuutettiin Keltaiseen. Numero 283 on Kertomuksia yöstä. Loistava kirja, mutta nyt ei ole kyse sisällöstä, vaan nimestä.

Valtaosa on keskinkertaisia: Kunnian kentät, Kimalaisen mettä, Taipumaton tahto, Tuhannen härän vuori, Tartu tilaisuuteen ja Jutun loppu. Hyviin nimiin tuntuu latautuvan jotain outoa. Salaisuus, tai lupaus, joka houkuttaa lukemaan: Sieppari ruispellossa, Kuolema Venetsiassa, Kämmenenkokoisia tarinoita, Niin kauas kuin yötä riittää, Kissan kehto, Teurastamo 5, Simpanssin kauneus tai eleettömän lyhytInho.

Keltaisen käännetyimpiin kuluu Italo Calvino. Yhdeksän kirjaa ja hienoja nimiä, joista yksi on ylitse muiden: Jos talviyönä matkamies. Mieleen nuosee lumimyrskyn saartama  mökki. Purevan yön kelmeä kuutamo ja susilauman ulvonta. Sisällä räiskähtelee takkatuli, jonka raukeassa lämmössä lukija avaa kirjan ja antautuu tarinan imuun.

Itse romaani on metakirja, romaani kirjallisuudesta ja lukijasta. Nerokas erityylisten kirjallisten katkelmien labyrintti. Jos kuvitteellisesta romaanikirjallisuuden roviosta pitäisi pelastaa yksi fiktiivinen kirja, Calvinon romaani olisi omalla listallani vahva ehdokas. Kiteytymä ”kaikesta” kirjallisuudesta. Hauska yksityiskohta on, että kirjan katkelmien otsikoista muodostuu oma ”kertomuksensa”.

Nimien luomien mielikuvien ja sisällön kohtaaminen on vaikeaa. Calvinolta on Keltaisessa kirjastossa julkaistu ohut ja outo kirja, jota luen aina uudelleen. Sillä on arkinen ja vaatimaton nimi: Herra Palomar. Kirja auttaa havainnoimaan ympäröivän maailman aivan uusin silmin.

………………………………………………………..

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies (julk. 1979, suomennos Jorma Kapari)

Jutun kuvamanipulaatio, etuala poimittu elokuvasta Joulutarina (2007)

Rakkaus! Rakkaus!

Päivän Perjantairuno napsauttaa yhteen kaksi edellistä postausta. Finlandian napanneen Riikka Pelon romaanin ytimessä ovat venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva ja hänen tyttärensä Ariadna Efron, Alja.

Sitä edellinen teksti onnittelee 90 vuotta täyttänyttä Aila Meriluotoa. Tässä jutussa on siis syytä esitellä Tsvetajevan runo Aila Meriluodon suomennoksena.

Marc Chagall: La Branche Detalji) 1976

Tsvetajeva (s.1892) oli Anna Ahmatovan ohella vuosisadan alun merkittävin naislyyrikko Venäjällä. Kirjailijana yksinäinen susi, jonka kontaktit aikalaiskollegoihin jäivät vähäisiksi. Varhaislapsuus ulkomailla, ”pako” Venäjältä, vuodet Saksassa, Tsekeissä ja Ranskassa. Lopulta unohduksen aika Neuvostoliitossa ja hirttäytyminen totalitaristisen järjestelmän jauhamana 1941.

Tsvetajeva julkaisi ensimmäiset runonsa omakustanteena 1910. Arviot olivat ylistäviä. Samoin toisen kokoelman kohdalla kaksi vuotta myöhemmin. Viimeiset tekstit ilmestyivät Pariisissa 1928. Tämän jälkeen hän ei saanut tekstejään julki. Kirjallinen ylösnousemus koitti 50-luvun lopulla.

Runoilijana Tsvetajeva on suorapuheinen imagisti, joka ei silti karta vahvojen tunteiden ilmaisua. Mitallisuuden ja puhekielen välillä kulkeva teksti on rytmisesti vahvaa. Näin kulkee Aila Meriluodon käännös tekstistä, jossa runoilija ennakoi oman kohtalonsa.

…………………………………………………………….

Rakkaus! Rakkaus! Kun kuolen, arkkuun joudun

vain, herkkä, viehätyn – vain syöksyn edelleen.

Oi sinä rakkaus! En haudan kinoksessa,

en poutapilvessäkään sua hyvästele.

En siksi siipiä ihania saanut,

vain jotta rinnoillani taakkaa kantaisin.

En liinaan käärittyjen laumaan säälittävään,

en silmätönten, äänetönten liity.

Ei, kädet auki tempaan, notkein jäsenin

pois käärinliinoistani humahdan,

Kuolema! – Virstoin tuhansin jo ympäriltä

on lumet sulaneet ja metsät poltetut.

Hartiat, siivet, polvet suppuun painuneina

jos silti annoin kirkkomaahan viedä –

vain siksi että katoavaa ilkun,

runona ylösnousen, ruusuks puhkean!

………………………………………………………..

Kuva: Marc Chagall, La Branche, Haarautuminen (detalji) 1976.

Vika on minussa eikä Finlandia-voittajassa?

”Siitä tulee maailman hienoin romaani. Minä tiedän sen, meidän jokapäiväisestä elämästämme ja kaikesta siitä mikä ylittää sen, se vain odottaa jossain että juuri sinä kirjoitat sen. Romaani pellon ylittämisestä.”

Finlandia-voittaja 2013

Kappaleen lainaus on Riikka Pelon Finlandia-voittajasta Jokapäiväinen elämämme. (Teos 2013) Yli viisisataasivuiseen romaaniin mahtuu toki avainrivejä, mutta viimeisen lauseen intertekstuaalisuus laajentaa tässä ajatusta. Viite johtaa Boris Pasternakin runoon Hamlet, jonka viime säkeisiin kiteytyy Pelon romaaninkin vääjäämätön suunta: ”Mutta kaikki valmiiksi on suunniteltu / ja väistämätön edessä on matkan pää, / olen yksin, tekopyhään vilppiin kaikki hukkuu. Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.”

Jos kirja etsisi lukijaa, ennakko-odotusten mukaan Pelon romaani olisi lukuhetkieni täydellinen kumppani: venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva tuntuu fiktiivisen tarinan mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Hänen tyttärensä Ariadna Efronin suhde äitiinsä on monelta kantilta kuvattu ja lataa jännitteitä sisäänsä. Kirjallisina näyttämöinä Praha, Pariisi, Moskova, Vorkutan työileiri ja Tataarian Jelabuga. Vääjäämättä hajoava perhe, jo kytevä toinen maailmansota, Neuvostoliiton salainen poliisi ja Stalinin vainot.

Teksti ei ole juonivetoista, vaan etenee keskeisten henkilöidensä sisäisen maailman kautta. Asko Sarkola sanoi voittajan julkistuspuheessaan: ”Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä vaikuttavaa, pysähdyttävää ja koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta.” Kirjailija itse kertoo tehneensä käsikirjoitusta yli viisi vuotta.

Jokapäiväinen elämämme on ilman epäilyksiä hyvää ja viimeisteltyä ”korkeakirjallisuutta”. Ja kuitenkin, tämä on lukemisen päätteeksi sanottava hiukan häpeillen: en syttynyt kirjaan lainkaan. Teki mieli heittää lukeminen silleen. Vasta viimeiset, reilut sata sivua nostivat romaanin mielessäni jollain tavoin merkittävien teosten joukkoon. Ja siinäkin sivujuonne, työleirin raakuudet ja raiskaukset arvattavina ja päälle liimatun tuntuisina ”efekteinä”.

Varmasti on niin, että kirja on hyvä, ja jos se ei maistu, kannattaa katsoa peiliin. Ja toisaalta, olisi kammottavaa jos kaikki pitäisivät samoista kirjoista – edes siitä yhdestä, joka on palkinnolla parhaaksi auktorisoitu.

Saattaa myös olla, että sain yliannostuksen neuvostorealismia ja vankileirikuvauksia luettuani pohjiksi Katja Ketun Kätilön ja Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kielellisesti Kettu on ilmeikkäin ja antoisin. Liksom maalaa neuvostoyhteiskummasta karun kuvan, mutta välttää synkistelyn painolastin.

Marina Tsvetajeva ja Sergei Efron. Lapset Georgi ja Ariadna.

Riikka Pelo kirjoittaa kielellä, joka muuntuu välillä silkaksi runoksi. Lavea ja eeppisenä virtaava teksti jää paikoin tyhjäkäynnille ja toisteiseksi. Kliseisiä sanontojakin kiilaa riveille. Joidenkin vertausten välittämä kuva jää kumman ristiriitaiseksi: ”Ilmoitustaululla pyörivät numerot ja kirjaimet järjestyivät viiden minuutin välein uusiin konstellaatioihin niin kuin tähtitaivas”.

Jatkuvasti toistuvat johtolauseiden alleviivaukset ja selitykset alkavat nousta esiin ärsyttävinä: tivasi ankarasti – selitti kärsivällisesti – luennoi kärsivällisesti – ilmoitti reippaasti – läiski tarmokkaasti – kuvaili vauhdikkaasti – lisäsi pessimistisesti… Mutta kuten sanottu, tekstin ote napakoituu loppua kohti.

Pelo rikkoo romaanin rakenteen leikkaamalla kirjalliset näyttämöt erilleen. Saman hän tekee kronologialle. Tapahtumien kuukausi on elokuu, vuodet 1923  ja 1939 sekä 1941 vuorottelevat. Maltillisempi rakenteen pirstominen olisi riittänyt. Hesarin haastattelusta käy ilmi, että ajatus taustoittavasta henkilöluettelosta teoksen loppuun olisi kelvannut kirjailijalle: ”Se olisi varmaan auttanut lukijaa.”

Pelo käyttää Tsvetajevan tyttären osuuksissa subjektiivista minäkertojaa. Muuten tekstiä vie eteenpäin kaikkitietävä, objektiivinen ääni. Yhtälössä alkaa olla niin monta muuttujaa ja hahmoaan hakevaa henkilöä, että romaanin ”tarinaa” on vaikea seurata. Suuret linjat, tajunnanvirta sekä ajan ja paikan sekoitettu pakka pistävät lukijan pinnistelemään. Ongelma ei ollut itselleni ylittämätön, en kaipaa rautalankaa tekstiä kehystämään, itse kieli on tärkeämpi.

Jokapäiväinen elämämme oli ristiriitainen lukukokemus. Hienot ja huonot hetket sekaisin. Romaanissa on jotain samaa kaarta ja kerronnallista henkeä kuin viime vuoden Finlandia-palkitussa Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Jää. Tapahtumien aikakin on pääosin sama, vaikka niin erilaisissa ympäristöissä liikutaankin. Kiinnostuneet voivat lukea arvioni kirjasta (linkki). Ehkä Jään tekemää vaikutusta voisi peilata tuoreeseen lukukokemukseen?

……………………….

Perhekuva: Marina Tsvetajeva (1892-1941), Sergei Efron (1893-1941), Irina (ei kuvassa 1917-1920), poika Georgi (1925-1944), Ariadna (1912-1975).

”Ei jumalauta! / Antakaa silkkaa leipää totiseen nälkään.”

Perjantairunon valinta ei tuota vaikeuksia. Aila Meriluoto täyttää tänään, tammikuun kymmenentenä, 90 vuotta. Kirjalliselle uralle on kertynyt viisitoista runokokoelmaa, kolme romaania, elämäkerrallisia teoksia, lasten- ja nuortenkirjoja sekä käännöstöitä. Palkintolista on pitkä.

Aila Meriluoto (s.10.1.1923)

Meriluoto julkaisi esikoisensa, Lasimaalaus, 22-vuotiaana. Loppu on historiaa. Runokokoelma on yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaisista, menossa on 14. painos. Meriluodon elämästä ei ole käänteitä puuttunut, niistä ei tässä enempää, kiinnostuneet löytävät vaikkapa Wikipediasta kohtuullisen hyvät perustiedot.

Olen mielessäni aina yhdistänyt Meriluodon naiseuden ja seksuaalisuuden kuvaajana Eeva Kilpeen, joka on samaa ikäluokkaa, neljä vuotta Meriluotoa nuorempi. Kummatkin omaäänisiä, vahvoja ja kestäviä kirjailijoita.

Kuva: Reetta Pasanen

Nappasin hyllystä Meriluodon toiseksi tuoreimman kokoelman, Miehen muotoinen aukko ( wsoy 2005). Tekstin valinta oli heti selvä. Runossa yhdistyvät Meriluodon tyypilliset elementit: rakastettu ja rakkauden makea murhe, uhma, suora ilmaisu ja elämän syvyys. Blogi ja Perjantairuno onnittelee ainutlaatuista kirjailijaa!

…………………………………………..

Rakastettuni auringonnousun värinen iho,

sama kuin Pyhityn sarastuksessa,

sama kuin Marjatan akvarellissa.

Kaikki on päälletysten samanaikaisesti.

Ladon kuin täytekakkuun sen kerroksia.

Maistuuhan se. Makea murhe.

Ei jumalauta!

Antakaa silkkaa leipää totiseen nälkään.

Siihen mikä ei koskaan tyydyty.

Voi minun rakastettuni, samankaikkinen,

Koko ahnas, läsnä oleva, nälkäinen.

Ehkä vasta nyt tapahtuu.

Eletään, kuollaan, koko ajan.

Ei sen kummempaa.

…………………………………………

Kuva leivästä, Reetta Pasanen. Meriluodon henkilökuvasta ei löydy kuvaajan tietoja. Hain mielenkiinnosta runossa etunimeltä mainitun akvarellin tekijää, hän saattaisi olla Marjatta Hanhijoki.

Uuden vuoden ottelu – fysiikka vastaan lyriikka

Kierrätän vielä tähän kahden vuoden takaisen jutun. Vaikka tiedemiehet ovat kertoneet, ettei aika ole todellista, joidenkin asioiden hoitoon on sovittu takaraja. Toivon pikimiten pääseväni työrytmiin, jossa ehdin tehdä tänne uusia havaintoja. Finlandiavoittajakin on luettu, myös siitä tekisi mieli jotain sanoa.

…………………………………………………………………………………………..

Einsteinin ensimmäinen, erityinen suhteellisuusteoria hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon ja sekoitti ajan ja paikan käsitteet. Tällainen kaikkeus ei kehity, se ainoastaan on. Voidaan ajatella, että mennyt ja tuleva ovat siinä ”läsnä koko ajan.”

Brittien tiedelehti New Scientist käsittelee 19.1.2008 artikkelissaan aikaa: ”Maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista.”

Ihmisellä on taipumus havitella maailmaa haltuun tieteellisillä metodeilla ja matemaattisilla suureilla. Uusimmat teoriat kyseenalaistavat havaitsijasta riippuvan aikakäsityksen. Niiden mukaan eräillä kaoneiksi nimetyillä hiukkasilla on ajallinen suunta, joten mikromaailmakaan ei voisi uhmata ajan “lineaarista” virtaa.

Kari Enquist sanoo kuitenkin: ”Totta puhuen aikakysymykset ovat niin vaikeita, että useimmat fyysikot nostavat kätensä niiden edessä.”

Kun vuosi vaihtuu, runoilija ei voi väistää vastuutaan, säkeiden siivellä kaikki on mahdollista. Lopullisia totuuksia odotellessa lähdetään uuden vuoden matkalle paikkohin ja aikoihin. Tuhannet vuodet mahtuvat saman todellisuuden sisään.

……………………………………………………………..

Vuoden ensimmäisellä viikolla voit nähdä Merkuriuksen

Käärmeenkantajan tähdistössä

samaan aikaan Intiassa Gangesin tyttäret

kalkitsevat kasvonsa valkoisiksi

samaan aikaan Nepalin rinteillä eletään

vallanpitäjien valitsemaa vuotta 2068

samaan aikaan Himalajan vuoristossa

loppuu Hindujen Kali Yuga -kalenterin vuosi 5112

samaan aikaan samassa paikassa eletään myös

buddhalaisen ajanlaskun vuotta 2555

samaan aikaan Islamin yhteiskunnissa vietetään

Jumalan, Armeliaan Armahtajan vuotta 1432

samaan aikaan Pyynikin rinteellä valmistaudutaan

gregoriaanisen kalenterin vuoteen 2012

samaan aikaan ortodoksikirkoissa käytetään

juliaanista kalenteria, joka on siitä 13 vuorokautta jäljessä

samaan aikaan pyhä mies odottaa auringonpimennystä

ja Venäjän vanhauskoiset käyttävät kalenteria

jossa vuosia alettiin laskea maailman luomisesta –

runossa kaikki on kerralla läsnä:

Shusma Gautan, joka pystyttää pihalleen alttarin perustuksia,

nakit, perunasalaatti ja siiderit Siwan tarjouksessa,

rautakaupan raketit, roomalaiset kynttilät,

Karjala takaisin, pommipaketti kahdella kympillä

sekä Siri Viharin luostarin aamu, joka on alkanut

munkkien pyykinpesulla jo ennen rukoushetkeä

……………………………………………………………….

”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

Perjantairuno ryömii juuri julkaistusta Nihil Interit ry:n 20-vuotisjuhlakirjasta Muodonmuutoksia? (toim. Sirpa Kyyrönen & Tiina Lehikoinen) Vuonna 1993 runoyhdistyksen perustajia oli neljä, toiminnan aktiiveiksi heistä jäivät Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen.

Muodonmuutoksia? 20-vuotisjuhlakirja/Nihil Interit ry.

Kirjan esipuheessa Parkko keroo: ”Visiot toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Pari vuotta myöhemmin Nihil oli yksi uuden sukupolven runouden kannattelijoista kustannustoiminnan, Tuli&Savu -lehden ja runotilaisuuksien ansiosta.”

Hesari teki viime lauantaina kolmen sivun jutun osuuskunta Poesiasta ”joka julkaisee Suomen jännittävintä kirjallisuutta” ja imuroi kirjallisuuspalkinnot. Jutussa kerrotaan myös, että ”Poesian kasvualusta on Nihil Interit /…/ Monet Poesian jäsenet ovat olleet ensin mukana Nihil Interitissä ja vuorollaan toimittamassa sen julkaisemaa runolehteä Tuli&Savu.”

Muodonmuutoksia? -juhlakirjassa pääsevät ääneen 30 Nihilissä vuosien varrella vaikuttanutta aktiivia. He kertovat yhdistystoiminnastaan ja kirjassa julkaistaan myös heidän runouttaan. Tekijöiden luetteloa voisi ainakin lainausmerkkeihin pistettynä pitää maamme uuden runouden ”läpileikkauksena” muutamia aivan tuoreimpia tekijöitä lukuunottamatta.

Olen mukana Muodonmuutoksissa esikoisteokseni teksteillä, koska aktiivivuoteni yhdistyksessä osuivat sen alkutaipaleelle, Johanna Venhon päätoimittajakaudelle vuosituhannen vaihteeseen. Rivijäsen olen edelleen. Perjantairunoksi haen kirjasta Henriikka Tavin hykerryttävän hauskasti kulkevan tekstin, joka on alun perin julkaistu kokoelmassa Maaliskuu (Poesia 2012).

Osmoderma eremita female.

Runot ovat kielellisiä olioita / mutta ne pannahiset ovat myös / kielellisiä elukoita.

Runot ovat kielellisiä otuksia / mutta ne öttiäiset ovat / myös kielellisiä ötököitä.

Runot ovat kielellisiä örkkejä / mutta ne pönthiittiset / ovat myös kielellisiä pläjäyksiä.

Runot ovat kielellisiä mörrimöykkyjä / mutta ne kiusankappaleet ovat / myös kielellisiä hapsenkakkiaisia.

Runot ovat kielellisiä kaskaita / mutta ne verenimijät / ovat myös kielellisiä punkkeja.

Runot ovat kielellisiä petoja / mutta ne kakkiaiset / ovat myös kielellisiä turskia.

Runot ovat kielellisiä susia / mutta ne pirulaiset ovat myös / kielellisiä kettuja.

Runot ovat kielellisiä riiviöitä / mutta ne hättiäiset / ovat myös kielellisiä rontteja.

Runot ovat kielellisiä saamareita / mutta ne perkeleet / ovat myös kielellisiä leijonia.

Runot ovat kielellisiä jalopeuroja / mutta ne männiäiset / ovat myös kielellisiä ajattaria.

……………………………………………….

Runoilijoiden luettelo ja kirjan tilaukset Nihin Interitin sivuilta. (linkki)

Juhlakirjan kansi: Tiina Lehikoinen.

Hyönteiskuva: Erakkojäärä / Osmoderma eremita. Wikimedia.