Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.

Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”

Georges Simenon: Maigret.

Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:

”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoitanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”

Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.

Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”

Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”

Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.

Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

…………………………………………………………………………..

Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.

Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.

Pölkkypäät, puoli-idiootit ja ikimainiot

Isoisäni jäämistöstä löytyi aikanaan elämäntaito-opas: Pyri eteenpäin, menestys varma. Kirjoittanut ja koonnut Swett Marden. Julkaistu 1913, jolloin Otavan tunnusta täydensi vielä seitsemän tähden lisäksi mehiläinen, ahkeruuden symboli.

Kyseisten kirjojen sisältö ei ole vuosisadassa muuttunut, antiikinaikaisia ajattelijoita siteerataan yhä. ”Innostuksen ja rohkaisun kirja jokaiselle, joka tiedon ja velvollisuuden tietä tahtoo kohottaa itseänsä”, kertoo Mardenin julkaisun nimiölehti.

Carl von Linné 1707 - 1778.

Elämäntaitoja kiteyttävä kirja lupaa menestystä niille, jotka osaavat hyödyntää oman potentiaalinsa. Väärällä uralla ponnisteleminen johtaa vain umpikujaan. Ohjeet on usein esitetty koomisen epäkorrektisti ja suorasukaisesti:

”Parempi olla ensiluokan kuormankantaja kuin ala-arvoinen jollain muulla alalla. Monet, joita on alkujaan pidetty pölkkypäinä, ovat saaneet ystävällisen vastaanoton maailmassa siksi, että he ovat työssään menestyneet. Joskaan tällaiset esimerkit eivät todista mitään ihmeellistä kehitystä, meidän pitäisi toki muistaa, että monet noista n.s. pölkkypäistä, tyhjäntoimittajista ja typeristä eivät ole muuta kuin ’neliskulmaisia poikia, joita yritetään tunkea pyöreihin koloihin’.

Meidän jotka olemme niin tavattoman ymmärtäväisiä ja oppineita, pitäisi olla sääliviä ja hyviä niitä kohtaan, joille ei ole suotu kaikkia meidän kykyjämme. Minulla on aina ollut erikoinen rakkaus pölkkypäitä kohtaan. Ne jotka kouluaikanani tunsin, olivat erinomaisia tovereita eikä heistä ole tullut lainkaan tyhmiä ihmisiä.

Sitä vastoin niin monet, jotka siihen aikaan osasivat kirjoittaa heksametriä latinan kielellä ja käänsivät sujuvasti kreikkaa, eivät ole kehittyneet muuksi kuin mitä ne jo silloin olivat – sivistyneitä narreja.”

Hauskaa, kirjoittajan jaottelulla päädytään siihen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän heikkolahjaisia. Kirja nostaa täysipäisten kaartiin vain sellaiset suuruudet, jotka ovat älynneet panostaa kaiken taipumustensa mukaiseen uraan: ”Sille miehelle, jolla on luja tahto, ei mikään ole mahdotonta.”

Linné: Species Plantarum

Kirja houkuttelee menestykseen esimerkein: Napoleon, Wellington, Wanderbilt, Schiller, Dickens, Händel, Pietari Suuri, Michelangelo… Näin meitä kannustaa Carl von Linnén tapaus:

”Nuori Linné saattoi opettajansa epätoivoon, sillä nämä pitivät häntä puoli-idioottina. Hän ei näyttänyt soveltuvan mihinkään toimeen; hyvin pian täytyi vanhempien luopua siitä tuumasta, että hän rupeaisi teologiaa tutkimaan, lopulta tulisi hänen antautua lääkeopilliselle alalle.

Mutta hiljainen opettaja hänen omassa sielussaan, joka oli suurempi ja viisaampi kuin kaikki toiset, johdatti hänet luentosaleista vainioille ja metsiin ja kasvatti hänestä köyhyydestä, sairaudesta ja puutteesta huolimatta ihmiskunnan suurimman luonnontieteilijän ja kasvientutkijan.”

Olisikohan Mardenin kirjassa sittenkin joku jyvä, kun hän koettaa rohkaista meitä tekemään vain asioita, jotka kiinnostavat – joista oikeasti välitämme.

…………………………………………

Carl von Linné (1707 – 1778) ruotsalainen luonnontutkija, joka kehitti nykyaikaisen taksonomian perusteet. (eliöiden tieteellinen luokittelujärjestelmä) ”Luoja loi, mutta Linné järjesti.”

Elias Lönnrot, joka kaiken muun muassa laati ensimmäisen suomalaisen kasvion, antoi Linnélle arvonimen I k i m a i n i o.

Äidinpojat ja aikuisen miehen idea

Usein käy niin, että asiat ottavat vauhtia toisistaan. Vastaus löytää kysymyksen kuin itsestään. Olin lukemassa vastausta, kun sain sähköpostissa kysymyksen. Lainaan tähän pari riviä anonyymisti ja lähettäjän luvalla:

”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Pallas ja Kentauri, n. 1482/83

Julkaisin kyseisen romaanin neljä vuotta sitten. Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni. Käteen vain sattuu istumaan soppakauha vasaraa luontevammin. Uskon sen näkyvän tekstissä.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissa Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

Liian vaikea kysymys vastattavaksi

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä 28.1.2011

Per Olov Enquist, kuva Maurice Haak.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijansa persoonaa.

Ja paradoksin valossa katsottuna: joskus egon muokkaamiseen kykenee huonokin kirja. Ja se, mikä joskus on tuntunut merkityksellistä, voi kadottaa gloriansa. Ihminen muuttuu.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa. Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

(kuva Enquistin haastattelusta: Maurice Haak)

”Bookmarkki” kirjan julkistuksesta!

Uusi romaanini Linnun muotokuva julkistetaan Tampereen teatterikesän Tapahtumien yössä 4.8.2011. Tilaisuus Akateemisessa kirjakaupassa klo 23.00, haastattelijana Mari Hyrkkänen.

Kuva sivuilta Vanished Americana.

Pidempi lukunäyte löytyy kotisivujeni kautta. Tähän vain kaksi lyhyttä kappaletta:

”Bill katsoo tyttöä, eikä hän itsekään tajua miksi, mutta hän kaivaa lantit taskustaan ja solauttaa ne tytön kouraan. Ja joskus myöhemmin, kun hän tajuaa asioiden oikean laidan, hän ihmettelee miten tyhjästä tipahtaneeseen tyttöön voi rakastua ennen kuin nenästä valuva veri hyytyy.

Ja hitto soikoon, jukravit! punapaitaiselle pojalle taitaa käydä samoin, tyttö on hypnotisoinut hänetkin tai sitten häneen iskee hulluuden salama pilvettömältä taivaalta, sillä hän tutkii taskujaan ja kilauttaa omatkin kolikkonsa tytön kämmenelle. Lopulta kyse ei olekaan rahasta vaan siitä, että he kolme sinetöivät ystävyytensä niin mutkattomasti ja yksinkertaisesti. Niin se käy. Kaikki voi lähteä kasvamaan muutamasta kolikosta.”