Kustantajan koira vahtii kirjailijan moraalia

Viivyn vielä edellisen postauksen aiheessa parin anekdootin verran. En siksi, että Mika Waltarin haudantakainen mielipide asiaan olisi tärkeä tai edes huomion arvoinen. Ensimmäinen lainaus tukee sitä, miten menneiden perään on hyödytön haikailla: Maailma muuttuu Eskoseni… Toinen juttu taas on huumorissaan aivan absurdi. Liekö totta.

Kuva Waltarin kirjoituskaudelta Savonlinnan Suruton -huvilalla

Ensimmäinen otteeni on Päivi Huuhtasen esseestä, joka käsittelee Waltarin taidekäsitystä. Julkaistu 1982 Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Mika Waltari -Mielikuvituksen jättiläinen (WSOY).

”Waltarin romaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936), jossa on luettavissa runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia, esiintyy nuori kirjailijahahmo varsin vaatimattomassa valossa. Häntä kuvataan toistuvasti pieneksi ihmiseksi. Vakaumus esiintyy selvänä Waltarin samoihin aikoihin antamissa ohjeissa nuorille kirjoittajille (Aiotko kirjailijaksi, 1935). Hän toteaa: Kirjailija ihmisenä on aina pettymys sellaiselle, joka on tutustunut vain hänen teoksiinsa. Selitteleminen ei hivenenkään vertaa paranna kirjan arvoa.”

No jaa… Waltari oli kirjailija, eikä aavistanut mihin markkinoinnin rautaiset lait johtavat. Toinen muutaman rivin lainaus sen sijaan huvittaa minua suuresti. Waltari kirjoitti sen Jalmari Jäntin 70-vuotispäiväksi toimitettuun Juhlakirjaan 1946.

”Epäilemättä onkin kirjailijain alkoholinkäyttö tuottanut paljon huolia kustantajille, mutta liikaa oli sentään mielestäni, kun Yrjö Jäntti oleskellessani Porvoossa kirjoittamassa lähetti koiransa Suden saattamaan minut asuntooni syötyäni päivällistä hänen luonaan, ja tuo pelottava eläin esti muristen ja hampaitaan näyttäen minut poikkeamasta Seurahuoneeseen, vaikka tunsin kaipaavani lasillista konjakkia.

Totisesti, kustantajan kasvattama koira saattoi minut kotiovelle asti, ja kun kurkistin ovesta, viivyttyäni porraskäytävässä viitisen minuuttia, nähdäkseni oliko tie Seurahuoneeseen jo selvä, istui tuo pirullisen viisas ja kirjailijavierailuihin tottunut koira yhä edelleen oven edessä vahdissa ja näytti minulle hampaitaan, joten minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin mennä nukkumaan selvin päin.”

Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta…

Eilisen Aamulehden (23.7.) kulttuurisivulta löytyy juttu otsikolla: ”Mari Mörö vastustaa kirjailijoiden brändäystä”. Tässä suora lainaus tekstin alusta: ”Kunhan on kiinnostava tyyppi, sisällöllä ei ole niinkään väliä! Julkkiskirjailijat jylläävät.” Siinä on kiteytettynä kirjailija Mari Mörön mukaan se, mitä WSOY:n uusi johto odottaa kirjallisuudelta. Mörön kanssa samaa mieltä on iso joukko kirjailijoita.”

Mainoskuva elokuvasta Pekka Puupää, 1953

Tämä selvä. En ole vielä kuullut, että kukaan kirjailija olisi brändäyksestä innostunut. Markkinoinnin perään on toki kyselty. Ammatikseen kirjoittava tuskin pahastuu lisäansioista. Siitäkin olen samaa mieltä, että Jacques Eijkensin lausunto siitä miten kirjojen kustannus on pieniä perunoita ja vain prosentin luokkaa Sanoman kokonaisbudjetista on harvinaisen typerä. Kääntäen ja provosoiden: henkirikoksia tehdään suhteessa väestöön niin vähän, ettei muutama murha tunnu missään.

Puupää-elokuvissa Pätkän vakirepliikki kuului: ”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta kysyn vaan…” Se mitä itse haluaisin kysyä on mitä Eijkens tarkkaan ottaen tarkoitti brandäyspuheillaan. Odotan jatkohaastattelua. Se on selvä, että ”julkkiksen” kirja saa näkyvyyttä ja saattaa myydäkin tuotoksen kirjallisesta tasosta huolimatta. Sitä taas on turha paheksua. Se mitä joku lukee ei ole minun asiani. Ostetaanhan iltalehtiäkin.

Pointti on siinä, että itse en ole vielä nähnyt näin pienessä maassa yhtään kustantajan brändäämää kirjailijaa. Vai tuleeko jonkun mieleen, että kustantaja on järjestänyt ja tunkenut Jari Tervon telkkaan. Pokkarilistan kärjessä on Jouni Hynysen Kesämies. Miksi? Siksi, että suosittu muusikko Hynynen on brändännyt itsestään kaljaakittaavan rocktursakkeen. Aivan itse. Kustantaja on älynnyt hyödyntää sitä, että mieheltä syntyy kuulemma tekstiäkin.

Mörö-jutun tekstissä toimittaja kiteyttää vielä: ”Mari Mörö on todella pettynyt siihen, että kirjailijan brändäys on tärkeintä ja samalla aliarvioidaan lukijaa. Syntyy vääränlainen mielikuva, että hyvä kirja on yhtä kuin se, mikä on esillä eniten.”

Tähän en voi sanoa muuta kuin sen, että lukija on aina oikeassa. Ei lukijaa voi aliarvioida. Ihmiset ovat aina lukeneet huonoa ja hyvää kirjallisuutta. Kummalla on isompi painoarvo: tuhannella viihdekirjan ahmijalla vai yhdellä klassikon lukeneella? Kirjallisesti kunniahimoisella kirjoittajalla on edelleen tasan yksi tehtävä: kirjoittaa niin hyvä kirja kuin kykenee. Kustantajalla on omat duuninsa. Jos kemiat eivät pelaa on hyvä ottaa etäisyyttä. Mörö on tehnyt näin. Hatunnoston paikka.

Mitäs tähän sanoisi valistusfilosofi Voltaire (1694-1778) joka kannatti valistunutta yksinvaltiutta. Tasavalta ja demokratia olivat hänen mielestään ”Massojen idiotismia”. Asiaa Voltairen valossa katsottaessa, lukevan yleisön mausta ei siis kannata liiemmin kantaa huolta.

Elämää isommat ”kliseet”

Suositellessaan toiselle lukemista, ottaa aina melkoisen riskin. Makuasiat, niistähän vasta voikin olla eri mieltä… Ja hyvä niin. Ystävä kysyi kesälomalle klassikkokirjojen vinkkejä. Välttelin ”tiiliskiviosastoa” ja uskalsin suositella muun muassa Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä. Ehkä kesällä voisi muiden puuhien tilkkeenä tutustua Kenkon lyhyisiin pohdiskeluihin ja huomioihin elämästä. Piti oikein kaivaa kirja hyllystä ja katsoa mille sivuille on tullut itse käännettyä koirankorva, mistä löytyy alleviivaus.

Yoshida Kenko, Joutilaan mietteitä n.1330-1331

Kenko kirjoitti Joutilaan mietteet eli Tsurezuregusan liki seitsemänsataa vuotta sitten. Kirja on omalaatuinen kokoelma toisiinsa vain löyhästi liittyviä pohditoja, toteamuksia, huomioita ja anekdootteja. Aiheiden kirjo liikkuu ketunpuremista elokuun kuutamoon ja elämän tarkoitukseen. Kriittisyys, kliseet, totisuus ja huumori sekoittuvat tavalla, jota luonnehtisin (ellei se olisi niin kliseistä ) elämäksi.

Kai Niemisen suomentamat mietteet julkaistiin 1978. Ymmärtääkseni uusintapainoksia on kirjasta otettu myöhemmin. Kenko kertoo paljon ajan tavoista ja viittaa aiempiin klassikoihin, mm. Genjin tarinaan (yksi maailman vanhimmista romaaneista) Kungfutseen ja Sei Shonagonin Päänaluskirjaan (Japanin hovin seuranaisen kirjoituskokoelma n. vuodelta 1000, josta Peter Greenaway teki elokuvan Pillow Book, 1996).

Kenko on esteetikko, joka kirjaa kiistan siitä pitäisikö kirjakääröjä säilyttää pajusta punotulla hyllyllä säleiden suuntaan vai poikittain. Juttu huvittaa minua suuresti. Samoin kuutamon kuvaus lyhykäisyydessään: ”Syksyinen kuutamo on sanomattoman kaunis. Joka huomauttaa että ainahan kuutamo on kaunis ei ymmärrä mitään; on surullista ajatella että jonkun aistit voivat olla niin turtuneet.”

Otan lopuksi Kenkolta pidemmän lainauksen. Ajatus on tuttu ja satojen vuosien kuluttama, jokainen on sen jossain muodossa kuullut. Kannattaa suoda kuitenkin muutama ajatus sille, mitä teksti merkitsisi juuri Minulle tai Sinulle. Juuri Nyt.

”Sen joka on tehnyt ratkaisevan päätöksen astua Polulle, on heitettävä mielestään kaikki muu. Hänen ei pidä ryhtyä toteuttamaan edes välttämättömän tuntuisia, alati mielessä olleita suunnitelmiaan. Jos hän tuumii Hoidanpa vielä tämän tai Annan saman tien vielä nuo ohjeet tai Jollen järjestä sitä tai tätä, joudun naurunalaiseksi. Ettei koituisi harmeja… Tai Vuosikausia päätökseni on saanut odottaa, odottakoon nyt vielä hetken. Parempi pohtia kaikessa rauhassa… ja muuta tuonkaltaista, välttämättömiä asioita kertyy loputtomiin eikä ratkaisun päivä koita milloinkaan. Yleensä kaikki vähänkin ajattelukykyiset näyttävät elävän koko elämänsä tuota päivää odotellen.

Eihän kukaan sano Hetkinen ennen kuin lähtee vieressä syttynyttä tulipaloa pakoon. Joka tahtoo pelastaa itsensä hylkää oitis omaisuutensa ja pakenee, pohtimatta onko se häpeällistä. Odottaako elämä ihmistä? Kuolema iskee nopeammin kuin tuli ja tulva, eikä sitä käy pakeneminen. Kun hetki koittaa, voiko kukaan kieltäytyä luopumasta iäkkäistä vanhemmistaan, pienistä lapsistaan, valtiaansa suosiosta, rakastamistaan ihmisistä, sanoen että luopuminen on niin vaikeaa?”

Terveiset Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Vuonna 2007 julkaistiin kaksi populaaria runokokoelmaa: Juice Leskisen Sanataiteilija kävi täällä – valitut runot 1975-2007 ja Tommy Tabermanin Runot 1970-2006. Nyt, kun Tabermankin on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan, muistin arvion, jonka tein alkuvuoden 2008 Nuoren Voiman kritiikkinumeroon. Se saattaa olla tänään vieläkin ajankohtaisempi. Tässä kritiikin tiivistetty versio.

Tommy Taberman 1947-2010

Juice Leskisen ja Tommy Tabermannin sanataiteesta löytyy monta yhdistävää tekijää. Aloitetaan helpoimmasta: kansansuosiosta ja rehvakkaista myyntiluvuista. Ne ovat olleet kautta aikain kavahdettava yhtälö niille, jotka tietävät mitä on Oikea Taide. Tusinaviihteen leimakirveellä kolkatut saavat yleensä lepäillä haudassa pitkän tovin ennen kuin heidän tekemisiään uskalletaan analysoida ilman ennakkoluuloja. Reino ”rillumarei” Helismaa oli katkera pala aikansa kulttuuripiireille. Eikä Mika Waltarista ollut kuin viihteellisten tusinakirjojen tekijäksi.

Viihdekulttuuri on uudissana. Myönnytys sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä voisivat kertoa jotain yhteiskunnan tilasta ja heijastaa sen todellisia arvoja. Hyviä tai huonoja. Halveksittavia tai kannustettavia – se onkin jo vaikeammin arvioitavissa.

Juicea ja Tommy Tabermannia yhdistävä tekijä on vetäytyminen vallitsevista arvoista, astuminen syrjään ja asettuminen saarnamieheksi asiansa puolesta. Tarkemmin ajatellen ei ole paradoksaalista korostaa yksilöä ja olla samalla massan suosiossa. Suuri yleisö on harhaa, se on vain valtava joukko yksittäisiä ihmisiä. Sekä Juicen että Tommyn tekstit ruokkivat näiden ihmisten sisäistä kapinaa, tyytymättömyyttä, toiveita ja unelmia.

Sitä pidän paradoksina, että Tabermannin tekstit ovat kliseisiä olematta silti falskeja. Vilpitön suhtautuminen omaan työhön, asiaansa uskominen ja horjumaton seisominen sen takana vuosikymmenestä toiseen on aseistariisuvaa. Kaiken tyyppisellä runoudella on paikkansa. Vain niiden tehtävät ja kohderyhmät eroavat. Tabermann on eroottisen runolandian kiistaton kuningas.

Tabermann keskittyi rakkauden ja suorasukaisen erotiikan tematiikkaansa jo muutaman ensimmäisen kokoelman jälkeen. Humanismi ja yhteiskuntatietoisuus ovat lisänneet osuuttaan myöhemmissä runoissa, vaikka synteesi tästä ajattelusta kiteytyy jo 90-luvun säkeissä: ”Älkää kuunnelko niitä / jotka järjen nimessä / kieltäytyvät jakamasta rakkauttaan / kaikkien elollisten kanssa / sillä vain rakastamaan kykenevät / ovat täysissä järjissä”.

Kuka muu kuin Tabermann uskaltaisi sisällyttää runoihinsa värisevän sielun, enkelten naurun, tyydyttämättömästä himosta vapisevan lihan tai onnen opetuslapset. Kliseiden vastapainoksi löytyy toki sävähdyttävän komeitakin metaforia: ”ja me lauloimme verestä / joka ei virrannut turhaan / niin kuin islamin lapset laulavat / valmistautuessaan häihin / miinojen kanssa”.

Tabermannia voisi syyttää yksisilmäisyydestä, siitä että runojen naiset saavat oikeutuksensa vain miehen halun kautta. Tai runojen ruusunpunaisen maailman vastavoiman puutteesta. Mutta tarkoitus pyhittäköön keinot. Eroottinen kärjistys on tehonnut enemmän naissukupuoleen. Ja runojen vastavoimaksi voidaan ajatella koko yhteiskuntaa. Sen rahanahneita yksilöitä ja yhä kylmemmäksi kiihtyvää menoa, jossa elämyksiä haetaan iltalehdistä ja toinen toistaan typerämmistä TV-formaateista.